Hyvinvointivaltion purkaminen on tarkoituksellista

Poliittinen eliitti ei enää
tunne koko sanaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.8. 2006)

KAI HIRVASNORO

Kuin jatkoksi Pertti Honkasen tutkimukselle työttömyyden perusturvasta Kansaneläkelaitos julkaisi eilen Vääryyskirjan, kirjan sosiaalipolitiikan vääryyksistä.

Kirjan toimittaneet Kelan tutkijat Tuula Helne ja Markku Laatu ovat liittäneet sen johdannon perään lähdeluettelon, josta ilmenee, että viimeksi kuluneen viiden vuoden aikana Suomessa on julkaistu ainakin 20 kirjaa ja ainakin yhtä monta tieteellistä artikkelia hyvinvointivaltion alasajosta. Kun monet kirjoista ovat artikkelikokoelmia, niin äärimmäisen tuoretta tietoa yhteiskunnan kipupisteistä voisi arvioida olevan ainakin sadan tutkimuksen verran. Joukossa on myös väitöskirjoja ja pari monivuotista akateemista tutkimushankettakin.

Yhteiskunnan suunnanmuutoksen tutkimuksen pioneerityö on Jyväskylän yliopiston dosentin Raija Julkusen kirja Suunnanmuutos vuodelta 2001. Siitä samasta suunnanmuutoksesta kertoo jälleen tutun tarinan myös Vääryyskirja. Hallituksen ja eduskunnan täytyy olla syvässä koomassa, jos ne eivät kaiken tämän tietotulvan keskellä tunnista eriarvoisuuden lisääntymistä ja tee asialle jotain. Tai sitten ongelmaa vain pidetään vähäpätöisenä talouden kilpailukykyä korostavassa todellisuudessa.

Jälkimmäinen selitys on luultavasti oikea. Matti Vanhasen hallituksen ohjelmassa sanat kilpailukyky ja kasvu esiintyvät kumpikin noin 30 kertaa. Hyvinvointivaltio esiintyy samassa ohjelmassa yhden kerran.

Valtioneuvoston kanslian Suomi maailmantaloudessa -selvitys vuonna 2004 pisti vielä paremmaksi. Hyvinvointivaltiota ei mainita kertaakaan, mutta kilpailukyky on läsnä 80 kertaa. Samalta vuodelta oleva hallituksen strategia-asiakirja ei myöskään tunnista lainkaan hyvinvointivaltiota. Sana on kerta kaikkiaan kadonnut poliittisen eliitin kielestä.

Eliitin uudet opit
toimeen laman aikana

Tilalle puheeseen on tullut tehokkuus, suorituksien arviointi, tulospalkkaus, kustannusten alentaminen, managerismi. Ihmiset ovat resursseja, panoksia, inhimillistä pääomaa ja menestystekijöitä.

Kuten Raija Julkunen jo vuonna 2001 osoitti, ei Suomi muuttunut siksi, että tuli lama. Hyvinvointivaltion laajeneminen oli muualla Euroopassa pysäytetty jo 1980-luvulla. Suomi kypsyi hyvinvointivaltioksi muita Pohjoismaita hitaammin, joten täällä etuuksia ja sosiaalisia oikeuksia parannettiin vielä siinä vaiheessa, kun muualla oli jo painettu jarrua.

Mutta pinnan alla kyti. Eliitti omaksui kansainvälisiä virtauksia reaganismin ja thatcherismin myötä. Rahamarkkinoiden uudistuksesta, talouspolitiikan suunnanmuutoksesta ja Suomen talouden avautumisesta johtunut lama antoi hyvältä näyttävän syyn kääntää yhteiskunnan ja sosiaalipolitiikan kurssi kohti uusliberalismia ja ryhtyä kutistamaan hyvinvointivaltiota tervehdyttämisen nimissä.

Tuula Helne ja Markku Laatu kirjoittavat vanhan sosiaalipolitiikan perustuneen ajatukseen ihmisestä yhteiskunnan jäsenenä. Arvoja olivat yhteisvastuu, tasa-arvo ja huono-osaisten positiivinen diskriminointi.

