CIA:n vähemmän kunniakas historia 2: Aina väärien tietojen varassa Vietnamista Irakiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.11. 2007)

Yhdysvallat on mennyt sokkona sotiin Vietnamista Irakiin CIA:n kelvottoman tiedustelun vuoksi. Tämä on jälkimmäinen CIA:n historiaa koskeva juttu, joka perustuu Tim Weinerin kesällä ilmestyneeseen teokseen Legacy of Ashes.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

CIA:ta 1966-1973 johtanut Richard Helms piti Vietnamin sotaa pahimpana painajaisenaan. Tiedustelupalvelu oli aiemmin epäonnistunut saamaan omia agenttejaan Itä-Euroopan kansandemokratioiden johtajien lähipiiriin. Nyt sama toistui Pohjois-Vietnamissa.

Kun Richard Helms pohti, miksi näin kävi, hän tuli lausuneeksi jotain yleispätevää CIA:n toiminnasta kautta vuosikymmenten: Ho Chi Minhin hallituksen toimintaa ei tunnettu, koska amerikkalaisia ei oikeasti kiinnostanut Vietnamin historia, yhteiskunta eikä kieli.

”Minua olisi pidetty

epämiehekkäänä”

Presidentti Lyndon B. Johnson puolestaan puolusteli Vietnamin sotaa tavalla, joka kertoo tuhansien ihmisten tapattamisen olleen hänelle miehisen kunniansa puolustamista. Johnson väitti myöhemmin, että jos olisi epäröinyt Vietnamissa, niin murhatun presidentin veli Bobby Kennedy olisi käyttänyt sitä presidenttipelissä häntä vastaan, ”että olin pelkuri. Epämiehekäs. Mies vailla selkärankaa”, Lyndon B. Johnson ruikutti muistelmissaan.

Vuonna 1967 Yhdysvaltojen kotirintamaa ravistelivat katutaistelut useissa suurkaupungeissa. Liikkeellä olivat sekä sodanvastustajat että mustien kansalaisoikeusliike, joita vastaan lähetettiin kansalliskaarti. Presidentti Johnson ja kongressin konservatiivit vaativat CIA:ta todistamaan, että kysymyksessä on kommunistien salajuoni.

Tällä kertaa vakoilujärjestö ei sortunut väärennöksiin, kun todisteita ei löytynyt. Niitä haki operaatio Chaos, suurisuuntainen Yhdysvaltain omiin kansalaisiin kohdistunut vakoiluoperaatio, josta ei puutu huvittaviakaan piirteitä. Alkuvaiheessa yksitoista CIA:n agenttia kasvatti pitkän tukan, opetteli uusvasemmiston slangin ja soluttautui sitten järjestöihin.

”Hankkiudu eroon

niistä pelleistä”

Richard Helmsin aika CIA:n johdossa päättyi vuoden 1972 viimeisinä päivinä. Aina epäluuloinen presidentti Richard Nixon ei tullut tämän kanssa toimeen. Tilalle hän nosti luotettunsa James Schlesingerin evästyksin, että CIA on saneerattava.

”Hankkiudu eroon niistä pelleistä. Heillä on 40 000 ihmistä lukemassa sanomalehtiä.”

Vain 17 viikkoa CIA:ta johtanut Schlesinger erotutti satoja agentteja ja analyytikkoja eri puolilla maailmaa. Panostettiin teknologiaan, joten vanhan ajan kenttätyön veteraanit saivat lähteä. CIA:n itsenäistä roolia heikennettiin ja siitä yritettiin tehdä vain yksi palikka turvallisuusneuvonantaja Henry Kissingerin työkalupakkiin.

Nixon kaatui Watergateen, vaikka hänen vuoden 1968 vaalikampanjaansa 549 000 dollarilla rahoittanut Kreikan fasistijuntta tarjosi taas apuaan. Everstijuntta oli valmis maksamaan skandaalissa vangittujen CIA-virkailijoiden vaikenemisesta.

Rumsfeld ja Cheney

tulevat taloon

CIA:n arvostus oli pohjamudissa. Lokakuussa 1975 presidentti Gerald Ford teki päätöksiä, jotka pohjustivat 2000-luvun katastrofit. Historian liberaaleimman kongressin penkoessa CIA:n toimia Valkoinen talo valmistautui paljastamaan vähimmän mahdollisen. Tätä pohjustettiin henkilövaihdoksilla. Puolustusministeriksi noussut James Schlesinger sai lähteä ja hänen paikkansa otti Donald Rumsfeld, jonka paikan henkilöstöpäällikkönä peri puolestaan Dick Cheney. CIA:n johtoon nousi George H.W. Bush, joka oli poliitikko vailla minkäänlaista kokemusta tiedustelumaailmasta.

Operaatiota on kutsuttu ”Halloween-verilöylyksi.”

80 prosenttia Yhdysvaltain koko tiedustelubudjetista oli Rumsfeldin peukalon alla Pentagonissa. Hän ei aikonut jakaa rahaa CIA:n kanssa, jonka sitä paitsi epäili vakoilevan itseään.

Donald Rumsfeldin vainoharhat kumuloituivat kesällä 2001. Yhdysvaltain eri tiedusteluelimet olivat punaisella tulevan massiivisen terrori-iskun varoituksista. Mutta syvään juurtunut epäluulo esti tiedon kulkeutumisen eri elinten välillä. Puolustusministerinä jälleen toiminut Rumsfeld oli lisäksi yhtä epäluuloinen CIA:n suhteen kuin 1970-luvullakin.

1970-luvun puolivälin jälkeen Valkoisen talon avainvirat alkoivat olla uuskonservatiiviseksi kutsutun ryhmän hallussa. Se ei luottanut CIA:han, vaan tuotti omia analyysejään ja tarvittaessa muokkasi faktat omiin tarkoituksiinsa sopivalla tavalla. Tätäkin oppia hyödynnettiin vuodesta 2001 alkaen.

Afganistan tuli

täytenä yllätyksenä

Vuonna 1979 muslimikapinalliset ryhtyivät toden teolla uhkaamaan Afganistanin neuvostomielistä hallitusta. Presidentti Jimmy Carterin valtuutuksella heille ryhdyttiin toimittamaan erilaista tukea.

Syyskuussa CIA kokosi kaikki Afganistania koskevat tietonsa ja välitti Carterille terveiset: Moskova ei missään tapauksessa tule lähettämään taistelujoukkoja Afganistaniin.

Joulukuussa Bagramin lentotukikohdassa oli yli 5 000 neuvostosotilasta, mutta vielä 19.12. CIA oli varma, ettei mitään isompaa ole tekeillä. Vasta kun 100 000 neuvostoliittolaista vyöryi yli rajan, tiedustelupalvelukin uskoi miehitykseen.

Teheranista

Keski-Amerikkaan

Samoihin aikoihin CIA:n huippuanalyytikot arvioivat, että Teheranin katumellakoista huolimatta Iranin shaahi kestää vielä ainakin kymmenen vuotta. CIA:ssa ei voitu ymmärtää, että 20. vuosisadan lopulla uskonto on vallankumouksen käynnistävä voima.

1980-luvun alussa Yhdysvaltoja johti Ronald Reagan ja CIA:ta OSS-veteraani William Casey. Kaksikon erityinen mielenkiinto kohdistui Keski-Amerikkaan, jossa Nicaraguassa sandinistit olivat syösseet vallasta Yhdysvaltain liittolaisen ja sama uhkasi myös El Salvadorin oikeistohallitusta.

Casey sai vastoin oman virastonsa analyysejä Reaganin vakuuttumaan Nicaraguan vastaisesta sodasta. Hän pelotteli, että jos tässä epäonnistutaan, niin latinovasurit vyöryvät Keski-Amerikasta Teksasiin asti.

