New Public Management on vääryyksien isä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.6. 2007)

Miksi uusliberalismi on sillä tavalla niskanpäällä kuin filosofi Thomas Wallgren viime Viikkolehdessä kuvaili? Professori Leena Eräsaaren mukaan vääryyksien isä on uusliberalistiset käytännöt julkiseen hallintoon ujuttava New Public Management.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Vasemmistolle uutta visiota etsivä filosofi Thomas Wallgren sanoi viime Viikkolehdessä, että maailmassa on käynnissä vallankumouksen kokoinen läpikapitalisoituminen, markkinafundamentalistien maailmanvallankumous. Sitä pannaan täytäntöön ylikansallisena hallinnollisena muotina nimeltä New Public Management.

NPM. Kolme kirjainta, jotka muuttivat maailman?

Niin se vain on, väittää aihetta Suomessa perusteellisimmin analysoinut sosiaalityön professori Leena Eräsaari viime syksynä ilmestyneessä Vääryyskirjassa. New Public Management, NPM, on hänen mukaansa julkisen sektorin vääryyksien isä, ei viime vuosikymmenen lama.

NPM on väärempää kuin tavallinen epäeettinen toiminta. NPM tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät saa oikeutta. NPM:n myötä on siirrytty valtioterrorismiin, Eräsaari kirjoittaa. Vääryyksien isä New Public Management on siksi, että se ujuttaa uusliberalistiset käytännöt julkiseen hallintoon, hän painottaa.

Uusi hallinto

niittää uhreja

NPM ei missään nimessä ole pelkkää teoriaa, vaan hallinto levittää käytäntöjä ja käytäntö niittää uhreja suomalaisten palkansaajien keskuudessa.

NPM:n uhreja ovat ne pirkanmaalaisen pesulan työntekijät, jotka menettävät työnsä, koska Tampereen kaupungin liikennelaitos kilpailuttamisen jälkeen pesettää henkilökuntansa pyykit Virossa, kuten Ajankohtainen Kakkonen äsken kertoi.

NPM vie viikon kuluttua työn myös yhdeksältä järvenpääläisen allergiapäiväkodin työntekijältä. Osuuskunnan ylläpitämä päiväkoti Pieni Leijona hävisi palvelun kilpailutuksessa toiselle yritykselle. Osuuskuntaa piti yllä mm. Hengitysliiton paikallisyhdistys, vanhempain yhdistys ja osa päiväkodin henkilökunnasta.

Uusi yritys tuottaa palvelun 33 000 euroa halvemmalla vuodessa. Hintaero syntyy siitä, että päiväkodin henkilökunnalle on maksettu samaa palkkaa kuin kaupungin päiväkodeissa. Uusi yrittäjäkin olisi heidät palkannut, mutta 200 euroa pienemmällä, työehtosopimuksen mukaisella alimmalla mahdollisella palkalla. Vain kaksi hoitajaa tarttui tarjoukseen, kertoi puolestaan Keski-Uusimaa -lehti äsken.

Holkerin kylvämää

niitetään nyt

New Public Managementin voittokulku vahvistaa sitä Thomas Wallgrenin sanomaa, että markkinafundamentalistien maailmanvallankumous on toteutettu pienin askelin. Leena Eräsaaren mukaan Suomessa jäljet johtavat niinkin kauas kuin 1987 aloittaneen Harri Holkerin hallituksen hallitun rakennemuutoksen ohjelmaan, jonka yksi osa oli muokata valtion virastoista liiketoimintaa harjoittavia yrityksiä.

Yksi tapa oli yhtiöittää ja liikelaitostaa virastoja. Rakennushallituksen yhtiöittämisessä valtio syyllistyi tietoisesti laittomuuksiinkin potkiessaan siivoojia pihalle.

