Jukka Relander ja työväenliikkeen komea titteli "toveri"

Työstä on tullut jatkuvaa itsensä myymistä,
vapaa-aikana ylläpidetään omaa myyvyyttä

(Kansan Uutisten Viikkolehti huhtikuu 2004)

Ehkä kiukkuisimmin historioitsija Jukka Relander kirjoittaa kirjassaan Ankkalinna ja lajien synty (Teos) työn ja yritystoiminnan logiikan muutoksesta. Esimerkkinä hän mainitsee kaupalliset viestimet, joiden päätuotteita ovat lukijat, katsojat ja kuulijat.

"Viestintäyhtiöt eivät ensisijaisesti myy ohjelmiaan tai lehtiään yleisölle, vaan ne myyvät yleisöään mainostajille. Hyvät levikit tai katsojaluvut palvelevat mainosmyyntiä, joka muodostaa yhä useamman kaupallisen viestimen päätulonlähteen. Muu on alisteista tälle päämäärälle."

Markkinat toimivat Relanderin mukaan niin, ettei yhtiöiden keskeisin tehtävä ole asiakkaiden tarpeiden tyydyttäminen, vaan uskottavuuden ylläpitäminen omistusmarkkinoilla.

"Ne myyvät asiakassuhteitaan pörssisalien ostajille. Yritykset myyvät toimintaansa sijoittajille, ja sijoittajien tyytyväisyys ratkaisee, onko yritys onnistunut tehtävässään."

Yritysten omistus on muuttunut. Ennen taustalla vaikutti omistaja, jolla saattoi olla muitakin tavoitteita kuin oman varallisuutensa kartuttaminen. Nyt omistaja ei osallistu yrityksen toiminnalliseen sisältöön.

"Vain numerot ratkaisevat. Ja vain tässä hetkessä, sillä osakkeet kiertävät ja omistajat vaihtuvat. Tutkimusten mukaan yksittäinen osake viettää yhden omistajan hallussa enää kymmenesosan siitä ajasta, minkä se vietti viisitoista vuotta sitten."

Hyvä tulos ei
riitä yritykselle

Yrityksen onnistumista ei enää mitata sillä, tuottaako se hyviä ja voitollisia tuotteita. Ainoaksi laatumittariksi on noussut yritysten vertaaminen toisiinsa. Mikään tuotto ei riitä, jos joku toinen firma tuottaa vielä enemmän.

"Kun puhutaan kilpailun kiristymisestä, tarkoitetaan juuri tätä. Yritykset eivät taistele olemassaolostaan, vaan käyvät veristä kisaa siitä, kuka pärjää keskinäisessä vertailussa ja kuka ei. Lisää Kiinaan muuttajia, lisää irtisanomisia, lisää kannattavien toimialojen ja tuotantolaitosten lakkautuksia."

Jukka Relander kirjoittaa kaipaavansa vanhan työväenliikkeen komeaa titteliä toveri.

"Työmarkkinoiden satunnaisesti heilahtelevassa itsetuntopörssissä sinne tänne sinkoilevat ihmiset ankkuroituisivat keskinäisiin suhteisiin edestämän käsitteen välityksellä. Yhden riistäminen olisi samalla myös muiden riistämistä. Nyt vallitsee käänteinen toveruus-logiikka, jonka mukaan ihmiset täytyy vapauttaa käymään keskinäistä kilpailua paitsi työtä haettaessa, myös pidettäessä jo hankitusta työpaikasta kiinni."

Konsulttien armeija luennoi keinoista, joilla ihmiset voivat tehdä itsensä haluttaviksi ja tarpeellisiksi työnantajiensa silmissä, vaikka heillä on jo töitä.

"Työstä on tullut jatkuvaa itsensä myymistä, ja vapaa-ajasta oman myyvyyden ylläpitoa."

Pääoma jyllää
työn kustannuksella

Jukka Relander pohtii työstä kirjoittaessaan purkaneensa omiakin pätkätyöläisen frustraatioitaan, mutta ihan oikeasti työssä on hänen mukaansa tapahtunut suuri muutos.

- Työ on jotain sellaista, joka asennetaan ihmisen sisään ja persoona revitään ulos tuotannon palvelukseen. Siitä on paljon käyty keskustelua, kuinka paljon kasvavista mielenterveysongelmista, unettomuudesta ja masennuksesta johtuu työelämän muutoksesta, hän muistuttaa.

Yksi selkeä muutos Relanderin mukaan on myös se, että työn ja pääoman välisessä neuvottelusuhteessa on viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden kuluessa tapahtunut merkittävä muutos pääoman hyväksi.

- Pääoman neuvotteluvoima on kasvanut ja työn heikentynyt. Sen takia työelämässä mennään enemmän omistajien ehdoilla kuin aikaisemmin. Tämä näkyy ihan siinäkin, että talouden tuloksista jaetaan omistajille enemmän kuin työntekijöille. Pätkätyön yleistyminen on luonut suojattomien ja vapaasti riistettävien luokan.

- Kukaan ei ole niin huonossa työmarkkina-asemassa kuin säävarauksella työskentelevä jäätelönmyyjä pätkätyöläinen, Relander huomauttaa.

Syytä siihen, että neuvotteluasema on kääntynyt pääoman eduksi, Jukka Relander hakee pääoman vapaasta liikkumisesta. On aina olemassa aito vaihtoehto, että tuotanto siirretään Kiinaan tai jonnekin muualle.

- Osasyy on se, että Suomi oli oikeasti aika tiukassa tilanteessa laman kanssa ja jotkut osasivat hyödyntää niitä poikkeusoloja paremmin kuin toiset. Kyllä siinä kansallisia talkoita käytiin ja minun mielestäni ay-liike tuli hienosti mukaan. Mutta en ole ihan varma, tuliko työnantajapuoli yhtä hyvin.

Yksipuolista
sitoutumista

- Kolmas tekijä ovat ideologiset muutokset, jotka ovat kallistaneet viisaria markkinauskon suuntaan ja sen takia työntekijöillä ei ole käytössään sellaista vahvaa yhteistä uskoa, mikä ehkä aikaisemmin oli.

Ja Relander väittää, että taustalla vaikuttaa myös reaalisosialismin romahdus. Neuvostoliiton olemassaolon takia läntinen pääoma oli pakotettu kompromissiin, hyvinvointivaltioon, koska oli olemassa vallankumouksen uhka.

Uuden työelämän ongelmia on se, että omistajan intressin ja työntekijän intressin eroa häivytetään tyyliin, että "yrityksen etu on sinunkin etusi." Mutta sinun etusi ei ole koskaan yrityksen etu. Suhde on yksipuolinen, Jukka Relander huomauttaa. Puhutaan paljon ihmisten sitouttamisesta työhön. Ihmisten pitää olla hirveän sitoutuneita työnantajaansa, vaikka työnantajilla ei ole mitään velvollisuuksia sitoutua työntekijöihinsä.

Työn ja pääoman välisessä neuvottelusuhteessa on viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden kuluessa tapahtunut merkittävä muutos pääoman hyväksi, väittää Jukka Relander.

Diktatuuri takaa yrityksille
vakaat poliittiset olot

Globalisaatio on Jukka Relanderin mukaan oppi rahan vapaasta liikkumisesta. Kiina-ilmiö on yksi osa kokonaisuutta. Miksi Kiina vetää yrityksiä puoleensa?

- Siellä on vakaat poliittiset olosuhteet, mikä tarkoittaa sitä, että ei ole ammattiyhdistysliikettä, ei poliittisia oikeuksia, ei sananvapautta. Se on toimiva kuriyhteiskunta, jossa on kohtuullinen koulutustaso. Se on riistäjän paratiisi.

Kirjassaan Relander jatkaa luetteloa. Kiinan ja Brasilian vapaakauppa-alueilla olot on järjestetty niin, ettei ole työaikalakeja, ei minimipalkkaa, ei lakko-oikeutta, ei purnausta, ei eläkkeitä, ei sotumaksuja, ei veroja, ei lomaltapaluurahoja, ei irtisanomissuojaa, ei äitiyspäivärahoja eikä työttömyyskorvauksia.

"Ei mikään ihme, että Kiina vetää puoleensa länsimaisia yrityksiä. Maa on riistäjän märkä uni. Vapauden kehto, missä yrittäjyyttä ei ole lainkaan rajoitettu. Puhtaan markkinalogiikan näkökulmasta Kiina on maailman vapain maa", hän kirjoittaa.

"Työ karkaa pohjan periltä työnantajan paratiisiin, ja tämän vuoksi meillä alennetaan veroja, supistetaan sosiaaliturvaa ja heikennetään terveyspalveluita. Vain jotta seuraavat lasten pienin sormin ommellut lenkkitossut olisivat vähän edullisemmat. Ja jotta lenkkitossufirman osakekurssit nousisivat."

Etelä-Amerikan
demokratiakoe

Jos länsimaiset yritykset veisivät kehitysmaihin mennessään demokratiaa, niin Etelä-Amerikan pitäisi olla todella demokraattinen maanosa, koska sinne on viety amerikkalaista pääomaa yli sata vuotta, Jukka Relander puuskahtaa.

Hän kirjoittaa, että vuoden 1965 tilanteen mukaan yhdysvaltalaisten yritysten investoinnit vastasivat 40 prosenttia koko Etelä-Amerikan bruttokansantuotteesta. Amerikkalaisten yritysten tekemien investointien arvo ylitti maanosan kaikkien valtioiden yhteenlasketut valtionbudjetit. Amerikkalainen pääoma oli maanosassa mahtavampi tekijä kuin Etelä-Amerikan kaikkien maiden hallitukset yhteensä.

Yritykset onnistuivatkin hyvin. Vuoteen 1965 mennessä Yhdysvaltojen kehitysmaista saamat tulot ylittivät lähes kolminkertaisesti niihin tehdyt investoinnit. Entä miten ne onnistuivat toissijaisessa tehtävässään?

"Ovatko Etelä-Amerikan maat todella onnistuneet kuromaan kiinni vauraiden teollisuusmaiden etumatkaa? Onko niistä nyt, 40 vuotta myöhemmin, kypsynyt toimivia yhteiskuntia, joissa talous kasvaa, infrastruktuuri kukoistaa ja kansalaiset vaurastuvat?

"Ennen investointeja
kutsuttiin riistoksi"

Mitä Kiinaan tulee, Relander ei usko, että länsimaisen pääoman invaasio auttaa kiinalaista pienyrittäjäkenttää kasvuun. Sen sijaan ihmiset siirtyvät valtion yrityksistä länsimaisiin yrityksiin.

- Saavat sitten tässä muutoksessa ehkä vähän kulutuselektroniikkaa, ja voi olla, että pääsevät iltaisin katsomaan Britney Spearsin videoita.

- Sitä paitsi en tiedä kuinka hyvä demokratian viejä läntinen maailma tällä hetkellä on, koska sen oma demokratia on kriisissä. Meillä ei oikeastaan ole todellisia poliittisia vaihtoehtoja, joista voitaisiin valita, ei ole todellista poliittista keskustelua, julkisuus keskittyy yhä enemmän yhä pinnallisempiin ilmiöihin. Mikä se demokratia loppujen lopuksi on, mitä me voimme viedä? Relander kysyy.

Jukka Relander toteaa, että aiemmin kolmanteen maailmaan tehtyjä investointeja kutsuttiin riistoksi. Tavoitteena ei ole paikallisen väestön avustaminen, vaan halvan työvoiman hyväksikäyttö. Pääomalle diktatuuri on lupaus "vakaista poliittisista olosuhteista." "Toimiva diktatuuri onkin hyvin vakaa poliittinen olosuhde. Sen säilyttämiseksi on markkinalogiikan mukaan ponnisteltava kynsin hampain, sillä juuri demokratia toisi mukanaan epävakautta, lakkoja, eriäviä mielipiteitä, joillekin ehkä ihmisarvonkin."

Kuvatulle kehitykselle on Relanderin mukaan olemassa luultavasti vain yksi vaihtoehto:

"Se, että pääoman globalisoiduttua myös työväenliike luopuu ahtaista kansallisista rajoista ja globalisoituu perässä. Se, että myös politiikka alkaa liikkua vapaasti pitkin talouden jälkiä, ja että työntekijän oikeuksista tulisi yhtä yleismaailmallisia kuin yksityisomaisuuden suojasta."

Peter Lodenius Irakin sodan taustoista

Kohti USA:n johtamaa imperiumia

(Kansan Uutiset)

Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin ulkopolitiikan takapiruina toimivat ns. uuskonservatiivit. Heidän 1990-luvun lopulla kehittämänsä oppi on yksinkertaisesti se, että USA:n kuuluu johtaa maailman menoa.

KAI HIRVASNORO

Ny Tidin entinen päätoimittaja Peter Lodenius julkaisi Yhdysvaltain ulkopolitiikan taustavoimia tutkailevan kirjan Bushin uusi maailma (Pystykorvakirja). Lodeniuksen mukaan presidentti George W. Bushin taustavoimista tärkein on pieni, mutta vaikutusvaltainen uuskonservatiivien ryhmä. Toinen taustavoima on ns. uskonnollinen oikeisto, jonka ajattelussa keskeistä on hyvän ja pahan välinen taistelu.

Peter Lodenius sanoo kiinnostuneensa aiheesta sitä mukaa kun Yhdysvaltain ulkopolitiikka alkoi suuntautua Keski-Aasiaan.

- Sitä kautta lähdin ottamaan selvää, mihin tämä hyvin aktivoitunut ulkopolitiikka perustuu.

Lähteenä Lodeniuksella on ollut pääasiassa internet ja siellä ilmestyvät kymmenet amerikkalaiset sanoma- ja aikakauslehdet laidasta laitaan.

George Bush
ristiretkellä

Yhtenä pontimena Yhdysvaltain Aasiaa kohtaan tuntemassa kiinnostuksessa ovat tietysti alueen luonnonvarat, öljy ennen muuta. Mutta Peter Lodenius nostaa sen rinnalle painavana tekijänä uskonnon vaikutuksen, ristiretken.

- Minulle on sanottu, että eikö siinä ole pääasia suuryhtiöiden eduista lähtevä politiikka. Tietenkin se on vahvasti mukana, mutta ei sellaisella politiikalla saisi äänestäjien enemmistöä taakseen. Kyllä minulla on sellainen käsitys, että uskonto on aika vahva tekijä, ja tässä tapauksessa eri uskontojen yhteisvaikutus.

Tällä Lodenius viittaa siihen, että vaikutusvaltainen uuskonservatiivien ryhmä on suurelta osin juutalainen. Äänestäjien suuri joukko taas ajattelee Peter Lodeniuksen käsityksen mukaan kuin saarnaaja Leo Meller, että viimeiset ajat ovat käsillä ja ratkaisut tapahtuvat akselilla Jerusalem - Harmagedon - Babylon.

- Minun käsitykseni mukaan tämä on hyvin elävää hyvin monen amerikkalaisen mielessä ja se vaikuttaa myös ulkopolitiikkaan.

Ja George Bush on myös henkilökohtaisesti vahvasti uskonnollinen. Lodenius näkee amerikkalaisessa uskonnollisessa oikeistossa samoja piirteitä kuin islamilaisessa fundamentalismissa. Hän kiistää jo etukäteen syytökset olevansa anti-amerikkalaisuuden asialla.

