Esa Pulliainen, viihteen työmies

"Tuupajoen seuraintalolla
soittaminen on lähes ylimaallista"

(Kansan Uutisten Viikkolehti, 23.5. 2003)

Agents-yhtyeen karavaani kulkee. Bändin johtaja, kitaristi Esa Pulliainen on onnellinen mies toiveammatissaan. Tehtävänään hän pitää lohdun viemistä Suomen korpiin.

KAI HIRVASNORO

Motto: "Mun duuni on viedä lohtua Suomen korpiin, käydä siellä soittamassa ja tehdä mahdollisimman hienoja levyjä. Jos joku niistä tykkää, saa hyvälle päälle tai antaa lohtua, niin olen saanut jotain aikaiseksi."

Puhuja on Suomen tanssilavojen kruunaamattomien kuninkaiden, Agents-yhtyeen johtaja, kitaristi Esa Pulliainen ja sanat bändin tarinan kertovasta Santtu Luodon kirjasta Agents forever (Ajatus kirjat), joka ilmestyi toukokuun alussa. Huippusuositun Agentsin kesäkiertueen viides etappi on tänään Someron Esakallio ja tänään ilmestyy myös bändin uusi levy Agents Is...Tonight, jonka voi ennustaa olevan ensi viikolla listaykkönen. (Olikin sitten vain kakkonen. toim. huom.)

Nykyisen solistinsa Jorma Kääriäisen kanssa yhtye on pokannut seitsemästä levystä neljä kertaa platinaa ja kaksi kultaa. Eikä siinä kaikki. Maaliskuussa Esa Pulliainen ja Erik Lindström palkittiin ensimmäisinä kevyen musiikin edustajina säveltaiteen valtionpalkinnolla. Suomi-viihteen legendojen tapaan Pulliainen on jo aikaa sitten uinut kansan sydämiin, mutta virallinen tunnustus jo elinaikana on hieno poikkeus viihdemiesten kohtelussa.

Melodia
ratkaisee

Uusi levy Agents Is...Tonight on koottu pettämättömäksi havaitulla reseptillä. Ei omia sävellyksiä, vaan arkistojen aarteista esiin kaivettuja ikivihreitä, joiden esittämisessä kohtaavat iskelmä ja rock'n'roll, slaavilainen kaiho ja amerikkalainen energia. Samoista aineksista bändi julkaisi kolme levyä Rauli Badding Somerjoen kanssa ja neljällä levyllä lauloi Topi Sorsakoski.

Mistä arkistoista laulut löytyvät, Esa Pulliainen?

- Eipä siinä ole tähän asti ongelmaa ollut. Ei ole sellaista fiilistä vielä tullut, että olisi pulaa. Kyllä ne löytyvät mitä kummallisimmista lähteistä, mutta yleensä ihan mun levyhyllystä. Mulla on aika iso levykokoelma, mistä ne hyppivät ihan luontevasti esiin, Pulliainen juttelee Viikkolehdelle.

Tärkein kriteeri Agents-ohjelmistoon päätyvälle laululle on Esa Pulliaisen mukaan melodia.

- Seuraavaksi tärkein on ehkä kokonaisuus, joka koostuu kappaleen rytmiikasta, melodiasta plus sanoista. Sanat ei mulle kauheasti merkitse, koska nehän ovat aina vaihdettavissa. Toisaalta mä en ymmärrä paljoa lyriikkaa.

Ensimmäisellä levyllään The Agents (1980) yhtye esitti pari omaakin sävellystä, mutta sen jälkeen on edetty lainamateriaalin turvin. Pulliaisen mukaan omaan tuotantoon ei yksinkertaisesti ole ollut tarvetta.

- Jokaisella yleensä on omalla osaamisellaan omat osa-alueet ja tässä bändissä ne ovat nyt osuneet sillain, että vahvaa säveltäjäainesta ei ole kellään. Mutta ehkä sitä enempi on tällaista sovittajan ja esittäjän vikaa.

- Kyllähän pelkkä esityskin sinänsä on itseisarvo. Jotkut nauttii säveltämisestä, mut toiset sen sävellyksen esittämisestä. Me ollaan näitä jälkimmäisiä.

Sähkökitarasta
autereinen fiilis

Vuonna 1980 aloittaneen Agentsin juuret ulottuvat siitä kymmenen vuotta taaksepäin. Tai laskutavasta riippuen jopa 1960-luvulle, sillä Esa Pulliainen vaati isältään sähkökitaraa jo kuusivuotiaana. Rautalankakuume tarttui pikkumieheen, kun hän kuuli radiosta The Soundsin Mantshurian Beatin. Musiikin alkeet Pulliainen opiskeli kuitenkin pianolla.

- Mä olen aloittanut pianonsoitolla niin kuin meidän perheen kakarat kaikki johtuen siitä, että isä hommas kuuskytluvulla meille pianon kotiin. Meit on neljä sisarusta ja kaikki pantiin Vantaan musiikkiopistoon.

Esa Pulliainen kävi kolme vuotta pianotunneilla ja suoritti teorian peruskurssin. Sen jälkeen hän hommasi itselleen potkut musiikkiopistosta, koska kitarakuume oli niin ankara. Sähkökitaraan hän pääsi käsiksi 11-vuotiaana, kun isoveli Ari Pulliainen rakensi sellaisen itse.

- Se oli kyllä autereinen fiilis. Hieman pelottava samalla. Mulla liittyi niin paljon kunnioitusta siihen kitaraan, että jopa vähän studas nappailla ensimmäisiä ääniä, Pulliainen kuvaa ensikosketustaan kitaraan.

Se oli sitä myöten menoa ja sillä tiellä mies on vieläkin. Ensimmäisen Fenderinsä Pulliainen osti 16-vuotiaana. Rahat hän tienasi lintsaamalla koulusta ja käymällä rakennuksilla töissä. Toisen isoveljensä Kai Pulliaisen ja rumpali Juha Takasen kanssa Esa Pulliainen muodosti ensimmäisen blueshenkisen bändinsä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Samoihin aikoihin Esa Pulliainen kiinnostui 1950-luvunr ockabillystä, mutta yhtä hyvin hän kunnioitti Olavi Virtaa ja Reijo Taipaletta. Ja tietysti Elvistä.

Ensimmäiset Agents-raamit ulottuvat siis tänne asti. Tosin tiet Kai Pulliaisen ja Juha Takasen kanssa erkanivat nopeasti, koska nämä alkoivat soittaa Wigwamilta ja Tasavallan Presidentiltä vaikutteita ottanutta progea, jota Esa Pulliainen taas inhosi.

"Tukka pois, jos
meinaat bändiin"

Uudelleen Agentsin esiastetta viriteltiin 1970-luvun lopulla, kun suomalaiseen musiikkielämään Valo yössä -singlellä komeetan lailla ilmestynyt Tuomari Nurmio tarvitsi taustabändiä. Esa Pulliainen työskenteli tuohon aikaan Dave Lindholmin roudarina ja tämä ehdotti Pulliaista bändin kitaristiksi.

- Mä oon mennyt Nurmion bändiin ihan mandaatilla, Esa Pulliainen muistelee.

- Mun sen aikainen työnantajani Dave Lindholm, jonka bändin kamoja mä kannoin työkseni, suositteli minua Nurmiolle, että ota tämä kaveri kitaristiksi. Ja näin tapahtui.

Pulliainen kokosi Köyhien ystävien muun miehistön. Rumpuihin tuli varhaisnuoruuden soittokumppani Juha Takanen ja bassoon löytyi pitkätukkainen Hans Etholen, jolle asetettiin yksi ehto: tukka pois, jos meinaat meidän bändiin.

Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät julkaisi ainoan levynsä vuonna 1979. Se nousi listaykköseksi ja valittiin myöhemmin vuoden levyksikin kevyen musiikin alalla. Köyhien ystävät hajosi, kun Tuomari Nurmio suuntautui juurimusiikista kohti toisenlaista, monimutkaisempaa ilmaisua.

- Minä olin puritaanina menossa aivan päinvastaiseen suuntaan, halusin vieläkin minimalistisempaa ilmaisua, aivan rockabilly- ja rautalankapohjalta. Hiffasin kyllä ihan tarkkaan, etten mä tule klaaraamaan Handen uutta matskua - se oli mulle jo liian vaikeata musaa, Pulliainen kertoo Agents-kirjassa.

Sorsakosken
kanssa läpimurto

Jäljelle jääneet Köyhien ystävät muodostivat sekalaisten kokeilujen jälkeen Agentsin, joka aloitti puhtaana rautalankayhtyeenä. Ensimmäisenä se levytti rautalankaversion Jätkän humpasta. Mutta pian kävi selväksi, ettei yleisölle riitä pelkkä instrumentaalimusiikki. Bändi alkoi etsiä laulajaa ja kokeilijoita riitti kolmisenkymmentä, kunnes levy-yhtiön avulla Agentsin ja Rauli Badding Somerjoen tiet kohtasivat. Bändin todellinen voittokulku alkoi Ikkunaprinsessan myötä. Tosin levy-yhtiö ei antanut Agentsin esiintyä Baddingin levyillä omalla nimellään, vaan säestäjäksi merkittiin The Young Beats.

Todelliseen megasuosioon Agents ylti seuraavan solistinsa Topi Sorsakosken kanssa, joka oli mukana keikoilla jo Baddingin aikoina tämän tuuraajana. Alkoholismista ja itsetunto-ongelmista kärsinyt Badding kun ei aina ollut esiintymiskunnossa. Vappuna 1981 Jussi Raittisen bändistä löytynyt Topi Sorsakoski lauloi jo Agentsin varsinaisena solistina.

Ryhmä Topi Sorsakoski & Agents oli totaalinen menestys. Vuonna 1986 julkaistu ensilevy In Beat oli viime vuoden loppuun mennessä myynyt 125 000 kappaletta ja se on kaikkien aikojen myydyimpien suomalaislevyjen listalla sijalla 21. Topi Sorsakoskessa yhdistyivät Olavi Virta ja rock'n'roll, ja kaiken kuorrutti Esa Pulliaisen sormista lähtevä Suomen tyylikkäin kitarointi.

Keiltä kitaristeilta Pulliainen imi nuorena vaikutteensa?

- Ensimmäiset oli ihan suomalaisia mitä mä radiosta kuulin eli The Sounds-yhtyeen Henkka Granö. Ja ilman muuta mies, jonka näki lähes päivittäin tv:ssä ja kuuli radioaalloilta oli Heikki Laurila. Se oli iso vaikuttaja mulle.

- Ulkomaalaiset esikuvat tuli vasta myöhemmin, sanotaan siinä 17-18:n ikäisenä ja ne olivat normaaleja asiaan kuuluvia kundeja eli John Mayallin kaikki kitaristit ja Jimi Hendrix. Nää ihan perusjätkät joita kaikki muutkin kuunteli.

"Bändissä on
sitten bootsit"

Topi Sorsakosken ja Agentsin tiet alkoivat erkaantua alkuvuodesta 1992. Sorsakoski teki oman kiertueen ja musiikillisetkin näkemykset kulkivat eri suuntiin.

- Topi oli halunnut soololevyilleen isomman bändin soundia, kun minua taas kiinnosti sellainen pieni ja hikinen kitarabändin soundi, mahdollisimman rockhenkinen soundi, Esa Pulliainen kuvailee Agents-kirjassa.

1970-luvulla Freddie Falconina esiintyneen Jorma Kääriäisen ja Esa Pulliaisen tiet kohtasivat Suomenlinnan aliupseerikerholla järjestetyssä Elvis-illassa.

- Kun menin Agentsiin, Esa ilmoitti, että kaikilla meidän bändissä on sitten bootsit, kuului Kääriäisen saama evästys uuden työnantajan leipiin.

Uuden Agentsin alku ei ollut mitään suurta sukseeta. Ensimmäinen levy Agents Forever myi yhtyeelle vaatimattomasti 7 000 kappaletta eivätkä tanssipaikatkaan täyttyneet takavuosien malliin, kun bändi aloitti keikkailun kesällä 1995. Nykyinen megamenestys seurasi vasta tv-sarjaa Laulava sydän ja kolmatta albumia Agents Is...More. Nykyisin bändi tekee sata keikkaa vuodessa.

- On todella hienoa mennä jonnekin Tuupajoen seuraintalolle, lyödä kamat pystyyn ja alkaa soittaa. Siinä on jotain lähes ylimaallista. Kyllä himassakin voi olla hieno fiilis, ei siinä mitään, mutta minä olen niin paljon keikkamies, että en osaisi olla vaan kotona tai ryhtyä studiomuusikoksi. Pari viikonloppua menee himassa, mutta sitten alkaa kävelyttää, Pulliainen luonnehtii keikkamiehen elämää.

"Tämä on
hienoin homma"

Miten sitä silti jaksaa soittaa ne samat biisit ilta toisensa jälkeen vuodesta vuoteen?

- Yleensähän se on niin, että samat biisit soitellaan. Mut sit kun ne alkaa kyllästyttää, sit vaihdellaan kappaleita, kertoo Pulliainen.

- Mutta nyt kun bändi on tämmösessä asemassa, niin meil ei enää niin hirveesti oo varaa vaihdella ohjelmistoa. Siellä tulee yleisöllä suru puseroon, jos me jätetään soittamatta meidän tunnetuimmat levytykset ja soitetaan jatsia niiden tilalla. Pikkaisen me ollaan jouduttu tällaisen powerplay-suorittamisen asemaan, hän pohtii.

Mutta perspektiiviä mahdolliseen leipääntymiseen Esa Pulliaiselle tuo se, että on tullut tehdyksi muitakin töitä. Hän on työskennellyt rakennuksilla, Rautakirjan varastossa ja roudarina.

- Jos mä vertaan mihin tahansa näist mun aikaisemmista ammateista, niin kyl tää kuitenkin on hienoin homma. Pluspuolet on huomattavasti isommat kuin jossain rakennushommis. Ja jos oikein kauhea motivaation puute iskee, niin on hyvä tsiigaa tuolla keikkareissussa kun TVH operoi jotain suo-osuutta kondikseen. Kattoo kun lapio heiluu, niin alkaa taas tuntuu nää omat hommat aika kivoilta.

Entinen
ay-aktiivi

Soittohommien ohella Esa Pulliainen on toiminut myös muusikkojen ammattiyhdistysliikkeessä. Muusikoiden kesto-ongelmana vuosikymmenestä toiseen ovat olleet esiintymislavojen kunto ja varsinkin esiintyjien sosiaalitilat, joissa ei välttämättä edelleenkään ole edes WC:tä. Esa Pulliainen sanoo, että Agentsin kohdalla asiat toimivat, koska bändi on ollut kärkäs muistuttamaan epäkohdista.

- Me ehkä ollaan sen myötä ja myös meidän suosion myötä saatu vähän paremmat sosiaaliset olot kuin moni muu bändi. Mut jos mä sanon, että meidän bändin kohdalla nää asiat toimii ja on ihan ojennuksessa, niin mä en todellakaan puhu koko ammattikunnan puolesta. Tiedän ihan tarkkaan, et läheskään kaikilla ne ei todellakaan oo kunnossa, Pulliainen huomauttaa.

Syynä kehnoihin oloihin on se, etteivät keikkajärjestäjät pysy mukana kehityksen tahdissa.

- Ala on kehittynyt musiikin puolesta. Bändit on kehittyny, laitteet on kehittyny, näyttävyys, kuuluvuus parantunut, muistuttaa Pulliainen.

- Mut järjestävä osapuoli, tää meidän työnantajaosapuoli, ei ole pysynyt oikein kehitykses mukana. Kyl aika järkyttävis paikois välil tulee käytyy keikoilla. Ihan tälläst touhuu, että esiintymislavalla on sentti pölyä.

- Mutta järjestävä osapuoli ei ookkaan uusiutunut samanlaista tahtia kuin tää esittävä osapuoli, koska meidän puolella kilpailu on paljon kovempaa.Täst heikot karsiutuu aika äkkiä pois. Järkkäripuolella voi samoilla metodeilla pyörittää tanssilavaa parikymmentäkin vuotta, varsinkin jos kukaan ei tuu muistuttamaan, että panes järkkäri tänne vessat takahuoneeseen ja lakase toi lava. Silloinhan se jämähtäneisyys voi jatkua ja jatkua vaan.

Agentsin soittajat puhuvat paljon työstä ja työmoraalista. Tarjoan Esa Pulliaiselle luonnehdintaa viihteen työmies hänestä itsestään. Miltä se maistuu?

- Se on mun profiilini aika tarkkaan. Kyllä. Viihteen työmies.

Länsimaiden ay-liikettä painostetaan Kiina-ilmiöllä

ILO:n toimitusjohtaja Kari Tapiola:

Työehdot alas tai
tuotanto viedään pois

(Kansan Uutisten Viikkolehti, syksy 2004)

Kun länsiyritykset siirtävät tuhansia työpaikkoja kehitysmaiden vapaatuotantoalueille, niin miten käy työehtojen niiden kotimaissa? Kansainvälisen työjärjestön ILO:n toimitusjohtajan Kari Tapiolan mielestä nyt on poikkeuksellisen paljon ilmassa sitä, että työehtoja pyritään heikentämään uhkaamalla tuotannon siirtämisellä muualle.

KAI HIRVASNORO

Valtiot kilpailevat sijoittajista, ja mikä muu silloin olisi kilpailuvalttina kuin alhaiset työvoimakustannukset: Alle puolen dollarin tuntipalkka, lähes rajattomat joustot, ei järjestäytymisoikeutta, pitkä verovapaus. Siinä houkuttimia, joiden vuoksi niin sanottujen vapaatuotantoalueiden määrä pääasiassa kehitysmaissa kasvaa hurjaa vauhtia.

Lisää porkkanoita: Pidempi työaika kuin maan laki sallii, pakolliset ylityöt eikä välttämättä ylityökorvauksia. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan vuonna 2002 maailmassa oli 3 000 vapaatuotantoaluetta, joissa työskenteli 43 miljoonaa työläistä. Vuonna 1975 vyöhykkeitä oli 25 maassa 79. Nyt niitä on 116 maassa. Vapaatuotantoalueista tai erikoistalousalueista 2 000 on Kiinassa.

Vapaatuotantoalueilla tehdään vaatteita ja elektroniikan kokoonpanotöitä.Työläiset ovat etupäässä naisia, joissain tehtaissa jo 90-prosenttisesti. Maailman vapaiden ammattiliittojen vuosi sitten kokoaman raportin mukaan naiset ovat haluttua työvoimaa, koska he ovat näppärämpiä ja nöyrempiä kuin miehet ja suostuvat tekemään työtä pienemmällä palkalla. Nöyryytensä takia he eivät liity yhtä helposti ammattiliittoihin kuin miehet.

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK julkaisi kesäkuussa 2004 Työmaana maailma -lehden erikoisnumeron vapaatuotantoalueista. Sen mukaan Bangladeshissä vapaatuotantoalueilla työskentelevistä naisista vain yhdeksän prosenttia sai tauoillaan liikkua ulos ilman erillistä lupaa. Miehistäkin alle puolella oli vapaa liikkumisoikeus. Dhakassa naiset lukitaan yövuoroissa tehtaisiin, ja tulipalot ovat vieneet satojen käytännössä vangittujen tehdastyöläisten hengen eri kehitysmaissa.

Ei vain hyvää
eikä vain pahaa

Vapaatuotantovyöhykkeiden nopea lisääntyminen on yksi osa maailmantalouden kansainvälistymistä, globalisaatiota. ILO:n toimitusjohtajan Kari Tapiolan mukaan kyseessä on kuitenkin monisyinen ilmiö, ei pelkkä riisto.

- Me teimme ILO:ssa asiasta melko perusteellisen selvityksen vuonna 1998. Mielenkiintoista oli havaita, että vapaatuotantoalueita löytyy myös teollisuusmaiden sisältä. Yhdysvalloissa on paljon näitä erityisalueita.

- Meidän selvityksemme päätyi siihen, etteivät tällaiset vyöhykkeet ole yksioikoisesti pahoja eivätkä hyviä, Tapiola kertoo.

Hyvistä kokemuksista Kari Tapiola mainitsee Irlannin talouskehityksen, joka on pitkälti perustunut siihen, että melkein koko maa toimi aikoinaan tietyn asteisena vapaavyöhykkeenä. Mauritius taas on esimerkki maasta, jossa vapaavyöhykkeet ovat integroituneet sen omaan talouskehitykseen.

- Mutta sitten on alueita, jotka eivät ole päässeet mukaan yleiseen kehitykseen, vaan ovat pysähtyneet paikoilleen ja niissä pyritään ainoastaan tuottamaan halvalla antamalla verohelpotuksia ja poikkeuksia työlainsäädäntöön, estämällä työntekijöiden neuvotteluoikeuksia ja pitämällä palkkataso matalalla.

ILO:n johtopäätös on se, että vapaavyöhykkeistä voi olla hyötyä, jos ne integroituvat tietyn ajan kuluessa maan taloudelliseen kehitykseen ja lakkaavat olemasta erityisvyöhykkeitä.

- Mutta jos ne eivät pääse pois erityisasemastaan, ne jäävät halpatuotantokummajaisiksi, jotka eivät viime kädessä tule kehittämään taloudellista kasvua, painottaa Tapiola.

Nicaraguaan ei
jää yhtään cordobaa

Onko vapaatuotantovyöhykkeistä sitten ollut hyötyä kehittyville talouksille ja ennen kaikkea niiden kansalaisille? Kari Tapiolan mukaan esimerkiksi Kiinassa on, mutta tiedot ovat ristiriitaisia. Maailmanpankin mukaan köyhien määrä laski Kiinassa vuonna 2001, mutta heinäkuussa 2004 sanomalehti Peking News kertoi, että vuonna 2003 köyhyydessä elävien ihmisten määrä lisääntyi maassa ensimmäisen kerran 25 vuoteen. Kiinassa köyhyysraja on alle 77 dollarin vuositulot (Tietoaika 8/2004).

Bangladeshissa ja Sri Lankassa loukataan jatkuvasti työntekijöiden perusoikeuksia. Sama koskee Tapiolan mukaan useita Keski-Amerikan valtioita. Ja Keski-Amerikassakin on eri maiden suhteen suuria eroja esimerkiksi palkoissa. Costa Ricassa vapaatuotantovyöhykkeiden keskipalkka on 1,69 dollaria tunti, Nicaraguassa 0,38 dollaria. SASK:n Työmaana maailma -lehdessä Nicaraguan kauppaministeriön edustaja Dean Garcia iloitsee vapaatuotantovyöhykkeistä sosiaalisen ja teknisen kehityksen näkökulmasta, ja kertoo, että maan tekstiilitehtaat vievät USA:n markkinoille vaatteita 250 miljoonan dollarin edestä. Paljonko tästä rahamäärästä jää Nicaraguaan? Ei mitään. Vapaatuotantoalueilla toimivat yritykset eivät maksa minkäänlaisia veroja. Nicaraguan lait takaavat järjestäytymisoikeuden, mutta käytännössä hallitus ja yritykset estävät ammattiliittojen toiminnan.

Oikeudet tunnustetaan,
periaatteessa...

ILO on tänä vuonna selvittänyt sitä, miten järjestäytymisoikeus ja kollektiivinen neuvotteluoikeus toteutuvat maailmassa. Näiden osalta vapaatuotantoalueet erottuivat, eivätkä edukseen.

- Konkreettisesti olemme olleet näiden asioiden kimpussa nimenomaan Bangladeshissa. Edistys on hidasta, Tapiola sanoo.

Mutta sitä kuitenkin on.

- Vähitellen ollaan tultu siihen, että työntekijöiden perusoikeudet tunnustetaan periaatteessa. Mutta siitä periaatteesta käytäntöön on vielä melkoinen matka.

Vastassa ovat sekä yritykset että hallitukset.

- Varsinkaan pohjoisamerikkalainen yrityskulttuuri ei kovin herkästi kollektiivista neuvottelutoimintaa suosi. Ja hallitukset ovat sellaisessa tilanteessa, etteivät ne välttämättä suoraan pane vastaan, mutta kun ne eivät näe itsellään vaihtoehtoja, niin ne antavat tämän tapahtua. Pahimmissa tapauksissa ne jopa houkuttelevat yrityksiä sanomalla, että täällä ei ammattiliittoja ole, neuvotella ei tarvitse ja palkkataso on alhainen, KariTapiola kertoo.

ILO:n normiston mukaan erityisalueilla ei kuitenkaan voi olla poikkeamia ammattiyhdistysoikeuksien tai kollektiivisen neuvottelutoiminnan suhteen.Valtio, missä ne eivät ole voimassa, rikkoo kansainvälisiä sopimusvelvoitteita. Tällaisissa tapauksissa ILO voi esittää paheksuvia kannanottoja, mutta pakotejärjestelmiähän sillä ei ole. Neuvotteluja kyllä käydään, mutta kyseessä on pitkä prosessi, Tapiola muistuttaa.

Levi's-farkut
jättivät USA:n

Vapaatuotantovyöhykkeiden määrä kasvoi voimakkaasti vuosituhannen vaihteessa. Kari Tapiolan mukaan kyse on maailmantalouden rakennemuutoksesta ja kansainvälistymisestä.

- Yhä enemmän teetetään varsinkin elektroniikka- sekä tekstiili- ja vaatetusalan työtä alihankkijoilla. Eiväthän isot urheiluväline- ja vaatefirmat välttämättä itse kauhean paljon tuota. Eri maat kilpailevat sillä, kuka saa sitä tuotantoa, hän muistuttaa.

Esimerkiksi periamerikkalainen farkkufirma Levi's ilmoitti viime syksynä sulkevansa viimeisetkin tehtaansa Pohjois-Amerikassa. Tuotantoa siirrettiin Haitin vapaatuotantoalueille.

Kiinassa kuilu
kasvaa

Kari Tapiolan mukaan ILO antaa verrattain puhtaat paperit länsiyrityksille, jotka ovat kuin magneetin vetämänä siirtäneet tuotantoaan Kiinaan. Eivät niissä työläisten oikeudet ainakaan huonommat ole kuin kiinalaisissa yrityksissä.

