Thatcher näytti: Shokki puree demokratiassakin (Shock Doctrine, osa 2)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.12. 2007)

1970- ja 80-luvuilla shokkikapitalismin teoriat muuttuivat käytännöksi. Ensimmäinen koekenttä oli Chile. Mutta Margaret Thatcherin Britanniassa selvisi, että viholliskuvia luomalla shokki mullistaa demokratiankin.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Toisen maailmansodan jälkeen eri puolilla maailmaa ymmärrettiin, että köyhyys ja taloudellinen epätasa-arvo ruokkivat epävakautta, joka pahimmillaan johtaa sotaan ja maailmanlaajuiseen katastrofiin. John Maynard Keynesin ajatuksille markkinoiden sääntelystä syntyi kysyntää. Yhtä hyvin fasismin kuin kommunisminkin pysäyttämiseksi kapitalistisiin maihin perustettiin sosiaaliturvajärjestelmiä ja julkista terveydenhoitoa. Työläisten oikeuksia parannettiin.

1950-luvulla tätä politiikkaa kannattaneet ekonomistit saivat vahvan jalansijan myös Latinalaisessa Amerikassa. Sellaiset maat kuin Chile, Argentiina ja Uruguay kokivat vahvan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vuosia.

Naomi Klein kirjoittaa kirjassaan The Shock Doctrine noiden olleen mustia aikoja Milton Friedmanille ja muille Chicagon yliopiston taloustieteen laitoksen vaikuttajille. Friedman julkaisi vuonna 1962 ensimmäisen suureen suosioon nousseen kirjansa Kapitalismi ja vapaus, jossa hän pyrki osoittamaan hallitusten olevan täysin väärillä jäljillä. Markkinoiden sääntelyn sijaan niiden tulisi poistaa kaikki esteet mahdollisimman suurten voittojen kasvattamiselta, myydä osuutensa valtionyhtiöistä sekä alentaa dramaattisesti sosiaaliturvaa.

Latinalainen Amerikka

uhmasi Yhdysvaltoja

Yhdysvalloissa Friedmanin oppeja ei tuohon aikaan kaivattu omaan maahan, mutta jo 1950-luvulla maan johto oli huolestunut kolmannen maailman hakeutumisesta kohti omaa tietä ja taloudellista itsenäisyyttä. Kylmän sodan oloissa sitä pidettiin tienä kohti kommunismia.

Miten puuttua Latinalaisen Amerikan maiden kehitykseen? Sitä pohti kaksi miestä Chilen Santiagossa eräänä päivänä vuonna 1953. Toinen oli Yhdysvaltain taloudellista apua maalle koordinoinut Albion Patterson, toinen Chicagon yliopiston taloustieteen tiedekunnan johtaja Theodore W. Schultz.

Pattersonia huolestutti Latinalaisten Amerikan maiden vaaleanpunaisten ekonomistien vaikutusvalta, Schultzia Yhdysvaltain johdon toimettomuus taistelussa marxilaisuuden leviämistä vastaan.

Projekti Chile

jo 1950-luvulla

Tapaamisessa luotiin pohja hankkeelle, jossa Yhdysvallat ryhtyi kustantamaan chileläisnuorten taloustieteen opintoja taatusti antimarxilaisessa Chicagon yliopistossa. Projekti Chile ryhtyi antamaan tarkoin valituille chileläisnuorille ideologista koulutusta Yhdysvalloissa vastapainoksi maan vaaleanpunaisille ekonomisteille. Vuosina 1957-1970 ohjelman kävi läpi sata chileläistä opiskelijaa.

Vuodesta 1965 samanlaisia ohjelmia järjestettiin myös argentiinalaisten, brasilialaisten ja meksikolaisten opiskelijoiden kanssa.

Ford-säätiön rahoittaman ohjelman laajentuessa Chicagon yliopistoon perustettiin kokonainen latinalais-amerikkalainen taloustieteen koulutusohjelma. Kerralla opiskelijoita oli 40-50, kun esimerkiksi Harvardissa Latinalaisesta Amerikasta tulleita opiskelijoita oli vain muutama.