- En pyri arvioimaan USA:ta, vaan sen uutta aktiivista ulkopolitiikkaa. Ei minulla ole siihen kanttiakaan, en ole USA:n tuntija. Olen perehtynyt aika hyvin tähän ulkopolitiikkaan, mutta amerikkalaisuuteen sinänsä en yritäkään ottaa mitään kantaa.

YK kilpailee
vallasta

Mikä on uuskonservatiivien ohjelma?

- Se on, että USA määräisi koko maailman menosta.

Tällainen ajattelu ei ole sinänsä uutta, mutta uutta on Peter Lodeniuksen mukaan oppirakennelman järjestelmällisyys. Oppia on kehitetty Project for the New American Century -nimisessä yhteenliittymässä.

- Tämä uuden vuosisadan projekti kehitettiin 1990-luvun loppupuolella ja se liittyi selvästi tilanteeseen, jossa ei enää ollut toista supervaltaa ja siinä mielessä oli uudet mahdollisuudet vahvistaa USA:n asemaa.

Oppirakennelmaan kuuluu se, että YK on paha. Paha se on siksi, että YK on tavallaan maailman hierarkian huipulla, vaikka se asema kuuluisiuus konservatiivien mielestä USA:lle.

- Näiden piirien mielestä on oikein, että USA puuttuu kaikkeen. Minua on huvittanut se, että noin puolitoista vuotta sitten hyväksytyssä USA:n strategisessa suunnitelmassa on sellainenkin kohta, että pitää pyrkiä koko maailmassa tasaisempiin veroihin eli vähentämään veroprogressiota esimerkiksi Suomessa. Minusta siinä on jotain suuruudenhulluutta, että pyritään vaikuttamaan tällaisiinkin asioihin.

Irakin sota ja uusi maailmanjärjestys

USA:n nykyhallituksen haukat
yllyttivät jo Clintonia hyökkäämään

(Kansan Uutisten Viikkolehti syksyllä 2002)

Toimituksen huomio 27.4. 2004: Tutkimuksille Irakin joukkotuhoaseista pantiin viimeinen niitti tiistaina 26.4. kun CIA julkaisi loputkin Yhdysvaltain omien asetarkastajien selvitykset. Joukkotuhoaseita ei ole löytynyt ja nyt asetarkastajat vahvistivat sen, mitä Euroopassa epäiltiin jo ennen hyökkäystä: Saddamin aseohjelmat kuivuivat kokoon Persianlahden sodan 1991 jälkeen (KU 27.4.).

Viikkolehdessä pohdittiin jo noin puoli vuotta ennen Yhdysvaltain hyökkäystä tulossa olevan sodan todellisia motiiveja.

Yhdysvallat on runsaassa vuodessa ottanut valvontaansa maailman tärkeimmät öljyntuotantoalueet ja kuljetusreitit. Vain Irak puuttuu sen kontrollista. Toistaiseksi.

KAI HIRVASNORO

Mikä yhdistää Yhdysvaltain nykyhallinnon kovimpia haukkoja, varapresidentti Dick Cheneyä, puolustusministeri Donald Rumsfeldiä, apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitzia, ja myös presidentin veljeä Jeb Bushia?

Kaikki kuuluvat vuonna 1997 perustettuun organisaatioon nimeltä Project for the New American Century. Organisaation 3.7. 1997 julkistaman perustamisjulistuksen mukaan Yhdysvaltain tärkein tehtävä uudella vuosisadalla on levittää Amerikan arvoja ja etuja kaikkialle maailmaan. Projektin mukaan tähän tarkoitukseen tarvitaan vahvaa armeijaa, joka on valmis kohtaamaan nykyiset ja tulevat haasteet, ulkopolitiikkaa, joka rohkeasti ja määrätietoisesti edistää amerikkalaisia arvoja ulkomailla sekä kansallista johtajuutta, joka hyväksyy Yhdysvaltain maailmanlaajuisen vastuun.

Yhdeksi Amerikan uuden ulkopolitiikan päätehtäväksi silloin vielä oppositiossa olleet haukat määrittelivät Irakin presidentin Saddam Husseinin suistamisen pois vallasta. Tätä he vaativat 26.1. 1998 kirjoittamassaan kirjeessä presidentti Bill Clintonille. Jos Saddam jäisi valtaan, se "vaarantaisi amerikkalaisten joukkojen sekä Israelin että maltillisten arabimaiden turvallisuuden alueella ja merkittävä osuus maailman öljyn tarjonnasta olisi vaarassa."

Haukat arvioivat, että Yhdysvaltain politiikkaa tultaisiin arvostelemaan, mutta "harhaanjohtava vaatimus yksimielisyydestä YK:n turvallisuusneuvostossa ei voi enää rampauttaa Amerikan politiikkaa", kirjeessä korostettiin.

Globaalia
ylivoimaa

Skotlantilainen Sunday Herald -lehti esitteli viime vuonna Amerikan uuden vuosisadan projektin luottamuksellisen muistion syyskuulta 2000, jossa jatketaan Irakin politiikan pohdintaa. Sen mukaan Saddamin syökseminen vallasta ei riitä, vaan se on vasta alkua uudelle strategialle.

Amerikkalaisia joukkoja tarvitaan lisää Persianlahdelle, sillä laajempi strateginen päämäärä on "pitää yllä USA:n globaalia ylivoimaa." Toisen, nykyisen apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitzin kirjoittaman, muistion mukaan USA:n tulee myös estää muita teollisuusmaita haastamasta sen globaalia johtajuutta.

Nyt valtaan päästyään Project of the New American Centuryn perustajat ovat edistäneet aatettaan uskomattoman tehokkaasti. Syyskuun 11. päivän jälkeen Yhdysvallat on perustanut tukikohtiaan Keski-Aasiaan Afganistaniin, Pakistaniin, Uzbekistaniin, Turkmenistaniin, Kazakhstaniin, Kirgistaniin, Tazikistaniin ja Georgiaan. Kuten apulaisulkoministeri Elisabeth Jones on todennut, "kun Afganistanin konflikti on ohi, emme lähde Keski-Aasiasta. Meillä on alueella pitkäaikaisia suunnitelmia ja intressejä."

Intressit ja suunnitelmat liittynevät Keski-Aasian suunnattomiin öljy- ja maakaasuvarantoihin. Tammikuussa Yhdysvallat perusti osana terrorismin vastaista taistelua tukikohdan Djiboutiin, Itä-Afrikkaan. Kuin sattumalta se sai samalla strategisen sillanpääaseman Bab el-Mandabin salmeen vastapäätä Jemeniä, joka on yksi maailman tärkeimmistä öljyn laivausreiteistä.

Viime vuonna Yhdysvallat käynnisti neuvottelut sotilastukikohdan perustamisesta länsiafrikkalaisen pienen saarivaltion Sao Tomen kanssa. Sitä kautta sillä on lähes näköyhteys Länsi-Afrikan öljykenttiin. Joko puhdasta sattumaa tai ei, mutta uuskonservatiivien noustua valtaan Yhdysvalloilla on nyt näpeissään strateginen kontrolli lähes kaikilla maailman öljyntuotantoalueilla sekä öljyn kuljetuskäytävissä. Tärkein puuttuva lenkki on Irak.

"Dyykkaus on kunniallista ja rehellistä työtä"

Rakkaustarina syntyi
roskisten äärellä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2001)

Roskisdyykkaamista harrastava Tarja Siltala-Huovinen on joutunut huomaamaan, että köyhällekin voidaan olla kateellisia.

KAI HIRVASNORO

Tämä on tositarina rakkaudesta ja roskatynnyreistä. Helmikuussa 1999 Tarja Siltala oli töissä asunnottomien yökahvila Kalkkersissa Helsingin Sörnäisissä. Eräänä aamuna töistä palatessaan hänen huomionsa kiinnittyi metroasemalla yhteen katujen asukeista. Mies oli Cari Huovinen, vaikka eihän Tarja sitä silloin tiennyt.

- Kerran huomattiin Carin kanssa toisemme metroasemalla. Huomasin, että Cari oli hirveän väsynyt. Kutsuin sitten hänet kahville ja nukkumaan. Ei minulla ollut sydäntä lähteä siitä tilanteesta, kun huomasin, että toinen on hirveän väsynyt. Minulla on koti, mihin menen nukkumaan, niin mihin menee hän? Rappuun?

- Cari tuli ja siihen hän sitten jäi. Lähti aina välillä pois. Kerran vaan huomasin, että kaipaan häntä, ja siitä se alkoi ja tässä ollaan nyt, Tarja kertaa pariskunnan ensitapaamista Siltala-Huovisena.

- Annoin Tarjalle löytämäni tina-ankkurin, ja kun olen runoilija, niin kirjoittamani runon. Siitä tämä meidän yhteiselämämme lähti, muistelee puolestaan Cari Huovinen entisen ja uuden elämänsä taitekohtaa.

Katu ja huumeet ovat jääneet taakse. Kadulle Cari Huovinen sanoo joutuneensa erilaisten elämän asioiden kautta.

- Pääsin vankilasta vuonna 1995. Vapautuminen ei ollut helppoa. Kroppa oli kunnossa, vaan pää ei niinkään. Jäin olemaan tuohon Kurviin. Sitten tuli huumeet kuvaan.

Carin kohdalla laskusuhdannetta vauhditti asunnottomuus. Ensimmäisenä vankilan jälkeisenä vuotena hän haki asuntoa kymmenistä eri paikoista. Vuokranantajalla on parempiakin vaihtoehtoja kuin ottaa yksinäinen työtön mies, hänelle sanottiin suoraan.

Dyykkaus on
rehellistä

Roskisdyykkauksesta tuli Cari Huovisen pelastus monessakin mielessä. Tavallaan sen kautta hän löysi elämänsä naisen ja pääsi pois kadulta. Mutta jo kadulla asuessa dyykkaus toi tekemistä elämään.

- Rehellistä tekemistä, hän painottaa.

- Halusin kuitenkin kulkea kaidalla tiellä, vaikka huumeet oli kuvioissa. Huonolta tuntui mennä ottamaan keneltäkään ihmiseltä mitään. Minulla ainakin omatunto soimaa sellaisissa asioissa.

- Mutta tämä dyykkaus tuli pelastukseksi minulle. Sain roskiksista tavaraa, jota onnistuin jopa myymään. Paljon annoin ihmisille tavaraa, kun ei ollut asuntoa.

Kurvissa Carilla oli tietysti paljon kohtalotovereita. Heidän kesken keskusteltiin löydöistä ja elämäntilanteesta. Esimerkiksi siitä, minkälaista on asua talvella rappukäytävissä.

- Suomen oloissa se on tosi rankkaa. Talvi vei minultakin usein voimat. Oli tosi kylmissään ja nälissään. Sieltä roskiksesta täytyi ruokakin usein ottaa, hän muistelee.

- Vaikka Suomessa on se turva, että jokainen saa pari tonnia kuukaudessa, niin kun sun pitäisi pitää itsesi puhtaana, vaatettaa itsesi, hoitaa asioita, niin ei se kaksi tuhatta riitä mihinkään, hän tietää. Kokemuksesta.

Mukana vain
hyvä sydän

Tarja Siltala-Huovinen kertoo, että kun Cari tuli hänen elämäänsä, tällä ei ollut muuta omaisuutta kuin päällä ollut vaatekerta ja hyvä sydän. Mutta se tekikin sitten suuren vaikutuksen.

- Elämä on haasteita täynnä. Minua on kantanut elämän ilo ja Tarjaan tutustuminen. Kun kaksi sukulaissielua törmää toisiinsa, niin paljon tulee vielä asiaa syntymään, sen takaamme, Cari lupaa.

Asiaa on jo syntynytkin. Muutama viikko sitten markkinoille tuli Tarja Siltala-Huovisen kirjoittama Roskisdyykkarin käsikirja (Like). Se on kierrätyshenkinen opas ja toisenlaisen elämäntavan käsikirja siitä, miten pois heitettyä voi vielä hyödyntää. Roskisdyykkari ei siis aina ole rappioalkoholisti, mutta usein hän saa kokea olevansa yhteiskunnan pohjimmainen hylkiö.

Cari Huovinen jatkaa dyykkausta edelleen. Ennen hän oli "raskaan sarjan ammattilainen", nyt enää harrastaja. Carin myötä dyykkauskipinä tarttui Tarjaankin. Hänen oli ensin tosin ylitettävä tietty kynnys toisenlaiseen maailmaan. Vielä Carin ensivierailuilla Tarja pyysi häntä jättämään silloisen asuintalonsa roskikset rauhaan.

- Mutta ei mennyt varmaan kuin kaksi kuukautta kun olin itse siellä. Nyt asia on kääntynyt niin päin, että Cari joskus toppuuttelee vaimoaan.

- Oli siinä tietty kynnyksensä, mutta jos haluaa kokea elämässä monia eri puolia, niin kyllä dyykkaus on hauska ja riemastuttava tapa laajentaa maailmankatsomusta. Ei kyse ole pelkästä jätteen kaivelusta, vaan jotenkin se on myös hirveän terapeuttista, Tarja hehkuttaa.

Köyhääkin
kadehditaan?

Löytämisen riemun ja terapian lisäksi roskiksilla oppii uusia asioita yhteiskunnasta. Tarja Siltala-Huovinen sanoo, että huono-osaisilla on vastassaan todella kovia asenteita.

- Olen oppinut ainakin sen, että niille joiden asema on kaikkein huonoin, joilla ei ole kotia eikä oikeastaan mitään mahdollisuuksia puolustautua, niitä kohtaan hyökätään kovaa roskisten äärellä. Ja varmasti he joutuvat samanlaisen käytöksen kohteeksi muuallakin. Luulisi, ettei se ole keltään pois, jos köyhä etsii tavaraa roskalaatikosta, mutta yllättävästi jopa roskista ollaan kateellisia, Tarja Siltala-Huovinen on saanut huomata.

- Minä olen nuori nainen. Minulla on koti ja mahdollisuus pitää itseni siistinä, joten minulla on vielä suhteellisen helppoa. Mutta niiden ihmisten kokemukset ovat huomattavasti kovempia, jotka elävät kadulla, joilla on likaiset vaatteet ja jotka dyykkaavat. He kohtaavat poliisilla ja väkivallalla uhkailua, törkeää käytöstä ja asiatonta huutamista.

Roskisdyykkaamisessa Tarja Siltala-Huovinen pitää parhaana lapsellista löytämisen riemua sen lisäksi, että kyseessä on pois heitetyn tavaran järkevä hyödyntäminen. Eli kierrätysaatteestahan dyykkaamisessakin on kysymys.

- Tavaraa voi myös antaa eteenpäin eli jakaa iloa, hän muistuttaa.

Cari esitteli
estradit

Roskisdyykkarin käsikirjassa Cari Huovinen toimi eräänlaisena "teknisenä neuvonantajana."

- Tarja kun alkoi kirjoittamaan, niin hänenhän piti tutustua estradeille. Näytin hänelle niksejä, että mistä löytää mitäkin.

Carin mielestä oppaasta välittyy vahvasti Tarjan sosiaalityöntekijän leima. Hänen mielestään kirjan tarkoitus on yllyttää ihmisiä kannustamaan ja hyväksymään toisensa ihmisinä.

- Sellaista toisista välittämistä me tuomme esille, hän painottaa.

Tarja sanoo, ettei uuteen harrastukseen ollut lopulta vaikea heittäytyä.

- En ole koskaan kauheasti välittänyt siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minusta dyykkaus on rehellistä työtä eikä keltään pois. Se tavara on kuitenkin kaatopaikalle menossa, hän korostaa.

- Opiskeluaikoina oli tiukkaa, ja oli tosi ilo huomata, että roskiksista löytyy sellaista tavaraa, mistä on haaveillutkin.

Myös pitkään kadulla elänyt Cari Huovinen painottaa dyykkaamisen rehellisyyttä. Hänen kokemustensa mukaan kovan kohtelun lisäksi kanssaihmisiltä löytyy kannustustakin dyykkaajalle. Helsingin kaupunginosista Kallio on suvaitsevin.

Kännykkäkin
roskiksen satoa

Roskiksista löytyy oikeasti hyvää ja käyttökelpoista tavaraa. Huovisten saaliisiin kuuluvat mm. kunnon selkänojalla varustettu työtuoli, ehjä sähkökirjoituskone, sähköharmoni ja toimiva kännykkä.

Mistä se kertoo, että hyvää, käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin?

- Pitkälti se on piittaamattomuutta, Tarja katsoo.

- Ei esimerkiksi muuton yhteydessä ajatella, että tarpeetonta tavaraa voi tarjota tuttaville tai ei vaivauduta soittamaan kierrätyskeskukseen.

- Olisi hienoa, jos jokaisella roskiksella olisi kierrätyslava, hän ehdottaa taloyhtiöille.

Monien tuotteiden elinkaari on sellainen, että ne on tehtykin kestämään vain muutaman vuoden, Tarjaa harmittaa. Hän myöntääkin, että dyykkauksessa on kyse myös protestista kertakäyttöön perustuvaa elämäntapaa vastaan.

- Ihmisiä ei välttämättä ärsytä se, että dyykkari löytää jotain roskiksesta, vaan se, että hän muistuttaa heitä toisesta maailmasta, hän uskoo.

Carin mukaan pelko luo vihaa. Hyökkäyksen kohteeksi joutuneen dyykkarin on parasta yrittää selvitä pulasta puhumalla.

- Pikkupojat kivittivät minua kerran Pikku-Huopalahdessa. Ei siinä auttanut muuta kuin voittaa ne hyvällä, kertoa, mistä tässä on kysymys. Niin kävi, että ne pojat kantoivat kanssani tavaraa ratikkaan.

Tarjan mukaan dyykkari saa kokea kylmiä katseita varsinkin noin nelikymppisiltä miehiltä. Pula-ajan itse kokeneet taas ovat ymmärtäväisimpiä.

Bushilla ja Osamalla samat aatteelliset juuret

Kun pelosta tulee politiikkaa,
sillä muutetaan maailmaa

Kansan Uutisten Viikkolehti 25.2. 2005

Katso dokumentti The Power Of Nightmares: http://www.archive.org/details/ThePowerOfNightmares

Nykyajan maailmanpolitiikan keskeiset vastakkaiset aatteet ovat amerikkalainen uuskonservatismi ja äärimmäinen islamismi. Kumpikin aate tarvitsee toistaan ja ne myös syntyivät samanlaisesta ajattelusta. Vapaus johtaa tuhoon, uskonto pitää yhteiskunnan koossa.

KAI HIRVASNORO

Aikana, jolloin suuret aatteet ovat menettäneet merkityksensä, poliitikoilla on jäljellä vain tuntemattoman vihollisen herättämä pelko valtansa säilyttämiseksi. Ennen poliitikot tarjosivat visiota paremmasta maailmasta.Nyt he sen sijaan lupaavat suojella meitä vielä pahemmalta huomiselta.

Mutta miten pelon politiikalla alettiin hallita maailmaa? Miten suurvallan oli mahdollista hyökätä ja miehittää suvereeni valtio väärennettyjen todisteiden ja kylmien valheiden perusteella? Miksi tuhansia ihmisiä pidetään vuosikausia suljettuina amerikkalaisella vankileirillä ilman syytteitä? Miksi kansalaisia eri puolella maailmaa pelotellaan terroristien tuhoisalla "likaisella pommilla", vaikka sen räjäyttämisen aiheuttama paniikki olisi vaarallisempi kuin itse pommi?

Palveleeko pelon aikakausi joidenkin ryhmien etua? Ja palveleeko se itse asiassa samaan aikaan toisilleen vastakkaisten, toisilleen vihamielisten ryhmien etua? Ja onko tuota pelkoa symbolisoivaa terroristijärjestö al-Qaidaa edes olemassa sellaisena suurena, mahtavana, tiukasti koordinoituna ja kymmenissä maissa toimivana verkostona kuin Yhdysvallat ja järjestö itse on antanut ymmärtää?

Kansainvälisen politiikan keskiössä on 2000-luvun alussa kaksi aatetta. Yhdysvaltain politiikkaa maailmanlaajuisine vaikutuksineen johtaa amerikkalainen uuskonservatismi. Sen kommunismin jälkeinen päävihollinen ja nykyisen politiikan oikeuttaja ovat islamilaiset ääriliikkeet, jotka ainoana varteenotettavana voimana kyseenalaistavat Yhdysvaltain johtavan roolin maailmassa.

Yllättävää kyllä, kumpikin aatesuunta syntyi samaan aikaan ja samanlaisesta yhteiskunta-analyysistä Yhdysvalloissa vuonna 1949.

Politiikan managerismi
tarvitsee suurta tarinaa

Kolmituntinen BBC-dokumentti The Power of Nightmares (Painajaisten voima) vie yllättävälle matkalle kansainvälisen politiikan lähihistoriaan ja nykyaikaan, siihen, miksi sota terrorismia vastaan hallitsee kansainvälistä politiikkaa juuri nyt. Adam Curtisin ohjelma esitettiin Britanniassa ensi kerran lokakuussa 2004 ja uudelleen tammikuussa 2005.

Guardian-lehden mukaan Curtis on tämän hetken kiitetyin vakavien televisio-ohjelmien tekijä Britanniassa. Hänen tavaramerkkejään ovat perusteellinen tutkimustyö, oivaltava arkistomateriaalin käyttö ja paljon puhuvat haastattelut.

- Haluan saada ihmiset huomaamaan heidän jo tietämänsä asiat hieman uudessa valossa, Adam Curtis itse sanoi Guardianissa.

Viikkolehti katsoi Curtisin kiehtovan dokumentin. Tässä on yksi mahdollinen maailmanselitys:

Adam Curtisin lähtökohta on siis se, että aiemmin aatteiden voimalla käyneistä poliitikoista on tullut julkisen elämän managereita.

Uskottavuutensa takia he tarvitsevat kuitenkin jonkin suuren tarinan, ja tänä päivänä se tarina on ihmisten pelastaminen vaaroilta, joita emme näe emmekä ymmärrä. Tarina näistä vaaroista, suurimpana kansainvälinen terrorismi, läpäisi nopeasti maailman hallitukset, tiedustelupalvelut ja median syyskuussa 2001.

Kaksi miestä,
kaksi havaintoa

Mutta tarina alkoi jo paljon aiemmin, Coloradossa kesällä 1949. Egyptin opetusministeriön virkamies Sayyid Qutb saapui silloin pieneen Greeleyn kaupunkiin tutustumaan Yhdysvaltain koulutusjärjestelmään.

Se kesä, mikä tänään tuntuu viattoman amerikkalaisuuden kulta-ajalta, näyttäytyi Qutbille aivan muuna; korruptiona, rappiona, itsekkyytenä ja materialismina. Ihmisiä kiinnostivat vain filmitähdet ja autojen hinnat.

Erityisesti häntä järkyttivät paikallisessa kirkossa järjestetyt tanssiaiset. Pastori soitti levyltä ajan hittejä, valot olivat himmeät ja ilmassa romantiikkaa. Mutta Qutbille tämä kaikki edusti lihan himoa.Tanssijat olivat hänelle menetettyjä sieluja, jotka luulivat olevansa vapaita, mutta olivat todellisuudessa oman itsekkyytensä ja ahneutensa vankeja. He edustivat arvoja, jotka nakertavat yhteiskuntaa ja ne samat arvot saattoivat rappeuttaa myös hänen kotimaansa.

Samaan aikaan Chicagossa toinen mies ajatteli nykymenosta samalla tavalla. Individualismi oli Amerikkaa tuhoava voima ja liberaali yhteiskunta oli itse kylvänyt oman tuhonsa siemenet.

Toinen mies oli filosofi Leo Strauss Chicagon yliopistosta. Hänenkin mielestään liberaali yksilöllisyys uhkasi arvoja ja moraalia, ja edisti ihmisten itsekkyyttä.

Kumpikin mies tuli omalla tahollaan samaan johtopäätökseen: Tarvitaan voimakkaita ja kohottavia arvoja, jotka pitävät yhteiskuntaa koossa.

Leo Straussin mukaan poliitikkojen piti luoda myyttejä, joihin kaikki voivat uskoa, vaikka ne eivät olisi tottakaan. Yksi tällainen myytti oli uskonto, toinen kansakunta. Yhdysvalloissa erityinen myytti oli ajatus Amerikasta, jonka kohtalona oli johtaa taistelua pahan voimia vastaan kaikkialla maailmassa.

Bushin ideologia
perustuu Ruudinsavuun

1950-luvulla Strauss kertoi oppilailleen, että tämä suuri tarina kiteytyi hänen lempiohjelmassaan, tv-sarjassa Ruudinsavua (1955 - 1975). Siinä vaaleaan hattuun pukeutunut sankari, Dodge Cityn sheriffi Matt Dillon, löi pahan voimat kerta toisensa jälkeen.

Sayyid Qutb palasi vuonna 1950 Egyptiin samanlaisin ajatuksin. Tarvitaan jokin yksilöllisiä haluja kontrolloiva voima. Visio voisi toteutua uudenlaisessa yhteiskunnassa, joka hyödyntäisi länsimaista tiedettä ja teknologiaa, mutta olisi poliittisesti islamilainen.

Mutta koska amerikkalainen kulttuuri vyöryi jo Egyptiinkin, tarvittiin tietoinen etujoukko, joka johtaisi massat ymmärtämään korkeamman totuuden.

Egyptissä Qutb liittyi Muslimiveljeskuntaan, joka aluksi tuki kenraali Nasseria tämän kukistaessa brittihallinnon rippeet maasta. Vuonna 1954 Muslimiveljeskunnan johto kuitenkin vangittiin ja mm. Sayyid Qutb joutui julman kidutuksen kohteeksi epäiltynä vallankaappaushankkeista.

Kidutus radikalisoi Qutbin lopullisesti. Hän alkoi nähdä apokalyptisia visioita taudista, joka leviää lännestä kautta maailman ja johon ihmiset eivät edes huomaa sairastuneensa. Tämän ilmiön - jahilliyahin - hän kuvasi vankilasta salakuljetetuissa kirjoituksissaan. Sayyid Qutb näki, että tähän tautiin sairastuneet islamilaisenkin maailman johtajat sopi tappaa, koska kaikessa korruptoituneisuudessaan he eivät enää olleet oikeita muslimeita.

Nykyaikaisen ääri-islamilaisuuden oppi-isänä pidetty Qutb hirtettiin elokuussa 1966.

Seuraavana päivänä nuori poika perusti salaisen ryhmän, jonka hän toivoi jonakin päivänä kasvavan vallankumouksen etujoukoksi. Pojan nimi oli AymanZawahiri. Parikymmentä vuotta myöhemmin Zawahiri oli Osama bin Ladenin kumppani.

1960-luvun radikalismi
nostatti vastavoiman

Samaan aikaan, kun Sayyid Qutbin ideat näyttivät hautautuvan Egyptin hiekkaan, alkoi Leo Straussin aatteilla olla kysyntää Yhdysvalloissa. 1960-luvun vapaus ja radikaalien mielenosoitukset alkoivat nostattaa vastavoimaa. Esimerkiksi liberaali lehtimies Irving Kristol alkoi pohtia, olivatko itse asiassa poliitikot johtamassa yhteiskunnan hajoamistilaan reformeillaan, jotka eivät toimi odotetusti.

1970-luvun alussa Kristol löysi Washingtonista muita yhtä huolestuneita älykköjä, jotka totesivat liberaalin politiikan epäonnistuneen ja löysivät vastauksia Leo Straussin teorioista, sillä niiden mukaan juuri yksilölliset vapaudet johtivat kaaokseen, koska ne horjuttivat yhteiskuntaa koossapitävää moraalista perustaa.

Pian ryhmään liittyivät Straussin teorioita Chicagossa opiskelleet PaulWolfowitz ja Francis Fukuyama sekä Irving Kristolin poika, Harvardissa opiskellut William Kristol. Ryhmää alettiin kutsua nimellä uuskonservatiivit.

Uuskonservatiivit olivat idealisteja, jotka halusivat pysäyttää yhteiskunnan sosiaalisen rapautumisen ja yhdistää ihmiset yhteisten arvojen taakse. Ja mikä muu tuo arvo olisi kuin myytti Amerikasta, jonka kohtalona on taistella pahan voimia vastaan maailmassa, kuten Leo Strauss oli opettanut. Pahakin oli tuolloin helppo tunnistaa. Se oli Neuvostoliitto, jota vastaan taistelemalla kansalla olisi elämisen tarkoitus sekä mahdollisuus levittää hyvää ja demokratiaa kaikkialle maailmaan.

Kotimaassa esteenä olivat kuitenkin presidentti Richard Nixon ja ulkoministeri Henry Kissinger, jotka tekivät aserajoitussopimuksia Neuvostoliiton kanssa ja puhuivat vastakkainasettelun sijaan mieluummin rinnakkainelosta.

Rumsfeld vauhdissa
jo 1970-luvulla

Uuskonservatiivien hetki koitti, kun Vietnamin sodassa tuli tappio ja Nixon kaatui Watergate-skandaaliin. Uuden presidentin Gerald Fordin hallinnosta liittolaisiksi löytyivät tämän päivän politiikasta tutut miehet: puolustusministeri Donald Rumsfeld ja Valkoisen talon henkilöstöpäällikkö Dick Cheney.

Rumsfeld alkoi pitää puheita, joissa Neuvostoliiton väitettiin vähät välittävän aserajoitussopimuksista ja rakentavan uusia salaisia aseita iskeäkseen Yhdysvaltoihin.

CIA ei tällaisista salaisista aseista tiennyt, mutta Rumsfeld painosti presidentti Fordin perustamaan tutkimusryhmän, joka paljastaisi Amerikkaa uhkaavan vaaran. Ryhmän johtoon valittiin historioitsija Richard Pipes ja toinen sen johtava jäsen oli Paul Wolfowitz.

Neuvostoliiton osastoa CIA:ssa 1976 - 1987 johtanut Melvin Goodman sanoo dokumentissa, että tämän ryhmän -Team B:n - tarkoituksena oli saada amerikkalaiset näkemään Neuvostoliitto aikaisempaa kielteisemmässä valossa, maana, joka valmistautuu käymään ja voittamaan ydinsodan.

Ryhmä kävi läpi samaa aineistoa kuin CIA, mutta yritti päätyä toisenlaisiin johtopäätöksiin. Se, että todisteita salaisista aseista ei löytynyt todisti Team B:lle, että ne ovat pelättyäkin salaisempia.

Asiantuntijoiden mukaan kaikki Team B:n löydöt olivat pelkkää fantasiaa. Uuskonservatiivit julkaisivat ne kuitenkin lobbausryhmän Committee of the Present Danger nimissä. Ryhmä on olemassa edelleenkin, nyt varoittamassa terrorismista.