- Kiinan työelämän oikeuksien ja yleensä työmarkkinoiden ongelma on pikemminkin rapautuva vanha valtiojohtoinen yritystoiminta, josta työpaikkoja katoaa ja jossa on aika paljon levottomuuksia. Siellä on mielenosoituksia ja lakkoja. En minä ole kuullut samanlaisista ristiriidoista näissä ulkomaalaisissa yrityksissä.

Samalla kuitenkin kasvaa kuilu kasvavan ja rapautuvan teollisuuden välillä, sekä kaupungin ja maaseudun välillä.

- Kiinalaiset ovat todenneet, että tämä sisäinen muutos tuottaa heille suuria sopeuttamisongelmia.

Mutta Kiinan mittasuhteissa suurimmat ongelmat eivät kuitenkaan synny siitä tuotannosta, joka siirtyy Kiinaan. Ulkomaisten yritysten työpaikat ovat Tapiolan mukaan haluttuja ja palkka kiinalaiseen tulotasoon verrattuna paremmasta päästä.

Ay-liikettä painostetaan
Kiina-ilmiöllä

Tuhansia työpaikkoja on siirretty länsimaista huonompien työehtojen piiriin vapaatuotantoalueille. Käytetäänkö työpaikkojen siirtämistä kiristyskeinona työehtojen huonontamiseksi myös länsimaissa?

- Juuri tällä hetkellä minusta on syytä olla huolissaan, Kari Tapiola sanoo.

- Nyt on poikkeuksellisenkin paljon ilmassa sitä, että painostetaan ammattiyhdistysliikettä löystämään ja hyväksymään huonommat ehdot uhkaamalla tuotannon siirtämisellä jonnekin muualle. Viime aikoina tätä on käytetty ennen kaikkea Euroopan unionin sisällä, jossa 35 tunnin työviikko on sekä Ranskassa että Saksassa asetettu kyseenalaiseksi. Tämä on huolestuttava piirre.

- Myönteistä on se, että tästä kuitenkin neuvotellaan. Tämä ei tapahdu niin, että yritys yhtenä päivänä panee lapun luukulle, ovet kiinni ja muuttaa yön aikana jonnekin muualle. Tällaistakin on maailmassa nähty.

Kari Tapiolan mielestä asiaa pitää katsoa laajemmalla perspektiivillä. Jos työntekijät tekevät myönnytyksiä, niin pyydetäänkö jatkossa lisää myönnytyksiä? Vai onko kysymyksessä osa yritysstrategiaa, jolla katsotaan, millä tavalla yritys kokonaisuudessaan toimii uuden EU:n alueella.

- Olen aina ollut sitä mieltä, että jos ollaan tilanteessa, missä ammattiyhdistysliike joutuu myönnytyksiä tekemään, niin silloin pitää katsoa kokonaisuutta. Kyllä sen pitäisi sitten kuitenkin lisätä ay-liikkeen pitemmän tähtäimen vaikutusmahdollisuutta tuleviin päätöksiin ja tulevaan työllisyyskehitykseen.

Yhteiskunnan vastuulla on sitten Tapiolan mukaan katsoa, että kun työn uusjakoa maailmassa tapahtuu, niin millä keinoilla työntekijöitä autetaan sopeutumaan ja mitä muuta toimintaa voidaan kehittää.

Kauppajärjestöä
koko asia ei kiinnosta

Kansainvälisen ay-liikkeen vuosi sitten julkaisemassa raportissa valitettiin sitä, ettei maailman kauppajärjestö WTO ole kiinnostunut "työläisten riistämisestä ympäri maailmaa" eikä pyrkimyksistä vähentää kustannuksia ja lisätä voittoja heikentämällä työoloja. Koska kansainväliset kauppasopimukset eivät tue ILO:n vähimmäisnormeja, negatiivinen kierre jatkuu hallitusten kilpaillessa sijoituksista toisiaan vastaan halvalla työvoimalla, verohelpotuksilla ja muilla myönnytyksillä.

Kari Tapiolan mukaan WTO:ssa suhtaudutaan kysymykseen työehdoista niin, ettei asia heille kuulu, hoitakaa asiat ILO:ssa.

- Minä kyllä sanoisin, ettei niitä voida hoitaa yksinomaan ILO:ssa eikä niitä pidä hoitaa myöskään yksinomaan WTO:ssa. Tarvitaan enemmän dialogia kauppapoliittisten, kehityspoliittisten, työllisyyspoliittisten ja työelämän perusoikeusprosessien välillä. Ei WTO:lle pitäisi olla vierasta tehdä analyysiä siitä, missä olosuhteissa kaupan kehittäminen onnistuu parhaiten, missä ei, ja mitkä ovat seuraukset yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Ei WTO:n pidä niin herkkä olla, että jos joku sanoo, että on tällä nyt seurauksia työelämän perusoikeuksiin, niin WTO sanoo, ettei näistä asioista täällä voida puhua. Meidän pitää voida puhua yhä enemmän näistä eri puolista.

Ei Tapiolakaan sitä tarkoita, että WTO:n pitäisi ryhtyä kehittämään omia työnormejaan. Ne kuuluvat ILO:lle.

Työsuojelu usein
aivan alkuasteella

ILO:n perusnormien rikkominen vapaatuotantoalueilla merkitsee useimmissa tapauksissa sitä, että niissä rikotaan kyseisen maan omia lakeja. ILO:n perusoikeussopimukset on laajalti ratifioitu. Toinen asia on sitten se, onko näillä mailla kykyä noudattaa sopimuksia ja pystyvätkö ne valvomaan asiaa. ILO aloitti vuonna 1996 Bangladeshissä lapsityövoiman käytön valvonnan yhteistyössä teollisuuden kanssa. Samaa metodia on sen jälkeen käytetty muuallakin. Alle 14-vuotiaat lapset siirretään tuotannosta kouluun ja myös valvotaan, että he pysyvät siellä.

- Me pystyimme kehittämään tällaisen metodologian maassa, jossa valitettavasti työsuojeluhallinto on niin heikko, että vaikka he tarkastaisivat seitsemänä päivänä viikossa niin monta tuotantolaitosta kuin mahdollista, niin kestäisi useita vuosia ennen kuin he tulisivat samaan paikkaan uudestaan. Tämän ongelman yksi tekijä on se, että resursseja ei kerta kaikkiaan ole näiden periaatteessa hyväksyttyjen säännösten noudattamiseen.

Kari Tapiola korostaa, ettei syyllistä kehitysmaiden harvoja työsuojeluviranomaisia. Asia on vain niin, että kun ILO on aloittanut perusoikeusohjelmat Kenian ja Tansanian kaltaisissa maissa, niin liikkeelle lähdetään siitä, että paikallisilla viranomaisilla olisi kyniä ja paperia.

- Puutteet eivät aina johdu siitä, että valtiovalta sallisi tietoisesti väärinkäytökset, vaan niillä ei kerta kaikkiaan ole valvontakapasiteettia.

Ongelmia ei Tapiolan mukaan esiinny yleensä monikansallisten yritysten tytäryrityksissä. Niiden suorat sijoitukset ja suora työllisyysvaikutus on sen verran rajallinen, että näiden yritysten suoranaisella työvoimalla on siedettävät olot.

- Mutta se mikä tässä on räjähtänyt 1990-luvulta eteenpäin on alihankintatyö. Alihankintatyössä jopa monikansallisen yrityksen pääkonttori voi sanoa, ettei se hyväksy myyntiketjuunsa sellaista tuotantoa, joka on tehty normit alittavalla työllä. Mutta ei silläkään ole aina välttämättä mahdollisuuksia valvoa tätä.

Yritysten oma valvonta ei silti Kari Tapiolan mielestä korvaa ILO:n normistoa.

- Ei työelämän normien valvontaakaan pidä yksityistää. Se pitää pitää sekä julkisten viranomaisten vastuulla että tavallaan yhtenä kehitysindikaattorina.

Salcomp toi Kiina-ilmiön tutuksi

Mitä tapahtuu
yt-neuvotteluissa?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 23.1. 2004)

Salcompista 186 työtöntä, Remecistä 280, Wärtsilästä 480, Scheringistä 101.

KAI HIRVASNORO

Niin sanottu talouden Kiina-ilmiö konkretisoitui Suomessa syksyllä 2003, kun tuli tieto, että kemijärveläinen matkapuhelinten akkuja valmistava yritys Salcomp lakkautetaan ja sen tuotanto siirretään Kiinaan. Miten Salcompin yt-neuvottelut sujuivat, pääluottamusmies Veli-Matti Väisänen?

- Se oli sellainen homma, että pääsääntöisesti asiat ovat valmiit ja ne tuodaan julki ja sitten ollaan neuvottelevinaan niistä asioista. Meilläkin päätös oli tehty eikä siitä ollut varaa enää neuvotella, että lähteekö tehdas vai ei. Kyllä päätös oli selkeästi tehty, että Kiinaan lähdetään ja nämä normaalit irtisanomisruljanssit pitää vain suorittaa ensin.

Väisäsen mukaan yhteistoimintamenettelyssä ei paljoa neuvoteltavaa ollut. Käytiin läpi irtisanomisajat ja montako henkeä missäkin kuussa lähtee.

Onko yt-laki ajantasalla?

- No ei se varmaan sitä ole.

- Pitäisi ruveta neuvottelemaan siinä vaiheessa, kun ruvetaan miettimään siirtoja eikä vasta sitten, kun siirtämisestä on päätetty. Tänä päivänä se on sitä, että päätökset on muualla jo tehty. Mitä näitä seurailee, niin kyllä luottamushenkilöt ja muut ovat ihan ulkona näistä asioista.

Veli-Matti Väisäsen mukaan henkilöstön kanssa pitäisi ruveta neuvottelemaan heti, kun muutoksia on näköpiirissä eikä tuoda valmiita päätöksiä henkilöstön eteen. Salcompissakin tehtaan lakkauttaminen tuli työntekijöille yllätyksenä. Edelliset yt-neuvottelut lomautuksista päättyivät vasta kesäkuussa ja sen sopeutuksen piti riittää. Mutta ei mennyt kuin toista kuukautta, kun tuli ilmoitus, että tehtaan toiminta siirretään Kiinaan.

Markkinavoimat
määräävät

Veli-Matti Väisänen myöntää, että Kemijärven tehdas on nyt toiminut tappiolla, mutta takana on "helvetin hyviä vuosia." Väisästä askarruttaa, millä tätä Suomen maata jatkossa pyöritetään, kun uusia työttömiä tulee koko ajan lisää. Salcompilaisillakin uudet työpaikat ovat kiven alla.

- Vasta vuonna 2002 meiltä päättyi 209 työsuhdetta ja niistäkään ei ole töitä saanut kuin murto-osa ja nekin yleensä ulkopuolelta Kemijärven. Nyt siihen päälle tulee vielä 186 työtöntä.

- Markkinavoimat määrää tällä hetkellä kaiken. Eihän tässä yhteiskuntavastuuta ole työpaikoilla enää ollenkaan. Se on mennyt siihen ison rahan tavoitteluun, Veli-Matti Väisänen päättää.

"Juotiin
kahvia"

Amerikkalaisomisteisen Remec Oy:n työntekijät marssivat viikko sitten ulos työpaikastaan Oulussa. Kyseessä oli vastalause yhtiön päätökselle lopettaa 280 tehtaan 550 työpaikasta. Remecissä valmistetaan komponentteja matkapuhelinverkkoihin. Remecin pääluottamusmies Tommi Juvani sanoo, ettei yhteistoimintalaki toimi nykyisellään.

- Ehkä se toimisi, jos sitä käytettäisiin oikein. Mutta sehän mielletään nykyään ihan täysin irtisanomislaiksi.

Ja irtisanomislakina se toimii Juvanin mukaan Remecilläkin. Yt-neuvotteluissa ei tapahdu kahvin juonnin lisäksi mitään.

Mitä siellä pitäisi tapahtua?

- Pitäisi tapahtua niin, että me voisimme oikeasti vaikuttaa ja viedä omia ideoitamme sinne. Haettaisiin kompromisseja. Mutta meidänkin tapauksessa päätökset on tehty Amerikassa, niin mitäpä me siellä poristaan.

Remecissä kuusiviikkoiset yt-neuvottelut ovat puolivälissä. Jäljellä oleva aika keskustellaan Tommi Juvanin mukaan pikkuasioista. Remecin irtisanomisia perustellaan tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä, mutta Juvani ei perusteluita allekirjoita.

- Oulun tehdas on tuottanut voittoa, sen takia en hyväksy. Mutta talo lähtee, koska amerikkalaiset ovat niin ahneita ja haluavat vielä enemmän rahaa ja siirtävät tuotannon halvempiin maihin.

Remecin Oulun tehtaan tuotantoa siirretään Kiinaan ja Costa Ricaan.

Pörssiyhtiöiden
omistajien paapomista

Miltä suomalaisen työelämän kehitys sinusta näyttää noin yleisemmin?

