Näin kannustamispolitiikka muutti Suomea: Tasa-arvon tuottamisesta tuloerojen kasvattamiseen

Suomessa aiemmin lähes tuntematon kannustaminen tuli rytinällä yhteiskuntapolitiikkaan 1990-luvulla. Kun aiemmin politiikalla oli tavoiteltu tasa-arvon lisäämistä yhteiskunnassa, niin nyt haluttiin lisätä kansalaisten välisiä eroja. Kannustamisen nimissä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Miten työttömien kannustaminen tuli Suomeen, sen kertoi Elsa Keskitalon väitös lokakuussa (Viikkolehti 31.10.).

Entä millaista ihmiskuvaa kannustaminen edustaa ja minkälaista yhteiskuntapolitiikkaa se tuottaa?

Sen kertoo Liisa Björklundin joulukuun alussa Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöskirja Kannustaminen ja moraali – Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen.

Kirkkopalvelujen Työ ja osallisuus -projektin päällikkö Liisa Björklund osoittaa havainnollisesti, miten Suomessa edellisen laman keskellä tartuttiin kannustamisen ideaan ja miten olennaisesti se muutti suomalaista hyvinvointipolitiikkaa.

Vielä ”vanhassa hyvinvointivaltiossa” tavoiteltiin tasa-arvon lisääntymistä sekä huono-osaisuuden ja köyhyyden vähentämistä ja ehkäisemistä. Vain muutamassa vuodessa yhteiskuntapolitiikan päämääriksi tuli työnteon kannustavuuden lisääntyminen, sosiaalisten oikeuksien alistaminen työmarkkina-asemasta riippuvaisiksi ja vähitellen niiden heikentäminen sekä kohdentaminen ainoastaan vähäosaisimmille.

Kansantalouden kilpailukyky ja tuottavuuden parantaminen ohittivat muut tavoitteet.

Uusi suunta
parissa vuodessa

Ajan riento oli nopeaa. 1980-luvulla kannustamisesta ei juuri keskusteltu sosiaali- tai työvoimapolitiikassa. Vuoden 1991 Esko Ahon hallituksen ohjelmassakaan sitä ei edes mainita, mutta jo 1995 Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa tulonsiirrot ja kannustavuus liitettiin yhteen. Siitä alkaen kannustaminen on muuttunut hyvinvointipolitiikan valtavirraksi.

Kuten Elsa Keskitalo omassa väitöskirjassaan osoitti, kannustamispolitiikan idea on kotoisin yhdysvaltalaisilta uusliberalisteilta 1970-luvulta. Heidän ajatuksensa levisivät Eurooppaan ja Euroopassa eri asiantuntijaorganisaatioiden välityksellä hallitusten politiikaksi.

Liisa Björklund nimeää joukon sanansaattajia, joilla Suomessa oli keskeinen rooli: Elinkeinoelämän valtuuskunta, työnantajien STK, valtiovarainministeriö ja Raimo Sailas erikseen, Osmo Soininvaara sekä varsinkin tutkija Matti Virén, joka jo vuonna 1994 julkisti laskelman liian anteliaasta sosiaaliturvasta.

Valtiovarainministeriö tosin ehti kaksi vuotta aikaisemmin vaatimaan julkisen sektorin supistamista sekä etuuksien ja vähemmän tärkeiden palvelujen karsimista ja maksullisuuden laajentamista.

Kannustaminen ja
suurtyöttömyys

1980-luvun Suomessa ei siis vielä tunnettu kannustinongelmaa, mutta jo 1996 perustettiin kannustinloukkutyöryhmä. Keskeiseksi ongelmaksi nähtiin tulonsiirrot ja kannustinloukut, eikä sitä, että käytännössä täystyöllisyydestä oli parissa vuodessa siirrytty massatyöttömyyteen.

Liisa Björklundin mukaan aiemmin hyvinvointivaltiossa ajateltiin, että yhteiskunnan universaalit perusoikeudet kannustavat ihmiset tekemään työtä ja tavoittelemaan parempia asemia. Sitä ei ajateltu, että tarvitaan sosiaalistaloudellisia eroja luomaan kannustavuutta.

– Ehkä uskottiin vahvemmin ihmisten haluavan tehdä töitä, kun perusturva on kunnossa. Mutta 1990-luvun talouskriisi aiheutti Suomessa myös hyvinvointivaltion kriisin. Kun ruvettiin miettimään, millä hyvinvointi kustannetaan, niin ajattelukin muuttui.

Björklund on tutkinut tätä ajattelun muutosta hallitusohjelmista sekä muista politiikkaa muokkaavista asiakirjoista. Uuden ajattelun mukaan perusturva on liian hyvä ja tekee työnteosta heikosti kannattavaa. Lisäksi palkkaverotus on liian korkea eikä ihmisten kannata hankkia lisäansioita.

Optioita ja
kannustimia

Vanhassa maailmassa oli ajateltu hyvinvointivaltion toimivan kannustimena. Nyt väitettiin, etteivät ihmiset suostu tekemään töitä jollei ole riittävän kannustavia tuloeroja. Liian turvatun kansalaisen ei kannata ponnistella toimeentulonsa eteen.

Samoihin aikoihin tulohaitarin yläpäähän tulivat optiot. Ilman optioita ja toisaalta huono-osaisten kannustamista etuuksia heikentämällä olimme kerta kaikkiaan liian tasavertaisia ollaksemme innovatiivinen, kilpailukykyinen, tehokas ja tuottava kansakunta.

