Paha, pahempi, Pohjola

Sodan jälkeen SKP:n johto taisteli
raivoisasti nordismia vastaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti, syyskuu 2004)

Ruotsi on demokraattisen maailman silmissä poliittisesti takapajuinen maa, joka kyllä kiillottaa kilpeään lastenhuollolla, mutta on tosi asiassa natsipakolaisten ja quislingien pesäpaikka. Tätä mieltä oli nimimerkki Tavallinen ihminen eli Hertta Kuusinen Vapaa Sana -lehdessä julkaistussa kirjoituksessa tammikuussa 1946. Samoina päivinä SKP:n pää-äänenkannattaja Työkansan Sanomat totesi pääkirjoituksessaan, etteivät skandinaaviset suhteet ole mitään viatonta kansalaistoimintaa, sillä "pohjoismaisen demokratian" suojassa viihtyvät "sotainen seikkailunhalu, pinttynyt venäläisviha ja demokraattisen edistyksen pelko."

Tutkija Mikko Majander sanoo, ettei Suomesta tullut kansandemokratiaa, koska Suomi oli Pohjoismaa. Ehkä juuri sen takia sodan jälkeisen Suomen yhdelle valtapuolueelle SKP:lle pohjoismaisuus edusti kaikkea kuviteltavissa olevaa pahaa. Moskova luki Skandinavian maat vihollisen leiriin ja SKP:n tehtävänä oli pitää Suomi mahdollisimman kaukana niistä. Tämä tarkoitti myös sitä, että puolue rajoitti 1940-luvun lopulla aika ajoin voimakkaasti omiakin kontaktejaan pohjoismaisiin veljespuolueisiinsa. Puoluekokouksissa voitiin kyllä tavata kahden kesken, mutta ajatus kaikkien Pohjolan kommunististen puolueiden yhteisestä kokouksesta oli tulenarka.

Käänne tässä tapahtui vuonna 1947, jolloin suomalaiset alkoivat kutsua skandinaavisia tovereita tänne. Mikko Majander päättelee käänteen takana olleen se, että SKP:llä nähtiin olevan Moskovan auktorisoima ison veljen valvova rooli suhteessa veljespuolueisiinsa.

- Tämä kaitsijan rooli näkyy 1947 ja erityisesti 1948. Mutta se häviää johonkin, koska kun Norjan puolueessa tulee puoluehajaannus 1949, niin suomalaiset olivat minusta siinä aika pihalla. Tämä osoitti myös Moskovalle, ettei SKP pystykään pitämään Skandinaviaa ruodussa, Majander sanoo.

Pohjoismainen
blokki hampaissa

Erityisesti Neuvostoliiton ja SKP:n hampaissa oli Pohjolan muokkaaminen osaksi syntymässä olevaa länsiblokkia, josta neuvostoarvion mukaan päävastuun kantoi Ruotsi. Tukholman lähettiläs Ilja Tshernyshev raportoi Ruotsin pyrkivän vahvistamaan jatkuvasti taloudellista, kulttuurista ja poliittista vaikutusvaltaansa Norjassa, Tanskassa ja Suomessa.

Syksyllä 1945 SKP:n pääsihteeri Ville Pessi tuomitsikin kehityksen puhuessaan puoluekokoukselle:

"Suomen puolelta on jyrkästi sanouduttava irti kaikista niin sanotun'pohjoismaiden blokin' muodostamispuuhista. Sellaiset puuhat ovat tunnetusti Ruotsin ja Suomen taantumuspiirien vouhkailua, jonka kärki tähtää Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteisymmärryksen ja vuorovaikutuksen rikkomiseen."

Saman vuoden joulukuussa SKP torjui pohjoismaisten kommunistipuolueiden yhteisen kokouksen, koska "me olemme ylipäätään skandinaavisia blokkeja vastaan."

Ajatus pohjoismaisesta blokista ei sinänsä ollut mitenkään tuulesta temmattu. Sosiaalidemokraattien yhteistyökomitea teki tammikuussa 1946 pitkälle meneviä ehdotuksia, joissa olisi koordinoitu maiden kesken sosiaalilainsäädäntöä, yhteisiä työmarkkinoita ja teollisuuden kehittämistä.

Moskova
nuotitti

Sanat olivat Ville Pessin ja muiden SKP:n johtajien, mutta Mikko Majanderin mukaan nuotit tulivat Moskovasta. Majanderin mukaan varsinkin kommunistien kenttä, mutta myös puoluejohto olisi halunnut kehittää skandinaavisia suhteita, olivathan ne aidosti suosittuja kansan keskuudessa. Mutta puhdasoppisuuden nimissä se ei ollut mahdollista.

Ville Pessi kysyi Moskovasta, onko puolue oikealla linjalla kieltäytyessään osallistumasta pohjoismaisiin kokouksiin. Mikko Majanderin tulkinnan mukaan Pessi itse asiassa pyysi lupaa osallistua niihin.