- Eihän se hyvältä näytä. Joka päivä kun telkkarista avaa uutiset, niin jossain irtisanotaan porukkaa. Kehitys on pelottavaa. Teollinen työ kun vähenee ja vähenee, niin sitä kautta veromarkat vähenee ja sitä kautta taas kuntien ja valtion puolella työpaikat vähenee. Kuka sitten tarvitsee enää palvelujakaan, kun kellään ei ole enää varaa maksaa niistä? Ei se tulevaisuus oikein valoisalta näytä.

Vääränlainen kehitys johtuu pörssiyhtiöiden omistajien paapomisesta, Tommi Juvani manaa.

- Tämä on juuri sitä. Ainakin meidän tapauksessa monikansallinen pörssiyhtiö tuli tänne, osti tieto-taidon ja vie sen halvempiin maihin, Juvani sanoo ja myöntää, että tehtaalla mielialat ovat katkerat.

- Nykyään rahalla ei ole kotimaata, niin tämä kehitys on ehkä hankala pysäyttää, Juvani sanoo ja viestittää käynnissä olevaan yt-lain uudistukseen, että sinne on saatava vaatimus todellisista neuvotteluista irtisanomisten vaihtoehdoiksi.

Neuvottelijat
samassa veneessä

Viime viikolla jysähti pommi Turussa. Wärtsilä ilmoitti lopettavansa voittoa tuottavan Turun laivamoottoritehtaan. Sen tuotanto siirretään Italian Triesteen. Päätös tietää lopputiliä 480 työntekijälle. Turussa on ehditty pitää vasta yksi yt-kokous ja maanantaina jatketaan. Vasta sen jälkeen nähdään, mihin suuntaan neuvottelut ovat menossa, kertoo tehtaan pääluottamusmies Antti Salonen.

- Ainakin minä olen valmistautunut siihen, että jos ne eivät ala sujumaan, niin kyllä me jollain tavalla siihen reagoidaan, Salonen sanoo.

Jo tässä vaiheessa hän moittii työnantajan valitsemia edustajia yt-neuvotteluihin. He kun ovat oman tehtaan johtoa, joita niin ikään uhkaavat potkut.

- Me istumme oikeastaan kaikki samalla puolella pöytää. Tämä tuntuu merkilliseltä.

Antti Salosen mukaan neuvottelut pitäisi käydä Helsingissä istuvan konsernin johdon kanssa. Heillähän päätösvaltakin on.

- Mutta tämä on vasta pelkkä tuntuma. Sen näkee sitten maanantaina, Salonen korostaa.

Mutta mistä Turussa neuvotellaan, kun päätös tehtaan alas ajamisesta on jo tehty?

- Tulevaisuus näyttää. Meillä on tarkoitus - ja kyllä työnantajakin on ottamassa sen esille - ottaa esille työllistämismahdollisuudet ja se, miten niihin pystytään vaikuttamaan. Ja onhan varatoimitusjohtaja vihjaissut ainakin lehtien välityksellä mahdollisesta bonuksesta.

Salosen mukaan työntekijät lähtevät suomalaista lainsäädäntöä mittavammista ehdotuksista mahdollisessa tuki- ja sosiaalipaketissa. Hänen mukaansa työntekijät vaativat samanlaisia irtisanomiskorvauksia kuin Keski-Euroopassa maksetaan. Kyseessä on palvelusvuosiin perustuva kertakorvaus, jollaisia Wärtsilä on maksanut esimerkiksi Hollannissa Zwollen tehtaan lakkauttamisen yhteydessä. Esimerkiksi 15 vuotta talossa ollut 45-vuotias työntekijä sai siellä kertakorvauksena puolentoista vuoden palkan työttömyyskorvauksen päälle. Tällaista selkeästi Suomen lain edellyttämää korkeampaa korvausta Wärtsilän työntekijät hakevat nyt myös Turussa.

Antti Salonen epäilee, että suomalaisen työntekijän irtisanomisen halpa hinta on yksi tekijä Turun tehtaan sulkemisen taustalla. Vaihtoehtona olleessa Italiassa irtisanominen maksaa enemmän ja siellä on myös erilaisia työllistämispakkoja.

Yt-laki on liian
tulkinnanvarainen

Yhteistoimintalain Antti Salonen näkee liian tulkinnanvaraisena.

- Se ei määrää mitään muuta kuin kuusi viikkoa neuvotteluita. Loppu on käsittääkseni enemmän sellaista, että pyritään ja koitetaan ottaa huomioon ja kaikkea tällaista. Tällaisessa joukkoirtisanomisessa pitäisi olla ihan selkeät sanktiot siitä, että jos ei yritys huolehdi henkilöstön jälleentyöllistymisestä, niin se saa kerta kaikkiaan niin kovat sakot, että sen on pakko tehdä jotain. Tai sitten se miettii kaksi kertaa, että lopettaako toimintansa.

Miten ay-liike on osannut reagoida tähän uuteen maailmaan? Antti Salosen mielestä se on tehnyt pari pientä töppiä. Ensinnäkin viime tupo-kierroksella olisi pitänyt pitää kiinni SAK:n ajamasta muutosturvarahasta. Toiseksi Salonen ei oikein innostunut keskusjärjestöjen viime vuoden lopulla järjestämästä Työn puolesta -päivästä. Siinä olisi ollut paikallaan työnseisaukset ja mielenosoitukset. Tarrojen liimailu ei oikein motivoinut.

- Työnantaja todennäköisesti nauroi partaansa koko kampanjalle.

Loppujen lopuksi
työnantaja määrää

Turussa entisen lääketehdas Leiraksen, nykyisen saksalaisomisteisen Scheringin yt-neuvottelut päättyivät viime vuoden loppupuolella. Lähtöpassit sai 101 työntekijää ja toimihenkilöä syynä strategiassa tapahtuneet muutokset. Tehtaan tuottavuus on pienentynyt ja viime vuonna aloitettu halvempien rinnakkaislääkkeiden myynti nakersi myös sen tulosta, kertoo työntekijöiden pääluottamusmies Max Lehto.

Lehdon mukaan työntekijät eivät ymmärrä kymmenien miljoonien eurojen voittoa tekevän yhtiön perusteluja. Yt-neuvotteluissa laki osoittautui vanhanaikaiseksi, hän sanoo, mutta kehuu samalla, että omalla työpaikalla käytiin nihkeän alun jälkeen oikeat neuvottelut.

- Me saimme kyllä asianmukaista tietoa aina pyydettäessä. Mutta kyllähän työnantaja aina loppumetreillä määrää, ketä lähtee. Kyllä henkilöstön edustajien vaikutusmahdollisuus on aika pieni.

Max Lehto valittaa muiden luottamusmiesten tavoin sitä, että Suomessa irtisanominen on erittäin halpaa ja irtisanomissuoja olematon.

- Kyllä irtisanomisen pitäisi tulla maksamaan työnantajalle, että se katsoisi ensin muita mahdollisuuksia, Lehto vaatii.

Huhujen mukaan Scheringin tapauksessa irtisanotut saavatkin saksalaiselta työnantajaltaan lähellä keskieurooppalaista tasoa olevat irtisanomiskorvaukset. Max Lehto vahvistaa vain, että taloudellista tukea tulee, mutta ei kerro, kuinka paljon.

Rikos kietoutuu liike-elämään

Jaana Airaksisen
erilaiset dekkarit

(Kansan Uutisten Viikkolehti, joulukuu 2004)



Mihin päätyvät rikollisen riskibisneksen voitot? Veroparatiisien kautta lailliseen liike-elämään? Siinä kaksi kysymystä, joita Voima-lehden päätoimittaja Jaana Airaksinen pohtii uudessa dekkarissaan.

KAI HIRVASNORO

Keväällä 2003 muun muassa Suomen sosiaalifoorumeita järjestämässä olleelta kauppatieteiden maisteri Jaana Airaksiselta ilmestyi erinomainen tietokirja Maailmankauppaa kaikille, nykyaikaisen globaalin kapitalismin ansiokas käyttöopas. Samana keväänä hänestä tuli myös dekkarikirjailija. Esikoisdekkari Lamerica kritisoi murhatarinan lomassa mm. Nokia-yhtiön vallankäyttöä.

Nykyisin Voima-lehden päätoimittajana toimivan Jaana Airaksisen syksyn 2004 dekkari Kätköissä paratiisin (Like) jatkaa edeltäjänsä linjalla. Tapahtuu rikos, mutta tässäkin tapauksessa murhaaja on kaikkea muuta kuin hovimestari. Rikostoimittaja Eva Raulo selvittelee Etelä-Afrikassa kuolleen liikemiestuttavansa taustoja ja jäljet johtavat talouselämän likaiselle puolelle rahanpesuun ja veroparatiiseihin.

Yhteiskunnallinen tausta kuuluu itsestään selvästi nykydekkareihin, mutta Jaana Airaksinen luo ihan omaa lajityyppiään ainakin Suomen oloissa. Näin terävää analyysiä suuryhtiöiden vallankäytöstä ja kietoutumisesta suuren luokan rikollisuuteen saa harvoin lukea edes tietokirjoissa. Mutta silti pitää korostaa, että Kätköissä paratiisin on ihan aito ja viihdyttävä dekkari. Sen käsittelemä rikos on vain toisenlainen.

Irtisanomisia
ja ihmissuhteita

Jaana Airaksinen kertoo, että fiktion kirjoittaminen oli hänen pitkäaikainen haaveensa.

- Monia noita aiheita olen pyöritellyt tietokirja-artikkeleissa, mutta fiktiossa voi myös kehitellä vapaasti mahdollisia tulevaisuuskuvia, joihin tietyt nykyhetken tapahtumat johtavat.

Kätköissä paratiisin -kirjaansa Airaksinen pitää myös aikalaiskuvauksena tämän hetken ihmisistä ja ihmissuhteista. Ystävyyssuhteiden merkitys korostuu entisten yhteisöjen tilalla.

Aikalaiskuvaus se on toisellakin tasolla. Valkone-traktoreiden valmistus myydään Suomesta Puolaan, oululainen Pamec irtisanoo kaksi kolmasosaa työntekijöistään ja Telcomp siirtää tuotantoaan Kemijärveltä Kiinaan.

Vaikka Jaana Airaksinen kirjoittaa samoista asioista tietokirjoissaan, hän ei ollut suunnitellut, että ajatuksia voisi ikään kuin salakuljettaa laajemmalle lukijakunnalle rikosfiktiossa.

- Minun kirjoittamiseni lähtee aika vahvasti siitä, että joku asia ja teema askarruttavat. Aika vähän mietin kirjoittaessani, kuka sitä kirjaa lukee, hän sanoo.

Asiat, joista
ei puhuta

Laadullinen hyppäys esikoisdekkari Lamericasta toiseen kirjaan on huomattava. Lamericassa yhteiskunnalliset huomiot tuntuivat aika päälleliimatuilta, mutta Kätköissä paratiisin on saumaton kokonaisuus. Vetävän juonen sisällä lukija perehtyy joka tapauksessa yhtiövallan saloihin, vaikkei opettaminen kirjailijan tarkoituksena olisikaan. Jaana Airaksinen on itsekin tyytyväinen uutuuteen. Hänestä se on kaunokirjallisempi.

- Tämä on toinen dekkari. Ensimmäisessä tehdyistä virheistä tietysti oppii. Tämän kanssa oli myös tilaisuus käyttää enemmän aikaa romaanin viimeistelyyn.

Lamerican Nokia-kritiikki lähti siitä, että Airaksista kiinnostavat asiat, joista ei puhuta.

- Nokia on ollut meillä pitkään ja on ehkä edelleenkin aikamoinen tabu huolimatta siitä, että Nokian vaikutusvalta on niin suuri ja sen yhteiskunnalliset lonkerot ulottuvat moniaalle, hän pohtii.

Dekkarin Jaana Airaksinen valitsi kaunokirjalliseksi lajityypikseen, koska se antaa kertojalle niin paljon vapauksia.

Liike-elämän
vasenkätinen muoto

Kätköissä paratiisin -kirjan isona teemana Jaana Airaksinen pitää pelkoja ja turvattomuuden lisääntymistä sekä uudenlaisia ihmisten välisiä suhteita. Uutta kirjaa kirjoittaessa häntä pohditutti se, miten paljon järjestäytynyt rikollisuus on globalisaation myötä kasvanut viime vuosina.

- Rikollisessa riskibisneksessä voitot ovat päätähuimaavat. Minua jäi askarruttamaan, mihin ne menevät. Niin suuret rahat eivät mitenkään voi mennä vain rikollisen toiminnan ylläpitämiseen tai laajentamiseen, vaan rahan täytyy kiertää jonnekin muuallekin, hän kertoo kirjan lähtökohdista.

Mitä pitemmälle Airaksisen kirjaa lukee, sitä vahvemmin mieleen muistuu John Hustonin legendaarinen gangsterielokuva Asfalttiviidakko (1950) ja siihen liitetty motto rikoksesta inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätisenä muotona. Mutta se oli 1950-luvulla se. Onko rikos nykyään normaalin liiketoiminnan vasenkätinen muoto?

- Se olennainen kohta, missä rikollisuus ja liiketoiminta kohtaavat, ovat veroparatiisit, Jaana Airaksinen vastaa.

- Ne on aikanaan perustettu nimenomaan rikollisen rahan tuomiseksi markkinoille. Sen jälkeen, kun veroparatiisit laillistettiin, rikollisella rahalla on ollut hyvinkin helppo pääsy lailliseen bisnekseen. Pankkisalaisuus takaa sen, että näihin asioihin on kauhean vaikea päästä käsiksi, mutta veroparatiisien kautta liikkuva rahamäärä on valtavan suuri ja varsinkin kansainvälisille yrityksille niiden käyttö on tyypillistä. Sitähän pidetään ihan laillisena verosuunnitteluna. Sitä kautta rikollisuus hiipii aika laajalle ilman, että yritysjohtajan täytyy ryhtyä mihinkään rikollisiin puuhiin.

Tantaalia on
jokaisen taskussa

Kätköissä paratiisin -kirjassa bisnes kietoutuu tantaali-nimisen metallin ympärille. Tantaalia kantavat taskuissaan lähes kaikki suomalaiset, sillä sitä tarvitaan kännyköihin ja muihin elektronisiin laitteisiin. Tantaalia louhitaan Kongon sisällissodan keskellä. Mikään suuri elektroniikkavalmistaja ei myönnä käyttävänsä kongolaista tantaalia, mutta koko ajan sitä kuitenkin louhitaan, joten jotain kautta se markkinoille päätyy. Tantaalin tie lopputuotteen valmistajalle on niin monen välikäden takana, että sen alkuperää on lähes mahdoton jäljittää, vaikka elektroniikkateollisuus on kehottanut alihankkijoitaan välttämään kongolaista tantaalia.

Tantaalin kautta Kongon sisällissodan lonkerot ulottuvat myös suomalaisiin yhtiöihin sekä jokaisen arkipäivään.

- Tässä ja edellisessä dekkarissa käsitellään sitä, miten jokaisen yksittäisen ihmisen elämä liittyy isompiin kansainvälisiin kuvioihin ja päinvastoin. Kongon sota on minusta kärjekäs esimerkki siitä, miten meidän arkielämällämme on tekemistä niinkin kaukaisen asian kanssa kuin Kongon sota, joka on yksi tuhoisimmista toisen maailmansodan jälkeisistä konflikteista maailmassa, Airaksinen muistuttaa lähes unohdetusta sodasta.

YK:n turvallisuusneuvosto on tuottanut viime ja toissa vuonna kaksi raporttia tantaalin ja muiden luonnonvarojen laittomasta kaupasta Itä-Kongon alueella. Niissä löydettiin 123 firmaa ja yksityistä henkilöä, jotka ovat suoraan tekemisissä kaupan kanssa.

Paha, pahempi, Pohjola

Sodan jälkeen SKP:n johto taisteli
raivoisasti nordismia vastaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti, syyskuu 2004)

Ruotsi on demokraattisen maailman silmissä poliittisesti takapajuinen maa, joka kyllä kiillottaa kilpeään lastenhuollolla, mutta on tosi asiassa natsipakolaisten ja quislingien pesäpaikka. Tätä mieltä oli nimimerkki Tavallinen ihminen eli Hertta Kuusinen Vapaa Sana -lehdessä julkaistussa kirjoituksessa tammikuussa 1946. Samoina päivinä SKP:n pää-äänenkannattaja Työkansan Sanomat totesi pääkirjoituksessaan, etteivät skandinaaviset suhteet ole mitään viatonta kansalaistoimintaa, sillä "pohjoismaisen demokratian" suojassa viihtyvät "sotainen seikkailunhalu, pinttynyt venäläisviha ja demokraattisen edistyksen pelko."

Tutkija Mikko Majander sanoo, ettei Suomesta tullut kansandemokratiaa, koska Suomi oli Pohjoismaa. Ehkä juuri sen takia sodan jälkeisen Suomen yhdelle valtapuolueelle SKP:lle pohjoismaisuus edusti kaikkea kuviteltavissa olevaa pahaa. Moskova luki Skandinavian maat vihollisen leiriin ja SKP:n tehtävänä oli pitää Suomi mahdollisimman kaukana niistä. Tämä tarkoitti myös sitä, että puolue rajoitti 1940-luvun lopulla aika ajoin voimakkaasti omiakin kontaktejaan pohjoismaisiin veljespuolueisiinsa. Puoluekokouksissa voitiin kyllä tavata kahden kesken, mutta ajatus kaikkien Pohjolan kommunististen puolueiden yhteisestä kokouksesta oli tulenarka.

Käänne tässä tapahtui vuonna 1947, jolloin suomalaiset alkoivat kutsua skandinaavisia tovereita tänne. Mikko Majander päättelee käänteen takana olleen se, että SKP:llä nähtiin olevan Moskovan auktorisoima ison veljen valvova rooli suhteessa veljespuolueisiinsa.

- Tämä kaitsijan rooli näkyy 1947 ja erityisesti 1948. Mutta se häviää johonkin, koska kun Norjan puolueessa tulee puoluehajaannus 1949, niin suomalaiset olivat minusta siinä aika pihalla. Tämä osoitti myös Moskovalle, ettei SKP pystykään pitämään Skandinaviaa ruodussa, Majander sanoo.

Pohjoismainen
blokki hampaissa

Erityisesti Neuvostoliiton ja SKP:n hampaissa oli Pohjolan muokkaaminen osaksi syntymässä olevaa länsiblokkia, josta neuvostoarvion mukaan päävastuun kantoi Ruotsi. Tukholman lähettiläs Ilja Tshernyshev raportoi Ruotsin pyrkivän vahvistamaan jatkuvasti taloudellista, kulttuurista ja poliittista vaikutusvaltaansa Norjassa, Tanskassa ja Suomessa.

Syksyllä 1945 SKP:n pääsihteeri Ville Pessi tuomitsikin kehityksen puhuessaan puoluekokoukselle:

"Suomen puolelta on jyrkästi sanouduttava irti kaikista niin sanotun'pohjoismaiden blokin' muodostamispuuhista. Sellaiset puuhat ovat tunnetusti Ruotsin ja Suomen taantumuspiirien vouhkailua, jonka kärki tähtää Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteisymmärryksen ja vuorovaikutuksen rikkomiseen."

Saman vuoden joulukuussa SKP torjui pohjoismaisten kommunistipuolueiden yhteisen kokouksen, koska "me olemme ylipäätään skandinaavisia blokkeja vastaan."

Ajatus pohjoismaisesta blokista ei sinänsä ollut mitenkään tuulesta temmattu. Sosiaalidemokraattien yhteistyökomitea teki tammikuussa 1946 pitkälle meneviä ehdotuksia, joissa olisi koordinoitu maiden kesken sosiaalilainsäädäntöä, yhteisiä työmarkkinoita ja teollisuuden kehittämistä.

Moskova
nuotitti

Sanat olivat Ville Pessin ja muiden SKP:n johtajien, mutta Mikko Majanderin mukaan nuotit tulivat Moskovasta. Majanderin mukaan varsinkin kommunistien kenttä, mutta myös puoluejohto olisi halunnut kehittää skandinaavisia suhteita, olivathan ne aidosti suosittuja kansan keskuudessa. Mutta puhdasoppisuuden nimissä se ei ollut mahdollista.

Ville Pessi kysyi Moskovasta, onko puolue oikealla linjalla kieltäytyessään osallistumasta pohjoismaisiin kokouksiin. Mikko Majanderin tulkinnan mukaan Pessi itse asiassa pyysi lupaa osallistua niihin.

- Skandinavismi oli valttikortti, joka annettiin sosiaalidemokraattien käsiin, hän päättelee.

Kiusallinen
kansankoti

Skandinavismi oli kiusallinen esimerkki SKP:lle, tai Majanderin sanoin aatteellinen basilli. Varsinkin Ruotsissa kansankoti-mallia oli toteutettu sosiaalidemokraattien johdolla jo 1930-luvulta alkaen.

- Se tuotti selvästi sekä aineellisia että poliittisia tuloksia myös työläisille, ja se oli sosiaalidemokraattinen malli. Työläisnordismi vetosi ammattiyhdistysväkeen, sekä kommunisteihin että sosiaalidemokraatteihin. Poliittisella tasolla se oli sosiaalidemokraattinen malli. Tämähän se ongelma sitten oli.

Kommunistien suhtautuminen Pohjolaan oli 1930-1950 -luvulla aaltoliikettä. Kun 1930-luvulla kommunistinen liike oli Suomessa kielletty ja ay-liike heikko, niin pohjoismaisuus nähtiin positiivisena asiana suhteessa suomalaiseen oikeistoterroriin. Ja olihan 1944-1947 SKP:n ohjelmassa hyvinvointipolitiikkaa ja kansanrintamaa.

Lopullisesti pohjoismaisuus alettiin nähdä Majanderin mukaan positiivisena mallina jo 1950-luvun alussa. Sitä ennen kampanja pohjoismaisuutta vastaan oli huipussaan keväällä 1948. Kommunistilehtien mukaan amerikkalainen imperialismi oli muuttanut koko Skandinavian sodanlietsonnan pesäpaikaksi ja Ruotsi oli kapitalistinen helvetin esikartano, jossa pääministeri Tage Erlander kuherteli taantumuksen kanssa työväenluokan nujertamiseksi. "Pohjoismainen demokratia - naamioitua diktatuuria", julisti Vapaa Sana.

Kommunistien taistelulla ei Majanderin mukaan kuitenkaan ollut onnistumisen edellytyksiä, sillä pohjoismaisia siteitä solmittiin spontaanisti kansalaisjärjestötasolla, kun taas neuvostoystävyyttä opetusministeriön määräyksellä tehdä Neuvostoliittoa tunnetuksi opettajain kokouksissa.

SKP näki piruja kaikkialla. Mauri Ryömä haukkui skandinaavisen työläiskirjallisuuden, koska se salakuljettaa Suomeen nordismia samalla tavalla kuin Valitut Palat levittää amerikkalaista vaikutusta maailmalle. Puolueen nuorisotyöstä vastannut Paavo Kivikoski näki skandinaavista propagandaa siinä, että kansanhiihdot järjestettiin yhtä aikaa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

Käänne SKP:ssä,
ja Moskovassa

Mutta jo keväällä 1950 SKP:ssä tehtiin uutta arviota. Kontakteja Skandinaviaan päätettiin tiivistää ja ottaa positiivisempi kanta yhteisiin kokouksiin. Maailmankin arvioitiin muuttuneen: "Kapitalismin ja sosialismin maailmalle on mahdollista elää rauhassakin rinnan ja rauhallisessa kamppailussa on sosialismin voitto varma", sanoi SKP:n sisärenkaaseen kuulunut Terijoen hallituksen ministeri Inkeri Lehtinen puoluetoimikunnalle toukokuussa 1950.

Muutos heijasteli Mikko Majanderin mukaan Neuvostoliiton käännettä suhteessa Suomeen ja Skandinaviaan. Moskovassa ei enää uskottu, että Suomen asia hoituu tyydyttävästi kommunistien avulla ja toisaalta Ruotsin rooli kansainvälisessä politiikassa arvioitiin uudelleen. Maa oli jäänyt Naton ulkopuolelle ja sen liittoutumattomuus avasi mahdollisuuksia. Neuvostoliitto ei enää vastustanut Suomen osallistumista pohjoismaiseen yhteistyöhön, vaan teemaksi nousi Neuvostoliiton etujen ajaminen Pohjolassa suomalaisten avulla.

- Miksi 1951 on taite? Mikko Majander kysyy, ja vastaa:

- Pohjoismaista yhteiskuntaa ja pohjoismaista politiikkaa ei enää nähdä SKP:n ja Neuvostoliiton taholta uhkana, vaan myös mahdollisuutena kylmässä sodassa, missä Pohjoismaat ovat kuitenkin pikkuisen leirien välissä. Kylmässä sodassa aukeni tilaa tällaiselle mallille ja kyllä minun mielestäni suomalaiset kommunistit sitä mielellään tulivat jakamaan. Ilman muuta suomalainen kommunismi on ollut hyvinvointipolitiikan kannalla ja sitä rakentamassa.

Mikko Majander väitteli syksyllä 2004 aiheesta, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa.

Raid iskee yksityistäjiin

Moraalinen rosvo kohtaa
moraalittomat vallanpitäjät

(Kansan Uutisten Viikkolehti kevät 2003)




Raidin ohjaaja Tapio Piirainen on romantikko. Hän uskoo, että lopulta kansa on oikeassa ja paha saa palkkansa.

KAI HIRVASNORO

Uusi Voima -lehden toimitus tuhoutuu murhapoltossa. Maailmanpankin vastainen mielenosoitus päättyy yhden mielenosoittajan murhaan. Alamaailman torpedon Raidin entinen tyttöystävä, Attac-aktivisti Tarja, on kateissa. Suomen hallitus on yksityistämässä Valtion Energia -yhtiötä.

Kahden vuoden takainen tv-sarja Raid oli täysosuma ja katsojamenestys. Nyt sarjan tekijäjoukko yrittää räjäyttää pankin myös valkokankaalla. Tänään ensi-iltansa saava Raid-elokuva on tehty varman päälle. Juonikuvio on periaatteessa sama kuin tv-sarjassa: Ministerit ja korkeat virkamiehet kähmivät itselleen etuja valtion omaisuudella. Mutta lain molemmilta puolilta löytyy vielä oikeudentuntoa ja ehkä nuhjuisia, mutta kunniallisia ihmisiä, jotka pistävät pelin poikki.

Myös tv-sarjan värikäs henkilögalleria pieniä sivurooleja myöten on otettu mukaan elokuvaan sellaisenaan. Perse-Arska antaa tärkeän vihjeen ja Maradona näyttäytyy jalkapalloineen. Komeimman roolityön elokuvassa tekee kuitenkin Juha Muje omaisuutensa menettäneenä pornokauppias Sundmanina. Pitkän juomaputken jälkeen Sundman vapisee ja tärisee niin, että pahaa tekee katsomossakin.

Poliittinen
tausta

Suomessa on EU-maiden toiseksi korkein työttömyys. Tuloerot kasvavat, pohjoismaista sosiaaliturvaa romutetaan. Kilpailukyvyn ja EU-direktiivien varjolla valtion omaisuutta yksityistetään. Postipalvelut lopetetaan syrjäkyliltä, koulut, kaupat ja terveydenhoito siirretään asutuskeskuksiin. Maaseutu autioituu ja kaupunkien ongelmalähiöt saavat uusia asukkaita. Pelastusarmeijan leipäjonot pitenevät. Sama kehityskulku etenee Euroopassa; ja vielä julmempana kehitysmaissa. Eikö kaikkialla maailmassa ihmisillä ole sama yksinkertainen toive: elää ihmisarvoista elämää? Merenrantatalot, ferrarit, uima-altaat ja rasvaimut ovat harvojen tarpeita. Mutta se maailma jossa me elämme on rakennettu jälkimmäisen vähemmistön ehdoilla. Siksi haluan tehdä tämän elokuvan.

Näin kirjoittaa Raidin ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Tapio Piirainen elokuvan saatesanoissaan.

Fiktiosta tuli
Sonera-faktaa

Raid on siis pitkästä aikaa ensimmäinen kotimainen rikoselokuva. Mutta se on vielä enemmän. Se on poliittinen elokuva, myöntää ohjaaja Piirainen muutama minuutti sen jälkeen, kun on ensimmäisen kerran nähnyt valmiin työnsä valkokankaalta.

- Helvetin ajankohtainen, oli näyttelijä Juha Muje kuiskannut Piiraisen korvaan heti ennakkonäytöksen jälkeen.

Niinpä.

Raid kuvattiin viime kesänä. Tapio Piirainen kertoo, että kuvausten aikaan häntä epäilytti, onko kaikki elokuvaan kirjoitettu oikeasti mahdollista.

- Itse epäilin, pystyvätkö ulkopuoliset noin vain seuraamaan teletunnistetietoja. Mutta ei siinä kauaa kestänyt, kun tämä Soneran juttu paljastui, hän juttelee.

Piirainen sanoo olevansa lähinnä pettynyt siihen, että hänen kirjoittamansa fiktio muuttui tältä osin faktaksi.

Vaikeaa on
vaikuttaa

Raidin maailma on mustavalkoinen. Vallanpitäjät ovat roistoja ja roistot puolustavat oikeutta. Tapio Piirainen kiistää, että hänen oma näkemyksensä politiikasta olisi näin kyyninen.

- Jos ottaa kyynisen näkemyksen politiikkaan, niin päädytään siihen, että meillä on Kustaa Vaasa. On tämä nykyinen systeemi kuitenkin parempi, että saamme itse äänestää, kuka meidän asioistamme päättää.

- Mutta jollakin lailla tuntuu siltä, että ihmiset eivät enää pysty äänestämällä vaikuttamaan tärkeinä pitämiinsä asioihin. En tiedä miksi niin on. Mutta tässä oli vähän aikaa sitten tutkimus, jossa kysyttiin, mitä ihmiset haluaisivat poliitikkojen ajavan. Ja siinä ainoastaan kahdeksan prosenttia vastaajista halusi, että julkisia palveluita kilpailutetaan ja yksityistetään. Mutta kun katsotaan, mitä poliitikot haluavat, niin he nimenomaan pitävät yksityistämistä järkevänä.

- Mutta kuten sanoin, kyyninen suhtautuminen politiikkaan ja yhteiskuntaan ei sekään ole hyvä asia. Uskon, että aika monet poliitikot aatesuunnasta riippumatta ovat vilpittömällä mielellä liikkeellä. Mutta ehkä heistä osa sitten on vähän keskinkertaisia, arvelee Piirainen.

Tausta löytyi
todellisuudesta

Raidin pääjuonena on Valtion Energia -nimisen yhtiön yksityistämiseen liittyvä kähmintä. Ostajaehdokkaita arvioi hallituksen laskuun seurapiirijulkkis, kreivi Nardi Dei, ja kuviossa on vahvasti mukana kansainvälinen liikemies Hollander. Tapio Piirainen kertoo, että tarina sai vaikutteita todellisesta tapauksesta, yrityksestä yksityistää Viron rautateitä, minkä taustalta löytyi juuri Raidissa kuvatut kytkennät. Oikeassa elämässä välikätenä oli sveitsiläinen konsulttiyhtiö ja lahjontaa esiintyi Viron pääministeriä myöten.

Mutta ei kai sellaista Suomessa voisi tapahtua?

- Ei kai. Mutta jos joku olisi kaksi vuotta sitten väittänyt, että suomalainen firma alkaa salakuunnella ihmisten puheluita omalla päätöksellään ja siksi, että niille on annettu siihen avaimet yksityistämällä se firma...Piirainen pohtii.

- En minä sitä sano, että se on kaiken pahan alku ja juuri, että tällaisia toimintoja yksityistetään. Mutta ainakin se tekee ihmisten työpaikoista hirveän epävarmoja. En usko, että esimerkiksi HKL:n bussikuskit ovat tästä kilpailuttamisesta kauhean innostuneita, kun he vaihtavat aina muutaman vuoden välein työpaikkaa ja hintaa pieksetään koko ajan pienemmäksi. Ja mistä muusta sitä voi enää ottaa kuin kuskin palkasta?

Antipatioista
syntyi tv-Raid

12-osainen tv-sarja Raid keräsi joka kerran yli miljoona katsojaa. Menestyksestä huolimatta sellaista vaihtoehtoa ei Tapio Piiraisen mukaan ollut, että olisi tehty jatkoksi toinen tv-sarja. Raidin piti päätyä nimenomaan elokuvateattereihin.

Alkuperäinen Raid on kirjailija Harri Nykäsen luomus. Hän on kirjoittanut kymmenessä vuodessa kuusi Raid-romaania, joiden päähenkilöt ovat samat kuin tv-sarjassa ja elokuvassa. Muuten kirjat ovat aivan erilaisia. Ne liikkuvat alamaailman pikkurikollisten parissa ja vain uusimmasta romaanista Raid ja legioonalainen löytyy poliittinen kytkentä.

Harri Nykäsen yhteistyökumppani Tapio Piirainen päätyi elokuvan pariin pitkän tien kautta. Takana on opiskeluja elektroniikka-asentajaksi, nuoriso-ohjaajaksi, kehityspsykologiksi ja jopa klassisen kitaran soittajaksi. Elokuvataiteen laitoksen ohjaajalinjalle hänet valittiin vasta 32-vuotiaana ja sen jälkeen Piirainen on työskennellyt Ylessä, missä hänen tunnetuin ohjauksensa ennen Raidia lienee Jari Tervon romaaniin perustuva Poliisin poika. Yhteiskuntaan aseella kantaa ottavan ja kirjoista poikkeavan Raidin Tapio Piirainen ja Harri Nykänen kehittelivät yhdessä.

- Meillä on Harrin kanssa yhteiset antipatian kohteet ja aika lailla samanlaiset mielipiteet monista asioista. Jotenkin tuntui, ettei jostakin varastetusta huumepussista viitsi vääntää pitkää elokuvaa. Ja kun elokuva on kuitenkin hyvä tapa kertoa yhteiskunnasta, niin miksi ei käyttäisi sitä mahdollisuutta? Piirainen miettii.

Politiikkaa
ja huumoria

Harri Nykänen kertoo, että 12-osaiseen sarjaan piti löytää tarina, joka kestää.

- Se ei voinut olla mikään alamaailman pieni nirhama tai välienselvittely, vaan siinä piti olla iso yhteiskunnallinen kuvio, joka paljastuu pala palalta ja ratkeaa lopussa. Realiteetit ohjasivat sitä sarjaa eri tavalla kuin kirjoja. Molemmat olimme sitä mieltä, että yhteiskunnallisia kuvioita on ihan hauska käyttää ja ottaa jopa todellisuudesta hahmoja, jotka jotkut ehkä tunnistavat ja jotkut eivät. Samaan kähmintään kuin elokuvassa voi törmätä pelkästään lukemalla poliittisia uutisia päivälehdistä, Nykänen sanoo.

- Kyllä siellä (politiikassa) aika uskomattomia veivauksia ja sanojen selityksiä näkee. Seuraavana päivänä ollaan aivan toista mieltä ja valmiita lähtemään mukaan johonkin, mitä on edellisenä päivänä vastustettu.

Harri Nykänenkin halusi elokuvasta poliittisen, mutta huumorin varjolla.

- Kyllä me molemmat olimme sitä mieltä, että kun tätä lähdetään tekemään, niin rutistetaan sitten nenästä joitakin ja käytetään melkein lehdistä otettuja lehmänkäännöksiä.

Keiden nenää te halusitte rutistaa?

- Kenen tahansa. Ei siinä ole mitään poliittista ilmansuuntaa. Jos kenen tahansa toiminnassa on epäeettisyyttä, pelkurimaisuutta, vastuunpakoilua, liikaa laskelmointia tai mitä tahansa, mitä politiikassa joskus on, niin sille on hyvä puolueesta riippumatta nauraa.

Moraalia ja
romantiikkaa

Elokuvani tarina alkaa, kun ammattirosvo Raid palaa Suomeen etsimään naistaan ja löytää palaneen talon rauniot. Rikospoliisin hyllytetty komisario Jansson opastaa Raidin tuhopolttajien jäljille. "Voiko poliisiin luottaa", Raid kysyy. "Siinä kun rosvoon", Jansson vastaa.

Raidin liittolaiset ja ystävät ovat rupusakkia: juoppoja ja luusereita, mutta moraalisempia kuin vallanpitäjät, poliitikot ja talouselämän vaikuttajat, jotka maata johtavat. Käsitys on romanttinen, tunnustan sen. Mutta uskon silti, että lopulta kansa on aina oikeassa. Ja näin uskoo myös Raid. Välienselvittelyjen jälkeen osa demokratiaa pelastuu, mutta sen hintana on Raidin rakkaus, kirjoittaa ohjaaja Tapio Piirainen.

Elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon haastattelu

Tshetsheenit uhrataan,
jotta bisnes pyörii

(Kansan Uutisten Viikkolehti syksyllä 2004)

Toisessa Tshetshenian sodassa on monia kansanmurhan piirteitä, mutta suoranaiseksi kansanmurhaksi Kaukasuksella kuvannut ohjaaja Pirjo Honkasalo ei sitä nimitä. Sen sijaan etnistä puhdistusta sodassa tapahtuu paljon.Tshetsheeneille kostetaan, koska Venäjällä koetaan ensimmäisen sodan loppuminen häpeälliseksi.

KAI HIRVASNORO

Lasten kasvot täyttävät valkokankaan Pirjo Honkasalon uudessa dokumentissa Melancholian 3 huonetta. Dokumentti nähtiin jo syyskuun alussa Venetsian filmifestivaaleilla, missä se sai mm. ihmisoikeuspalkinnon ja valtaisan julkisuuden. Elokuva on jo myyty kaikille Euroopan suurille televisioyhtiöille, muttaHonkasalon suureksi iloksi se saa myös elokuvateatterilevityksen 16 maassa.

Elokuvassa nähtävät lasten kasvot kuuluvat 9-15 vuotiaille pojille, enimmäkseen pojille. Ensimmäisessä "melancholian huoneessa" he ovat kadetteja Kronstadtin sotilasakatemiassa, toisessa lapsia Tshetshenian rauniopääkaupungissa Groznyissa ja kolmannessa pakolaisia Tshetshenian naapuritasavallassa Ingushiassa. Kasvoja yhdistää se, että vaikka pojat ovat vastakkaisista leireistä, ovat he sen saman Venäjän ja Tshetshenian välisen sodan uhreja. Monet Kronstadtin pikkukadeteista ovat entisiä katulapsia, mutta osa on Tshetsheniassa käytävän sodan orpoja.

Kolmen melancholian huoneen kautta Honkasalo kuvaa sitä, miten viha kasvaa jo lapsiin. Tarina siirtyy lapsesta lapseen, ja venäläiset ja tshetshenialaiset lapset muodostavat yhdessä elokuvan päähenkilön.

Pitkän linjan dokumentaristi Pirjo Honkasalo lähti aluksi tekemään suurelle amerikkalaiselle tuottajalle yhtä osaa Raamatun kymmentä käskyä kuvaavaan dokumenttiin. Hän valitsi itselleen käskyn "älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi", mutta dokumenttia ei koskaan syntynyt. Ohjaajan ja tuottajan välille syntyi kiista elokuvan oikeuksista. Tuottaja ei suostunut antamaan Honkasalolle oikeutta elokuvan lopulliseen leikkaukseen eikä Honkasalo antanut periksi. Pirjo Honkasalolle jäi käteen kuitenkin aihe ja vuoden aikana syntynyt käsikirjoitus, jolle löytyi eurooppalainen rahoitus.

Viholliskuvia
ja häpeää

Käskyä "älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi" Pirjo Honkasalo alkoi heti ajatella viholliskuvien kautta. Jo lapsiin rakennetaan viholliskuvia, jotka painuvat iän myötä näkymättömiin. Viholliskuvien purkaminen on vaikeaa, koska niiden olemassaoloa ei edes tajua. Itse käsky jäi valmiista elokuvasta pois, mutta teema säilyi.

- Kun sitten mietin näitä viholliskuvia, niin siihen yhtyi henkilökohtainen häpeäni siitä, etten elokuvantekijänä sano mitään siitä, mitä Tshetsheniassa tapahtuu, vaikka sen hyvin tiedän. En edes miettinyt muita maailmankolkkia, Honkasalo kertoo.

Venäläisten suhtautumista Tshetsheniaan hän pitää häkellyttävänä. Koska tiedotusvälineet ovat siirtyneet valtion valvontaan, menee propaganda täysillä läpi. Honkasalo oli kuvaamassa Venäjällä Moskovan Dubrovka-teatterin kaappauksen aikaan kaksi vuotta sitten.

- Iltaisin katselin telkkaria. Sanoin, että jos olisin täällä vielä kaksi viikkoa, niin minunkin mielestäni tshetsheeni olisi eläin. Niin vahvaa ja yksipuolista se tiedotus on.

Erityisen masentavana Pirjo Honkasalo pitää sitä, että myös Venäjän intellektuellit ja esimerkiksi hänen tuntemansa dokumentaristit pitävätTshetshenian sotaa täysin oikeutettuna.

- Selvästi se johtuu siitä, että Venäjällä on älykkäilläkin ihmisillä tietty suuruusdilemma. Se vielä värittyy helposti uskonnon kautta. He ovat tavallaan vähän valittu kansa, Honkasalo miettii.

Mooren tyyli
ei innosta

Suomessa eletään parhaillaan jonkinlaista dokumenttibuumia. Michael Mooren kohuelokuvan Fahrenheit 9/11 on elokuvateattereissa nähnyt uskomattomat yli 70 000 katsojaa ja Morgan Spurlockin pikaruokakulttuuria kritisoiva Super Size Me herätti valtaisaa huomiota. Ranskalaisen Thomas Balmesin Nokia-elokuva Säädyllinen tehdas nähtiin toissapäivänä televisiossa alle kaksi viikkoa maailman ensi-illastaan.

Melancholian 3 huoneella ja amerikkalaisilla kohudokkareilla ei ole muuta yhteistä kuin että ne mahtuvat dokumentti-nimikkeen alle. Melancholia etenee hitaasti surumielisen musiikin (säveltänyt Sanna Salmenkallio) tahdissa. Kertojaa käytetään hyvin vähän ja elokuva pistää katsojan ajattelemaan eikä iske sanomaansa Mooren tapaan päin naamaa. Pirjo Honkasalo kuvaa Michael Mooren tyylilajia 1970-lukulaiseksi, jossa etsitään pahan ydin ja karnevalisoidaan se.

- Totta kai se on nuorena kiva paukuttaa. Saa suunnatonta tyydytystä, kun on oikein nokkela ja herjaa vallanpitäjiä, Honkasalo nauraa.

Mutta 1970-luvun itse jo kokeneena - joskaan ei Moore-tyylisiä elokuvia tehneenä - hän ei enää itse innostu sellaisesta, vaikkakin kehuu Fahrenheitia keskustelun herättämisestä.

- Itse en ole kiinnostunut sellaisesta poliittisesta elokuvasta, koska tekijä sulkee niissä itsensä syyllisten joukosta pois. Minä halusin käsitellä asiaa niin, että se on peili itsellenikin; ei ainoastaan se, mitä me ihmiset teemme toisillemme, vaan myös mitä minä teen.

Kapinallinen
Hadizat

Kaukasuksella Pirjo Honkasalo kävi ensimmäistä kertaa Melancholiaa kuvatessaan. Viimeksi hän oli siellä vuosi sitten. Alueella hän tutustui elokuvan ainoaan näkyvästi esillä olevaan aikuiseen, Hadizat Gataevaan, joka on ottanut Tshetshenian raunioista luokseen Ingushiaan asumaan kymmeniä tshetsheeniorpoja. Gataeva kasvoi itse lastenkodissa Groznyissa ja kertoi Honkasalolle vihaavansa kaikkea siihen liittyvää, kuten lukittua ruokakaapin ovea.

- Hadizat on tosi kaukana mistään sosiaalitantasta. Hän on aito kapinallinen ja anarkistinen mamma. Lastenkodista hän oli karannut sialla ratsastaen, Honkasalo kertoo.

Ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana Hadizat Gataeva toimi kenkäkaupan myyjänä, mutta auttoi vapaaehtoisena lääkäreitä.

- Hän näki, että on resuisia ja täisiä lapsia, joilla ei ole mitään, minne mennä. Kerran hän keräsi heitä seitsemän, vei kotiinsa ja kylvetti. Tästä tuli hänen elämäntehtävänsä. Hadizat tietää hyvin Groznyin lasten maailman ja missä he haistelevat liimaa.

Kosto elää vaikka
ei enää ole uutinen

Beslanin koulukaappausta lukuunottamatta Tshetshenia on lähes kadonnut uutisotsikoista ja myös kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen raporteista. Esimerkiksi Human Rights Watch on tänä vuonna raportoinut "vain" yhdestä yhdeksän tshetsheenisiviilin joukkomurhasta. Uutisten vähäisyyteen saattaa vaikuttaa se, että kansainväliset avustusjärjestöt on poistettu Tshetsheniasta. Kun Pirjo Honkasalon ryhmä kuvasi Tshetsheniassa ennen syyskuuta 2001, maassa oli paljon Amnestyn ja HRW:n ihmisiä.

-World Trade Centerin jälkeen Putin yhtyi kansainväliseen sotaan terrorismia vastaan ja silloin siunattiin hiljaisesti se, että Tshetshenia on Venäjän sisäinen asia. Kun menimme sinne seuraavan kerran, niin siellä ei ollut enää ketään. Kaikki oli heitetty ulos. Venäjä sai siunauksen, ettei kukaan näe, mitä Tshetsheniassa tapahtuu.

Pirjo Honkasalon mukaan siviileihin kohdistuva väkivalta ja puhdistukset jatkuvat kaiken aikaa.

- Voi vain kuvitella, mitä Tshetsheniassa on tapahtunut Beslanin jälkeen.

- Terroristit ovat tshetsheenien pahimpia vihollisia, koska tavallinen tshetsheeni ei saa koskaan ääntään kuuluviin ja hän on se, jolle kostetaan, Honkasalo painottaa.

Pirjo Honkasalon elokuvassa nähdään miten koko ajan Tshetshenian puolella asunut mullah Arbi teurastaa lampaan. Seuraavana aamuna Dubrovkan teatterikaappauksen päättymisen jälkeen venäläiset sotilaat tulivat Arbin kylään, keräsivät umpimähkään 19 poikaa ja tappoivat heidät kaikki.

- Hadizatin mukaan Arbi on psyykkisesti aika huonossa kunnossa, koska hän saarnaa maltillista islamia ja terrorismi on täysin hänen periaatteitaan vastaan.

Brutaali sota
terrorin taustalla

Pirjo Honkasalo painottaa, etteivät tshetsheenit yksioikoisesti vihaa venäläisiä.

- Venäläiset eivät tiedä tshetsheeneistä muuta kuin, että he ovat eläimiä, mutta tshetsheeneillä on hyviä venäläisiä tuttuja ja tämän sodan aikana molemmat ovat auttaneet toisiaan. Esimerkiksi Hadizat Gataevan rajavartijat antavat kulkea Groznyiin, koska tietävät, millä asioilla tämä liikkuu.

No mistä se tshetsheeniterrorismi sitten syntyy?

Pirjo Honkasalo muistuttaa, että kysymyksessä on 200 vuotta jatkunut itsenäisyystaistelu, jonka kuluessa Stalin siirsi lähes kaikki tshetsheenit pois kodeistaan. Tshetsheniassa on öljyn lisäksi muitakin luonnonrikkauksia, eri kulttuuri, eri uskonto ja eri kieli kuin venäläisillä. Terrorismin taustalla on se, että Venäjä yrittää pitää Tshetsheniasta kiinni äärimmäisen brutaalilla sodalla ja kaikilta tshetsheeneiltä on tapettu läheisiä. Honkasaloa ihmetyttää enemmänkin se, ettei terroristeja ole tätä taustaa vasten enempää.

- Näin suuri epätoivo on kiitollista maastoa fundamentalismille. Ja ennen kaikkea pitkään jatkunut avuttomuus, se että on voimaton vaikuttamaan omaan olotilaansa, hän sanoo.

Venäläisten
sisäinen asia?

Venäjä sanoo, että sodassa on kyse maan sisäisestä asiasta.

- Joidenkin tilastojen mukaan tshetsheenejä on miljoona ja 250 000 on tapettu. Voiko se olla maan sisäinen asia? Honkasalo kysyy.

Miksi muu maailma sitten sallii tämän tappamisen?

- Minusta siinä on hirveän kyyninen kauppapoliittinen näkökohta ihan EU:ltakin. Venäjä on valtava avautuva markkina-alue ja siinä uhrataan yhdet tshetsheenit, jotta bisnes pyörii.

Elokuvan herättämä suuri kansainvälinen mielenkiinto kertoo Honkasalon mielestä "toivottavasti" siitä, että eurooppalaisilla on pikkuisen huono omatunto. Honkasalo on varma siitä, että Kremlkin tietää, ettei tämä sota lopu sotimalla. Kaikki mahdollinen on jo pommitettu ja silti pommitukset jatkuivat hänen käydessään viimeksi alueella. Ilmeisesti syynä on pelottelu ja kosto.

- Tämä toinen Tshetshenian sota on pitkälti koston luonteinen, koska Jeltsinin aikaan ensimmäisen sodan loppuminen oli jollakin tapaa häpeällistävenäläisille.

Pirjo Honkasalo sanoo, että sota loppuu vain neuvottelemalla. Ei leikkivaaleilla valitun Tshetshenian uuden presidentin kanssa, vaan tshetsheenien pitäisi saada valita itselleen kansainvälisen yhteisön avulla johto demokraattisissa vaaleissa. Rauhaa Honkasalo toivoo myös venäläisten itsensä kannalta.

- En ole Venäjän vastainen, vaikka kritisoin sitä. Näen hyvin syvästi, että Venäjän kansa kärsii tästä sodasta. Venäjällä on perinteisesti ollut aika raaka ihmiskuva, ja he kaipaisivat humaanimpaa ihmiskuvaa itselleen. Mutta tämän sodan jatkuminen brutalisoi ihmiskuvaa. Ihmisten itsensä takia tämä olisi välttämättä saatava loppumaan.

Suomi Natossa, lyhyt oppimäärä

Armeijaa yhteensovitettu vuodesta 1995,
poliittista yhteistyötä yli kymmenen vuotta

(Kansan Uutisten Viikkolehti keväällä 2003)

Suomi on jo niin Nato-yhteensopiva, että suomalainen prikaatinkenraali johti tänä vuonna (2003) puoli vuotta Naton operaatiota Kosovossa. Suomesta Naton ja muiden kansainvälisten toimijoiden joukkoon on korvamerkitty noin 2 500 henkilöä.

KAI HIRVASNORO

Samaan aikaan kun Suomessa viritellään keskustelua mahdollisesta Nato-jäsenyydestä, ovat suomalaiset jo monin tavoin mukana Naton toiminnassa. Poliittisesti Suomea on yhteensovitettu Nato-järjestelmään jo yli kymmenen vuoden ajan ja sotilaallisesti vähän vähemmän aikaa.

Poliittinen yhteensovittaminen alkoi vuonna 1992, kun Suomi meni mukaan Naton perustaman Pohjois-Atlantin kumppanuusneuvoston (NACC) toimintaan. Sotilaallinen yhteistyö alkoi vuonna 1994 Suomen liityttyä Naton rauhankumppanuusohjelmaan (PfP) ja tällä hetkellä Suomen kaltaisten PfP-maiden puolustusvoimia yhteensovitetaan Nato-järjestelmiin PARP-prosessissa (Planning and Review Process), jonka ensimmäinen vaihe alkoi vuonna 1995. NACC:n on sittemmin korvannut Euro-atlanttinen kumppanuusneuvosto (EAPC), jonka jäseniä ovat 19 Nato-maata ja 27 rauhankumppania.

Kumppanuusneuvostossa kokoontuvat jäsenmaiden Nato-suurlähettiläät kerran kuukaudessa ja sen toimintaa johtavat puolustus- ja ulkoministerit. Esimerkiksi viime tiistaina oli puolustusministerikokous.

Konkretiaa rauhan-
kumppanuudelle

Ministerikokouksissa kehitetään uusia työmuotoja ja konkretiaa rauhankumppanuudelle, luonnehtii ylijohtaja Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä. Hän toimi 1999-2002 puolustusasiainneuvoksena Suomen Nato-suurlähetystössä.

- Yleisesti ottaen siellä linjataan yhteistyön muotoja poliittisesti ja sitten siellä käsitellään paljon ajankohtaisia kysymyksiä, kuten tällä hetkellä Afganistania. Tällä viikolla pidetyssä puolustusministerikokouksessa käsiteltiin muun muassa kumppanuusmaiden puolustusjärjestelmien uudistamista sekä keskusteltiin uusista uhkakuvista ja siitä, millaista toimintakykyä niitä vastaan tarvitaan.

Pauli Järvenpään mukaan kokouksissa käsitellään hyvin konkreettisia asioita. EAPC:ssä Naton jäsenet ja rauhankumppanit ovat tasaveroisessa asemassa. EAPC:n alla on erilaisia komiteoita, joissa valmistellaan rauhankumppanuusasioita. Suomi on myös näissä mukana. Brysselissä toimiessaan Pauli Järvenpään vastuuseen kuului poliittis-sotilaallinen ohjauskomitea.

- Siinä käsiteltiin kaikkea käytännön sotilaspoliittista toimintaa, jota meillä kumppaneilla on Naton kanssa. Siellä valmisteltiin dokumentteja, tehtiin päätöksiä ja myös Suomi oli siellä päätöksentekijänä.

- Mutta pitää sanoa, että me olemme mukana ainoastaan siinä, mikä kuuluu kumppanuustoiminnan piiriin, emme Naton jäsenmaiden toiminnassa, Järvenpää korostaa.

Poliittista ja sotilaallista
yhteistoimintaa

Rauhankumppanuus on käytännössä edellä mainittua poliittista yhteistyötä ja toiseksi sotilaallisen yhteistoimintakyvyn kehittämistä, jonka keskeinen väline on PARP-prosessi.

- Yhteistyökyvyn lopputulos on sitten se Nato-operaatio, johon kumppanit osallistuvat, Pauli Järvenpää sanoo.

Rauhankumppanit ovat osallistuneet Nato-johtoisiin rauhanturvaoperaatioihin Bosniassa ja osallistuvat edelleenkin operaatioihin Kosovossa sekä Afganistanissa.

Mitä sellaista Nato tekee, mikä ei kuulu rauhankumppanuuden piiriin?

- Nato kehittää tiukempien kriteerien kautta omia joukkojaan. Meidän kumppanuustavoitteemme ovat aika paljon löysempiä ja vähemmän vaativia kuin Naton joukkotavoitteet. Samoista kyvyistä puhutaan, mutta meille ne ovat vapaaehtoisia ja Naton jäsenille velvoitteita. Eivät ne Naton jäsenillekään ole sinänsä pakollisia, kaikkihan ne ovat suvereeneja valtioita, jotka tekevät, mitä haluavat. Mutta jäsenvelvoite on olemassa.

Nato-maat tekevät keskenään päätökset operaatioiden alkamisesta, sen muodoista ja voimankäyttösäännöksistä sekä siitä, millä tavalla joukkoja aletaan vähentää.

- Kaikki nämä ovat sellaisia asioita, joihin me pääsemme mukaan siinä vaiheessa, kun Nato on jo tehnyt päätöksensä. Jäsenten etuoikeus on tehdä päätökset ja me sitten vain hyväksymme tai hylkäämme, Pauli Järvenpää selittää.

Ja loppujen lopuksi Nato on edelleen puolustusliitto, ja sen puolustussuunnitteluun rauhankumppaneilla ei ole mitään asiaa.

Suomalainen johti
Kosovossa operaatiota

Suomen armeija on yhteensovitettu Naton järjestelmiin jo sillä lailla, että Suomen oli mahdollista johtaa puoli vuotta ensimmäisenä Naton ulkopuolisena maana Nato-operaatiota Kosovossa.

- Meiltä oli prikaatinkenraali johtamassa tätä prikaatia. Se jo kuvastaa sitä, kuinka pitkällä me olemme. Pystymme johtamaan jopa tällaista monikansallista Nato-operaatiossa olevaa prikaatia. Se on aika pitkän työn tulos.

Tuo työ alkoi vuonna 1995, kun PARP-prosessin ensimmäinen vaihe käynnistyi. Yhteensovittamisen kohteita oli 13 ja huomiota kiinnitettiin esimerkiksi kielitaitoon. Hawk-harjoitushävittäjiä ohjaavat taistelunjohtajat alkoivat harjoitella varusmiesaikana operaatioita englanniksi.

- Myös meidän esikuntaupseeriemme pitää osata tarpeeksi hyvin englantia. Ja se tavoitehan ei pääty tavallaan koskaan, koska aina tulee uusia sukupolvia, joiden täytyy pystyä toimimaan Nato-kieliympäristössä, joka on englanti, Järvenpää kertoo.

Toinen PARP-jakso käsitti vuodet 1998-99. Uusia tavoitteita tuli nyt 36. Yksi merkittävimmistä koski ilmavoimia. Ilmavalvontaan ja -torjuntaan ei enää hankita mitään kalustoa, mikä ei ole Nato-yhteensopivaa. Kolmannella kierroksella yhteensopivuustavoitteita oli jo 64. Suomi muun muassa lupasi tehdä Natolle selvityksen kaupallisten tankkereiden vuokraamisesta polttoainetäydennyksiin kriisialueille, ja satamien ja lentokenttien tekniikkaa modernisoidaan.

Tällä hetkellä tavoitteita on 68. Jotkut tavoitteet ovat hyvin yksityiskohtaisia. Esimerkiksi kentällä kaikkien pitää pystyä käyttämään samaa polttoainetta kuorma-autoista lähtien. Samalla tavalla kaikkien pitää osata viestislangi ja viestiliikenteen aallonpituudet ovat samat kaikille.

Jäsenehdokkailla
kovempi koulu

Yksi kumppanuustavoite on ns. isäntämaatuki. Se tarkoittaa sitä, että Suomella on oltava valmius ottaa vastaan rauhankumppanuusharjoituksissa Nato-maiden ja kumppanimaiden joukkoja niin, että Suomessa tiedetään, millä tavalla laivoista ja lentokoneista puretaan lastit ja miten kuljetukset sujuvat harjoitusalueille.

- Aina kahden vuoden syklin jälkeen on lisätty näitä tavoitteita ja lopputulos on se, että pystymme olemaan mukana Naton johtamassa kriisinhallintaoperaatiossa.

Uusi, neljäs, PARP-kierros aloitetaan ensi keväänä. Tavoitteena on se, että maailmassa on yksi ja sama Naton kehittämä standardi jota käytetään myös EU:n ja YK:n operaatioissa. PARP-prosessin kohdalla on ehkä väärin puhua lopputuloksesta, koska se ei tule koskaan valmiiksi. Aina tulee uutta yhteensovitettavaa.

Naton uusien jäsenmaiden armeijoita yhteensovitetaan MAP-ohjelman (Membership Action Plan) puitteissa. Pauli Järvenpään mukaan PARP:n ja MAP:n välillä on suuri ero. MAP on jäsenyyteen kouluttava erityisohjelma, jossa käydään läpi poliittiset kysymykset, sotilaalliset kysymykset, resurssikysymykset, asiakirja- ja henkilöstöturvallisuuteen liittyvät kysymykset sekä oikeudelliset asiat.

- Hakijamaat ovat käyneet läpi hyvinkin laajasti ne yhteiskuntaa koskettavat kysymykset, joihin Nato vaikuttaa. Yksi osa näistä sotilaallisista kysymyksistä on sama kuin PARP-prosessi.

Järvenpää ottaa esimerkiksi asiakirjaturvallisuuden, joka pitää Naton uusissa jäsenmaissa rakentaa Naton standardien mukaiseksi. Kaikki asiakirjat hallinnossa käsitellään näiden standardien mukaisesti.

- Meillä voi olla ihan yhtä hyvät standardit, mutta ne eivät välttämättä ole Nato-standardit. Jos me hakisimme jäsenyyttä, niin se alue pitäisi perata läpi, että minkälaisia lukkoja kassakaappeihin tarvitaan ja ketkä henkilöt pääsevät mitäkin asiakirjoja katsomaan.

Nato-jäsenyys ei kuitenkaan kata yhteiskuntaa läheskään niin laajasti kuin EU-jäsenyys, Pauli Järvenpää huomauttaa. EU:n takia Suomessa jouduttiin muuttamaan tuhansia lakeja.

Koko armeijaa
ei yhteensoviteta

Jos Suomi hakisi Naton jäsenyyttä, se kävisi läpi oman valmennusohjelman. Mutta EU:n liittoutumattomista maista ainakin Suomi ja Ruotsi, ehkä Itävaltakin ovat jo sellaisessa kunnossa, ettei jäsenyyteen valmentava prosessi olisi kovin laaja.

- Teknisesti olemme niin hyvässä jamassa, Järvenpää kehaisee.

Pauli Järvenpää ei osaa sanoa esimerkiksi prosenteissa, kuinka Nato-yhteensopiva Suomen armeija on jo nyt. Puolustusvoimien silloinen komentaja Gustav Hägglund arvioi jo maaliskuussa 1999 Ilta-Sanomien haastattelussa, että "Suomi on kaikilta olennaisilta osiltaan valmis Naton jäseneksi."

- Jos me kykenemme johtamaan Nato-johtoisessa operaatiossa yhtä prikaatia, niin kyllä me aika hyvässä kunnossa ollaan, Järvenpää luonnehtii.

Mutta samalla hän korostaa, että koko Suomen armeijaa ei ole lähdetty laittamaan Nato-kuntoon, vaan ainoastaan ne yksiköt, jotka on ilmoitettu käytettäväksi erilaisissa kriisinhallintaoperaatioissa. Samat joukot on korvamerkitty myös YK:lle ja EU:n käyttöön. Joukot käsittävät pari pataljoonaa, kuljetuskomppanian, suojelukomppanian, esikuntaupseereita ja yhden miinalaivan. Koko poolissa on noin 2 500 ihmistä, joiden joukosta räätälöidään kulloisiinkin operaatioihin lähetettävät joukot.

Pääsääntöisesti Suomen kansainvälisiin tehtäviin korvamerkityt joukot koulutetaan Porin prikaatissa. Varusmiehille ilmoitetaan jo kutsunnoissa, että tällaiseen kansainväliseen kriisinhallintakoulutukseen hakeutuminen on mahdollista. Mukaan otettavat varusmiehet palvelevat 12 kuukautta, josta normaalikoulutuksen lisäksi he saavat kolmen kuukauden erikoiskoulutuksen. Koulutetut allekirjoittavat sitoumuksen, jonka mukaan he ovat kiinnostuneita kansainvälisistä tehtävistä ja heistä on koottu muutaman tuhannen henkilön rekisteri.

Nato-jäsenyys
olisi kriisinhallintaa

- Puolustusvoimain johdostakin on usein tuotu esille, että nämä kaverit pärjäävät tosi hyvin. Me pärjäämme näissä kriisinhallintaoperaatioissa ihan ammattiarmeijoiden rinnalla. Ihan ollaan kärkipäätä, Järvenpää kehuu.

Millaisiin operaatioihin Suomi osallistuisi Naton jäsenenä?

- Tällaisena normaaliaikana me osallistuisimme kriisinhallintaoperaatioihin samalla tavalla kuin nytkin. Olemme ykkönen tai kakkonen koko läntisessä Euroopassa sen suhteen, että paljonko meiltä on henkeä kohden rauhanturvaajia ulkona. Minkäänlaista painetta lisätä tätä määrällisesti ei ole.

- Toinen asia on se, että Naton jäsenenä me miettisimme, että mikä olisi meidän osuutemme artikla viisi -tilanteessa eli tilanteessa, jossa Nato päättäisi, että jotain jäsenmaata uhkaa hyökkäys tai hyökkäys on tapahtunut. Mitään pakkoa siinä tilanteessa ei olisi, mutta aika kova velvoite olla jollakin tavalla mukana.

Kun Suomi on näin paljon mukana Naton toiminnassa jo nyt, niin mikä muuttuisi, jos liittyisimme siihen jäseneksi?

- Olen verrannut sitä näin, että EU-jäsenyys käytännössä tappoi kymmenientuhansien pienviljelijöiden elinmahdollisuudet. Erilaisten direktiivien kautta se vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Mutta Nato-jäsenyys vaikuttaisi niin, että 300 ihmistä huomaisi päivittäisessä työssään, että olemme jäseniä. Ne ovat ne henkilöt, jotka kuuluisivat Naton esikuntiin, meidän Nato-edustustoon ja jotka täällä hoitaisivat Nato-asioita puolustusministeriössä ja puolustusvoimissa. Ei se kovin monta ihmistä koskettaisi.