Arto Salmisen tosi-tv ei sähköä säästele

Armottoman realistin kansalliseepos kertoo

kapitalismista sellaisena kuin se on

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.9. 2005)

Julman ajan raivokas kuvaaja. Sellainen on kirjailija Arto Salminen.

KAI HIRVASNORO

En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.

Suomen suorapuheisin kirjailija Arto Salminen esittää nykyaikaisen markkinatalouden analyysin numero kuusi. Kalavale - Kansalliseepos (WSOY) on Salmisen kuudes romaani kymmenessä vuodessa. Myös viisi aikaisempaa kirjaa ovat armottomia kuvauksia laman jälkeisestä Suomesta, jossa ihmistä ostetaan ja myydään niin kuin mitä tahansa tavaraa. Lähes kaikki Arto Salmisen romaanien henkilöt ovat läpeensä vastenmielisiä ihmisiä, raa´an kapitalismin lopputuotteita.

Kriitikot ylistävät Arto Salmista, mutta lukijoiden keskuudessa hän on toistaiseksi kerännyt vain kulttimainetta. Viimevuotiselle Lahti-romaanille myönnetty Olvi-säätiön kirjallisuuspalkintokaan ei tehnyt hänen nimeään tunnetuksi. Mutta ehkä tämä syksy muuttaa kaiken. Finlandia-raati saa tehdä melkoisia löytöjä, jos ohittaa Kalavaleen ehdokkaiden joukosta, ja joulukuussa julkisuutta saanee myös hänen ensimmäinen näytelmänsä, Salmisen itsensä näyttämölle sovittama vuoden 1998 romaani Varasto, joka nähdään Kansallisteatterin Willensaunassa. Ensi-ilta on 9. joulukuuta.

Kriitikot kehuvat, mutta Arto Salminen epäilee heidän myös karkottavan potentiaalisia lukijoita. Kritiikeissä korostetaan hänen kirjojensa inhorealismia, synkeyttä ja tylyyttä. Sitähän ne ovat, mutta ovat ne myös lauseen juhlaa. Armotonta, mutta paljastavaa nykyajan työläiskirjallisuutta (paitsi että Salmisen mielestä työväenluokka on jo tuhottu), ja sitä paitsi useimmat kirjoista ovat myös poskettoman hauskoja. Huumori on mustaa, mutta huumoria kumminkin.

Ajassa on

naturalismia

Salminen sanoo inhoavansa sitä, että hänen kirjojensa yhteydessä käytetään sanaa inhorealismi. Hän kokee, että sillä sanalla kuitataan ja mitätöidään kirjailijan työ.

Unohtakaa siis jo se inho. Arto Salminen on realisti. Sen myöntäminen ottaa kipeää, sillä silloin on myönnettävä itselleen, ettei Suomi enää ole se Suomi, jonka edellinen sukupolvi rakensi ja jonka suurin osa nykyisestäkin olisi halunnut säilyttää. Kirjojen rankka naturalismikin syntyy Salmisen mukaan yksinkertaisesti siitä, että rankkaa naturalismia on näinä aikoina joka puolella, jos ei sulje siltä silmiään.

Salminen on pysynyt tyylilleen uskollisena esikoisromaanistaan Turvapaikka (1995) alkaen. Tyyli löytyi itsestään ja meni heti ensi yrittämällä läpi suurelle perinteiselle kustannusyhtiölle.

Arto Salmisen kirjoista välittyy suoranainen raivo suomalaisen yhteiskunnan laman jälkeistä kehitystä kohtaan. Mistä se raivo kehittyy?

– Se kehittyy tästä nykyisestä yhteiskunnasta.

– En minä ehkä niin raivona ole, mutta se on sellainen käyttökelpoinen ase kirjallisuudessa ja antaa sisältöä kirjoille. Sellaiset kirjat ovat tylsiä, joissa ei ole mitään muuta kuin joku tarina. Tai jos siinä onkin jotain muuta, niin sitä on sitten kovasti arveltava, että mistä tämä oikein kertoo. Minä en pidä kauhean vaikeasti ymmärrettävistä kirjoista, kirjailija myöntää.

