Arto Halonen ja Ruhnama - Pyhän kirjan varjo

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.2. 2008)

Suuryritykset käännättivät diktaattorin julkaisemaa hölynpölyä neljällekymmenelle kielelle saadakseen öljy- ja kaasusopimuksia Turkmenistanin kanssa. Ne pääsivät myös rakentamaan suuren johtajan kultapatsaita ja muita monumentteja.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Otetaan vertailuun kaksi kansalaisiaan sortavaa diktatuuria.

Kummankin yksinvaltainen johtaja on kehittänyt omatekoisen aatteen, joka korostaa luojansa suuruutta. Kansa seuraa kuuliaisena perässä. Aatetta opiskellaan kouluissa ja vapaa-ajalla. Sen ja johtajan kunniaksi järjestetään mahtipontisia juhlia, ja muita juhlia ei sitten järjestetäkään. Rivit ovat aina ojennuksessa.

Mutta näistä kahdesta valtiosta vain toinen, Pohjois-Korea, on naurunalainen kansainvälinen hylkiö.

Se toinen on yhteiskuntavastuutaan julistavien suuryhtiöiden lemmikki siinä määrin, että ne ovat kääntäneet Kim Il Sungin juche-aatteeseen verrannollisen Ruhnama-eepoksen jo noin neljällekymmenelle kielelle omalla kustannuksellaan.

Miksi? Siksi, että Turkmenistanin nyt jo edesmenneen diktaattorin Saparmurat Nijazovin nuoleskelu oli avain suureen bisnekseen.

Suuruudenhulluuteen sairastunut ”kaikkien turkmeenien isä”, turkmenbashi istui massiivisten öljy- ja kaasuvarantojen päällä. Lisäksi entisen neuvostotasavallan pääkaupunkiin, keskellä autiomaata sijaitsevaan Asgabatiin rakennettiin turkmenbashia esittäviä kultaisia näköispatsaita sekä palatseja ja suihkulähteitä. Öljyä, kaasua ja rakennusurakoita saivat ne yhtiöt jotka osoittivat kunnioitusta Nijazovia kohtaan tekemällä tunnetuksi tämän Ruhnama-eeposta.

Dokumentista Suomen

myydyin elokuva

Dokumenttiohjaaja Arto Halonen kiinnostui tästä suuryhtiöiden moraalin joustavuudesta. Yhdessä yhteistyökumppaninsa Kevin Frazierin kanssa hän ryhtyi kyselemään yritysjohtajilta, miksi ne tukevat diktatuuria.

Saivatko he vastauksia, selviää dokumenttielokuvasta Pyhän kirjan varjo. Elokuvasta tulee yksi kaikkien aikojen suurimman levityksen saavista suomalaisista. Se on myyty useiden Euroopan maiden lisäksi historiallisesti jopa Yhdysvaltoihin. Elokuvan päärahoittaja on amerikkalainen ITVS, joka tuottaa dokumenttielokuvia ja myy niitä tv-kanaville ympäri maan. Katsoja-arvio Pyhän kirjan varjolle yksin Yhdysvalloissa lasketaan kymmenissä miljoonissa.

Uusivirrasta

tupakkatyttöihin

Turkmenistania 21 vuotta johtanut Saparmurat Nijazov kuoli yllättäen joulukuussa 2006. Vallan perinyt Gurbanguly Berdymuhammedov on purkanut joitain edeltäjänsä hullutuksia kuten elokuvateatterikiellon, mutta edelleen Ruhnama on käytössä alistamisen ja diktatuurin työvälineenä. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch kiitteli viime marraskuussa uutta hallintoa sosiaalisista uudistuksista, mutta ei nähnyt kansalais- ja poliittisten oikeuksien saralla mitään edistystä.

Arto Halonen aloitti elokuvauransa jo 1980-luvulla. Suurempaa huomiota hän sai ensimmäisen kerran dokumentillaan Ringside (1992), joka kertoo nyrkkeilijä Tarmo Uusivirran valmistautumisesta uransa viimeiseen otteluun.

Sen jälkeen tie hänen omissa ohjauksissaan on suuntautunut muun muassa Kuubaan ja Venäjälle. Tuottajana taas jalat ovat pysyneet tämän päivän Suomen kamaralla. Viimeksi hän tuotti Jussilla palkitun Ari Matikaisen elokuvan Yhden tähden hotelli, joka seuraa Jorma Kääriäistä tämän keikka- ja levytysmatkoilla. Sitä edellinen tuotanto oli Tarja Mattilan Tupakkatytöt, tositarina Amerin tupakkatehtaalta työttömiksi jäävistä naisista.

Ahtisaari Kiinassa

propagandavälineenä

Pyhän kirjan varjon juuret ulottuvat Tiibetissä kuvattuun elokuvaan Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä (1998).

Ennakkotutkimusmatkalla Arto Haloselle valkeni, miten yritykset luovat hyväksyttävyyttä diktatuurille. Halonen lensi Tiibetistä maan halki Pekingiin samaan aikaan, kun presidentti Martti Ahtisaari oli vienninedistämismatkalla Kiinassa. Ahtisaari oli sinä päivänä jokaisen kiinalaislehden etusivulla propagoimassa sitä, että Suomen kaltainen länsimaa on Kiinan ystävä.

Kokemus siitä, miten yksinvaltainen maa hyödyntää tällaista vierailua oli shokeeraava ja jäi alitajuntaan, Halonen kertoo.

Arto Halosen mukaan uudessa elokuvassa häntä kiinnosti kummallista Turkmenistania enemmän juuri yritysten rooli ja epämoraalinen toiminta.

– Turkmenistan valtiona ei pelkästään kiinnostanut, vaan absurdi Ruhnama-kirja, jonka kautta pystyin kertomaan tämän uskomattoman tarinan siitä, miten kansainväliset yritykset tekevät voittoja ja siinä samalla tukevat ja vahvistavat tällaisia diktatuureja. Eli ne luovat hirviöitä. Se on vähän sama kuin jos vanhemmat kasvattaisivat rahaa vastaan kehitykseltään vääristyneitä lapsia, Halonen vertaa.

Vastuusta hän ei päästäisi tavallisia kansalaisiakaan. Halpatuotannon tuloksista nauttivat jokamiehet vahvistavat omalta osaltaan moraalitonta yritysetiikkaa ja siinä sivussa diktatuureja.

Nijazovin väärentämää

turkmeenien historiaa

Arto Halonen pääsi vaikeuksien jälkeen itsekin Turkmenistaniin kuvaamaan, mutta dokumentissa on myös paljon kuvamateriaalia, jonka lähdettä ei voi ihmisten turvallisuutta vaarantamatta paljastaa. Osa materiaalista olisi absurdiutensa vuoksi hillittömän hauskaa ellei tietäisi, minkälainen alistuskoneisto suuren johtajan kunniaksi laulavien lasten takaa paljastuu.

Ruhnama on eepos, jonka Arto Halonen nimeää dokumentissaan diktatuurin työkaluksi. Kirjan lukenut Halonen kertoo, että kolmannes kirjasta pelkästään korostaa sen tärkeyttä, toinen kolmannes välittää erilaisia käyttäytymissääntöjä ja kolmas kolmannes kertoo turkmeenien historiasta Saparmurat Nijazovin väärentämällä tavalla.

– Nijazov on luonut sinne historiallisen henkilön muka ensimmäiseksi suureksi turkmeenijohtajaksi ja linkittänyt omat sukujuurensa häneen. Tätä kautta Nijazov on vankistanut sekä turkmeenien maailmanhistoriallisen merkityksen että oman maailmanhistoriallisen merkityksensä.

– Muun historiankirjoituksen mukaan tällaista henkilöä ei ole ollut koskaan olemassa, Halonen huomauttaa.

Ruhmanasta tuli Nijazov-kultin keskus. Patsaat ja kirjan käännökset kehittyivät sen ympärille.

Alun alkaen kyse oli aidosta yliopistotasoisesta turkmeenien historian kirjoittamisesta. Sen kokoaminen annettiin Saparmurat Nijazovin lehdistösihteerille, joka kirjoitti kirjan omalla nimellään. Kirja julkaistiinkin ja se herätti aineiston koonneessa yliopistossa ihmetystä, koska heidän panostaan ei edes mainittu.

Nijazov veti kirjan pois markkinoilta ja perusti viiden hengen komitean valmistelemaan uutta laitosta.

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihenkään, vaan otti hankkeen omiin käsiinsä, kirjoitti tai kirjoitutti siihen omia tarkoitusperiään palvelevia jaksoja ja julkaisi Ruhnaman omissa nimissään. Johtaja oli jossain välissä oivaltanut kansalliseepoksen mahdollisuudet oman kulttinsa kasvattamiseen.

Ruhnama maailman

luetuimpia kirjoja?

Saparmurat Nijazovin itsensä lisäksi Nijazov-kulttia on eniten hyödyntänyt turkkilainen suurliikemies Ahmad Chalic. Hän oli ensimmäinen, joka oivalsi, että PR-työ Ruhnaman puolesta on tie omien bisnesten edistämiseen. Chalicista tuli Nijazoville niin läheinen mies, että hän toimi jopa ministerinä Turkmenistanissa, vaikkei ole edes maan kansalainen.

Ahmad Chalic oli myös välikäsi, jonka kautta muut kansainväliset suuryritykset solmivat kontaktit Nijazovin hallintoon.