Erityisesti Chilen talous joutui Chicagon yliopistossa nyt suurennuslasin alle. Opiskelijoille painotettiin, että sen sosiaaliset turvaverkot, kansallisen teollisuuden suojamuurit ja hintakontrolli olivat väärin.

Ainoat vierailevat latinalaisamerikkalaiset luennoitsijat olivat sellaisia, jotka olivat itse opiskelleet saman ohjelman. Opetus oli niin yksipuolista, että Fordin säätiön asiantuntijoitakin hirvitti.

Katolinen yliopisto

pikku-Chicagoksi

Kotiin palatessaan monet chileläiset löysivät kotipesän Katolisesta yliopistosta, josta tuli eräänlainen pikku-Chicago. Enää ei tarvinnut matkata Chicagoon opiskelemaan sen koulukunnan oppeja, vaan nyt niitä sai myös omasta maasta.

Naomi Kleinin mukaan hankkeessa oli vain yksi vika. Se ei toiminut. Chicagon pojat olivat marginaalissa Yhdysvalloissa ja samoin myös Chilessä, missä keskustelua ei hallinnut kapitalismin vapauttaminen, vaan käänne entistä enemmän vasemmalle. Käänne huipentui Chilessä vuoden 1970 presidentinvaaleihin, jotka Salvador Allende voitti.

Nixon loi

koekentän

Mutta vuotta aiemmin presidentin virkaan oli astunut myös Richard Nixon. Hän loi Chicagon pojille Chilestä pelikentän, jossa testata oppeja käytännössä.

Yhdysvaltain talouselämä ryhtyi sabotoimaan Allenden hallintoa jo ennen kuin tämä oli ehtinyt astua virkaansa. Yhdysvallat oli harjoitellut käytännössä vallankaappauksia viimeksi Indonesiassa ja Brasiliassa. Niiden oppien mukaan Katolisen yliopiston Chicagon pojat yhdessä maan liike-elämän kanssa ryhtyivät levittämään kriisimielialaa ja valmistelemaan omaa talousohjelmaansa, joka otettaisiin käyttöön sen jälkeen, kun Allenden hallinnosta on päästy eroon. Yhdysvaltain senaatin tutkimuksen perusteella 75 prosenttia tämän oppositiotoiminnan rahoituksesta tuli CIA:lta.

Chicagon pojat valmistivat 500-sivuisen yksityiskohtaisen talousohjelman, Tiilen, jota sotilasjuntta piti ohjenuoranaan vuoden 1973 kaappauksen jälkeen.

Kolminkertainen

shokkihoito

Jo 1950-luvulla syntyneiden oppien mukaan chileläisille annettiin syyskuusta 1973 alkaen kolminkertaista shokkihoitoa.

Ensimmäinen shokki oli kaappaus itse, vaaleilla valitun hallituksen väkivaltainen kaataminen.

Toinen oli Milton Friedmanin kapitalistista shokkiterapiaa. Maan talous laitettiin kriisin varjolla uuteen uskoon.

Kolmanneksi Chilessä hyödynnettiin psykiatrisissa sairaaloissa testattuja menetelmiä vastustajien kidutuksessa ja tuhoamisessa. Se oli oppia kaikille, jotka vielä uskalsivat vastustaa maan talousuudistuksia.

Ja Naomi Kleinin mukaan se oli myös nyt 34 vuotta kestäneen uuden maailmanjärjestyksen lähtölaukaus.

Kleinin mukaan Chilen kaappauksen shokkivaikutusta tehostettiin tietoisesti. Sotilaallista vastarintaa ei juuri ollut, mutta silti Santiago pantiin näyttämään sotatantereelta. Kauhua levitettiin pidättämällä tuhansia ihmisiä muutamassa päivässä. Satoja teloitettiin ja heidän ruumiitaan levitettiin teiden varsille pelon ilmapiiriä tehostamaan. Neljässä päivässä terrori ulotettiin kaikkialle maahan.

Vapaa kapitalismi

kylvi tuhoa

Pinochetin juntta noudatti aluksi pääosaa Chicagon poikien ohjelmasta. Osa valtionyhtiöistä yksityistettiin, rajat avattiin ulkomaisille tuotteille, valtion menoja armeijaa lukuun ottamatta supistettiin ja hintojen kontrollista luovuttiin.