Toisia tapoja ovat osittaminen tai joidenkin toimintojen ulkoistaminen. Yleensä ulkoistaminen kohdistuu siivoukseen, ruokaan ja joihinkin hoivapalveluihin. Englanninkielisen termistön Leena Eräsaari on kääntänyt niin, että ulkoistettavina ovat kaitsenta, köksäys ja kuuraus. Pienipalkkaisten naisten työt muutetaan ulkoistamisen myötä vielä huonommin palkatuiksi ja muutenkin työehdoiltaan huonommiksi.

Pesulatyöntekijöiltä ja päivähoitajilta työpaikat vie pakko kilpailuttaa julkiset hankinnat ja ostaa palvelu siltä, joka halvimmalla tarjoaa.

Yhteinen kieli

kuria pitämässä

Puhe maailmanvallankumouksesta ei ole ihan tuulesta temmattua, jos uskoo New Public Managementin kriitikoita. Sen taustalla on nimenomaan ajatus tietystä maailmanlaajuisesta yhtenäisestä kielestä, jolla maailman hallintaa luodaan ja pidetään järjestyksessä. Suomessakin julkisen sektorin muutokset perustellaan globalisoitumisen aiheuttamilla välttämättömyyksillä.

Aiemmat imperiumit luotiin asein. Yritysjohdon kielen sen sijaan levittävät kansainväliset järjestöt ja mekanismit, kuten WTO, OECD, IMF, GATS ja EU:n kilpailutuslainsäädäntö.

Mitä New Public Management on?

Lapin yliopiston sosiologian professori Merja Kinnunen sanoi virkaanastujaisesitelmässään helmikuussa sen levinneen tehokkaasti Yhdysvalloista ja Englannista OECD:n ohjaamana ja EU:n välityksellä.

”Tämä hallintoideologia korostaa kilpailua, julkishallinnon tehtävien ulkoistamista, tehtävien sisäistä markkinoistamista sekä hallinnon, tutkimuksen, opetuksen ja julkisten palvelujen tulos- ja kustannusvastuuta.”

Stalinkin minimoi

muutosvastarinnan

Mutta käytännössä NPM vie leijonanosan työajasta raportointiin, kilpailuttamiseen, kokouksiin ja laadunarviointiin, väitti Työelämän huonontumisen lyhyen historiansa keväällä päivittänyt historian professori Juha Siltala äsken Talouselämä-lehdessä.

Siltalan mukaan nykyinen työelämän malli on stalinistis-modernistinen, eikä viittaus Staliniin ollut sattuma. Stalinin aikaan muutosvastarinta oli minimissään.

”Stalinille järjestelmä ja sen idea olivat itsetarkoitus, ja suunnittelufiktion rinnalla elävät uhrit painoivat vähän”, sanoi Siltala.

Suomi kuuluu

etujoukkoon

Leena Eräsaaren mukaan Suomi on ollut Euroopassa todennäköisesti johdonmukaisin New Public Managementin toteuttaja ja pohjoismaissa ylivoimaisesti ripein. Mutta muutokset muuttuivat hiipien osaksi arkea ja ne voitiin oikeuttaa 1990-luvun talouskriisillä.

Mutta miksi tämä vallankumous ei kuitenkaan tunnu vallankumoukselta? Vaikka pyssyt eivät pauku, niin useimmathan sen kuitenkin nahoissaan tuntevat.

Leena Eräsaaren mukaan NPM tarjoillaan houkuttelevana kertomuksena. Kuka voisi vastustaa siirtymistä byrokraattisista, standardoiduista palveluista kohti joustavia ja käyttäjäystävällisiä eriytyneempiä markkinoita? Tai sitä, että siirrytään tuottajakeskeisyydestä käyttäjäkeskeisyyteen, pakosta valintaan, yhdenmukaisuudesta monipuolisuuteen ja riippuvuudesta itsenäisyyden korostamiseen?

Se, että aiempi pohjoismainen hyvinvointimalli tuotti kattavat sosiaalipalvelut, ei markkina-apostoleille merkitse mitään, koska tulipalo sammutettiin väärin.