Ruhnaman käännökset eri kielille ovat suuria uutisia Turkmenistanissa. Propagandalla manipuloidaan oman maan kansalaisia luulemaan, että Saparmurat Nijazov on maailmankuulu nero ja Ruhnama kirja, jota luetaan ja ylistetään kaikkialla.

Ruhnama voidaan kääntää yhdelle kielelle vain kerran, joten ensilähdöstä myöhästyneet yritykset ovat joutuneet keksimään muita tapoja liehitellä diktaattoria. Ranskalaisen Bouygues-yhtiön omistama tv-kanava TF1 esimerkiksi järjesti aidolta näyttävän tv-ohjelman Nijazovin ja Bouyguesin johtajien välisestä pyöreän pöydän keskustelusta. Ohjelma esitettiin Turkmenistanissa, mutta ei tietenkään Ranskassa.

Ensto hyllytti

suomennoksen

Sama kohtalo on myös Ruhnama-käännöksillä. Niitä on vaikea saada käsiinsä länsimaissa, koska yritykset pitävät ne piilossa. Ne eivät tietenkään halua kotimaissaan julkisuutta yhteistyölleen diktatuurin kanssa. Käännökset ja muu PR-työ ovat Turkmenistanin hallinnolle syötettyä puppua, jota se syöttää edelleen omalle kansalleen.

Ruhnama on käännetty myös suomeksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Käännöksen tilasi Ensto-yhtiö, joka luopui hankkeesta eettisistä syistä.

Enston hallituksen puheenjohtaja Timo Miettinen on toinen yritysjohtaja, joka suostui omilla kasvoillaan dokumenttiin mukaan. Hän sanoo yhtiön luopuneen hankkeesta, kun heille valkeni, mihin tarkoituksiin Ruhnamaa Turkmenistanissa käytetään. Toinen on tshekkiläinen kirjan käännättänyt ja julkaissut johtaja, joka toteaa, että bisnes on bisnestä.

Arto Halonen nostaa kummallekin dokumenttiin suostuneelle hattua.

– Yritykset välttelevät vastuun ottamista siihen asti kun ne saadaan pysähtymään, kuuntelemaan ja ymmärtämään koko prosessiketju.

– Pointti on siinä, että yritykset edustavat ihmisiä ja ne luovat eettisiä säännöstöjä. Ne luovat esimerkkejä muiden toiminnalle, myös yksilöille. Jos meitä johdetaan epämoraalisiin suuntiin, niin ei tämä maailma pääse kehittymään, jos ei oteta vastuuta omista toimista, Arto Halonen sanoo.

Elokuvan jatke

internetissä

Löytyykö pörssimaailmasta vastakaikua tällaisille pohdinnoille?

– Ei ehkä laajemmin. Mutta uskon, että löytyy enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka haluaisivat, että asiasta keskustellaan. Jos sitä keskustelua ei herätetä eikä vastuuta näytetä, niin me olemme ikuisesti kierteessä, jossa nämä asiat erotellaan toisistaan.

Arto Halonen herättää omalta osaltaan keskustelua myös elokuvaan nivoutuvilla nettisivuilla http://www.freedomforsale.org/ eli vapaus myytävänä. Siellä tarkastellaan lähemmin eri suuryhtiöiden toimintaa ihmisoikeuksien kannalta.

Ensimmäisenä kohteena oli öljy-yhtiö Shell ja nyt mukana on myös ranskalainen Bouygues, joka teki Turkmenistanissa töitä diktatuurille. Suomalaisille se puolestaan rakentaa parhaillaan ydinvoimalaa Olkiluotoon.

Kolmas kohde on saksalainen Siemens, Nokian nykyinen yhteistyökumppani, joka loi salakuuntelujärjestelmän diktaattori Saparmurat Nijazoville.

Yritysten sijoittumista diktatuureihin puolustellaan usein sillä, että ne tuovat mukanaan myös demokratian tuulahduksen suljettuihin yhteiskuntiin.

Todellisuus lienee se, että diktatuuri on kapitalistin paras ystävä, koska silloin ei tule riesaa ammattiyhdistysliikkeestä eikä muusta vastaavasta.

– Kaikki lähtee siitä, että kilpailullisuus on niin syvästi kytketty meihin ihmisiin ja yrityksissä se menee äärimmäisyyksiin. Harmaalla alueella työskentely on ikään kuin laillista. Ongelmat ovat syvällä meissä, mutta jälleen kerran: Jos niistä ei keskustella, niin mikään ei muutu. Ja kyllä minä ihmettelen, miksei se kiinnosta, kun vastassa on todella ihmisoikeusrikkomuksia, ihmisten alistamista ja tappamista, Halonen kysyy.