Ilkka Remeksen Ruttokellot perustuu Neuvostoliiton bioaseohjelmaan

KAI HIRVASNORO

(Kansan Uutisten Viikkolehti, syksy 2000)

Ilkka Remeksen romaani Ruttokellot on poikkeuksellisen tehokas jännäri todellisuustaustansa vuoksi. Kirjan tapahtumat perustuvat 1970-luvun puolivälissä käynnistettyyn Neuvostoliiton bioaseohjelmaan, joka tunnetaan nimellä Biopreparat.

Biopreparat oli NKP:n keskuskomitean perustama ohjelma, jolla oli siviililaitoksiksi naamioituja bioteknisiä tutkimus- ja tuotantoyksiköitä. Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjän hallitus on kiistänyt koko bioaseohjelman. Lännessä sen historia tunnetaan, mutta avainkysymys kuuluu, jatkaako myös nykyinen Venäjä biologisten aseiden tutkimusta ja tuotantoa. Entä missä ja kenen palveluksessa ovat Biopreparatin tuhannet asiantuntijat nyt?

Biopreparatin tutkimuslaitoksia perustettiin mm. Siperiaan. Keskeisin oli Novosibirskin lähellä Koltsovossa sijaitseva Molekyylibiologian Instituutti, mutta vuonna 1989 Britanniaan loikannut Bioprepatin Leningradin yksikön johtaja Vladimir Pasetshnik kertoi, että biologisen sodankäynnin varustuksia oli kätketty kaikkialle Neuvostoliiton alueelle. Pasetshnikin mukaan Neuvostoliitto oli sijoittanut biotaistelukärkiä mannertenvälisiin ohjuksiin. Kaikkiaan Neuvostoliitossa arvioidaan olleen 16 tunnettua ja vakavasti otettavaa bioaseiden tuotantolaitosta. Osassa tuotettiin bioaseita, osa oli tutkimus- ja kehityslaboratorioita.

Musta surma
strategisena aseena

Länsimainen tutkimusryhmä pääsi tutustumaan osaan laitoksista vuonna 1991. Yksi niistä oli 100 kilometriä Moskovasta etelään sijaitseva Obolenskin Mikrobiologian Instituutti, jonka päärakennusta kutsutaan nimellä Korpus 1. Laitoksen tutkimus keskittyi Yersinia pestisiin, ruttobakteeriin, joka keskiajalla tappoi kolmanneksen Euroopan väestöstä. Tutkijat pitivät Obolenskin mustaa surmaa toimintavalmiina strategisena aseena. Arvioitiin, että tätä helposti tarttuvaa ruttoa, johon ei ole lääkehoitoa, oli sijoitettu mannertenvälisten ohjusten taistelukärkiin.

Virallisen venäläisselityksen mukaan huipputarkasti suojatussa ja erikoisjoukkojen vartioimassa Obolenskissa tehtiin tavallista lääketieteellistä tutkimusta.

Koltsovossa taas tutkittiin viruksia, kuten ebolaa ja marburgia. Lisäksi laitoksessa oli isorokkoviruksen viljelyyn tarkoitettuja bioreaktoreita. Laitoksen arvioitiin tuottavan vuosittain jopa useita tonneja isorokkoviruksia eikä Koltsovon laitos ollut ainoa, jossa tuotettiin isorokkoa sotilaskäyttöön. Suurin osa maailman ihmisistä on kadottanut immuniteetin isorokolle ja rokotteita on olemassa hyvin rajallinen määrä.

Läntisten tietojen mukaan Biopreparatin palveluksessa oli 1980-luvulla 32 000 henkilöä. Vuonna 1990 Vector-nimisen laitoksen palveluksessa oli 4 500 tutkijaa, mutta vuosikymmenen lopulla enää 1 000-1 500. Missä loput virusekspertit ovat, sitä ei tiedetä.

Britanniaan loikanneen Vladimir Pasetshnikin lisäksi lännessä on saatu ensikäden tietoa Neuvostoliiton bioaseohjelmasta vuonna 1992 länteen siirtyneeltä Ken Alibekilta, joka Kanatjan Alibekov -nimisenä toimi Biopreparatin apulaisjohtajana vuodesta 1998. Alibek on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Biohazard.