Ayman Zawahiri
jalosti aatetta

Samaan aikaan länsimaistuneessa Egyptissä varakkaan suvun kasvatti Ayman Zawahiri aloitteli julkisesti lääkärin ammattia, mutta johti salaisesti islamilaista solua Sayyid Qutbin aatteiden innoittamana. Aatteella oli kaikupohjaa opiskelijanuorison piirissä, sillä Qutbin varoitukset länsimaiden korruptoivasta vaikutuksesta näyttivät käyvän pilkulleen toteen.

Kun Egyptin presidentti Anwar Sadat lensi vuonna 1977 Israeliin rauhanneuvotteluihin, se merkitsi islamisteille täydellistä petosta. Ja kun Iraniin kaksi vuotta myöhemmin perustettiin islamilainen tasavalta, siitä saatiin malli ja tavoite.

Vuonna 1980 maanalaiset islamilaiset solut liittyivät yhteen ja muodostivat Jihad - Pyhä sota - järjestön, joka päätti murhata presidentti Sadatin saadakseen kansan nousemaan korruptoitunutta valtaa vastaan. Murha onnistui, mutta kansa ei noussutkaan. Sen sijaan Jihadin johtajat, myös Zawahiri, vangittiin muutaman viikon kuluessa.

Kolmeksi vuodeksi vankilaan tuomittu Ayman Zawahiri joutui esikuvansa tapaan kidutetuksi ja samaan tapaan hänkin radikalisoitui entisestään. Miksi kansa ei noussutkaan vääräoppisia vastaan? hän pohti. Johtuiko se siitä, että kansa oli yhtä korruptoitunutta kuin johtajansa? Jos oli, niin jalon päämäärän vuoksi etujoukolla oli oikeus tappaa harhautuneiden johtajien lisäksi myös harhaan joutuneita tavallisia ihmisiä.

Uskovaiset liittoutuvat
Reaganin kanssa

1980-luvulle tultaessa myös Yhdysvalloissa uskontoa alettiin valjastaa politiikan jatkeeksi. Monet uuskonservatiivit olivat neuvonantajia Ronald Reaganin vaalikampanjassa ja republikaanisessa puolueessa he liittoutuivat uskonnollisen siiven kanssa. Aiemmin saarnaajat olivat kehottaneet ääriuskovaisia jättämään äänestämättä, koska se olisi merkinnyt kompromissia moraalittoman yhteiskunnan kanssa. Mutta uusien tuulien puhaltaessa republikaaneissa he näkivät nyt tilaisuuden muuttaa Amerikkaa. Miljoonat konservatiivisesti ajattelevat ihmiset aktivoituivat poliittisesti ja heidän äänillään Reaganista tuli presidentti.

Reaganin vanavedessä avainpaikoille nousivat johtavat uuskonservatiivit PaulWolfowitz, Richard Perle ja Team B:n johtaja Richard Pipes.

Konservatiivinen vallankumous joutui kuitenkin vaikeuksiin, koska Ronald Reagan uskoi voivansa neuvotella Neuvostoliiton kanssa, vaikka pitikin sitä pahan valtakuntana. Uuskonservatiivit halusivat vain voimaa, ei neuvotteluja. Siksi Reagan piti vakuuttaa siitä, että Neuvostoliitto on vieläkin vaarallisempi kuin kukaan - edes Team B - oli ymmärtänyt.

Ulkoministeriön erikoisneuvonantaja Michael Ledeen todisteli, että maailmanlaajuinen terrorismi PLO:sta Baader-Meinhofiin oli Neuvostoliiton ohjauksessa.

CIA:n analyytikot eivät Ledeenin todisteluja uskoneet, mutta CIA:n uusi johtaja William Casey uskoi. Hän määräsi CIA:n Neuvostoliiton analyytikot tuottamaan presidentille raportin, jossa todistetaan Neuvostoliiton johtavan maailmanlaajuista terrorismia. Analyytikot pitivät tehtävää mahdottomana, koska he tiesivät, että Ledeenin perustelut nojasivat suurelta osin heidän itsensä tuottamaan dis-informaatioon ja propagandaan.

Valheesta tuli kuitenkin totta ja vuonna 1983 uuskonservatiivit saivat haluamansa. Reagan allekirjoitti määräyksen salaisista sodista, joilla Neuvostoliiton uhka lyödään takaisin ja hyvä voittaa pahan. Konkreettiseksi taistelutantereeksi valittiin Neuvostoliiton miehittämä Afganistan, jossa muslimitaistelijat jo kävivät sissisotaa. Reaganin neuvonantajille sissit edustivat vapaustaistelijoita, joiden avulla vapautta voidaan levittää kaikkialle maailmaan.

Hyvän ja pahan
rintama Afganistanissa

Myös CIA:n johtaja William Casey piti Afganistania Yhdysvaltain uuden aggressiivisen ulkopolitiikan avainalueena. CIA:n Afganistanin kenttäoperaatioista 1985 - 1989 vastanneelle Milton Beardenille Casey antoi selkeän käskyn: Sinä menet ensi kuussa Afganistaniin ja minä annan sinulle mitä tarvitset voittaaksesi. Bearden lähti mukanaan Stinger-ohjuksia ja miljoonia dollareita rahaa.

CIA koulutti afgaanitaistelijoita salamurhien ja terrorismin tekniikoissa. Samoihin aikoihin Afganistaniin saapui arabitaistelijoita Lähi-idästä. Uskonnolliset johtajat olivat kehottaneet heitä vapauttamaan muslimimaan neuvostomiehittäjien käsistä. Arabitaistelijoiden kansainvälistä prikaatia johti Pakistanin Peshawarista käsin Abdullah Azzam, joka vieraili usein myös Yhdysvalloissa keräämässä rahaa ja värväämässä taistelijoita pyhään sotaan.

Azzamista tuli vastarinnan keskushahmo. Amerikkalaisten uuskonservatiivien tapaan hänkin näki Afganistanin vain osana laajempaa vallankumousta. Hän ajatteli, että kun arabitaistelijat palaavat sodan jälkeen kotimaihinsa, he heittävät rappeutuneet vallanpitäjät ulos niistäkin. Mutta Azzam oli ehdottomasti rauhanomaisen vallankumouksen kannattaja ja hän korosti, ettei päämäärän toteuttamiseksi saa käyttää terrorismia siviilejä vastaan.

Yksi Abdullah Azzamin läheisimmistä neuvonantajista oli 1980-luvun puolivälissä Afganistaniin saapunut Osama bin Laden, rikkaan suvun poika, jolla oli paljon rahaa Azzamin johtamaan taisteluun.

Samoihin aikoihin Osaman kanssa Afganistaniin saapui Lähi-idän vankiloista vapautettuja ääri-islamisteja, jotka ajattelivat vallankumouksesta eri tavalla kuin Abdullah Azzam. Heidän joukossaan oli Egyptistä saapunut Ayman Zawahiri. Zawahiri toisin kuin Azzam uskoi, että terroria tarvitaan herättämään massat näkemään totuuden.

Ayman Zawahirin joukot asettuivat Peshawariin ja ryhtyivät radikalisoimaan amerikkalaisten kanssa yhteistyötä tehneitä sissejä.

Gorbatshovin tarjous
ei kelvannut USA:lle

Vuonna 1987 valtaan noussut Mihail Gorbatshov näki, että Neuvostoliiton on vedettävä joukkonsa pois Afganistanista. Hän pyysi amerikkalaisilta apua neuvotteluihin, joiden tuloksena Afganistaniin muodostettaisiin vakaa hallitus. Washingtonin kovan linjan miehille ei kuitenkaan kelvannut mikään muu kuin Neuvostoliiton vetäytyminen ehdoitta. Vapaustaistelijat ratkaisisivat sitten Afganistanin tulevaisuuden.

Gorbatshoville amerikkalaisten asenne oli järkytys. KGB:n kautta hän varoitti amerikkalaisia siitä, että jos he antavat mujaheddiinien nousta maassa valtaan, siitä ei seuraa demokratiaa, vaan ääri-islamilaisuuden voitto.

Gorbatshovin varoituksista ei välitetty. Kun Neuvostoliitto sitten vetäytyi Afganistanista, sekä amerikkalaiset että muslimitaistelijat katsoivat voittaneensa taistelun, joka käynnisti kokonaisen pahan valtakunnan tuhon.

Uuskonservatiiveja tuo voitto inspiroi edelleen. Heille se osoitti, että Amerikka voi mahdillaan muuttaa maailmaa ja levittää demokratiaa. CIA:n entiselle Neuvostoliiton osaston johtajalle Melvin Goodmanille tuo kuvitelma edustaa nyky-Yhdysvaltain suurinta poliittista myyttiä. Luullaan, että Yhdysvallat kaatoi Neuvostoliiton vaikka todellisuudessa maa hajosi omaan kaikinpuoliseen rappioonsa.

Islamistit puolestaan kuvittelivat, että Neuvostoliiton tappio johtaisi vallankumouksiin kautta arabimaailman. Kuvitelma oli samanlainen illuusio kuin uuskonservatiivien omalla tahollaan.

Peshawariin asettuneilla muslimeilla oli vielä omat välinsä selvitettävänä. Äärilinjan johtaja Ayman Zawahiri houkutteli Osama bin Ladenin rahoineen omiin joukkoihinsa ja maltillinen Abdullah Azzam kuoli loppuvuonna 1989 autopommi-iskussa.

Islamilaista vallankumousta yritettiin sen jälkeen viedä ultraväkivaltaisten oppien mukaan eteenpäin Algeriassa ja Egyptissä, mutta kummatkin hankkeet epäonnistuivat.

Vihollinen kaatui,
taistelu jatkuu

Samaan aikaan Washingtonissa uuskonservatiivit etsivät uusia vihollisia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Heidän teoreetikkonsa Michael Ledeenin mukaan jatkuva taistelu on yksinkertaisesti Amerikan kohtalo, sillä tyrannit vaanivat iskeäkseen.

Yksi tyranneista oli Yhdysvaltain entinen liittolainen Saddam Hussein, joka vuonna 1990 hyökkäsi Kuwaitiin. Hänestä uuskonservatiivit löysivät pelinappulan, jonka kaatamisella muutettaisiin seuraavaksi koko Lähi-itä ja täydennettäisiin Amerikan erityinen rooli lyödä paha pois maailmasta.

Neuvostoliitonkin jälkeisessä maailmassa tarvittiin taistelua hyvän ja pahanvälillä.
Ongelmana oli vain se, että Yhdysvaltain uusi presidentti George Bush vanhempi ei jakanut samaa näkemystä. Hänelle riitti irakilaisjoukkojen karkottaminen Kuwaitista. Bush katsoi, että Amerikan roolina on luoda vakautta maailmaan eikä muuttaa sitä. Hyvän ja pahan taistelusta hän ei piitannut.

Uuskonservatiiveille tämä oli takaisku ja he kääntyivät ulkopolitiikasta sisäänpäin taistelemaan kotimaassaan uudelleen nousussa olevaa liberalismia vastaan. Katseet kohdistuivat Amerikan uudistamiseen käyttäen uskontoa politiikan välineenä. Uskonnollinen oikeisto liittolaisinaan he käynnistivät kampanjan konservatiivisen politiikan sisällöstä tavoitteenaan tuoda keskiöön moraaliset ja uskonnolliset kysymykset. Entisen uuskonservatiivin, toimittaja Michael Lindin mukaan uskonto on heille eliitin keino kertoa massoille, miten yhteiskunta tulisi järjestää.

Etujoukko siellä, toinen täällä.

Oikeistolainen etujoukko vyörytti republikaanien puoluekokouksen vuonna 1992. George Bush pantiin pyrkimään toiselle presidenttikaudelle teemoinaan abortin vastustaminen ja homojen oikeuksien polkeminen.

Clintonista
demoni

Uuskonservatiivit toivoivat uudenlaisen moralismin yhdistävän kansakunnan, mutta kävikin päinvastoin. Moni maltillinen republikaani pelästyi puolueensa uutta linjaa ja kääntyi Bill Clintonin puoleen, koska Clinton puhui heitä kiinnostavista teemoista kuten veroista ja talouden tilasta.

Päästäkseen uudelleen valtaan, uuskonservatiivien oli tehtävä Clintonille sama kuin aiemmin Neuvostoliitolle: Saatava hänet näyttämään pahan edustajalta ja siten käännettävä ihmiset ymmärtämään totuus liberaalin amerikkalaisuuden rappiosta.

Samaan aikaan monet arabimaat olivat islamilaisen terrorin kourissa. Pyhää sotaa johtivat Sudanista käsin Ayman Zawahiri ja Osama bin Laden.

Terrori saavutti huippunsa, kun ääri-islamistit surmasivat Egyptin Luxorissa 58 länsituristia. Sen jälkeen Egyptin ääri-islamistit taipuivat tulitaukoon kun samaan aikaan Algeriassa eriseuraiset ryhmät alkoivat taistella toisiaan vastaan. Islamilaisen vallankumouksen mahdollisuus näytti olevan lopullisesti ohi.

Yhdysvalloilla ei siihen aikaan ollut aikaa puuttua maailman tapahtumiin, koska poliittisen elämän keskiössä oli presidentin henkilökohtainen moraali. Huhukampanjaa tehtaili ryhmä nuoria uuskonservatiiveja ja samaa sakkia oli myöhemmin Clinton-tutkimuksia tehnyt Kenneth Starr. Kaikki huhut osoittautuivat vääriksi, kunnes Clinton kompastui Monica Lewinsky -nimiseenValkoisen talon harjoittelijaan. Mutta uuskonservatiivien levittämä hysteria ei tehonnutkaan äänestäjiin toivotulla tavalla.

Marginaaleista
voimatekijöiksi

Tappion olivat kärsineet myös Ayman Zawahiri ja Osama bin Laden, jotka palasivat Afganistaniin vuonna 1997. Etujoukko oli eristänyt itsensä joukoista kammottavalla väkivallallaan.

Zawahiri ei kuitenkaan uskonut, että hänen teorioissaan olisi jotain vikaa. Syynä olivat lännen turmelemat massat. Siksi uusi pyhä sota julistettiin itse pääpirua, Yhdysvaltoja ja kaikkia amerikkalaisia vastaan vuonna 1998.

Tuona vuonna, jolloin molemmat voimakkaasti moraalisiin arvoihin tukeutuneet ryhmät olivat kärsineet tappion tahoillaan ja ajautuneet marginaaliin.

Mutta elokuussa 1998 kaikki muuttui. Zawahirilla ja bin Ladenilla oli jäljellä pieni ryhmä, josta kootut itsemurhapommittajat iskivät Yhdysvaltain suurlähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa. Yli 200 ihmistä kuoli ja bin Ladenin nimi nousi ensi kerran laajempaan tietoisuuteen. Terroristiryhmällä ei ollut muodollista organisaatiota eikä nimeä, mutta jo syyskuussa 1998 Clintonin hallinnolle valmistellussa muistiossa puhuttiin "al-Qidasta."

Adam Curtisin mukaan todellisuudessa mitään laajaa verkostoa ei ollut. Osama bin Ladenilla ja Ayman Zawahirilla oli pieni ja löyhä joukko taistelijoita, jotka suunnittelivat itse omat operaationsa ja saivat niihin rahaa bin Ladenilta.