Virkamiehet

kumouksen kärjessä

NPM-ajattelun perusperiaate on, että yksityinen on parempaa kuin julkinen, minkä varmasti ainakin helsinkiläiset vammaiskuljetusten asiakkaat allekirjoittavat.

Vallankumous ei tunnu kumoukselta siksikään, että julkisten palveluiden rajusta myllertämisestä ei ole tehty näkyviä poliittisia päätöksiä, vaan niitä on toteutettu Suomessa ja useimmissa muissakin OECD-maissa vain hallinnollisina ratkaisuina. Keskeisellä sijalla ovat olleet uudesta opista innostuneet virkamiehet.

Leena Eräsaari väittää, että Suomessa käänne tapahtui tietoisesti salaa. Uutta järjestystä luotaessa valtaa siirrettiin eduskunnalta hallitukselle ja hallituksen sisällä erityisesti valtiovarainministeriölle sekä kauppa- ja teollisuusministeriölle.

”...on myös tosiasia, että gallupeissa ilmenevä hyvinvointivaltion kannatus ei muutu paremmiksi palveluiksi, vaan palveluita vähennetään jatkuvasti. Tärkeimpänä syynä sille, että kansalaisten palveluiden kannatus ei muutu palveluiksi, pidän juuri vallan keskittymistä muualle kuin eduskuntaan tai kunnallisille luottamusmiehille”, Eräsaari kirjoittaa Vääryyskirjassa.

Kumarrus eliitille,

pyllistys kansalle

Ja jatkaa Suomen olevan tässäkin asiassa luokan kiltein oppilas:

”Tämä oppilas on kiltti EU:lle, OECD:lle ja entiselle Neuvostoliitolle, mutta tuhma tai säälimätön suomalaisille, kuntien työntekijöille, pienipalkkaisille naisille tai yksinhuoltajille; tarkoitan yhteiskunnan eriarvoisuuden lisääntymistä, yksinhuoltajanaisten ja heidän lastensa köyhyyttä jne.”

”Samaan aikaan kun suomalainen poliittinen, taloudellinen ja virkamieseliitti kumartaa globalisaation ja uusliberalismin suuntaan, se tulee pyllistäneeksi joidenkin omien kansalaistensa suuntaan.”

Naiset on

petetty

Pyllistäminen ei tunnu liian voimakkaalta ilmaisulta, kun katsoo, miten Lapin yliopiston Merja Kinnunen luonnehtii NPM:n vaikutuksia elävän elämän käytäntöihin. Virkaanastujaisissaan hän sanoi niiden lähihistoriassa ankkuroituneen sukupuolisopimuksen sisältävään pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Siinä naiskansalaisuutta on määrittänyt palkkatyö hyvinvointivaltiollisissa ammateissa ja valtio on mieltynyt naisten liittolaiseksi.

Vuonna 2000 julkisen sektorin työllisistä 70 prosenttia oli naisia.

”2000-luvulla julkisen sektorin työoloja ovat muokanneet pätkätyön lisääntyminen opetus-, terveys- ja sosiaalipalveluissa, henkilöstön niukkuus, työpaineet, palkkatason mataluus, uudet johtamiskäytännöt ja markkinaorientoitunut toiminta. Samalla kaikenlainen epävarmuus, uupumus ja työn kokeminen rasittavaksi on lisääntynyt. Palkkatyön katsannossa hyvinvointivaltio on pettänyt naiset”, Merja Kinnunen sanoi.

Kaiken lisäksi julkisten palveluiden tavaramuotoistaminen ja tuotteistaminen nojaa sellaisiin tapoihin organisoida työtä, jotka tavaratuotannossa hylättiin vanhentuneina siirryttäessä 1980-luvulta 1990-luvulle, hän arvioi aiempien metallialaa koskeneiden tutkimustensa perusteella.

