Syksyn 2006 parhaat dekkarit, osa 1

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.11. 2006)

KAI HIRVASNORO

Maailman paras dekkari?

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Suomentanut Marja Kyrö. 542 sivua. WSOY.

Otsikossa luvataan kieltämättä aika paljon, ja voi ihan yhtä hyvin sanoa, ettei sellaista asiaa kuin maailman paras dekkari voi millään mitata. Mutta ainakaan itseäni vastaan ei ole koskaan ennen tullut yhtä täydellistä jännityskirjaa, ja olen lukenut niitä tuhansia.

Stieg Larssonin ensimmäinen romaani on mielestäni maailman paras ainakin seuraavista syistä:

Se yhdistää useita dekkarien ja yleisemmin jännityskirjojen alalajeja saumattomaksi kokonaisuudeksi. On suljetun huoneen salaisuutta, sarjamurhaa, talousrikollisuutta, yksityisetsivägenreä, perinteistä ruotsalaista yhteiskuntakritiikkiä a´la Henning Mankell, hyppysellinen toimintaa sekä paljon talouspolitiikan kritiikkiä.

Miehet jotka vihaavat naisia on myös äärettömän hyvin kirjoitettu. Silloinkin kun siinä ei ole mitään ulkoista toimintaa, kirja suorastaan pakottaa etenemään vielä seuraavalle sivulle.

Ja Stieg Larsson onnistuu yhdistämään sietämättömän jännityksen oikeaan sanottavaan ilman saumakohtia.

Tai pystyi.

Hän nimittäin kuoli toissa vuonna sydänkohtaukseen vain 50 vuotiaana. Jälkeensä hän jätti kolmesta jännäristä muodostuvan Millennium-sarjan, jonka ensimmäinen osa tämä on. Ruotsissa sarjan toinen romaani ilmestyi toukokuussa.

Ennen jännäriuraansa Stieg Larsson tuli Ruotsissa tunnetuksi journalistina, joka oli erikoistunut oikeistolaisten ääriliikkeiden analyysiin ja rasismin vastustamiseen. Yksi hänen tutkimuskohteensa oli syyskuun vaaleissa osassa maata hyvin menestynyt siirtolaisvastainen Sverigedemokraterna.

Juuri ennen kuolemaansa Larsson sanoi kirjoittaneensa jännäreitä eläkepäiviensä talouden turvaamiseksi.

Mistä tässä vaikuttavassa kirjassa sitten on kyse?

Millennium-aikakauslehden kriittinen taloustoimittaja Mikael Blomqvist saa vankeustuomion kunnianloukkauksesta. Hän on lehdessään paljastanut teollisuuspohatta Wennerströmin kähmintöjä, mutta todistusaineisto oli heppoinen.

Lehti ja Blomqvist ovat heikoilla, mutta apu tulee yllättävältä suunnalta. Hiipuvan ruotsalaisen Vangerin teollisuussuvun vanhin haluaa Blomqvistin selvittävän 40 vuotta sitten tapahtuneen katoamisen, mahdollisesti murhan. Runsaan rahapalkkion lisäksi tarjolla on todisteet Wennerströmiä vastaan, jos tehtävä onnistuu.

Vastoin penseän Blomqvistin odotuksia Vangerin suvun salaisuudet alkavatkin paljastua, mutta eivät sillä epäuskottavalla tavalla kuin useimmissa rikosromaaneissa, missä amatööri selvittää yllätyskäänteen avulla poliiseilta pimeäksi jääneen jutun. Avaimena on journalistinen silmä katsoa kuvaa.

Apua Mikael Blomqvist saa tunnehäiriöiseltä hakkerinero Lisbeth Salanderilta, jonka hahmo menee kyllä liioittelun puolelle kirjan ainoana miinuksena.

Ja kyllä totta vieköön jutusta alkaa löytyä katetta romaanin hieman kankealle ja kummalliselle nimellekin.

Stieg Larssonin romaanin voimaa on myös se, että se jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. Kun juttu näyttää jo selviävän, on sivuja vielä jäljellä ja tarina sen kuin paranee ja etenee jälleen uudelle tasolle.

Jos kirjaa on pakko jostain moittia, niin sitten kirjoittajan lempeydestä. Toisin kuin oikeassa elämässä, paha saa palkkansa.

Remes taas huippuvedossa

Ilkka Remes: 6/12. 464 sivua. WSOY.

Viime vuonna vaisu, tänä vuonna dynamiittia. Siinä tärkeimmät trillerikunkku Ilkka Remeksen kahdesta uusimmasta.

Kyllä Remes on parhaimmillaan silloin, kun hän tekee omista lähtökohdistaan rehellistä trilleriä. 6/12 sopii oivaksi työnäytteeksi kansainvälisille bestselleristeillekin. Juuri näin se pitää tehdä: Panttivankitilanne saadaan käyntiin heti kirjan ensimmäisellä sivulla, sitten takaa-ajo ja ensimmäinen tiukka pattitilanne.

Ja siitä päästään ilman jaaritteluja juonen päälinjaan, josta kirjan nimi ja kansikuva kertovat alkutilanteen. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivävastaanotto muuttuu painajaiseksi, kun serbiterroristit kaappaavat yhdellä iskulla suomalaisen yhteiskunnan koko kerman ja kaupan päälle vielä koko joukon diplomaatteja. Suomi saa maksaa tuestaan Naton pommituksille Kosovossa 1990-luvun lopussa.

Remesmäiseen tapaan toiminnan syvempi tarkoitus on tietysti aivan muualla kuin kostossa ja nerokkaasti punotussa lunnasrahojen kiristyksessä. Presidentinlinnaan ei jäädä kupeksimaan, vaan toiminta etenee mm. Ruotsiin ja Puolaan.

Oli itse asiasta mitä mieltä tahansa, niin Ilkka Remeksen huipputaitava jännäri on mitä tehokkain puheenvuoro Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Tunnetut Nato-maakarit yleensä kääntävät möläytyksillään kansaa enemmän jäsenyyttä vastaan. 6/12 on tässä suhteessa heillekin loistava manipuloinnin oppitunti.

Tapani Baggen vauhtisilmä ei petä

Tapani Bagge: Musta taivas. 238 sivua. Tammi.

Hämeenlinnan jännityshurjastelija Tapani Bagge pitää tinkimättä tyylinsä ja tasonsa. Kymmenien Jerry Cottonien luomalla varmuudella mies iskee tarinaa, jossa on niin jännitystä, vauhtia kuin huumoriakin. Mutta toisin kuin kaavamaisissa Cottoneissa, Bagge onnistuu tiukoissa rikosromaaneissaan uusimaan kerta kerran jälkeen tarinoitaan, vaikka miljöö sinänsä pysyy samana.

Hypertuottelias Tapani Bagge on myös ahkera lasten ja nuorten kirjailija. Hämeenlinnan alamaailmaan sijoittuvista aikuisten rikosromaaneista Musta taivas on viides. Allu Nygren ja muut tutut konnat ovat jälleen kuvioissa mukana, mutta Bagge välttää monen muun sarjoja tehtailevan karikot siinä, että vakiohahmot ovat enempi sivuosissa ja päärooleissa hääräävät toiset miehet, ja usein aika paljon naisetkin.

Mustan taivaan lähtökohta on poskettoman herkullinen. Ruotsissa tehdään taas rahankuljetusauton ryöstö, mutta tällä kertaa saalis katoaa trombin mukana taivaan tuuliin. Liigan pomoille on turha selittää, että tuuli vei rahat, ymmärtää ryöstöön osallistunut Ernesto. Siksi chileläispakolaisen poika piiloutuu vanhoille kotikonnuilleen Hämeenlinnaan suunnittelemaan uutta isoa keikkaa, josta saaduilla rahoilla pomot ehkä rauhoittuisivat.

Jokainen tällaisia romaaneja lukenut ymmärtää, että Ernesto saa peräänsä konnat ja koukut, ja kainaloonsa yhden donnan. Mutta jälleen Tapani Bagge yllättää kaavoihin tottuneen lukijansa. Kuten aiemmissa kirjoissaankin, hänellä on silmää inhimillisille yksityiskohdille ja tälläkin kertaa jännäri ylittää kirkkaasti tavanomaiset paukkurautailut. Koskettavaa perspektiiviä haetaan muun muassa siitä toisesta syyskuun yhdennestätoista, siitä vuoden 1973 syyskuusta, jolloin fasistit ottivat komennon Chilessä.

Huikean dialogin kirjoittajana Tapani Bagge on ylivertainen.

Kiihkeän toiminnan lomassa kirjassa vedetään välillä hetki henkeä rosvo-Allun ja poliisi-Leilan rakkaustarinan edetessä. Siinä päästään jo synnytyslaitokselle asti.

Mustasta taivaasta ei hakemallakaan löydä yhtään tekovikaa. Kustantajaa sen sijaan voisi tukistaa tyylittömästä kannesta. Mikä muuten on suomalaisten dekkarien ongelma yleisemminkin. Palauttakaapa graafikot kunniaan.