Nyt hyvinvointivaltio nähdään ”markkinatalouden pöhöttyneenä ja häiriköivänä kuokkavieraana”, joka aiheuttaa kannustinloukkuja, riippuvuutta, tehottomuutta ja joka on liian kallis.

Itsestä se
on kiinni?

Lista siitä, miten ”pöhöttynyttä” hyvinvointivaltiota trimmattiin on toivottoman pitkä. Lyhyesti sanottuna toimeentuloturvan etuuksia leikattiin ja indeksikorotuksia jäädytettiin. Etuuksien saajien määrää vähennettiin lyhentämällä niiden saantiaikaa ja kiristämällä saantiehtoja. Eniten menettivät lapsiperheet, joiden perhepoliittisia tulonsiirtoja leikattiin 15 prosenttia. Työttömyysturvaa heikennettiin, asumistukea heikennettiin, sairauspäivärahaa heikennettiin ja palveluja karsittiin pikkulapsilta, koululaisilta ja vanhuksilta.

Sosiaalipolitiikan ideologista muutosta on kuvattu työttömyyden ja laajemmin köyhyyden syiden uutena tulkintana Suomessa. Hyvinvointivaltion laajentumisen aikana työ oli sosiaalinen oikeus ja ihmiset tulkittiin periaatteessa työhaluisiksi. Suomessahan vallitsi käytännössä täystyöllisyys lamaa edeltävinä vuosina, vaikka sosiaaliturva oli periaatteessa houkuttelevampaa kuin lamaleikkausten jälkeen.

Laman aikana työtä alettiin pitää velvollisuutena ja sosiaaliturvaa syynä työn välttämiseen, vaikka se ei laiskotteluun houkutellut ainakaan vielä vuonna 1990, jolloin työttömyysaste oli 3,4 prosenttia. Uusi tulkinta syyllisti epäsuorasti köyhät ja työttömät itse vastuullisiksi tilanteestaan aikana, jolloin työttömyys nousi 18,4 prosenttiin vuonna 1994.

Laman ideat
jäivät päälle

2000-luvun hyvän talouskehityksen aikana lama-ajan ideologia on säilynyt ennallaan. Uusin aktivointi astui voimaan tänä vuonna. Työtön voi menettää työmarkkinatuen vaikka kokonaan, jos ei osallistu viranomaisten osoittamiin aktivointitoimiin.

Suomen terveydenhuoltomenot ovat selvästi EU:n keskitason alapuolella, lapsiperheet on käytännössä pudotettu pois kotipalvelujen piiristä ja ikääntyneidenkin palvelut ovat aiempaa enemmän omaisten tai yksityisten kotipalvelujen vastuulla. Helne ja Laatu toteavat, että vireillä oleva kuntauudistus, tuottavuutta korostavat toimenpideohjelmat ja verotuksen keventäminen merkitsevät valitun linjan jatkamista. Terveys- ja sosiaalipalveluita supistetaan myös tulevina vuosina ja julkinen valta jatkaa vetäytymistä vastuustaan.

Kaikki tämä ja siihen päälle raittiusmies Matti Vanhasen johdolla toteutettu viinan hinnan alentaminen on johtanut siihen, että vankien määrä on noussut vuoden 1999 jälkeen 40 prosentilla ja lapsien huostaanotot lisääntyvät koko ajan.

Raija Julkunen kirjoittaa Vääryyskirjassa, että aiemmin kaikille kuuluneesta universaalista sosiaaliturvasta ollaan hiipien kulkemassa kohti köyhyyspolitiikkaa. Tämä johtuu kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta harjoittaa tasa-arvoistavaa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkaa.

Monet sosiaalipolitiikan tutkijat ovat sitä mieltä, että köyhyyspolitiikka lisää köyhyyttä. Köyhyys on yleisintä niissä maissa, missä sosiaalipolitiikalla ratkotaan ainoastaan huono-osaisten ongelmia.