Leipää ja sirkushuveja

vallattomalle kansalle

Arto Salminen on kokeillut kaikenlaisia ammatteja. 1980-luvulla hän viihtyi huonosti Iltalehden urheilutoimittajana, mutta ehkä tästä taustasta johtuen Salmisen yksi lempiaihe on irvailla viihdemediaa. Paskateoria (2001) on suorastaan profeetallinen kuvaus viihdelehdistön kehityksestä, sillä siinä neljä vuotta sitten keksityt ylilyönnit ovat tänään totta.

Viikko sitten ilmestynyt Kalavale tapahtuu tosi-tv:n maailmassa. Uuden ajan viihdeguru Kasperi myy vanhan polven tuottajalegenda Fisu-Hanskille idean kaikkien aikojen tosi-tv:stä. Auschwitz-nimiseen pudotuspeliin kelpuutetaan kilpailijoiksi vain toisen polven työttömiä. Puolet on vartijoita, puolet vankeja, ja yleisö äänestää aina kaksi putoajaehdokasta. Voittaja on se, joka kestää suuremman sähköiskun ABB:ltä tilattavassa kidutustuolissa.

Ohjelmalle tarvitaan tietysti myös sponsori. Koska ohjelman tarkoitus on rankaista vankeja sähköllä, niin luonteva sponsori olisi Fortum. Ajattele mikä teho: ”Sähkön tuotti Fortum”, Kasperi hehkuttaa.

Ohjelma myydään Neloselle ja Ilta-Sanomat tekee sarjan tunnetuksi. Ensin lehti markkinointiosaston kanssa sovitun kaavan mukaan kauhistelee ohjelmaa, koska kauhistelu on hyvää markkinointia. Sitten juuri ennen sarjan alkua Auschwitzin juontaja, lähiömissi Oona esittelee viikonloppunumerossa alusasuja.

Arto Salminen pohtii, että tosi-tv alkaa lähestyä 1930-luvun maratontansseja, joissa pula-ajan ihmisiä rääkättiin. Pari, joka jaksoi tanssia kauimmin, sai rahat. Muut eivät mitään.

Salminen kirjoittaa paljon viihdemediasta, koska siinä hänen mielestään tämä aika kristallisoituu.

– Siinä näkyy juuri ilmiö leipää ja sirkushuveja. Mutta tämä toimii vain niin, että mitä vähemmän leipää, sitä enemmän sirkushuveja.

– Mitä huonompia aikoja eletään, sitä karmeampia ohjelmia ja lehtijuttuja kaikki paikat ovat pullollaan. Mitä kauemmas valta siirtyy ihmisiltä, sitä hirveämpää huttua he saavat tilalle, Salminen sanoo.

Käytännössä kaikissa Salmisen kirjoissa on vaikutteita hänen omista kokemuksistaan lukuisissa matalan tuottavuuden töissä.

– Olen nähnyt vähän muutakin kuin mitä normaali keskiluokkainen ihminen näkee. On helppoa unohtaa köyhät sinne lähiöihin, mutta kyllä ne siellä oikeasti ovat – tyypit jotka sitten pääsevät julkisuuteen yhden palstan uutisissa puukottaessaan naapuriaan.

Kekkosesta

Keilaniemeen

Tyrkytän Arto Salmiselle omaa mielipidettäni. Uusi Suomi syntyi siksi, että 1990-luvulla toteutettiin kaikessa hiljaisuudessa pääoman vallankumous.

– Se oli täydellinen suuryhtiöiden ja elinkeinoelämän vallankaappaus. Se on ihan totta, että laman jälkeen tuli vallankumous, Salminen vastaa.

Poliitikkojen on hänen mielestään muka pakon edessä tehtävä tiettyjä asioita, koska asia on oikeastikin niin.