Mutta myytti suuresta ja mahtavasta terroristiorganisaatiosta palveli kumpaakin vaikutusvaltansa menettänyttä ryhmää, ääri-islamisteja ja uuskonservatiiveja, jotka olivat vallasta syrjässä ollessaan laatineet useita suunnitelmia uudenlaisesta maailmasta ja Yhdysvaltain johtavasta osuudesta siinä. He itsekin pitivät suunnitelmiaan niin suurisuuntaisina, etteivät ne etene nopeasti, ellei satu jotain katastrofaalista ja katalysoivaa - kuten uutta Pearl Harboria.

Uusi Pearl Harbor tuli 11. syyskuuta 2001 ja siitä alkoi kummankin uskonnollispohjaisen ryhmän uusi tuleminen. Poliitikot pitivät lentokoneiskuja lopullisena todisteena siitä, että oli olemassa al-Qaida-niminen terroristijärjestö. Uuden presidentin George Bush nuoremman hallinto levitti nopeasti käsitystä, että al-Qaidalla on tuhansia taistelijoita yli 60 maassa, myös Yhdysvaltojen sisällä.

Bush juniorin
täyskäännös

Myös uuskonservatiivit palasivat iskujen myötä valtaan. Bush oli rekrytoinut hallintoonsa Paul Wolfowitzin ja Donald Rumsfeldin kaltaisia henkilöitä, mutta ei aluksi pannut paljoakaan painoa heidän laajemmille visioilleen Yhdysvaltain roolista maailmassa. Päinvastoin vaalikampanjassaan hän sanoi, ettei pidä oikeana, että Yhdysvallat marssii toiseen maahan sanomaan, että me teemme näin ja niin pitää teidänkin tehdä.

Iskut muuttivat kaiken. Uuskonservatiiveille se osoitti, että he olivat olleet oikeassa koko 1990-luvun, hirvittävät voimat vihamielisestä maailmasta uhkasivat Amerikkaa. Wolfowitzin ja Rumsfeldin lisäksi koolla olivat jälleen muutkin Reaganin hallinnon haukat Dick Cheney ja Richard Perle muovaamassa maansa vastausta uuteen uhkaan. Edellisellä kerralla he olivat omasta mielestään kukistaneet Neuvostoliiton, nyt samanlainen hyvän ja pahan välinen taistelu käytäisiin terrorismia vastaan.

Mutta Adam Curtis väittää, että se Neuvostoliitto, jota vastaan he taistelivat, oli pitkälti uuskonservatiivien itsensä luoma mielikuva Neuvostoliitosta. Maa oli jo romahtamassa omia aikojaan, mutta uuskonservatiivit todistelivat sen olevan valmistautumassa maailmanvalloitukseen.

Nyt he tekivät saman joukkokannatuksensa menettäneelle islamistiryhmälle, koska se sopi heidän näkemykseensä jatkuvasta hyvän ja pahan välisestä taistelusta maailmassa.

Uuden taistelun ensimmäinen näyttämö oli Afganistan, jonka taleban-hallinnon kukistuttua liittouma jahtasi Osama bin Ladenia Tora Boran vuorilta. Huhujen mukaan luolastossa piti olla al-Qaidan johtokeskus rekan mentävine sisäänkäynteineen, asuintiloineen ja tietojärjestelmineen.

Päiväkausien jahti amerikkalaisten parhaalla kalustolla ei tuottanut mitään tulosta, eivät myöskään brittien eliittijoukkojen etsinnät.

Adam Curtisin mukaan mitään ei löytynyt, koska al-Qaidaa ei ollut sellaisena organisaationa kuin kuviteltiin. Al-Qaida oli enemmänkin inspiroiva aate, kuin järjestäytynyt organisaatio.

Sota tuli myös
kotirintamalle

Afganistanin lisäksi uuskonservatiivit kävivät sotaa omassa maassaan.Tuhansia ihmisiä pidätettiin ja terrorisoluja kerrottiin löytyneen eri puolilta maata. Pelon ilmapiiriä lietsottiin ja ihmiset tuppukylissäkin odottivat uutta iskua milloin tahansa. Mitään todisteita, saati syytteitä terroritekojen valmistelusta ei kuitenkaan ole esitetty.

Britanniassa terrorismilakien nojalla pidätettiin 664 ihmistä. Yhtään ei ole tuomittu yhteyksistä al-Qaidaan ja ylipäänsä tuomittuja yhteyksistä muihin islamilaisiin ryhmiinkin on vain kolme.

Adam Curtis ei kiistä, etteikö vaarallisia ääriryhmiä sinänsä ole olemassa. Siinä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Uutta on se, miten tästä uhkasta muokattiin kuva organisaatiosta, joka voi iskeä missä tahansa milloin tahansa, ja se, miten vähän tätä fantasiaa on kyseenalaistettu, koska se palvelee niin monen tarpeita. Myös islamistien, jotka ainakin ihmisten mielissä muodostavat mahtavan voiman. Harvat kiinni jääneet Osama binLadenin kumppanit ovat aktiivisesti ruokkineet näitä mielikuvia.

Sen seurauksena politiikka muuttui mm. niin, ettei ihmisiä enää vangita pelkästään sen perusteella, mitä he ovat tehneet. Nyt määräämättömäksi ajaksi vankileiriin voi joutua myös siksi, mitä ehkä saattaisi tehdä.

Lontoolaisen Kings Collegen kansainvälisen turvallisuuden tutkimuskeskuksen johtaja Bill Durodie toteaa, että edellistä vuosisataa leimasi poliittisen oikeiston ja vasemmiston välinen kamppailu. Vaikka kummankin näkemyksissä olisi ollut omat rajoitteensa ja ongelmansa, ne sentään uskoivat johonkin.

- Mutta nyt näemme yhteiskunnan, joka ei usko mihinkään. Ja sellaista yhteiskuntaa pelottavat erityisesti ihmiset, jotka vielä johonkin uskovat. Siksi heidät luokitellaan fundamentalisteiksi ja fanaatikoiksi, ja siksi heillä on enemmän vaikutusvaltaa kuin he oikeasti ansaitsisivat.

Viime syksynä uuskonservatiivit vahvistivat asemaansa USA:n presidentinvaaleissa, ja sen jälkeisissä puheissa on kerrottu, että maailman muuttaminen jatkuu myös seuraavalla nelivuotiskaudella.

Näin 1950-luvulla arvioitiin Tuntematonta sotilasta

Purnaus ja upseerikuva ärsyttivät

(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.12. 2004)

Kuuntele koko keskustelu: http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki

Miten Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan aikalaiset, itse sodan käyneet miehet, arvioivat kirjaa tuoreeltaan? Radiodokumentin perusteella mm. kuva upseereista jakoi voimakkaasti mielipiteet. Mikä yhdelle tuntui täysin itse koetulta oli toiselle liiallinen yleistys ja väärennös Suomen armeijasta.

KAI HIRVASNORO

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ilmestymisestä tuli 3. joulukuuta kuluneeksi 50 vuotta. Niin sanottu kirjallinen jatkosota käynnistyi runsaat kaksi viikkoa myöhemmin 19.12. 1954, kun Helsingin Sanomien kriitikko Toini Havu lyttäsi teoksen otsikolla Purnaajien sota.

"Väinö Linnan sankarit elävät harvaa poikkeusta lukuun ottamatta sokeasti päivän kerrallaan, ja kun tulee kotiinlähdön aika, kirjailija helpottuneena toteaa: onnellisina ja syyttöminä he lähtevät, sillä vastuu ei ole heidän,vaan muiden", Havu moitti.

Hänen mukaansa Tuntemattomasta sotilaasta puuttuivat perspektiivi, suuret näköalat, eettinen ja henkinen asennoituminen sekä terävät johtopäätökset.

Totuuden nimessä on todettava, että suunnilleen samoin perustein Tuntemattoman lyttäsi myös Kansan Uutisten edeltäjä Vapaa Sana:

"Ideologisesti Tuntematon sotilas on kiukuttavan puolinainen, sodan ja nimenomaan jatkosodan tilityksenä epätyydyttävä. Linnan näkemys ei yllä rohkeisiin ja itsenäisiin ajatuksiin. Johtopäätöksiä ja suuria yhteenvetoja romaanissa tuskin onkaan, ja kuvattujen sotatapahtumien ratkaiseva tausta puuttuu kokonaan", tykitti kriitikko Maija Savutie tammikuussa 1955.

Kansalle Tuntematon kävi kaupaksi kuin häkä jouluna 1954. Ensimmäinen 5 000 kappaleen painos hupeni hetkessä ja viikkoa ennen joulua kirjaa painettiin 16 000 lisää.

Ensimmäisenä vuotena kirjaa ostettiin 175 000 kappaletta.

Mutta osaa älymystöstä kirja ärsytti. Sotamiesten realistinen asenne sotaan ja hurraaisänmaallisuuden pilkka herättivät kovaa kritiikkiä.

Ajan asenteet käyvät hyvin ilmi radiossa vuonna 1955 järjestetystä keskustelusta, jossa Tuntematonta sotilasta arvioivat kaksi upseeria, kaksi yhteiskuntatieteilijää ja pappi. Arvostelijat moittivat romaania juuri rivisotilaiden jatkuvasta purnaamisesta ja toisaalta upseeristostakin siinä annettiin heidän mielestään väärä kuva. Lammiot ovat arvokkaampia armeijalle kuin Koskelat, sanottiin.

Teos herätti myös "mitä meistä ulkomaillakin ajatellaan" -huolta, jos se käännetään.

Linna ei kantanut
Havulle kaunaa

Väinö Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan 33-vuotiaana. Toimittaja Hannu Taanila kysyi häneltä vuonna 1980 radiohaastattelussa, pelottiko teoksen aiheuttama polemiikki silloin.

- No kyllä. Ei nyt aina pelottanutkaan, minä sanoisin, että se herätti aggressioita enimmäkseen. Nyt jälkeenpäin ajatellen se herätti aivan kohtuuttomasti, mikä johtui kokemattomuudesta, Linna vastasi.

Monet tuoreeltaan Väinö Linnaa suututtaneet kannanotot eivät enää 25 vuotta myöhemmin harmittaneet, sillä hänen mielestään kriitikoiden pitikin sanoa juuri niin.

Toini Havun Väinö Linna muisti tavanneensa ainakin kerran kärhämän jälkeen eräässä matineassa Lahdessa. Kaksikko vietiin puoliväkisin samaan valokuvaankin.

- En minä olisi sinne halunnut mennä. En nyt niinkään siksi, että olisin ollut kiukkuinen Toini Havulle, vaan juuri siitä syystä, että otin niin tärkeästi vielä itseni, että ajattelin, että jos nyt menen tällaiseen valokuvaan, niin silloinhan katsotaan, ettei minun kannanotoillani ja Havun kannanotoilla ole oikeastaan mitään virkaa, ne ovat leikkipuheita.

Väinö Linna ei omien sanojensa mukaan kantanut Toini Havulle kuitenkaan kaunaa missään vaiheessa.

- Suoraan sanoen kyllä minä tiesin, ettei Havulla ole edellytyksiä tuntea rintamaelämää ja suomalaisen sotilaan ja sodan todellisuutta sillä tavoin.

Toini Havun arvostelua Väinö Linna piti sikäli merkittävä, että se antoi teemat, joita sitten toisteltiin pitkin linjaa.

- Se sai kohtuuttoman merkityksen ja Havu joutui kantamaan muidenkin synnit tässä asiassa, hän kuitenkin arvioi.

Tuttuja henkilöitä
vai väärä todistus?

Miten eri tavoin Tuntematonta sotilasta arvioitiin tuoreeltaan, siitä antaa hyvän ajankuvan Yleisradiossa vuonna 1955 järjestetty 35-minuuttinen keskustelu, jonka taltiointi löytyy Ylen internet-sivuilta.

Everstiluutnantti, kirjailija Matti Santavuori oli ylistänyt kirjaa jo Aamulehden arvostelussaan ja kehui radiossa lisää: Tuntematon on kirjallisesti ja taiteellisesti hyvin korkeatasoinen, "jopa monumentaalinen."

Toinen sotilas, majuri Pauli Marttina taas piti sotaa ilmiönä, jota ei kovin hyvin edes voida kirjallisuudessa kuvata. Sotaa kokemattomien on vaikea sitä ymmärtää ja siksi he voivat antaa vallan väärille kuvitelmille ja ottaa kirjailijan kuvauksen liian tosissaan.

- Tässä kirjassa kirjailija on tahtomattaankin ehkä vienyt lukijan harhateille, Marttina moitti.

Tohtori Matti Kuusi taas oli kirjasta innoissaan, koska henkilöt tuntuivat niin tutuilta ja yksittäiset tapahtumat olivat itse koettuja. Kuusi kertoi palvelleensa itsekin varusmiesrykmentissä ja oli samaa ikäluokkaa kuin VäinöLinna. Mutta myöhemmät keskustelut esimerkiksi kaukopartiomiesten kanssa olivat vahvistaneet, että kirjassa on jotain yleispätevää, joka on koettu omaksi muidenkin piirissä.

- Kuvan aitoudesta on väitelty tavattoman paljon. Minä itse en pysty sanomaan muuta kuin että olen kirjan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle elänyt kirjan mukana juuri missään riitelemättä kirjailijaa vastaan, Matti Kuusi kehui.

Majuri Pauli Marttina taas valitti Tuntemattoman sotilaan yleistävän kuvaamansa konekiväärijoukkueen kautta liikaa Suomen armeijaa jatkosodassa.

Pahalta tuntuu, mitä
Linna sanoo lotista

Tohtori Seppo Simosta huolestutti se, että kirja aiotaan kääntää vieraille kielille.

- Tuskin he tulevat ajatelleeksi, että tämä on vaan yhden erillisen konekiväärijoukkueen sota, vaan he ajattelevat, että tuollaista se oli sitten Suomen armeijassa. Jos 50 tai 100 vuoden perästä sitten tätä kirjaa luetaan, niin siinä tulee aivan samanlainen mielikuva. Kun minä lähden tästä yleistämisen vaarasta, niin kyllä minusta silloin tuntuu perin pahalta se, mitä Linna sanoo siitä ainoasta Lotta-järjestön edustajasta ja samoin aktiiviupseereista ja kapitulanttialiupseereista ja myöskin erittäin suuressa määrin sotilaspastoreista.

Everstiluutnantti Matti Santavuori taas ei jaksanut "pahentua" siitä, mitä kirja kertoo aktiiviupseereista.

- Kun Linna esimerkiksi sanoo, että Maasotakoulu oli lopullisesti pilannut luutnantti Lammion, niin se pitää ymmärtää oikein. Ei hän tarkoita heittää sillä lokaa Maasotakoulun päälle, vaan hän tarkoittaa, että tämä mies ei kestänyt sitä, että hän oli käynyt aktiiviupseerikoulun ja tuli sitten tovereidensa joukkoon, vaan se jollakin tavalla meni hänelle päähän ja pilasi näin ollen hänet.

Vänrikki Koskela oli
miesten hännystelijä

Matti Santavuoren mielestä Lammio ei ollut huono sotilas, vaan huono psykologi. Sotilaana häntä miellytti kirjassa se, että se korostaa johtajalle sodassa asetettavia tavattoman suuria vaatimuksia.

Seppo Simosen mielestä luutnantti Lammio oli todennäköisesti pataljoonan rohkein mies.

- Kyllä minä tästä kirjasta sain sellaisen käsityksen, että parhaaseen tulokseen päästään, jos jo vakinaisessa väessä kurinpito supistetaan mahdollisimman vähiin ja että sodassa sitä ei suurin piirtein tarvita ollenkaan. Sääliksi käy suomalaisen vakinaisen väen kouluttajia tämän jälkeen, Simonen suri.

Matti Santavuoren mielestä purnaamisessa taas piili oikein ymmärrettynä voimaa.

Luutnantti Lammion vastakohta kirjassa on vänrikki Koskela. Pauli Marttina ei pitänyt hänestä.

- Minun kokemukseni mukaan armeijassa aina on sellaisia upseereita, jotka hännystelevät sotilaita. Nämä saavat kansanmiehen nimen ja heitä kehutaan. He eivät rankaise, ne ovat miesten kanssa yhtä poikaa ylempiä esimiehiä vastaan ja vetävät tällä tavoin kurin alas. Ne ovat miesten silmissä hyvissä kirjoissa, mutta niitten komppania ei kyllä pysty koskaan sellaisiin saavutuksiin kuin tämän Koskelan joukkue pystyi.

- Nyt on sillä lailla, että kuriton joukkue ei koskaan pysty siihen, mihinkä semmoinen joukko, jossa on hyvä kuri. Koskelan joukkue oli purnaava joukkue, joka melkein joka käskyn saadessaan pani kampoihin ensin, mutta siitä huolimatta se taisteli kuin jellona. Kirjassa on ristiriita, Pauli Marttinahuomautti.

Radio-ohjelma Näköaloja, Keskustelu romaanista Tuntematon sotilas vuodelta 1955 sekä Hannu Taanilan Väinö Linna -haastattelu vuodelta 1980 ovat kuultavissa internet-osoitteessa www.yle.fi/multifoorumi/arkki

Miksi Ulla-Leena Alppi palasi politiikkaan?

Syrjäytyminen ja kansan
jakautuminen ylitti sietorajan

(Kansan Uutisten Viikkolehti, marraskuu 2004)

Tällaista ahneutta, optiomiljoonia ja kansan jakautumista ei olisi hyväksytty vielä 1980-luvulla, jolloin Ulla-Leena Alppi jäi pois eduskunnasta. Mutta nyt hyväksytään. Uuden ajan uudet arvot saivat Alpin näyttämään jälleen väriä pitkän tauon jälkeen.

KAI HIRVASNORO

Ulla-Leena Alppi toimi SKDL:n tamperelaisena kansanedustajana vuodet 1976 -1986 ja jäi sen jälkeen omasta halustaan pois eduskunnasta. SKDL:n varapuheenjohtajuus jäi vuonna 1988 ja sen jälkeen hän on ollut kosketuksissa puoluepolitiikkaan vain löyhästi vasemmistonaisten kautta. Kunnes lokakuun 2004 kunnallisvaaleissa Ulla-Leena Alppi teki come backin politiikkaan yli 15 vuoden tauon jälkeen. Hänet valittiin Porvoon kaupunginvaltuustoon 233 äänellä. Porvoossa Vasemmistoliiton kannatus lisääntyi 2,0 prosenttiyksikköä ja sillä heltisi valtuustoon kaksi paikkaa entisen yhden sijasta. Porvoon toinen valtuutettu on kaudella 2005-2009 Jussi Saramo.

Mitä Ulla-Leena Alpille tapahtui tänä syksynä? Miksi hän vastasi monen ein jälkeen kyllä pyyntöön asettua ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa? Ulla-Leena Alppi oli junassa matkalla syntymäpäiville Tampereelle, kun puoluesihteeri Aulis Ruuth soitti ja sanoi metsästävänsä ehdokkaita vaaleihin.

- Aika monien vaalien alla on soitettu ja kysytty, että lähdetkö. Aulis kysyi, että joko nyt lähdet. Ensin minua rupesi naurattamaan, että täältä tulee taas tämä perinteinen ei. Mutta sitten kuulin itseni sanovan, että en heti sano ei, Alppi kertoo.

Hän sai vain muutaman tunnin harkinta-aikaa, sillä ehdokaslistat piti jättää jo seuraavana päivänä.

- Tammerkosken rannalla kävelin tunnin verran vanhoissa maisemissa ja ajattelin, että kyllä minä voin ryhtyä. En itsekään tiennyt, miksi tuntui niin helpolta sanoa kyllä, mutta olen sitten jälkeenpäin miettinyt asiaa.

Elämme ihan
kamalaa aikaa

Yksi syy ratkaisuun oli se, että Ulla-Leena Alppi halusi eduskunnasta pois jäädessään elää tavallista elämää. Edellisen kerran hän oli vaaleissa ehdolla 21 vuotta sitten, joten nyt tuntui, että sitä muuta elämää on saanut elää.

Mutta ehkä painavampi syy oli se, että tämä aika suorastaan vaati tunnustamaan jälleen väriä.

- Tämä on mennyt niin hirveän itsekkääksi, pinnalliseksi ja kovaksi. Minusta me elämme ihan kamalaa aikaa. Tämä syrjäytyminen on entistä selkeämpää. Kansa jakautuu entistä enemmän ja nämä huonosti voivat voivat todella huonosti. Tiedän tämän tuolta lastensuojelutyöstä. Ajattelin, että voisin yrittää tehdä jotain täällä, jos sattuisin pääsemään valtuustoon. Ja vaikka en sattuisikaan, niin ainakin vaalityössä nostaa esille lasten ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten asioita.

Kamalaa tässä ajassa on Alpin mielestä se, miten hyväksyttyä kansan jakautuminen nykyään on.

- Sellainen, mitä kukaan ei olisi kehdannut sanoa ääneen vielä 1980-luvulla on tänä päivänä hyväksyttyä; tietty ahneus, optiomiljoonat ja kaikki tämä. Ei pidetä enää oikein minään sitä, että yhteiskunta polarisoituu näin selkeästi hyvin ja huonosti toimeentuleviin. Minusta se on aika ahdistavaa.

Kaiken kaikkiaan Ulla-Leena Alpin mukaan pinnalliset arvot jylläävät ja politiikkakin on viihteellistynyt, ainakin ulospäin.

- Kyllä minä tiedän, että siellä on ihmisiä, jotka puurtavat ihan tosissaan. Mutta politiikka myydään tänä päivänä ihmisille viihteenä. Sekin on ihan kamalaa.

Erikoinen oli myös kokemus vaalityöstä yli 20 vuoden jälkeen. Enää ei ole keskustelutilaisuuksia eikä vaalitilaisuuksia ylipäätään. Nyt torilla jaetaan lappusia ja vaihdetaan muutama sana ihmisten kanssa.

- Ennen oli kaikenlaisia keskusteluja ja tupailtoja joka päivälle. Silloin elettiin erilaista aikaa. Oli järjestöjä ja toimintaa ja ihmiset liikkuivat. Kaikki tämä on muuttunut.

Hyvä, että edes
AKT panee vastaan

Ulla-Leena Alppi yhtyy näkemykseen, jonka mukaan ajan arvojen kovenemisessa käynnistyi tänä syksynä uusi, entistä jyrkempi vaihde. Sosiaalipolitiikan tutkijat, esimerkiksi Lapin yliopiston Vesa Puuronen ja Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Pertti Koistinen ovat sanoneet, että eliitin asenne hyvinvointivaltioon muuttui. Eliitti ei enää halua kantaa siitä itselleen aiheutuvaa taakkaa.

Puurosen ajatuksia esiteltiin laajasti toissa viikon Viikkolehdessä. Saman päivän A-Piste-ohjelmassa Pertti Koistinen sanoi, että elinkeinoelämän huippujohtajien ajatusmaailma on muuttunut olennaisesti. Eliitiltä on unohtunut kansallinen etu ja he hakevat mieluummin omia lyhyen tähtäimen etujaan. Jos kansalle esimerkiksi luotaisiin samanlaiset eläke-edut kuin eliitti on itselleen luonut, Suomi romahtaisi, Koistinen sanoi.

Ulla-Leena Alppikin on huomannut, että nyt voidaan sanoa avoimesti asioita, jotka eivät olisi tulleet kuuloonkaan parikymmentä vuotta sitten.

- 1980-luvulla olisi tullut vähintäänkin joku lakko. Olen ollut hirveän tyytyväinen nyt tästä AKT:n vastarinnasta, että sitä on edes jossain.

Mutta voiko olla niin, että kilpailukyky yksinkertaisesti vaatii nyt toisenlaisia arvoja kuin 1980-luvulla?

- No ainakin Ruotsissa moniin asioihin on reagoitu ihan eri tavalla. Siellä jossain vaiheessa parannettiin ihmisten perusturvaa ja valittiin se tie, että voitiin lisätä ihmisten hyvinvointia ja saada talouden pyörät pyörimään. Kyllä voidaan tehdä toisinkin kuin meillä nyt on tehty.

- Kyllä minä sen uskon, ettei meillä ihan entiseen ole paluuta. Totta kai monet ehdot taloudessa ovat muuttuneet. Mutta joka tapauksessa taloudessakin voidaan tehdä arvovalintoja juuri siinä, asetetaanko vientiyrityksille minkäänlaista yhteiskuntavastuuta tai niin kuin ennen puhuttiin työllistämisvastuuta. Nyt ei ole edes moraalista vastuuta siitä, että kun kansantuote on kuitenkin kasvanut ja Suomi on vauraampi kuin koskaan, niin se vauraus ei näy sillä tavalla tässä yhteiskunnassa kuin se voisi näkyä, jos tehtäisiin toisenlaisia valintoja. Mutta juuri tätä vaihtoehdottomuuden politiikkaa on julistettu hirveän pitkään ja se tuntuu menevän hirveän hyvinläpi.

Ei käytettävissä
eduskuntavaaleissa

Vaikka Ulla-Leena Alppi aloittaa uutena valtuutettuna, ei paluu politiikkaan tule ulottumaan seuraaviin eduskuntavaaleihin.

- Ei. Pienen kaupungin valtuustossa toimiminen riittää. Eduskunta on sitten elämäntapavalinta, se on ehdottomasti kokopäivätyötä.

Alppi työlääntyi kansanedustajana juuri siihen, että vapaa-aikaa ei ollut oikeastaan koskaan eikä ns. tavallista elämää. Ainakaan hän ei osannut ottaa sille aikaa ja SKDL:n varapuheenjohtajuuden takia oman vaalipiirin kiertäminen ei riittänyt, vaan toimintakenttänä oli koko maa.

Elämäntavan muutos myös onnistui. Hän halusi ja pystyi keskittymään joihinkin asioihin - tasa-arvotyöhön ja naisliikkeeseen, ja pian myös lastensuojeluun - kunnolla. Kansanedustaja joutuu Ulla-Leena Alpin mukaan hajottamaan itsensä kymmeniin asioihin ja liikkumaan kaikessa liian pinnallisesti.

Myös toive tavallisen arjen elämisestä toteutui. Nyt Ulla-Leena Alppi odottaa mielenkiinnolla paluuta politiikkaan. Häntä askarruttaa esimerkiksi se, onko varsinainen politiikan teko muuttunut yhtä paljon kuin vaalityö.

- Tämä on vähän arvoitus. Olen kuitenkin eri ihminen kuin 20 vuotta sitten, monta kokemusta rikkaampi. Ja tässä sijaisvanhempana viimeiset kolme vuotta murrosikäisen kanssa ovat olleet niin vaikeita, että hyvä kun on hengissä selvitty. Kaikki tämä tuo jotain lisää ja monet aikaisemmin merkittävinä pitämät asiat ovat menettäneet merkitystään. Nyt sijaisäitinä tiedän, mikä elämässä on tärkeintä.

Mikä?

- Tärkeintä on se, että turvattoman ja huonon alun saaneita lapsia voisi tukea niin, että he voisivat kasvaa ehyiksi ihmisiksi ja saada oman elämänsä omakseen. Ihmisen kärsimys on ollut niin konkreettista ja tullut niin lähelle, että kyllä se jonkin sävyn tuo myös poliittiseen toimintaan. Ainakaan minulle on kenenkään turha tulla sanomaan, etteikö tässä maassa olisi oikeasti syrjätymistä ja kärsimystä. Olen nähnyt sen niin läheltä lapsen ja hänen kaveripiirinsä kautta.

Päivänkakkaramiehiä, ay-konservatiiveja ja änkyröitä

Fraktiot taistelevat
15-vuotiaassa Vasemmistoliitossa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.4. 2005)

Vasemmistoliiton koko 15-vuotisen historian ajan puolueessa on vaikuttanut kolme suuntausta. Niiden voimasuhteet ja kulloisetkin liittoutumiset ovat määritelleet, mihin mennään. Nyt tällaista liittoumaa ei ole. Kaikki kyräilevät toisiaan.

KAI HIRVASNORO

Vapun alla tulee kuluneeksi 15 vuotta Vasemmistoliiton perustamisesta. Merkkipäivään otetaan varaslähtö jo tänä viikonloppuna puolueen juhlaristeilyllä.Murrosikäisen merkkipäivänä katsotaan yleensä tulevaisuuteen eikä menneisyyteen, mutta nyt tehdään poikkeus. Kaikkia puolueessa tänään vaikuttavia puheenaiheita ja ristiriitoja ei voi ymmärtää ymmärtämättä sitä, miten tähän on tultu.

Miksi uusi puolue perustettiin vuonna 1990? Millaiseksi se perustettiin? Mitkä ovat puolueessa vaikuttavat voimat? Mihin ollaan menossa?

Kysymyksiä pohtii Vasemmistoliiton perustamisen ja puolueen ensimmäisen kymmenen vuoden keskeinen ideanikkari Matti Hokkanen, joka tätä nykyä tarkkailee politiikkaa ulkopuolelta Raha-automaattiyhdistyksen viestintäpäällikkönä.

Tarinan mukaan Vasemmistoliiton perustamisen alkupisteen voi sijoittaa Kulttuuritalon kahvilaan talvella 1987. SKDL:n poliittinen sihteeri Hokkanen, SKDL:n pääsihteeri Reijo Käkelä ja SKP:n pääsihteeri Esko Vainionpää pohtivat tulevia haasteita ja varsinkin vuoden kuluttua edessä olevia presidentinvaaleja. SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston suoraa tukemista ei siihen maailmanaikaan voitu kuvitellakaan, mutta ei omallakaan ehdokkaalla olisi mahdollisuuksia.

Keksittiin, että perinteiset puoluerajat voisi yrittää ylittää kansanliikkeellä. Syntyi Liike 88, jonka ehdokas Kalevi Kivistö sai hyvän tuloksen, 10,5 prosenttia äänistä.

Pian alettiin pohtia, oliko siinäkään järkeä, että SKDL ja SKP pitivät yllä kaksinkertaista järjestöverkostoa.

Kansandemokraattisen liikkeen kummallinen organisaatio ja SKP:n toivoton asemasota olivat yksi syy, josta haluttiin päästä eroon perustamalla kokonaan uusi puolue.

Reaalisosialismin
vararikko taustalla

Matti Hokkasen mukaan taustalla oli lisäksi kaksi muuta syytä.

- Kyllä meillä oli näköala reaalisosialismin vararikosta jo silloin, hän väittää.

Näköala oli kehittynyt pitkin 1980-lukua. Hokkanen kertoo itse ennustaneensa sosialistisen talousjärjestelmän vararikon jo vuonna 1983 Tampereella järjestetyssä SKP:n puoluekonferenssissa. Hän uskoo, että kirjalliset todisteet tästä kaukonäköisyydestä löytyvät ainakin KGB:n arkistosta, koska puheenvuoron nauhoitti kolme neuvostoliittolaista "kirjeenvaihtajaa."