Kannustaminen eteni vikkelästi ja itse idea on toiminut joustavasti erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. 1990-luvulla kannustamisella ratkaistiin työttömyysongelmaa, 2000-luvulla työvoimapulaa.

Kannustaminen on niin elinvoimainen poliittinen idea, että sen nimiin vannotaan uudenkin laman kynnyksellä.

Kuitenkin Suomessa työttömyys oli historiallisen alhaisella tasolla juuri silloin 1980-luvun lopulla, kun kannustamista nykyisessä merkityksessä ei harjoitettu ollenkaan.

Työmarkkinoiden
muutos taustalla

Kannustamisen vaikutuksia mitattaessa tulokseksi on saatu, että sen kautta tuli 30 000 henkilötyövuotta lisää. Lamanjälkeinen talouskasvu lisäsi työllisyyttä 300 000:lla eli kannustamisen vaikutukset ovat melko vähäiset työllisyyteen, mutta radikaalit yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Liisa Björklundin mukaan kannustamisen vaikutuksesta tapahtuukin jotain muuta kuin mitä sillä on tavoiteltu. Aidossa kannustamisessa kannustettavalla täytyy olla mahdollisuus valita vapaasti, vastaako hän kannustajan asettamaan kannustimeen. Ja kannustimen täytyy tuottaa hyvää kannustettavalle, hän linjaa.

Mutta sitten on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät kannustettuinakaan kelpaa työmarkkinoille. Heidän tilanteensa muuttuu mahdottomaksi.

– Meillä on tapahtunut suuri työmarkkinoiden muutos. Ihmiseltä odotetaan tuottavuutta ja tehokkuutta. Kaikki eivät niitä mittoja täytä. Tuottavat ja kansantaloudelle tarpeelliset toimijat seurustelevat ”shoppalandioissa” keskenään, kun taas tuottamattomat ja tarpeettomat toimijat on jätetty kärvistelemään keskenään.

Tuottamattoman
oikeudet kapenevat

Liisa Björklund nojaa oman ajattelunsa aristoteliseen ihmiskäsitykseen ja Martha Nussbaumin toimintavalmiuksien teoriaan. Niiden mukaan ihmisellä tulee olla mahdollisuus muun muassa elää normaalipituinen elämä, pysyä terveenä, liikkua vapaasti paikasta toiseen, elää yhteydessä toisiin ihmisiin aidossa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kunnioittaa itseään, tehdä itsenäisiä valintoja ja osallistua työelämään tasa-arvoisesti omista inhimillisistä lähtökohdistaan käsin.

Siinä on aika monta oikeutta, jotka markkinavetoinen kannustaminen kieltää tuottamattomiksi leimatuilta ihmisiltä.

– Markkinatalousyhteiskunnassa lähdetään markkinoiden ja tuotantorakenteiden tarpeesta, ei inhimillisistä lähtökohdista, Björklund sanoo.

Koska näin on, ihmisiä lähdetään muokkaamaan mahdollisimman tuottaviksi juuri markkinoiden kehyksessä.

Ja Liisa Björklund korostaa, että tässä on myös onnistuttu. On aivan totta, että hyvinvointi on kasvanut ja suurin osa kansasta on päässyt siitä osalliseksi.

– Mutta samaan aikaan me olemme onnistuneet kymmenen vuoden aikana tehokkaimmin OECD-maista lisäämään ihmisten välisiä sosiaalistaloudellisia eroja, hän vertaa.

SATA-komitealla
on näytön paikka

Kannustaminen on Liisa Björklundin mielestä hyvä pyrkimys. Jokainen meistä tarvitsee erilaisia kannustimia tavoitella hyvää, kohtuullista ja oikeudenmukaista elämää.

– Jos löydetään aidosti ihmisen hyvinvointia lisääviä kannustimia ja saadaan niillä lisättyä työpaikkoja, niin se on erinomainen poliittinen tavoite. Ja hyvää pyrkimystä on ollutkin. Kannustimia ei kuitenkaan tule kohdentaa vain työtä vailla oleviin kansalaisiin, vaan myös työnantajatahoihin. Tämä yhteisvastuun näkökulma on juuri nyt erityisen tärkeä, kun Suomi on sukeltamassa uuteen lamaan.

– Hankaluus tulee siitä, että vain työn tarjonnan kannustimia lisäämällä ja sosiaaliturvaa heikentämällä tilanteessa, jossa työtä ei ole tarjolla, kysymys ei ole enää kannustamisesta, vaan lannistamisesta ja pakottamisesta.

Sosiaaliturvaa uudistavalta SATA-komitealta odotetaan pitkälle meneviä linjauksia tammikuussa. Liisa Björklund on katsonut syvällisesti menneeseen. Mitä hän odottaa sen pohjalta tulevalta?

– Toivoisin, että nyt voisi olla se historiallinen hetki, jossa eri tahot yhdessä uskaltavat luoda jotakin uutta. SATA-komitean tulisi ottaa päätöksissään huomioon ei vain ihmisten itsekkyyttä, vaan myös moraalin näkökulma. Ketään ei pidä jättää oman onnensa nojaan työllisyystilanteen heikentyessä.

Björklund haastaa komitean tekemään rohkean uskonhypyn. Uskottaisiin, että ihmisiin luottamalla ja heidän sosiaaliset oikeutensa turvaamalla tuotetaan myös suurin määrä hyvinvointia. Ihmisiä voidaan kannustaa tavoilla, jotka tarjoavat aitoja tilaisuuksia ja lisäävät ihmisten yksityistä ja yhteiskunnan yhteistä hyvinvointia.