Kioskipokkarien vuoro muuttua kulttitaiteeksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2000)

Iskelmä on kansakunnan salattu muisti, Hollywoodin b-elokuvat on nostettu a-sarjaan, sarjakuvan arvostus nousi jo 1970-luvulla. Nyt on kioskikirjan vuoro.

KAI HIRVASNORO

Helsingin divareissa kerrotaan kummia. 1950-, 60- ja 70-luvuilla julkaistut halvat kioskipokkarit eivät vuosiin menneet kaupaksi eikä niistä päässyt vaihtotavaranakaan millään eroon. Nyt tuuli on kääntynyt. Halvoista dekkareista on tullut uusin keräilykohde. Divarien hyllyt eivät enää pursukaan halveksittuja kioskikirjoja, vaan parhaat on viety päältä. Tuoreempia Manhattaneita löytyy vielä hyvin, mutta Puumaa, Ilvestä ja Pantteria ei.

Vastuun kioskikirjan uudesta tulemisesta saattaa pitkälti kantaa turkulainen Juri Nummelin. Hän on muutaman vuoden ajan esitellyt pulp-kirjoittajia Suomen Dekkariseuran lehdessä Ruumiin kulttuuri. Äskettäin Nummelinilta ilmestyi dekkariseuran kustantamana kirja Pulpografia, 300-sivuinen hakuteos mitä oudoimmista kirjailijoista.

Pulp fictioninhan kaikki tietävät Quentin Tarantinon loistavan elokuvan pohjalta. Pulpiksi nimitettiin suurimmaksi osaksi USA:ssa kirjoitettua rikoskirjallisuutta, joka painettiin halvalle paperille ja myytiin halvoilla hinnoilla viihdettä janoaville. Lajityyppi syntyi jo sata vuotta sitten.

Suomessa ensimmäinen pulp-kirja julkaistiin 1936 ja miesten kioskikirjat sinnittelivät hengissä 1980-luvun lopulle asti. Sen jälkeen videot veivät jännitystä kaipaavat miehet mennessään.

"Kapitalismin
riipaisevaa kritiikkiä"

Juri Nummelin esittelee katalogissaan noin 300 pääosin amerikkalaista rikoskirjoittamisen ammattilaista. Suurinta osaa heistä hän pitää huonoina, mutta ei kaikkia.

- Parhaimmillaan tässä kirjassa esitellyt rikosnovellit- ja kirjat kuvaavat sellaista inhimillistä tilannetta, joka on mahdollinen ainoastaan kapitalismissa. Ihmiset on näissä kirjoissa ajettu niin ahtaalle, että heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin huijata toisiaan ja lopuksi tarttua aseeseen ja hukkua siihen. Kioskidekkarit ovat kapitalismin riipaisevaa kritiikkiä, ja koska tilanteet ovat usein vähintäänkin absurdeja, komediasta puhuminen on paikallaan, Nummelin kirjoittaa.

Ranskalainen elokuvaohjaaja Francois Truffaut vertasi pulp-kirjailijoita vanhan Hollywoodin b-elokuvien tekijöihin. Ei b-elokuviakaan aikanaan arvostettu, mutta nyt monet niistä ovat osoittautuneet kestävämmiksi klassikoiksi kuin ison rahan suurtuotannot. Nyt on kioskidekkarien vuoro kokea arvon nousu.

Chandlerkin
aloitti pulpilla

Pulp-lehtiä ilmestyi Amerikassa yli 1 200 nimikettä. Omat lehtensä oli urheilutarinoille, ilmailuseikkailuille, viidakkoseikkailuille, lännensarjoille, muukalaislegioonalle ja tietysti romanttisille lukemistoille. Kestävintä oli kuitenkin rikoslukemistojen anti. Niiden pohjalta syntyi kovaksikeitetty rikoskirjallisuus, jonka tavaramerkkejä olivat napakka dialogi ja realistisen kyyninen asenne yhteiskuntaan. Lähes kaikki Dashiell Hammettin kertomukset julkaistiin aluksi jatkokertomuksina 1920-luvulla alan tunnetuimmassa lehdessä Black Maskissa.

Samassa lehdessä ensimmäisen kertomuksensa Kiristäjät eivät ammu julkaisi myös Raymond Chandler vuonna 1933. Pulp-lehdet tuottivat joukon "oikeita" kirjailijoita, mutta myös kaavan, jota lahjattomammat kynäilijät saattoivat varioida loputtomiin. Rikoskirja syntyi, kun yhdistettiin nokkelasti sanaileva yksityisetsivä, kurvikas sihteeri, nuhjuinen toimisto ja toimistopullo (viskiä), väsynyt poliisikomisario, rasvainen yökerhon omistaja ja blondiasiakas.

Helismaa
teki pulpiakin

Yhdysvalloissa sarjakuvien suosio ja televisio söivät pulp-lehtien markkinat 1950-luvulle tultaessa. Suomessa buumi oli vasta alkamassa. Juri Nummelin laskee ensimmäiseksi Suomessa julkaistuksi pulp-tarinaksi Whitman Chambersin Kuolleet eivät jätä sormenjälkiä, joka julkaistiin Isku-lehdessä 1936.

Iskuun kirjoitti salanimillä myös Reino Helismaa vuosina1939-40. Samoihin aikoihin alan toisessa pioneerissa Seikkailujen maailmassa esiintyi ensimmäinen suomalainen amerikkalaistyyppinen yksityisetsivä Mikko Jarmo.

1950- ja 60-lukujen vaihteessa Suomessa alkoi todellinen pokkaritulva.1950-luvun puolivälissä aloittivat Pantteri, Tiikeri ja Kultamitalikirjat-nimiset sarjat. Carter Browneja alettiin julkaista 1957 ja Lukki-sarjaa seuraavana vuonna. Ilvestä, Puumaa ja Manhattania löytyy vielä kohtalaisesti divareista. Ne kaikki aloittivat 1960-luvun alussa. Sarjoista pitkäikäisin Manhattan eli vuoteen 1980 asti.

Ilveksessä julkaistiin jo 40 vuotta sitten esimerkiksi Ed McBainin ensimmäiset 87.piiri -rikoskirjat, joista uusin ilmestyi viime vuonna alan perinnettä jatkavan Book-studion kustantamana.

Ilves-sarjan melkein jokaista kirjaa Juri Nummelin pitää alan klassikkona, mutta niiden suomennokset olivat usein lyhennelmiä.

Nyt käytännössä kaikki miehille suunnatut rikoslukemistot on lakkautettu. Aika näyttää, onko edes uudelleen henkiin herätetyllä Jerry Cottonilla tulevaisuutta.