Yritysten arvoista yhteiseksi päämääräksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.2. 2006)

Aiemmin vain talouselämään kuuluvasta puheesta tuli 1980- ja 1990-luvuilla koko yhteiskunnan perusarvoja. Se, mitä toimitusjohtajat aiemmin sanoivat yritysten vuosikertomuksissa, liukui vähitellen hallitusohjelmiin ja politiikan puheeksi. Näin toteaa viestinnän tutkija Anu Kantola Helsingin yliopistosta. Hän on vertaillut yritysten vuosikertomuksia ja hallitusohjelmia vuodesta 1979 eteenpäin.

Esimerkiksi viimeksi Sauli Niinistön presidenttikampanjaan sisältynyt vaatimus jatkuvasta muutoksesta on kotoisin aivan 1980-luvun alusta. Ensimmäisenä sen ilmaisi ehkä Sanoma Oy vuoden 1980 kertomuksessaan. Vuonna 1987 KOP painotti muutosvalmiuden lisäksi sopeutumista.

Harri Holkerin hallituksen iskulause ”hallitusta rakennemuutoksesta” taas on kotoisin Nokian vuosikatsauksesta vuodelta 1984. Silloin se tarkoitti suuntautumista uuteen tekniikkaan yritysostoin.

Vähitellen yritykset alkoivat kohdistaa samoja vaatimuksia myös muualle yhteiskuntaan. Kun lama synnytti yrityksissä karsintaa ja tehostamista, niin vaatimus siirrettiin koskemaan myös politiikkaa ja julkista sektoria. Vakuutusyhtiö Sampo otti vuonna 1994 kantaa kuin valtiovarainministeri Iiro Viinanen vaatiessaan julkisen menotalouden sopeuttamista ja rakenteellisia uudistuksia.

Politiikan keskeiseksi sisällöksi rakennemuutos tuli varsin myöhään, vasta Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa. Siinä muutoksesta tuli politiikan yleinen lähtökohta lähes kaikilla yhteiskunnan alueilla. Aiemmassa yritysten kielenkäytössä muutos tarkoitti konkreettisia asioita. 1990-luvun lopulle tultaessa siitä tuli abstrakti käsite, jolla perustellaan väsymättömiä ponnisteluja ja jatkuvaa valppautta.

Samalla tavalla joustavuus tarkoitti aluksi työntekijöiden ja asiakkaiden etua, mutta 1980-luvun puolivälin jälkeen sen merkitykseksi alkoi nousta keskitetyn sopimusjärjestelmän purkaminen.

Kilpailukyky on
politiikan päämäärä

Kilpailukyky oli yritysten perussanastoa ja silloin sillä tarkoitettiin yritysten asemaa markkinoilla. 1980-luvulla se kuitenkin lähti ”vaeltamaan” kunnes siitä tuli perustava politiikan lähtökohta. Kilpailukyvystä tuli päämäärä, johon muulla politiikalla pyritään.

Kilpailuvaltiossa kansalaisista tuli kannustamisen kohteita. Valtio muuttui poliittisten kansalaisten demokraattisesta yhteisöstä valmentajaksi tai työnjohtajaksi, jonka tehtävä on kannustaa henkilöstöä yhä parempiin suorituksiin. Työttömyyden syyksi ei enää nähty työn puutetta, vaan työttömyyskorvausta nauttivan haluttomuus ottaa työtä vastaan. Ongelmat eivät enää olleet yhteiskunnan rakenteissa, vaan yksilön kyvykkyydessä.

Entä sitten suomalaisen yhteiskunnan rakentamisen keskeinen viime vuosikymmenten perusarvo, hyvinvointivaltio?

Se on mainittu Anu Kantolan tutkimissa hallitusohjelmissa tasan kerran, Anneli Jäätteenmäen hallituksen ohjelmassa vuonna 2003.

Sanaa hyvinvointi sen sijaan käytettiin paljon ja sillä tarkoitettiin 1980-luvun puolivälistä Lipposen ensimmäiseen hallitukseen ihmisten hyvinvointia. Lipposen hallitusten ohjelmissa hyvinvointi alettiin kuitenkin liittää kansalaisten omatoimisuuteen, jota edistetään verotusta keventämällä. Anu Kantolan mukaan Lipposen ensimmäinen hallitus irtautui pohjoismaisesta, julkisrahoitteisesta hyvinvointimallista. Hyvinvoinnista tuli kansalaisten ja heidän ”kanssaihmistensä” asia, jonka puitteet määrää valtion velka. Ja velan alentaminen on lähtökohtainen tavoite.

Yhteenvetona Anu Kantola toteaa, ettei 2000-luvun yhteiskunta ole enää liberaalin demokratiaperinteen mukainen polis, jossa kansalaiset keskustelevat vapaasti. Se ei myöskään ole luokkapohjaisten puolueiden taistelukenttä.

”Sen sijaan se on talouskoneisto, jossa eri ilmiöitä arvioidaan niiden taloudellisen toimintakyvyn ja merkityksen pohjalta. Yhä laajemmat elämänalueet pyritään organisoimaan yhden tavoitteen ja periaatteen mukaisesti ulkoisen uhan edessä.”