Latinalaisen Amerikan toimiston päällikkö Duane Clarrige laati Caseylle juuri sellaisen suunnitelman kuin tämä halusi: Järjestetään sota Nicaraguaan ja ryhdytään tappamaan kuubalaisia.

CIA aloitti salaisen sodan maaliskuussa 1982 tekemällä terrori-iskujen sarjan Nicaraguassa.

Mitä Afganistanin

sodan jälkeen?

Yhdysvalloille tuli täytenä yllätyksenä, että presidentti Mihail Gorbatshov ilmoitti kesällä 1987 liittolaisilleen Afganistanin miehityksen päättyvän. CIA:ssa kukaan ei ollut uhrannut ajatustakaan sille, mitä tapahtuu, kun militantit islamistit ovat ajaneet suurvallan ulos Afganistanista.

Aluksi CIA jatkoi radikaalien afganistanilaisten sotapäälliköiden rahoittamista ja aseistamista. Maahan saapui emiireiksi itseään kutsuvia saudeja, jotka alkoivat kyläpäälliköitä lahjomalla rakentaa omia pieniä imperiumejaan. CIA jätti Afganistanin 1990-luvun alussa.

Maailma näytti asettuvan rauhan aikaan. Neuvostoliitto oli vastoin CIA:n ennusteita kaatunut, joten kylmän sodan vakoilujärjestöllä ei tuntunut oikein olevan enää tekemistä. 1960-lukulainen presidentti Bill Clinton suhtautui CIA:han välinpitämättömästi.

Terrorin aika

alkoi 1993

Uusi aika alkoi 25. tammikuuta 1993. Pakistanilainen pyssymies ampui CIA:n virkailijoita heidän ajaessaan aamulla työpaikalleen. Egyptiläisen Omar Abdel Rahmanin organisaatio Al Gama´a Islamijja oli saapunut Yhdysvaltoihin.

Terrorismin aika oli alkanut.

1995 terrorismi nousi CIA:n kakkosjohtajan George Tenetin listalla ykköseksi. Sudanista kantautui tietoja valmisteilla olevasta isosta iskusta amerikkalaiskohteisiin. Maattomien terroristien kokoontumisleiriksi muuttuneessa maassa vaikutti myös Osama bin Laden, jonka CIA oli oppinut etäisesti tuntemaan jo 1980-luvun lopun Afganistanista.

Tammikuussa 1996 Osama alkoi vaikuttaa niin tärkeältä hahmolta, että CIA varasi kokonaisen yksikön pelkästään seuraamaan hänen toimiaan.

Hänen palattuaan Afganistaniin CIA kaavaili Osama bin Ladenin sieppaamista tai tappamista heimopäälliköiden avulla.

Saddam kiinnosti

Osamaa enemmän

Mutta Yhdysvaltain hallitusta kiinnosti enemmän toinen mies, Saddam Hussein. Bill Clintonin määräyksestä CIA:n Lähi-idän toimisto oli valmistellut kaksi vuotta sotilasvallankaappausta Irakissa. Kaappausta oli kätilöity miljoonilla dollareilla, mutta juoni paljastui kesäkuussa 1996. Ainakin 200 upseeria pidätettiin ja Saddam ammutti heistä vähintään 80.

1998 oli aika palata tapaus Osama bin Ladeniin, joka helmikuussa julisti pyhän sodan amerikkalaisia vastaan. Elokuussa pommit repivät Yhdysvaltain lähetystöjä Keniassa ja Tansaniassa. Yhdysvallat vastasi kostoiskuilla Afganistaniin ja Sudaniin.

Vuoden 1991 jälkeen CIA oli menettänyt viidenneksen parhaista asiantuntijoistaan. Ykkösmieheksi nousseen George Tenetin johdolla organisaatiota alettiin rakentaa uudelleen.