– Ei politiikalla enää ole valtaa niin kuin Kekkosen aikana Tamminiemessä. Nyt se on siinä aika lähellä, Keilaniemessä.

Tyylilleen uskollisena Arto Salminen ei edes odota poliitikoilta mitään, koska he eivät pysty tekemään mitään. Joku Matti Vanhanen on täysin aseeton maailmanlaajuisessa kehityksessä. Jäljellä on näpertely ja uuskieli, joka ei tarkoita mitään.

– Ainoa mitä ne voi enää tehdä on siltarumpupolitiikka. Sellaiset asiat eivät kiinnosta ketään Keilaniemessä.

Poliittisen vallan vallattomuutta Arto Salmiselle todistaa esimerkiksi se, että veroja on ”pakko” alentaa jatkuvasti, vaikka kansalaiset vastustavat sitä. Ihmiset eivät saa maksaa veroja niin paljon kuin haluaisivat, jotta sairaat saataisiin hoidettua ja yhteiskunta pysyisi turvallisena.

Ajan kuvaa on sekin, että kun joku sitten yrittää tehdä jotain maailman kehityksen, globalisaation, hallitsemiseksi, niin kuin presidentti Tarja Halonen, niin hänelle naureskellaan kyynisesti.

Seuraavaksi

sortuu keskiluokka

Arto Salmisen kirjojen henkilöt ovat proletaareja ja proletarisoituvaa keskiluokkaa. Työväenluokkaa ei enää ole. Se on jo nujerrettu. Keskiluokka elää valheellisen turvallisuudentunteen varassa ja luulee selviävänsä pälkähästä. Mutta ei se selviä.

Vanhana kommunistina mää sen tiedän. Keskiluokka yrittää pysyä sankarina sillä että se panee työväenluokan polvilleen...Paina poika mieleesi, että nyt käydään sotaa. Tää on samanlaista kuin vuonna 1918, mutta aseita ei käytetä. Niitä ei tarvita - vielä. Mutta uhreja on jo nyt enemmän kuin siinä aiemmassa sodassa. Ja lisää tulee kun väkisin sullotaan enemmistö vähemmistöön, sanoo Jylhäkorpi romaanissa Varasto (1998).

Merkit keskiluokan sortumisesta ovat Arto Salmiselle selvät:

– Aika moni on jo varmasti luopunut kahdeksan tunnin työpäivästä. Ennen oli ihan pyhä asia, että neljältä lähdetään kotiin, mutta ei työaikoja ole enää. Kaikki joiden tunnen olevan vähän paremmissa hommissa vastaavat aina kännykkään ja tekevät illalla kotona kannettavalla töitä.

– Kun he ovat jo suostuneet siihen, ettei sillä kahdeksalla tunnilla ole enää väliä, niin seuraava askel on se, että Intiassa insinöörit tekevät saman halvemmalla. Että pitäisikö meidän tehdä paikallinen sopimus palkoista. Sillä tavalla kurjistuminen etenee, koska kaikki tähtää vain yhtiöiden etuun.

Arto Salminen myöntää, että hän kaipaa monia asioita 1970-luvulta: Turvallisuutta ja täystyöllisyyttä. Vuosi vuodelta paranevaa eikä huononevaa sosiaaliturvaa. Tasoittuvaa tulonjakoa.

– Silloin oli voimakasta politiikkaa ja säädelty talouselämä. Sellaista minä kaipaan. Mutta eihän Suomi voi päättää, että ruvetaan sääntelemään kapitalismia. Pakko se on juosta siinä hullunpyörässä, sanoo mustan proosan mies.

Kuusi kertaa Salminen

Turvapaikka (1995)

Arto Salmisen esikoisromaanissa kuvataan työntekijöiden ja pakolaisten elämää lakkautusuhan alaisessa vastaanottokeskuksessa. Pakolaisia ei mitenkään idealisoida, vaan he tappelevat keskenään ja ovat sillä lailla sekä mukavia että raivostuttavia kuin kaikki muutkin ihmiset.