Alta pois ennen kuin sosialismi kaatuu päälle -ajattelu vahvistui Hokkasen mukaan liikkeessä sitä mukaa, kun 1990-luku lähestyi. Ei sitä nyt ehkä niin suoraan nähty, että Neuvostoliitto on luhistumassa ja uusi puolue pitää saada sitä ennen pystyyn. Mutta haluttiin uusi puolue, joka ei leimaudu Neuvostoliiton edustamaan komentotalouteen tai ns. reaalisosialismiin.

Kolmas taustatekijä oli näkemys siitä, että koko suomalainen vasemmisto on näköalaton ja kyvytön tunnistamaan ajan virtauksia.

- Silloin nähtiin, että poliittinen aloite on siirtynyt oikeistolle. Tämä on näistä kolmesta syystä se, joka on voimassa edelleenkin.

Ei ideologiaa,
vaan politiikkaa

Kun vanha aate oli vararikossa, niin uuden puolueen perustajat eivät lähteneet etsimään uutta aatetta tilalle. Vasemmistoliitto perustettiin Hokkasen mukaan tietoisesti sen varaan, ettei se ole ideologinen, vaan poliittinen yhteisö. Oli kyllä erilaisia aatteellisia taustoja, mutta Vasemmistoliittoa ei naulattu mihinkään niistä.

Siis jos joku on liittynyt Vasemmistoliittoon olematta minkään sortin sosialisti, niin hän on liittynyt sen idean pohjalle, mille puolue perustettiin?

- Täsmälleen näin. Tässä Suvi-Anne on ehdottomasti oikeassa.

Liike 88:aa ei ajateltu uuden puolueen iduksi, mutta siitä saatiin kokemuksia, jotka vahvistivat näkemystä hakea modernille vasemmistolaiselle liikkeelle aiempaa laveampaa pohjaa kuin vanhalla SKDL:llä ja SKP:llä oli.

Niin, se moderni vasemmistolaisuus. Siitä puhuttiin paljon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, mutta mitä se oli?

- Sepä onkin hyvä kysymys. Se jäi hyvin hapuilevaksi ja epämääräiseksi, Matti Hokkanen myöntää.

Lähtökohtana oli halu nostaa uusia asioita poliittiselle agendalle. Vanhan työväenliikkeen ratkaisevia asioita oli tuotantovälineiden omistukseen perustunut luokkanäkemys. Sen rinnalle ja ohikin haluttiin nostaa kysymys ympäristöstä ja maapallon sietokyvystä. Tuotannon rinnalle nousi kysymys kulutuksesta.

- Nähtiin, ettei tuotantoon perustuva luokka-asema ollut se, jonka perusteella voidaan määritellä poliittista paikkaa. Mutta mitä sen tilalle oltiin tekemässä, siitä ei saa kovin korkeita pisteitä. Yritys oli kyllä erittäin hyvä.

Innovaatio, joka
kantaa vieläkin

Matti Hokkanen kehuu, että Huhtikuun julistuksen ja Vasemmistoliiton ensimmäisen ohjelman periaatteet sisälsivät kestävän kehityksen ajatuksen paitsi ekologiselta, myös taloudelliselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta kannalta. Se oli politiikassa todellinen innovaatio ja Vasemmistoliitto ymmärsi asian ensimmäisenä Suomessa. Tässä olisi Hokkasen mukaan innovaatiota nykyisellekin Vasemmistoliitolle.

Myös kansalaistulo nostettiin silloin keskeiseksi tavoitteeksi, samoin Hokkasen mielestä edelleen politiikassa ajankohtainen kysymys avoimesta ja demokraattisesta toimintatavasta.

Punavihreys ei siis ollut mikään päälle liimattu brändi, vaan nimitys tuli uudenlaiseksi hahmotellun vasemmistopolitiikan sisällöstä.

Kolmen sortin sosialisteja

Alusta asti Vasemmistoliitossa vaikutti Matti Hokkasen mukaan kolme fraktiota. Niiden voimasuhteet ja liittoutumiset ovat vaikuttaneet puolueessa koko ajan ja ne ovat edelleen olemassa.

Kansandemokraattisen liikkeen perinteinen enemmistö alkoi jakautua 1980-luvun lopussa. Jaon tuloksena syntyivät ensinnäkin "punavihreät", jotka dominoivat puolueen perustamisvaihetta. He halusivat ottaa tietoisesti etäisyyttä perinteisen työväenpuolueen kysymyksiin ja modernisoida skdl:läistä ajattelua.

Toista enemmistöpohjaista haaraa Hokkanen kutsuu "konservatiiviseksi fraktioksi." Sen keulakuvat tulivat ay-liikkeen johdosta, mutta siihen kuului paljon muutakin kuin ay-väkeä ja toisaalta kaikki ay-liikkeessä eivät jakaneet heidän käsityksiään. Ay-siipi se ei siis ollut.

Konservatiivit suhtautuivat äärimmäisen epäluuloisesti koko Vasemmistoliiton perustamiseen ja halusivat jatkaa SKP:n toimintaa.

- Sieltä nimiteltiin meitä Vasemmistoliiton puuhamiehiä päivänkakkaramiehiksi, Hokkanen muistelee.

Konservatiivit halusivat Vasemmistoliiton olevan nimenomaan työväenpuolue.

Kolmas suuntaus olivat vanhaan maailmaan, Neuvostoliittoon ja herravihaan takertuneet "änkyrät". He tekeytyivät alkuvaiheessa kuoliaiksi päästäkseen vaivihkaa mukaan.

Puolueen historia on
fraktioiden historiaa

Suuntausten erot näkyvät helposti esimerkiksi suhtautumisessa sosialidemokratiaan.

"Änkyröille" sosialidemokratia on jotain sellaista mistä pitää erottautua ja olla demareista vasemmalla. "Päivänkakkaramiehet" eivät määrittele itseään sosialidemokraateista vasemmalle, vaan heidän edelleen, modernimpina vasemmistolaisina. "Konservatiivit" korostavat pelkästään yhteistyötä suhteessa sosialidemokraatteihin.

- Itse asiassa näiden kolmen suuntauksen välisestä taistelusta ja kulloisistakin liittoutumisista muodostuu Vasemmistoliiton koko 15 vuoden historia, Matti Hokkanen väittää.

Näin siitä huolimatta, että suurin osa vasemmistoliittolaisista tuskin mieltää kuuluvansa mihinkään näistä fraktiosta. Mutta näiden kolmen voimaryhmittymän keskinäiset voimasuhteet ovat sanelleet sen, mihin milloinkin mennään.

SKP:n konkurssi
vei puhevallan

Päivänkakkaraväki pääsi alussa niskan päälle liikkeessä syntyneen uudistumishurman siivellä. Mutta Matti Hokkanen muistuttaa, että tilaisuutta edesauttoi myös samassa vaiheessa tapahtunut SKP:n konkurssi. SKP menetti puhevaltansa siinä tilanteessa ja muut saivat tilaisuuden ottaa aloitteen käsiinsä.

Uuden puolueen perustamista valmisteli silloisista kd-johtajista muodostettu "torviseitsikko." Matti Hokkasen mukaan uuden puolueen syntysanojen lausujaa on vaikea hahmottaa, mutta se saattoi tapahtua eräässä torviseitsikon vapaamuotoisemmassa tilaisuudessa.

- Minä taisin sanoa, että ei ennen seuraavia eduskuntavaaleja (vuoden 1991 vaaleja) varmaankaan voida tehdä mitään järjestöllisessä mielessä. Muistaakseni Pekka Ahmavaara reagoi siihen ja sanoi, että mietitäänpäs vielä.

- Ahmavaara tuli silloin laukaisseeksi liikkeelle sellaisen pohdinnan, jonka lopputuloksesta hän itse ei ollut sitten enää niin kauhean vakuuttunut.

Ovet auki, Käkelä ulos

Vasemmistoliittoa ryhdyttiin perustamaan kaikille avoimelta pohjalta. Kuka tahansa saattoi kävellä perustamiskokoukseen. 3 500 käveli Kulttuuritalolle ja Jäähalliin 28.-29. huhtikuuta 1990. On arveltu, että neljäsosa heistä oli SKP:n vähemmistöläisiä, jotka oli puhdistettu puolueesta vain muutama vuosi aikaisemmin.

SKDL:n puheenjohtaja Reijo Käkelä oli heittänyt hanskat tiskiin helmikuussa 1990, koska hänen mielestään vähemmistöläisten päästäminen mukaan kaikille avoimessa kokouksessa oli virhe ja se johtaisi uuden puolueen vain uudelleen vanhojen fraktioiden taistelukentäksi.

Oliko hän oikeassa?

- Tässä suhteessa hän oli oikeassa. Toinen asia on se, mikä olisi ollut vaihtoehto ja minkälaiseksi Vasemmistoliiton kannatus olisi muodostunut. Mutta tässä suhteessa hän oli varmasti oikeassa.

Ettekö te muut osanneet ennakoida, että vähemmistöläiset marssivat joukolla mukaan vai ettekö pitäneet sitä ongelmana?

- Henkilökohtaisesti olin kahden vaiheilla. Toisaalta en ollut siinä asemassa, että olisin voinut ratkaista sitä asiaa. Kaikki muut, erityisesti Salme Kandolin, olivat avoimen kokouksen kannalla, Hokkanen muistelee.

Lama palautti
todellisuuteen

Aika pian uudistamishurmion jälkeen alkoi Vasemmistoliiton normalisointi tavalliseksi työväenpuolueeksi. Taustalla oli kaksi asiaa; Matti Viialaisen valinta puoluesihteeriksi ja lama. 1990-luvun alun lama pakotti palaamaan perinteisiin asioihin eikä päivänkakkara-asioilla ollut siinä tilanteessa kysyntää. Myös poliittisesti ja järjestöllisesti Vasemmistoliittoa alettiin Viialaisen johdolla normalisoimaan.

Perinteisellä työväenpolitiikalla saatiin vuonna 1995 vaalivoitto ja 11,2 prosenttia äänistä. Claes Anderssonin johtama päivänkakkarasiipi, Matti Viialainen ja ay-johto liittoutuivat keskenään ja Vasemmistoliitto meni Lipposen "kansallisen pelastuksen hallitukseen." Todella vaikeiden vaiheiden jälkeen, mutta meni kumminkin, vaikka noin puolet eduskuntaryhmästä pani vastaan.

Claes Andersson kuvasi silloista tilannetta sanomalla Vasemmistoliiton olevan tosiolemukseltaan oppositiopuolue, joka on tilapäisen mielenhäiriön takia hallituksessa.

1990-luvun puoliväliin asti Vasemmistoliitossa oli eletty poikkeuksellisen rauhallisia aikoja. Oli helppoa olla oppositiossa porvarihallitusta vastaan. Ongelmat alkoivat heti, kun hallitukseen menoa alettiin miettiä vakavissaan ja riidat jatkuivat koko Lipposen ensimmäisen hallituksen ajan.

Niska poikki ja uusi rauha

Hallituksen lisäksi vanhan jaon Vasemmistoliittoon palautti kysymys liittymisestä Euroopan raha- ja talousalueeseen Emuun, jonka hyväksyminen oli hallituksessa jatkamisen ehto. Vielä liittyminen Euroopan unioniin ei tätä jakoa saanut aikaan, koska useimmat perinteiset enemmistöläisetkin vastustivat sitä aluksi vanhasta muistista.

Puolueen Emu-kanta ratkaistiin jäsenäänestyksessä. Enemmistö hyväksyi sen pitkin hampain, mikä Matti Hokkasen tulkinnan mukaan katkaisi änkyräsiiven kaulan pitkäksi aikaa. He tekeytyivät jälleen kuoliaiksi, eduskuntaryhmästä erotetut pääsivät Vasemmistoliiton listoille seuraavissa vaaleissa ja palasivat ryhmään.

1999 Vasemmistoliitto meni Lipposen toiseen hallitukseen ilman vastalauseita ja Esko-Juhani Tenniläkin kehui myöhemmin Viikkolehden haastattelussa sen otetta ihan toisenlaiseksi.

Kaikki epäilevät nyt kaikkia

Elettiin Vasemmistoliiton toista rauhan aikaa, joka ulottui 2000-luvun alkuvuosiin. Sen rikkoi uusi jako, jossa ay-liikkeen johto suuttui puheenjohtaja Suvi-Anne Siimekselle. Matti Hokkanen ei tiedä, missä määrin kyse oli selvistä poliittisista erimielisyyksistä, missä siitä, että toimintatavat eivät kerta kaikkiaan sopineet yhteen. Uudelleen kuolleista noussut vähemmistö tuki tässä vaiheessa Siimestä ay-johtoa vastaan.

Kiista kärjistyi vuoden 2003 vaalien alla. Silloisen SAK:n kakkosjohtajan Pekka Ahmavaaran tulkittiin kehottaneen äänestämään demareita. Suvi-Anne Siimes pillastui tästä ja sanoi SDP:n olevan Vasemmistoliitolle vain yksi puolue muiden joukossa.

- Järjetön lausunto. En tiedä, missä mielentilassa se on annettu, Siimeksen entinen erityisavustaja Hokkanen noituu.

Siimeksen ja vanhan vähemmistön välistä rauhaa riitti viime kevääseen saakka. Viime vuoden puoluekokouksessa Suvi-Anne Siimes sanoi tunnetut sanansa EU:n taistelujoukoista.

- Siitä raivostui puolestaan änkyräsiipi. Mutta nyt ei enää kuulunutkaan aplodeja ay-puolelta, vaikka siellä oltiin varmasti samaa mieltä tästä asiasta Siimeksen kanssa. Välit olivat menneet niin huonoiksi, Matti Hokkanen huomauttaa.

Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa Vasemmistoliiton kaikki kolme suuntausta epäilevät toisiaan eikä kolmesta fraktiosta löydy kahden liittoa kolmatta vastaan niin kuin aina ennen.

Hokkanen on huomannut, että oppositiossa oleminenkin tuntuu tällä kertaa vaikealta eikä puoluetta kokoavia poliittisia aloitteita tunnu löytyvän.

Vasemmistoliitto olkoon piirun
SDP:tä solidaarisempi

Vasemmistoliiton 15-vuotiseen historiaan kuuluu myös se, että säännöllisin väliajoin kysytään sekä puolueen ulkopuolelta että sisäpuolelta, mihin sitä oikein tarvitaan. Tänä talvena käytiin jälleen kerran puolueen sisältä masinoitu keskustelu, jonka ainoa anti oli Vasemmistoliiton julkisuuskuvan heikkeneminen. Taas ne riitelee. Eiväthän ne usko enää itsekään omaan tekemiseensä.

Myös Matti Hokkanen on miettinyt sitä, että tarvitaanko Vasemmistoliittoa.

- Jossain vaiheessa olin niin hermostunut, että ajattelin, että minä en ainakaan tarvitse sitä mihinkään, hän kertoo.

Mutta nyt Hokkanen kuitenkin sanoo, että kyllä sitä sittenkin tarvitaan.

Matti Hokkasen mielestä Vasemmistoliiton tulisi olla puolue, joka on aavistuksen verran solidaarisempi ja aavistuksen verran enemmän köyhien ja sorrettujen puolella kuin SDP.

- Tahallani en sano, että vasemmalla SDP:stä, vaan "piirun verran" solidaarisempi kuin SDP, hän tarkentaa.