Uusia kykyjä etsittiin tiheällä kammalla, sillä CIA oli paitsi menettänyt henkilökuntaa myös kaventunut kulttuurisesti. Tiedustelupalvelussa ei juuri osattu kiinaa, koreaa, arabiaa, urdua, hindiä ja farsia - kieliä, joita puolet maapallon asukkaista puhui.

Monikaan agentti ei koskaan ollut itse liikkunut arabibasaareissa tai afrikkalaiskylissä. Likaisen veden juominen ja mudassa nukkuminen oli täysin vierasta uuden polven vakoilijoille.

Risteilyohjukset oli maalitettu Afganistanissa liikkuneeseen Osama bin Ladeniin vuosina 1998 - 2000 useita kertoja. Laukaisulupaa ei tullut, koska usko CIA:n kykyihin horjui jo sen omienkin johtajien piirissä. Syynä oli se, että Naton pommittaessa samaan aikaan Serbiaa CIA:n agentit olivat valinneet maalit käyttämällä turistikarttoja. Jugoslavian valtion hallintorakennusten sijasta pommit putosivat Kiinan suurlähetystöön.

Tämän jälkeen Valkoisen talon ja Pentagonin luottamus CIA:han oli nollassa.

Kohti vuoden

2001 syyskuuta

Valta vaihtui vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tuloksen selvittyä Bill Clinton omien sanojensa mukaan varoitti George W. Bushia siitä, että suurin uhka on Osama bin Laden. Bushin mukaan näitä sanoja ei lausuttu.

Vuoden 2001 alusta tiedustelun voimavarat alkoivat keskittyä Pentagoniin vanhan kaksikon Donald Rumsfeldin ja Dick Cheneyn käsiin. CIA:n Tenetin varoitukset al-Qaidasta eivät kiinnostaneet presidenttiä.

Valkoisen talon terrorismipäällikkö Richard A. Clarke varoitti turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Ricea 29. toukokuuta, että isku Yhdysvaltoihin on todennäköinen. Vihjeitä sateli arabimaista, Israelista ja eri puolilta Eurooppaa.

George Bushin turvallisuuspoliittinen ykköskaarti käsitteli al-Qaidaa ensimmäisen kerran 4. syyskuuta presidentin pitkän kesäloman jälkeen. Päätöksiä ei tehty.

Suuren iskun jälkeen 17. syyskuuta 2001 Bush allekirjoitti 14-sivuisen erittäin salaisen valtuutuksen, jolla CIA määrättiin jäljittämään, vangitsemaan ja kuulustelemaan terroristeja kaikkialla maailmassa. Mitään rajoituksia ei ollut.

Salaiset vankilat ja kidutus perustettiin silloin. Molempia oli käytetty 1950-luvulta alkaen. Uutta oli se, että Bush määräsi CIA:n toimittamaan pidätetyt ulkomaisten tiedustelupalveluiden käsiin. Terrorismin vastainen pitkä sota oli alkanut.

Kaaripallon

ansaan

CIA:n viimeinen suuri epäonnistuminen tähän mennessä on Irakin sota. Valkoinen talo halusi sodan ja käytti tekaistuna perusteluna Irakin joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa. CIA myötäili ja hankki ”todisteet.” Lokakuussa 2002 se toimitti Bushille juuri sellaisen asiakirjan kuin tämä halusikin: Bagdadilla on kemiallisia ja biologisia aseita, ja ydinaseesta se on enää muutamien kuukausien päässä.

Se vain, ettei CIA:lla ollut juuri minkäänlaisia lähteitä väitteidensä tueksi. Se kuitenkin luotti siihen, että miehityksen jälkeen sotilaat kaivavat todisteet esiin.

CIA:n puolustukseksi voi todeta, että vaikka Irak oli tuhonnut joukkotuhoaseensa jo 1990-luvulla, halusi Saddam Hussein pitää yllä illuusiota siitä, että hänellä on kättä pidempää. Se oli hänen henkivakuutuksensa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Lisäksi Saksan tiedustelupalvelulla oli lähde, koodinimi Curveball, joka väitti olevansa irakilainen insinööri ja vahvisti tiedot joukkotuhoaseista.