Kun kapitalismi sai näin toimia vapaasti, inflaatio nousi 375 prosenttiin vuonna 1974, peruselintarvikkeiden hinnat pomppasivat kattoon ja joukoittain chileläisiä joutui työttömiksi, koska vapaa kauppa johti halvempien ulkomaalaisten tuotteiden vyöryyn maahan ja paikalliset firmat joutuivat sulkemaan ovensa.

Talousoppineiden mukaan vika ei ollut heidän teorioissaan, vaan siinä, etteivät markkinat vieläkään olleet tarpeeksi vapaat. Leikkauksiin ja yksityistämisiin tarvittiin lisää vauhtia.

Kaappausta tukenut kotimainen bisneseliittikin alkoi kääntyä sen tuloksia vastaan.

Chilen ”kokeilu”

vaikuttaa vieläkin

Siitä huolimatta ja Friedmanin kannustamana shokkiterapiaa jatkettiin yhä raivoisammin vuoteen 1982. Silloin vapaan kapitalismin laboratorion talous luhistui. Augusto Pinochet joutui peräytymään. Yrityksiä alettiin kansallistaa uudelleen ja talousneuvonantajat saivat potkut. Täydelliseltä tuholta maan säästi vain se, ettei Pinochet ollut missään vaiheessa yksityistänyt Allenden hallinnon kansallistamaa valtion kupariyhtiötä Codelcoa, joka vastasi 85 prosentista maan vientituloja.

Kun maan talous alkoi vuonna 1988 kasvaa 45 prosenttia chileläisistä oli pudonnut köyhyysrajan alle. Chicagon poikien talouskokeilun jäljiltä Chile on edelleen vuosia diktatuurin jälkeen YK:n mukaan maailman kahdeksanneksi epätasa-arvoisin maa.

Toinen Chicagon koulukunnan koekenttä oli samaan aikaan Argentiinan sotilasdiktatuuri.

Thatcherin shokki

demokratian oloissa

Demokratian oloissa samaa politiikkaa testattiin 1980-luvulla Margaret Thatcherin, Augusto Pinochetin ihailijan, Britanniassa.

Helmikuussa 1982 Thatcher kirjoitti ystävälleen Friedrich Hayekille, Chicagon tohtorille ja oikeiston sankarille, kirjeen. Siinä hän harmitteli, miten tuskallisen hidasta Chilen kaltaisten talousuudistusten toteuttaminen on demokratian vallitessa.

Sitä se olikin, varsinkin kun Thatcherin ensimmäisen pääministerikauden politiikka oli äärimmäisen epäsuosittua. Työttömyyden, kodittomuuden ja hintojen nousun takia hänen hallituksensa kannatus oli historiallisen matalalla ja edessä häämötti varma tappio seuraavissa vaaleissa.

Huhtikuussa 1982 kaikki muuttui. Argentiina valtasi Britannialle kuuluneet Falklandin saaret. Syntyi järjetön 11-viikkoinen sota, jota kummankin maan epäsuositut johtajat kuitenkin tarvitsivat kipeästi. Argentiinan sotilasjohtaja Leopoldo Galtieri onnistui kääntämään hetkeksi huomion oman maansa ongelmista brittiläisen imperialismin vastustamiseen ja Thatcherista tuli vasta voittoisan sodan jälkeen se sotasankari ja rautarouva, jona historia hänet muistaa. Sekä pääministerin että hänen hallituksensa suosio kääntyi nousuun ja se takasi vaalivoiton.

Kaivostyöläisistä

sisäinen vihollinen

Toisella kaudellaan suuren suosionsa turvin Thatcher käynnisti oikeistolaisen vallankumouksensa. Vuonna 1984 käynnistyneen kaivostyöläisten lakon murskaamisella lamautettiin koko maan ammattiyhdistysliike. Sen jälkeen vietiin läpi kattava yksityistämisohjelma.

Margaret Thatcher osoitti, ettei Chicagon koulukunnan ohjelman läpivientiin välttämättä tarvita diktatuuria, vaan viholliskuvia luomalla se onnistuu myös demokratian oloissa. Thatcherin vertauksissa Argentiina oli sodan aikana ulkoinen vihollinen, lakossa olleet kaivostyöläiset sisäinen.