Hokkasen mukaan suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä SDP tavoittelee valtaa, se on sen tehtävä. Valtaa tavoitellessaan SDP on pakostakin yleispuolue, joka ajaa keskiluokkaisia asioita ihan samalla tavalla kuin keskusta ja kokoomuskin ajavat keskiluokkaisia asioita.

- Silloin tarvitaan jotain, joka pitää niiden ihmisten puolta, jotka ovat heikommassa asemassa markkinoilla ja joita julkinenkaan järjestelmä ei välttämättä tue riittävästi. Siinä on Vasemmistoliiton paikka, ja sellaisena puolueena Vasemmistoliitto voi hyvin säilyä 10-15 prosentin puolueena.

Ja: Matti Hokkasen mielestä sen suurempaa kannatusta ei saakaan tavoitella. Ei siitä tosin tällä hetkellä kovin suurta vaaraa olekaan.

Mutta SDP:n suuruutta ei pidäkään tavoitella, koska sillä Vasemmistoliitto menettäisi erityisyytensä ja olemassa olonsa perusteet.

- Tällaisena Vasemmistoliitolle on ihan selvä paikka. Jos se kykenee jatkamaan 10-15 prosentin suuruisena, niin se toimii samalla pelotteena ja herätteenä SDP:lle, että sekään ei voi erkaantua ihan kokonaan juuristaan.

Mutta Matti Hokkanen painottaa, että samalla Vasemmistoliiton tavoitteiden tulee olla sillä tavoin realistisia, että yhteistyö muiden, ennen kaikkea SDP:n kanssa säilyy.

Mutta entä ne ideologiset erot, tai pikemminkin niiden puute? On sanottu, että Vasemmistoliittoa ei tarvita, koska ideologiset erot sosialidemokraatteihin ovat hävinneet.

Matti Hokkasen mielestä ideologia ei ole olennainen kysymys eikä hän tiedä, perustuuko enää mikään puolue ideologialle.

- Ja missä se on sanottu, etteikö kaksi puoluetta voisi edustaa samaa ideologiaa? hän kysyy.

- Minun mielestäni sosialidemokraattinen ideologia on ihan hieno ideologia. Jos välttämättä haluaa juhlapuheissa vedota johonkin tunnustukselliseen uskoon, niin sosialidemokratia kelpaa ihan hyvin minulle. Mutta en haluaisi Vasemmistoliiton samaistuvan poliittisesti SDP:hen, vaan sillä pitää olla äsken kuvattu oma roolinsa.

Siimes on opettaja

Matti Hokkanen oli pitkään politiikan ns. taustavaikuttaja. Hän toimi 1980-luvulla SKDL:n poliittisena sihteerinä. Puolueita lakkauttaessaan ja uutta perustettaessa hän tuli samalla lakkauttaneeksi myös oman työpaikkansa.

1990-luvun alussa hänet värvättiin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän tiedottajaksi. Vuonna 1995 hänestä tuli ensin kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja hänen jälkeensä Suvi-Anne Siimeksen erityisavustaja. Hokkanen oli hallitusvuosina niin keskeinen hahmo, että häntä kutsuttiin varaministeriksi. Vappuna 2000 Matti Hokkanen siirtyi Raha-automaattiyhdistykseen.

Entistä esinaistaan Suvi-Anne Siimestä hän arvioi niin, että tällä on missio, pyhä tehtävä, Vasemmistoliitossa.

- Suvi-Anne ei oikeastaan ole puheenjohtaja, vaan Vasemmistoliiton opettaja.

- Kahdeksan vuoden hallituksessa olon aikana Vasemmistoliitolle opetettiin talouspoliittista realismia. Vasemmistoliitossa ymmärretään talouden tiettyjä välttämättömyyksiä ja lainalaisuuksia paljon enemmän kuin vuonna 1995. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta joka tapauksessa ollaan lähempänä keskitien ajattelua talouspolitiikassa.

- Nyt opettaja haluaa tehdä saman asian ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Matti Hokkanen ei ota kantaa siihen, onko Siimeksen itselleen ottama rooli hyvä tai huono asia.

- Mutta se on vaan niin, että jos johtaja tekee sitä kovin yksinäisenä, niin tämä pyhä tehtävä ei välttämättä koidu siunaukseksi sille organisaatiolle.

Uusi yhdistys: Verot ovat iloinen asia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.3. 2005)

Verot ovat ystävämme, julistaa viime vuonna perustettu yhdistys Iloiset veronmaksajat. Verojen maksaminen on mukavaa, koska niillä saadaan laadukkaita ja tasa-arvoisia hyvinvointipalveluita.

KAI HIRVASNORO

Kyllästyttääkö rutina ylikorkeasta veroasteesta, kohtuuttomasta verotaakasta, keskiluokan veronmaksuhalun loppumisesta ja kansainvälisen verokilpailun pakottavuudesta? kysyvät Iloiset veronmaksajat.

No totta vieköön, kyllähän se kyllästyttää.

Tuntuuko siltä, että kotimainen verokeskustelu on nyrjähtänyt sijoiltaan? Että vallitseva retoriikka hyväksyy veroista vain yhden uskonkappaleen: niitä on alennettava, koska niitä on alennettava? Että verot ovat ikäviä, ja niistä on päästävä eroon? he jatkavat.

Siltä se kyllä tuntuu.

Ja tuntuu kyllästyttävän monia muitakin, on tehnyt sitä jo pitkään. Mutta vasta viime vuoden lopulla kyllästyminen saavutti sellaisen pisteen, että kymmenkunta henkilöä päätti tehdä asialle jotain. Siksi he perustivat Iloiset veronmaksajat -yhdistyksen edistämään verotusta koskevaa myönteistä asenneilmapiiriä.Yhdistys on toistaiseksi rekisteröimätön, sillä se toinen veronmaksajien yhdistys, Veronmaksajain Keskusliitto vastustaa Iloisten veronmaksajien rekisteröimistä.

Suomessa on noin 4,4 miljoonaa veronmaksajaa, joista 190 000 kuuluu veroista koko ajan valittavaan Veronmaksajain Keskusliittoon. VKL haluaa kuitenkin monopolisoida itselleen oikeuden puhua kaikkien veronmaksajien nimissä, myös niiden 4,2 miljoonan, jotka eivät järjestöön kuulu ja jotka eivät ehkä edes hyväksy sen tavoitteita.

Tarvitaan myös
toinen näkökulma

Siinä onkin "kyllästymisen" ja "tuntemusten" lisäksi kolmas hyvä syy ryhtyä viralliseksi iloiseksi veronmaksajaksi. On sietämätöntä, että VKL:n toimitusjohtajaa Teemu Lehtistä haastatellaan aina uutisissa, kun verorintamalla tapahtuu jotain uutta. Ikään kuin hän edustaisi kaikkien veronmaksajien mielipidettä eikä suurituloisille lisää etuja ajavaa kansalaisjärjestöä.

Iloisten veronmaksajien tuore puheenjohtaja on oikeustieteen maisteri Aleksis Nokso-Koivisto. Hän kertoo, että järjestön perustamiseen johtivat useamman vuoden aikana käydyt keskustelut, joissa pohdittiin tarvetta tuoda esiin kriittisempää linjaa nykyiseen verokeskusteluun, joka on heidän mielestään yksipuolista. Puhutaan erikseen verotuksen tasosta ja siitä, mitä valtion ja kuntien halutaan tekevän, kun pitäisi puhua näiden kahden asian kokonaisuudesta ja arvovalinnoista.

- Toisaalta veronmaksajien järjestäytymisaste on hyvin matala ja keskittyy yhteen järjestöön. Me halusimme tuoda esille moninaisuutta ja eri näkökulmia.

Aleksis Nokso-Koivistolle julkinen verokeskustelu näyttäytyy yksipuolisena ja vajaana. Se suorastaan huutaa yhtä osapuolta lisää - näkökulmaa siitä, että verot ovat myös positiivinen ja iloinen asia eikä niitä ole säädetty ihmisten kiusaksi vaan tiettyjen asioiden hoitamiseksi yhteisillä varoilla.

- Positiivinen puoli jää keskustelusta pimentoon. Se se varmaan oli liikkeelle paneva voima, hän muistelee päätöstä perustaa yhdistys.

Vihdoinkin myös
tällainen järjestö

Järjestöä ideoimassa oli kymmenkunta toisensa aiemmin tuntenutta henkilöä. Vuoden 2005 toimintasuunnitelmassa asetettiin maltillinen tavoite saada Iloisiin veronmaksajiin 30 jäsentä. Nyt maaliskuun puolivälissä tavoite on jo ylitetty selvästi. Jäseniä on yli 50 ja jäsenhakemuksia on alkanut tulla säännöllisesti sen jälkeen, kun yhdistyksen verkkosivut saatiin pari viikkoa sitten auki. Iloisilla veronmaksajilla on vuoden lopussa todennäköisesti satoja jäseniä.

Tulokkaiden yleispalaute on ollut, että "vihdoinkin tällainen järjestö."

Myös Aleksis Nokso-Koivistoa harmittaa se, että VKL:n Teemu Lehtinen puhuu julkisuudessa kaikkien veronmaksajien suulla.

- Siinä mielessä se hiukan harmittaa, että veronmaksajia ovat kaikki suomalaiset, mutta keskusliiton jäseniä on vain hyvin pieni osa suomalaisista. Ja suomalaisilla on monenlaisia näkemyksiä asiasta. Siinä mielessä tarvitaan rikkaampaa näkemystä, jos halutaan puhua veronmaksajista.Veronmaksajat on niin heterogeeninen ryhmä, että kaksikaan järjestöä ei riitä kaikkien heidän näkökulmiensa esille tuomiseen.

VKL:n analyysit ovat Nokso-Koiviston mielestä sinänsä ihan ansiokkaita, mutta monesti niissä katsotaan vain kolikon toista puolta. Hänestä olisi ihan kutkuttava ajatus, että tulevaisuudessa VKL:n kommenttien lisäksi uutishaukat kysyisivät myös sen iloisemman yhdistyksen mielipidettä.

Kevennyksillä
raskaat vaikutukset

Iloiset veronmaksajat eivät vastusta kategorisesti veronkevennyksiä eikä järjestöllä ole kantaa siihen, mikä on oikea verotuksen taso.

- Me haluamme luoda keskustelufoorumin asialle ja virittää esiin uusia näkökulmia. Järjestönä emme ota kantaa siihen, että kokonaisveroasteen pitää olla niin ja niin monta prosenttia. Meidän jäsenissämme on sekä niitä, jotka haluavat nostaa veroja että niitä, jotka haluavat pitää ne ennallaan sekä sellaisiakin, jotka kannattavat verotuksen keventämistä. Meillä on tilaa kaikille näille.

- Mutta toki on niin, että kun julkinen keskustelu on selvästi verotuksen keventämisen puolella, niin me haluamme tuoda sen vastapainoksi argumentteja sen puolesta, että verotus pysyisi vaikka entisellään, Nokso-Koivisto kertoo.

Aleksis Nokso-Koivisto itse on sitä mieltä, että veronkevennysten vauhti on ollut viime vuosina liioiteltu.

- Kevennysten vaikutukset näkyvät lehtien otsikoissa melkein päivittäin. Katsotaan vaikka hoitotakuuta ja sen kustannuksia. Jollain se on maksettava, mutta kustannukset ovat aika valtavat ja jostain se rahoitus tarvitaan.

- Vastaavia asioita voi katsoa valtion budjetista. Esimerkiksi korkeakoulujen rahoitus on varsin heikko, opiskelijakohtainen rahoitus on laskenut kymmeniä prosentteja kymmenessä vuodessa. Kyllä minusta koulutus ja tutkimus kantavat pitkällä tähtäimellä hedelmää ja niihin kannattaa sijoittaa yhteisiä varoja. Tai katsotaan poliisien virkoja, joita ei saa täyttää rahoitussyistä. Onko se parempi, että poliiseja ei saada rekrytoitua ja opettajat ovat lomautettuina, mutta samaan aikaan saadaan hiukan pienemmät verot? Nämä ovat arvovalintoja, joita pitäisi aina punnita, kun mietitään verotuksen tasoa. Minusta voisi mieluummin pitää yllä hyvinvointiyhteiskuntaa kuin poistaa veroja mahdollisuuksien mukaan.

Veroilla saadaan
kaikkea mukavaa

Veronkevennysideologian vallan Aleksis Nokso-Koivisto uskoo johtuvan siitä, että yhteiskunnan arvomaailma on kovettunut ja tullut markkinaehtoisemmaksi. Mutta lisääntyvä yksilöllisyys on pois asioiden yhteisestä hoitamisesta.

Asennetutkimuksetkin sen kertovat, että suomalaiset ovat aika iloisia veronmaksajia. Veroja halutaan maksaa, jos niillä turvataan yhteiset palvelut, ja palvelut asetetaan nimenomaan veronkevennysten edelle.

Myös Aleksis Nokso-Koivisto sanoo olevansa ihan vilpittömästi iloinen veronmaksaja. Iloisuus tarkoittaa sitä, että veroja ja muita julkisia maksuja maksaessaan hän ajattelee, että mitähän kaikkea mukavaa näillä rahoilla saadaankaan meille yhteisesti aikaan.

- Palkkakuitin ennakonpidätystä katsoessa mietin silloin tällöin, että kyllä tuolla varmasti hyviä asioita saadaan aikaan. Sillähän pidetään kadut yllä, sammutetaan tulipalot ja parannetaan sairaat. Kun veroja joka tapauksessa maksetaan, niin kannattaa katsoa sitä hyvää puolta. Kyllä oma elämän asenne vaikuttaa siihen, miltä asiat tuntuvat. Mutta jos vaan valittaa, niin elämä on sitten valittamista, iloinen veronmaksaja neuvoo.

Taipaleensa alkuvaiheessa Iloiset veronmaksajat eivät pyri kauheasti liehumaan julkisuudessa. Nyt muokataan järjestöä, kerätään yhteyksiä ja pidetään opintopiirejä ja seminaareja itseymmärryksen lisäämiseksi. Julkisuuteen tullaan sitten, kun on asiaa.Tänä keväänä Iloiset veronmaksajat järjestää opintopiirejä ja verotusaiheisen seminaarin.

Mutta hetkinen! Millä lihaksilla oikeustieteen maisteri ottaa kantaa ekonomistien temmellyskenttänä olevaan verotukseen?

- Me olemme kansalaisjärjestö eikä kukaan edusta tässä koulutusalaansa, vaan me olemme tässä mukana kansalaisina ja veronmaksajina. Ihan niillä lihaksilla otan kantaa kuin kaikki muutkin veronmaksajat ottavat kantaa omiin asioihinsa.

- Mutta meidän aktiivimme ovat olleet kiinnostuneita verotuksesta jo pitempään ja pohtineet ja keskustelleet siihen liittyvistä asioista. Tämän hetken aktiivisimmat toimijat eivät ole veropolitiikan ylimpiä asiantuntijoita Suomessa ja siksi haluammekin järjestää opintopiirejä kehittääksemme ymmärrystämme. Tässä on mukana myös oppiminen. Meillä ei ole valmiita vastauksia kysymyksiin.

Tiukasti Nokso-Koivisto kiistää myös sen väitteen, että järjestössä olisi kyse opiskelijahuumorista. Mutta:

- Hymyssä huulin tehdään mitä tehdään. Tosissaan, mutta ei otsa kurtussa.

www.iloisetveronmaksajat.org
www.veronmaksajat.fi