– Valtonen ja sen kaverit halveksuu neekereitä vaikka ne ei tunne ensimmäistäkään. Me tunnetaan – ja halveksutaan, sanoi Hynynen.

1990-luvun alussa Arto Salminen työskenteli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa Siuntiossa. Kirja perustuu omiin kokemuksiin, joskaan useimmat sen yksityiskohdat eivät sattuneet hänelle itselleen.

– Se asenne on kyllä se, mikä oli vallitseva ainakin siihen aikaan siinä työyhteisössä – sellainen idealismin ja rasismin sekoitus. Moni tuli idealistisista syistä töihin, mutta äkkiä käytäntö ja työn kovuus murensivat sitä idealismia. En tiedä, voiko sitä kutsua rasismiksikaan, se on sellaista outouden ja vieraiden tapojen kammoksumista.

Varasto (1998)

Maalikaupan varastomiehet Rousku ja Raninen kärräävät tavaraa ja heittävät joutohetkinään tikkaa pornolehden keskiaukeamakuvaan. Rousku myy tavaraa ohi kirjanpidon omaan laskuunsa. Kun pomo pääsee hävikistä jyvälle, Rousku käräyttää epäröimättä syyttömän työkaverinsa.

Rouskun liikekumppani Jylhäkorpi saarnaa 1990-luvun suuren nousukauden kääntöpuolesta.

Sää tykkäät siitä että sulla on työssäkäyvän status. Sen tietää työnantajatkin. Ne tietää että sää suostut joustoihin ja työelämän kehittämisiin. Ne on tehneet susta venyvän. Sää joustat ja joustat. Ne on saaneet koko valtakunnan uskomaan, että kun palkkoja pienennetään niin työpaikat lisääntyy. Ja sitä myöten kun sun palkkaa pienennetään niin tuloloukkutoimikunta pienentää työttömien sossurahoja. Köyhät köyhtyy tasatahtia. Suhteet pysyy ennallaan.

Arto Salminen on ollut varastomieskin.

Miksi esimerkiksi tässä kirjassa kaikki henkilöt ovat läpeensä vastenmielisiä?

– Olen pyrkinyt kuvaamaan, mitä saadaan aikaan sillä, että pienen ihmisen elämää kiristetään koko ajan. Se on se tarkoitus.

Paskateoria (2001)

Romaanin minä on iltapäivälehden toimittaja Suurnäkki ja miljöönä mm. lehden toimituskokoukset, joissa levikin laskiessa päätetään ruveta tekemään huonompaa lehteä. Päätoimittaja kieltää tekemästä haastatteluja, joissa näyttelijä kertoo elämänsä roolista. Sen sijaan pitää paljastaa, että näyttelijällä on tippuri.

Toimittaja lähetetään haastattelemaan julkisuutta kaipaa aloittelevaa formulakuskia, joka lupaa täyttä yhteistyötä.

Ja multa voi kysyä mielipidettä vaikka mistä. Jos teillä on vaikka joku sellainen kiertohaastattelu missä te kyselette julkkisten seksielämästä niin no problem, mä olen mukana. Tai jotain arkaluontoista, kaikki käy. Mun tyttöystävällä on ollut yksi alapään juttu, visvasyylä. Me voidaan kertoa julkisesti siitä.

– Tein Paskateorian aluksi niin, että se tapahtuu tulevaisuudessa. Sen piti olla vuosi 2018 eli vuoden -18 tapahtumat, mutta sadan vuoden päästä.

Kustantamon mielestä käsikirjoituksen tulevaisuus oli kömpelö, joten se siirrettiin nykypäivään. Siitä kirjaan jäi monessa kohtaa toteutunut ennustuksen luonne.

Ei-kuori (2003)

Urkki ja Seppo ovat veljeksiä ja taksikuskeja. Lisää rahaa tarvittaisiin, ja onneksi mummolla taitaa olla dementia sekä yksiö, jonka heidän äitinsä pistää rahoiksi. Paitsi ettei mummolla olekaan dementiaa ja sairaala haluaa kotiuttaa hänet. Kämppä vain on sillä välin myyty.

Me ollaan kaikki täällä kusetettavana. Tämä maapallo pyörii sen varassa että ihmisiä kusetetaan ja niistä otetaan hyöty irti.

– Kun ajoin taksia, niin siitä sain miljöön. Oli helppo ruveta kirjoittamaan, kun tietää, miten taksia ajetaan. Muuten siinä on sama juttu, että se on enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta, mutta on siinä ehkä jotain, mitä olen kuullut taksissa tai lukenut lehdestä.

Lahti (2004)

Arto Salmisen lempeimmässä romaanissa armeijan salaisessa harjoituksessa ammutaan sikoja ja testataan kenttäsairaalaa. Nuotiolla kapiaiset ylistävät armeijan ylivertaista logistiikkaa. Toisaalla lahdataan luhistuva pienyrittäjä.

– Asiakastyytyväisyys, se sanoi. – Siinä on avainsana. Siinä me halutaan olla vahvoja, vaikka se vähän maksaakin. Tuotteen fyysiseen siirtoon meillä on nopea ja luotettava jakelukanava. Ja lisäksi meillä on käytettävissä markkinointikanava, jota on ammattilaiset suunnitelleet satojen vuosien aikana. Arvaako pojat mikä se on?...Se on kirkko. Kirkon kanssa meillä on strateginen allianssi. Kirkko hoitaa omalla vahvalla tyylillään osan tiedonvälityksestä ja markkinointituesta, kuvaa majuri Tuppervaara lääkintäkoulun oppilaille sodassa kaatuneiden jälkihoitoa.

Lahtikin perustuu Arto Salmisen omiin kokemuksiin. Hän oli itse armeijassa salaisessa harjoituksessa, jossa ammuttiin nukutettuja sikoja ja testattiin kenttäsairaalaa.

Arto Salmisen kirjoissa käytetään uskomatonta talouselämän puppukieltä. Varsinkin Lahdissa kapiaisten juttujen ja Kalavaleessa uuden ajan mediaguru Kasperin loitsujen luulisi olevan ääriparodiaa.

Mutta tietenkin kumpikin teksti on oikeaa. Salminen löysi kirpputorilta Tiede ja ase -nimisen julkaisusarjan, jossa on tutkimuksia sodankäynnistä ja logistiikka kunniassaan. Logistiikalla Salminen kytki armeijan liike-elämään, jossa käytetään muutenkin paljon sotatermejä.

Kalavale – Kansalliseepos (2005)

Kasperin loitsut taas ovat peräisin bisnesoppaista ja johtamistaidon kirjoista.

– Se on niin mieletöntä kieltä, ettei sellaista voi millään keksiä. Ei yhdelläkään kirjailijalla ole sellaista mielikuvitusta, hän sanoo.

Eli siinä se on se tämän päivän kansalliseepos: Yritysvalmennuksen ja bisnesoppaiden kieli.

Eli:

– Yleinen valehtelu. Puhutaan niin, ettei kenenkään ole tarkoituskaan ymmärtää, mitä puhutaan.

– Kaikkein häijyintä on elinkeinoelämän suurten poikien puhe, kun he puhuvat paikallisesta sopimisesta. Se on loistava sana, se kuulostaa yhtä herttaiselta kuin kyläkauppa. Mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei tarvitse välittää työehtosopimuksista, vaan työnantaja voi sanella palkan. Se on paikallinen sopimus.

– Taxellit ja muut käyttävät paljon tätä, että täytyy huolehtia yhteiskunnan dynamiikasta. Se taas tarkoittaa sitä, että rikkaiden verotusta on pienennettävä. Mutta kun ei voi sanoa, että nyt täytyy kyllä rikkaiden veroja laskea, niin puhutaan dynamiikasta. Siihen kaikki ovat valmiita osallistumaan.