- Skandinavismi oli valttikortti, joka annettiin sosiaalidemokraattien käsiin, hän päättelee.

Kiusallinen
kansankoti

Skandinavismi oli kiusallinen esimerkki SKP:lle, tai Majanderin sanoin aatteellinen basilli. Varsinkin Ruotsissa kansankoti-mallia oli toteutettu sosiaalidemokraattien johdolla jo 1930-luvulta alkaen.

- Se tuotti selvästi sekä aineellisia että poliittisia tuloksia myös työläisille, ja se oli sosiaalidemokraattinen malli. Työläisnordismi vetosi ammattiyhdistysväkeen, sekä kommunisteihin että sosiaalidemokraatteihin. Poliittisella tasolla se oli sosiaalidemokraattinen malli. Tämähän se ongelma sitten oli.

Kommunistien suhtautuminen Pohjolaan oli 1930-1950 -luvulla aaltoliikettä. Kun 1930-luvulla kommunistinen liike oli Suomessa kielletty ja ay-liike heikko, niin pohjoismaisuus nähtiin positiivisena asiana suhteessa suomalaiseen oikeistoterroriin. Ja olihan 1944-1947 SKP:n ohjelmassa hyvinvointipolitiikkaa ja kansanrintamaa.

Lopullisesti pohjoismaisuus alettiin nähdä Majanderin mukaan positiivisena mallina jo 1950-luvun alussa. Sitä ennen kampanja pohjoismaisuutta vastaan oli huipussaan keväällä 1948. Kommunistilehtien mukaan amerikkalainen imperialismi oli muuttanut koko Skandinavian sodanlietsonnan pesäpaikaksi ja Ruotsi oli kapitalistinen helvetin esikartano, jossa pääministeri Tage Erlander kuherteli taantumuksen kanssa työväenluokan nujertamiseksi. "Pohjoismainen demokratia - naamioitua diktatuuria", julisti Vapaa Sana.

Kommunistien taistelulla ei Majanderin mukaan kuitenkaan ollut onnistumisen edellytyksiä, sillä pohjoismaisia siteitä solmittiin spontaanisti kansalaisjärjestötasolla, kun taas neuvostoystävyyttä opetusministeriön määräyksellä tehdä Neuvostoliittoa tunnetuksi opettajain kokouksissa.

SKP näki piruja kaikkialla. Mauri Ryömä haukkui skandinaavisen työläiskirjallisuuden, koska se salakuljettaa Suomeen nordismia samalla tavalla kuin Valitut Palat levittää amerikkalaista vaikutusta maailmalle. Puolueen nuorisotyöstä vastannut Paavo Kivikoski näki skandinaavista propagandaa siinä, että kansanhiihdot järjestettiin yhtä aikaa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

Käänne SKP:ssä,
ja Moskovassa

Mutta jo keväällä 1950 SKP:ssä tehtiin uutta arviota. Kontakteja Skandinaviaan päätettiin tiivistää ja ottaa positiivisempi kanta yhteisiin kokouksiin. Maailmankin arvioitiin muuttuneen: "Kapitalismin ja sosialismin maailmalle on mahdollista elää rauhassakin rinnan ja rauhallisessa kamppailussa on sosialismin voitto varma", sanoi SKP:n sisärenkaaseen kuulunut Terijoen hallituksen ministeri Inkeri Lehtinen puoluetoimikunnalle toukokuussa 1950.

Muutos heijasteli Mikko Majanderin mukaan Neuvostoliiton käännettä suhteessa Suomeen ja Skandinaviaan. Moskovassa ei enää uskottu, että Suomen asia hoituu tyydyttävästi kommunistien avulla ja toisaalta Ruotsin rooli kansainvälisessä politiikassa arvioitiin uudelleen. Maa oli jäänyt Naton ulkopuolelle ja sen liittoutumattomuus avasi mahdollisuuksia. Neuvostoliitto ei enää vastustanut Suomen osallistumista pohjoismaiseen yhteistyöhön, vaan teemaksi nousi Neuvostoliiton etujen ajaminen Pohjolassa suomalaisten avulla.

- Miksi 1951 on taite? Mikko Majander kysyy, ja vastaa:

- Pohjoismaista yhteiskuntaa ja pohjoismaista politiikkaa ei enää nähdä SKP:n ja Neuvostoliiton taholta uhkana, vaan myös mahdollisuutena kylmässä sodassa, missä Pohjoismaat ovat kuitenkin pikkuisen leirien välissä. Kylmässä sodassa aukeni tilaa tällaiselle mallille ja kyllä minun mielestäni suomalaiset kommunistit sitä mielellään tulivat jakamaan. Ilman muuta suomalainen kommunismi on ollut hyvinvointipolitiikan kannalla ja sitä rakentamassa.

Mikko Majander väitteli syksyllä 2004 aiheesta, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa.