Suomalaiset ampuivat laittomasti 1200 sotavankia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.10. 2008)

Suomalaiset syyllistyivät useisiin neuvostovankien joukkomurhiin jatkosodan aikana. Uuden tutkimuksen mukaan suomalaiset ampuivat noin 1 200 vankia. Suhtautuminen muuttui, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Jatkosodan aikana Suomi otti 67 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Heistä arviolta 22 000, siis kolmasosa kuoli suomalaisten hallussa. Suurin osa kuoli sairauksiin ja ravinnon puutteeseen, mutta noin 1 200 ammuttiin.

Neuvostosotilaiden kuolleisuusluvut suomalaisilla vankileireillä olivat korkeat, kun ottaa huomioon, että Suomi oli maa, jossa vallitsi demokraattinen järjestys, toteaa filosofian tohtori Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat (WSOY). Tutkimus on osa Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–55 -projektia.

Antti Kujalan tutkimus keskittyy nimenomaan neuvostovankien laittomiin surmiin. Niitä hän tarkastelee korkeimpaan oikeuteen edenneiden oikeusjuttujen perusteella. Vuoden 1948 loppuun mennessä sotarikosjutuissa rangaistuksiin tuomittiin 700 henkilöä.

Ennen Kujalaa tällaista tutkimus ei ole tehty. Syyksi hän arvelee, että suomalaisten tekemät sotarikokset koettiin pitkään arkaluontoisiksi sekä ulko- että sisäpoliittisista syistä. Pelättiin Neuvostoliiton reaktiota ja kotimaista polemiikkia. ”Äärivasemmisto olisi herkutellut sotarikoksilla ja perustellut niillä käsitystään vuoden 1944 välirauhaa edeltävästä Suomesta fasistisena tai puolifasistisena järjestelmänä”, Kujala väittää.

Antti Kujala pohtii myös, että sensuroimaton kuva sotavankeihin kohdistuneista henkirikoksista voi tyrmistyttää ja epäilyttää vielä tänäänkin. Ei tällaista ainakaan Suomessa...

Kymmeniä
uhreja kerralla

Mutta lahjomattomat oikeudenkäyntipöytäkirjat kuvaavat yksityiskohtaisesti monia joukkomurhiksi luonnehdittavia tapahtumia. Esimerkiksi Luutnantti Eero Veikko Neroa kuvattiin jo sota-aikana armeijan sisäisessä tutkimuksessa sadistiseksi joukkomurhaajaksi. Nero oli syksyllä 1941 tappanut ja tapattanut 33 sotavankia tehostaakseen kuria. 14 vankia hän lähetti tallaamaan miinoja päästäkseen yhdellä iskulla eroon sekä miinoista että vangeista.

Kirjassa kuvataan myös Jalkaväkirykmentti 46:n (JR 46) tapahtumia syyskuussa 1941 Terijoella.

Suomalaisten nopea eteneminen oli lyönyt vihollisen sekasortoon niin, että vankeja voitiin lähettää ilman saattajaa taaksepäin kokoamispaikkaan.

Aamupäivällä 4. syyskuuta neuvosto-osasto yritti sivuuttaa Terijoen Saunojankankaalle leiriytyneet noin 520 suomalaista. Syntyneen taistelun jälkeen 30-40 neuvostoliittolaista oli jäänyt vangiksi.

Myöhään iltapäivällä uusi neuvosto-osasto kävi hyökkäykseen. Tämäkin hyökkäys onnistuttiin torjumaan, mutta taistelun säikäyttämä tiedustelu-upseeri, kapteeni Niilo Ahonen määräsi sotavangit ammuttaviksi heti, koska hänen mukaansa he olivat antaneet merkkejä hyökkääjille.
Antautuneen ja puolustuskyvyttömän vangin surmaamista pidettiin kunniattomana ja halveksittavana, mutta Ahonen sai kaksi kersanttia tappotöihin. Kerralla ammuttiin eri tietojen mukaan 46 tai 57 vankia.

Vastuuta
esimiehille

Ainakin päällystön keskuudessa Ahosen arvostus nousi käskyn johdosta, vaikka vankien teloitus oli vastoin Haagin yleissopimusta sotavankien kohtelusta. Suomi oli liittynyt sopimukseen, Neuvostoliitto ei. Siten on epäselvää, oliko Haagin sopimus voimassa Suomen ja Neuvostoliiton välisissä sodissa. Mutta ainakin tapaoikeutena sitä noudatettiin.

Syyskuussa 1944 allekirjoitettu välirauhansopimus velvoitti Suomen tutkimaan sotavankeihin kohdistuneet rikokset. Puolustusministeriön yhteyteen lokakuussa 1944 perustettu sotavankileirien tutkimuskeskus hankki tietoja kuulemalla Neuvostoliittoon palautettavia sotilaita sekä suomalaisten tekemien ilmiantojen ja rikosilmoitusten pohjalta.

JR 46:n tapauksesta syntyneessä oikeudenkäynnissä Niilo Ahonen otti vastuun, mutta vieritti sitä myös myöhemmin sodassa kaatuneille esimiehilleen. Tämä oli yleinen käytäntö sotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä.

Lokakuussa 1945 kenttäoikeus hylkäsi Ahosen ja ampujakersanttien syytteet. Helmikuussa 1946 sotaylioikeus kuitenkin katsoi, ettei omien miesten pelastaminen vaatinut vankien ampumista ja tuomitsi Niilo Ahosen kahdeksi vuodeksi vankeuteen 46 vangin surmasta.

Kersantteja ei tuomittu.

Syyskuussa korkein oikeus alensi tuomion yhteen vuoteen.

Lavastettuja
pakoyrityksiä

Sotavangin sai surmata laillisesti, jos hän pysähtymiskehotuksista huolimatta jatkoi pakoaan tai vastusti väkivaltaisesti vartijaansa. Useissa oikeusjutuissa jäi epäselväksi, missä oloissa surma oli tehty. Moni laiton ampuminen lavastettiin pakoyritykseksi.

Suomen kuuluisimman sotavangin surman teki alikersantti Lehto Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.

– Sää ampusi sen takkapäi. Ei se mihenkkän karata yrittäny.
– Takaapäin. Parempi se on takaa kuin edestä. Helpommalla pääsi. Rupeaa poraamaan saatana. Lue isämeitä sille.

Väinö Linna otti romaanin tapahtumien ja henkilöiden esikuvat JR 8:n ensimmäisen pataljoonan ensimmäisestä konekiväärikomppaniasta silloin, kun seurasi todellista historiaa.

Alikersantti
”Lehdon” tapaus

Romaanin venäläisvangin surman mahdollinen esikuva tapahtui Laatokan Karjalassa Havuvaaran kylässä heinäkuussa 1941.

11. heinäkuuta suomalaiset valtasivat Koirinvaaran aukeat. Ei ensimmäinen, vaan kuudes komppania otti vangin. Komppanian päällikkö vänrikki Pekka Hyvärinen määräsi vangin vietäväksi pataljoonan komentajan kapteeni Hannu Väänäsen komentopaikalle.
Sen jälkeen tapahtumista ei ole täyttä tietoa, mutta ilmeisesti juuri Väänänen määräsi vankia kuljettaneet sotilaat viemään tämän metsään ja ampumaan sinne. Toisen version mukaan Hyvärinen ammutti vangin itse. Mutta sodan jälkeen juuri Väänänen pakoili vuoteen 1948 asti viranomaisia Pohjois-Suomen metsäkämpillä.

Neuvostoliittolaisen sotavangin kohtalo oli kova. Kotimaassa sotavangiksi antautumisesta oli määrätty kuolemanrangaistus tai vankeutta ja omaisuuden takavarikoiminen.

Sotaonni kääntyi,
tappotyöt vähiin

Natsi-Saksa kävi itärintamalla silkkaa tuhoamissotaa. Vähintään 2,5 miljoonan neuvostoliittolaisen vangin arvioidaan kuolleen saksalaisten käsissä. Vankien kuolleisuusaste oli 60 prosentin luokkaa.

Suomen sotavankileireiltä korkein oikeus käsitteli 1945-49 yhteensä 148 juttua. Tuomion yleisimmin taposta sai 178 henkilöä 500 surmatusta vangista.

Rintamalla tapahtuneista tapoista tuomittiin pääasiassa upseereita, vankileirien tapahtumista aliupseereita ja miehistön jäseniä.

Suurin osa surmista molemmissa tapauksissa tapahtui sodan kahtena ensimmäisenä vuotena. Silloin kuviteltiin Saksan voittavan sodan ja Suomen kuuluvan voittajiin. Kohtelu muuttui Saksan Stalingradissa kokemien tappioiden jälkeen. Suomalaiset alkoivat totuttautua ajatukseen tappiosta ja rauhasta Neuvostoliiton kanssa.

Rivimiehet
veljeilivät

Päällystön harmina oli rivimiesten liian lempeä suhtautuminen neuvostovankeihin. Kenraaliluutnantti Karl Oesch antoi tätä koskevan käskyn 27. syyskuuta 1941. Sotilaat tarjoilivat yleisesti vangeilleen tupakkaa, vaatteita ja jopa makeisia. Oesch määräsi upseereita lopettamaan kaiken veljeilyn vihollisen kanssa. Vangeista ei saanut käyttää nimitystä vanja, vaan ryssä. Olosuhteisiin nähden sopimattoman inhimillisyyden kenraali katsoi rangaistavaksi teoksi.

Sodan jälkeen Oesch tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta.