Suomen julkiselta sektorilta puuttuu 200 000 työpaikkaa

Yksityistäminen on hallituksen
määrätietoinen tavoite

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.9. 2006)

Kun UPM saneeraa 3 000 työpaikkaa, se on kriisi johon hallituksenkin on reagoitava. Kun hallitus päättää saneerata 17 000 työpaikkaa, se on ilmeisesti yhteinen etu, ihmettelee akatemiatutkija Raija Julkunen.

KAI HIRVASNORO

Mikä on se jälleen ensi vuoden budjettiesityksessä vahvistettu Suomen linja, joka pakottaa pitämään sosiaalitoimen nyörit tiukalla, vaikka talous kasvaa Euroopan kärkitahdissa vuodesta toiseen?

”Suomen talous- ja työllisyyspoliittinen linja nojaa verotuksen keventämiseen, julkisen sektorin – sekä julkisten menojen että julkisen työllisyyden – kurissa pitämiseen ja yksityisen sektorin työn edistämiseen.”

Näin kirjoittaa akatemiatutkija Raija Julkunen vuoden toisessa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä.

Julkisen sektorin supistaminen ja yksityisen työn suosiminen realisoituu hätkähdyttävällä tavalla: Suomessa julkisella sektorilla olisi 200 000 työpaikkaa nykyistä enemmän, jos julkinen työllisyys olisi yhtä korkealla tasolla kuin muissa Pohjoismaissa.

Veroale menee
kaiken edelle

Suomi on omaksunut OECD:n ja muiden taloudellisten asiantuntijaorganisaatioiden suositukset ja vahvistanut linjan vuosittaisten budjettien lisäksi vuonna 2003 Raimo Sailaksen työllisyystyöryhmän raportissa. Sen keskeinen tavoite oli verotuksen keventäminen ja julkisten hyvinvointipalveluiden rahoittaminen jatkossa nykyistä matalammalla veroasteella.

Samassa hengessä valtiovarainministeriön valmisteleman tuottavuusohjelman tavoitteena on nitistää edelleen 17 000 julkisen sektorin työpaikkaa. Se on melkein kuusi kertaa enemmän kuin UPM-Kymmene paljon haukutuissa potkutalkoissaan.

Viime vuosina julkisia varoja on alettu käyttää mieluummin yksityisen työn tukemiseen ja rahoittamiseen kuin uusiin julkisen sektorin työpaikkoihin. Joskus niin tehdään hinnalla millä hyvänsä.

Hallituksen määrätietoisesta ajattelusta Raija Julkunen esittää monia esimerkkejä. Työllisyystyöryhmä noteerasi julkisen sektorin vain siinä mielessä, että sitä on avattava kilpailulle ja ulkoistettava. Kumpaakin on tehty jo hyvän aikaa. Sosiaalipalveluista neljännes ja terveyspalveluista yli viidennes oli yksityisiä jo vuonna 2003. Kumpikin nojaa ratkaisevasti julkisen sektorin rahoittamiin ja subventoimiin asiakkaisiin. Ja kilpailutusvelvoite on edelleen tiukkenemassa.

Yksityinen työ se
vasta kallista onkin

Myös koti-, hoiva- ja turvapalveluita pyritään kanavoimaan yksityisiksi. Tärkeä instrumentti on ollut verotuksen kotitalousvähennys, jota on laajalti kiitetty uusien työpaikkojen synnystä ja harmaan talouden edellytysten heikentämisestä.

Raija Julkusen mukaan arviot kotitalousvähennyksen synnyttämistä työpaikoista vaihtelevat suuresti ja siksi yhden työpaikan synnyttämisen hintaa on vaikea arvioida. Liikutaan jossain
30 000 - 40 000 euron maastossa, jolla olisi synnyttänyt työpaikan julkisellekin sektorille. Mutta hallituksen keskeinen tavoite onkin matalan tuottavuuden työpaikkojen synnyttäminen.

Vielä kalliimpaa on uusi matalapalkkatuki, jolla työnantajat, paitsi valtio, voivat työllistää yli 54-vuotiaan työttömän. Hallituksen oman arvion mukaan jokainen tällainen työpaikka maksaa 60000 euroa vuodessa ja sillä saadaan aikaan 1 900 henkilötyövuotta. Samalla rahalla julkiselle sektorille palkkaisi ainakin puolitoista sairaanhoitajaa.

Tukityöllistämisen painopiste on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana ollut yksityinen sektori. 1990-luvun puolivälissä yritysten ja järjestöjen osuus tukityöllistetyistä oli kuudesosa. Nyt se on jo noin puolet.

Hyvinvointivaltio
kätkeytymässä

Raija Julkusen mukaan askeleet ja siirtymät ovat pieniä, mutta johdonmukaisia. Sekä yleinen talouspoliittinen linja että yksittäiset ratkaisut suosivat yksityistä työtä ja pyrkivät korvaamaan sillä julkista työtä.

Nämä pienet siirrot kuvaavat sitä, mitä kutsutaan piileväksi tai kätketyksi hyvinvointivaltioksi. Siinä valtio siirtyy suorista menoista kohti epäsuoria menoja, palvelujen tuottamisesta jakamaan verotukia ja palveluseteleitä ja subventoimaan mieluummin yksityistä toimintaa kuin tuottaa palveluita itse. Mitään näyttöä valitun linjan tehokkuudesta tai taloudellisuudesta ei ole. Kyse on vain uskosta markkinoihin.

Raija Julkunen kysyy, mitä tapahtuisi, jos Suomessa olisi laajempi julkinen työllisyys eli vähemmän työttömyyttä ja syrjäytymistä. Olisiko sitten niin, ettei sosiaalipolitiikan tarvitsisi askaroida loputtomiin köyhyyden, vähimmäisetuuksien, toimeentulotuen, työmarkkinatuen, työmarkkinatuen vastikkeiden, kannustinten, loukkujen ja aktivoinnin kanssa?

Entä jos julkista työtä ei haluttaisi itsepintaisesti kilpailuttaa ja ulkoistaa? Ehkä sitten ei tarvitsisi siirtää resursseja puuhaamaan hankintalakien, kilpailutuksen, markkinaoikeuden, tarjouskilpailujen jne. kanssa?

Raija Julkunen pitää kummallisena nihkeyttä julkista sektoria kohtaan, koska jälkiteollisessa yhteiskunnassa se tuottaa juuri sitä, mitä ihmiset haluavat: Hyvää hallintoa, luotettavan oikeuslaitoksen, koulutusta, terveyttä, hoivaa, kulttuuria, hyvän ympäristön sekä liikenne ja tietoliikenneinfrastruktuurin.