Mutta todisteet sotaa varten olivat tekaistuja ja perustuivat yhden huijariksi osoittautuneen lähteen puheisiin.

Tähtiliput valmiina

Bagdadissa

Itse sodan lähtölaukaus 20. maaliskuuta 2003 perustui sekin CIA:n toimittamaan virheelliseen tietoon. George Tenet ilmoitti Valkoiseen taloon, että Saddam piilottelee Bagdadin eteläpuolella sijaitsevalla maatilalla. Bush määräsi ohjukset sinne, mutta Saddamia ei paikalla ollut.

Sotilaat marssivat Irakiin odottaen CIA:n analyysien perusteella hurraavia väkijoukkoja, jotka heiluttavat tiedustelupalvelun sinne etukäteen toimittamia tähtilippuja. Sen sijaan vastassa oli luoteja ja pommeja.

Kolmen vuoden kuluttua hyökkäyksestä CIA myönsi arviossaan Irakin valloituksen olleen merkittävä innoituksen lähde jihadisteille kaikkialla maailmassa.

Ulkoistaminen

heikentää CIA:ta

CIA-historian kirjoittanut Tim Weiner sanoo, että valheellinen myytti CIA:sta perustuu yksinkertaiseen tosiasiaan. Sen menestyksiä rummutettiin julkisuuteen ja epäonnistumiset salattiin.

Tuoreimmissa arvioissa on päädytty siihen, ettei CIA tarvitse lisää henkilöitä eikä rahaa, koska kummankin kaksinkertaistaminen tuottaisi vain kaksinkertaisen määrän ”kuumaa ilmaa.”

Se tarvitsee laadukkaampia vakoilijoita. Mutta kehitys kulkee toiseen suuntaan. Bushin hallinto on suurelta osin ulkoistanut sekä sodankäynnin että tiedustelutoiminnankin. Yksityisellä puolella tarjolla on paremmat palkat ja edut kuin hallituksen tiedustelupalvelussa.

15 vuotta sitten CIA:n henkilöstöstä suurin osa oli vanhan maailman veteraanivakoilijoita. Vuonna 2005 rakenne oli muuttunut täysin. Puolella henkilökunnasta oli alle viiden vuoden työkokemus CIA:ssa. Jos Yhdysvallat katsoo turvallisuutensa edellyttävän tehokasta tiedustelukoneistoa, niin nyt se on kovin kokemattomissa käsissä.

Skandaaleja

tänäkin vuonna

Jälleen kerran, ties monennenko, CIA:ssa ovat käynnissä perustavaa laatua olevat uudistukset.

Niille onkin tarvetta.

CIA:n kolmanneksi korkein johtaja Dusty Foggo pidätettiin helmikuussa 2007 epäiltynä rahanpesusta ja salaliitosta edellisessä asemapaikassaan Frankfurtissa.

Myös helmikuussa CIA:n sopimustyöntekijä David Passaro tuomittiin yli kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen. CIA oli palkannut hänet Afganistaniin turvallisuustehtäviin, vaikka Passaro oli tuomittu väkivaltarikollinen.

Afganistanissa hän hakkasi miehen hengiltä. Kuollut oli 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan taistellut Abdul Wali, joka oli pyydetty amerikkalaisten tukikohtaan Kunarin provinssissa kuultavaksi siellä tapahtuneista raketti-iskuista.

Wali sanoi, ettei tiedä asiasta mitään. Passaro heitti hänet selliin ja hakkasi kuoliaaksi.

Kunarin maakunnan kuvernööri kirjoitti amerikkalaiselle oikeusistuimelle, että Abdul Walin tapaus on vahingoittanut voimakkaasti amerikkalaisten asiaa maakunnassa ja tarjonnut hyvää propagandaa al-Qaidalle ja talebaneille.