Thomas Wallgren: Punavihreiden murrettava uusliberaali hegemonia

(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.6. 2007)

Yhteiskunnallisesta ajattelustaan ja toiminnastaan palkittu filosofi Thomas Wallgren on valmis astumaan esiin, kun vasemmiston on löydettävä uudelleen itsensä. Wallgren kaavailee pari vuotta kestäviä hankkeita, joissa punavihreät luovat uusia aloitteita vastapainoksi oikeiston hegemonialle. Vasemmistopuolueet ja ay-liike ottavat sitten tuloksista käyttöönsä itseään kiinnostavimmat palat.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Filosofi Thomas Wallgren heitti vasemmistolle haasteen Ydin-lehdessä helmikuussa: On murrettava uusliberalismin hegemonia yhteiskunnassa ja tuotettava sen tilalle punavihreä yliote.

Maaliskuun eduskuntavaaleissa tehtävä ei ainakaan helpottunut. Vasemmisto hävisi enemmän kuin koskaan ennen. Wallgren itse sai SDP:n ehdokkaana 1 169 ääntä.

Vaalien jälkeen kokoomuksesta on mielipidemittauksissa tullut Suomen suurin puolue.

Thomas Wallgrenin aloite on siis vielä polttavampi kuin helmikuussa.

”Suomessa voisi olla kiinnostavaa edetä niin, että muodostamme kansalaisliikkeiden, ammattiliittojen, puolueaktiivien ja tutkijoiden verkoston, joka seuraavan neljän vuoden aikana kirjoittaisi Suomelle esityksen hallitusohjelmaksi. Niin hyvän, että se kiilaisi omalla painollaan reaalipolitiikan neuvotteluissa niiden esitysten ohi, joita uusliberaaliksi muuttunut suomalainen valtionhallinto Raimo Sailaksineen kirjoittaa”, hän esitti tuolloin.

Nyt Vasemmistoliiton puoluekokouksen alkaessa on paikallaan täsmentää edessä olevia tehtäviä.

Kapitalismi tunkee

läpi kaikkialle

Lähdetään liikkeelle vastustajan, uusliberalismin, tarkastelusta.

Tilanne on hyvin vakava, Thomas Wallgren aloittaa. Kaikkialta – paikallisesti, kansallisesti, EU:sta ja globaalilta tasolta – meille syötetään radikaaleja uudistushankkeita, jotka myllertävät yhteiskuntia.

Tuoreimman esimerkin Wallgren ottaa omasta ympäristöstään Helsingin yliopistosta, jonka Yliopisto-lehden uusimmassa numerossa kansleri Kari Raivio visioi yliopiston hallintoa uusiksi. Yliopiston sisältä valittavan johdon sijaan ulkopuolisista, lähinnä elinkeinoelämän edustajista koottaisiin pieni hallitus. He valitsisivat rehtorin, josta tulisi eräänlainen yliopiston toimitusjohtaja.

– Kaikkialla maailmassa on käynnissä läpikapitalisoituminen. Kaikkia elämänaloja säädellään yhä intensiivisemmin markkinamekanismin kautta. Ja valta siirtyy niille, jotka hallitsevat markkinoita, Wallgren kuvaa käynnissä olevaa kehitystä.

Vallankumous

pala palalta

Muutoksen suuruus vastaa vallankumouksen mittakaavaa, mutta sitä toteutetaan salamitaktiikalla. Uudistukset syötetään kansalaisille hiljaa hivuttamalla siivu kerrallaan, koska koko makkara ei menisi kerralla alas. WTO:n kauppasopimukset ja EU:n perustuslaki ovat isossa mittakaavassa samaa, mitä viedään päivittäin hiljaa eteenpäin arkisissa puitteissa.

– Kari Raivion puheenvuorossa pelottavaa ei ole se, että yhdellä raivohullulla markkinafundamentalistilla on raju visio. Se olisi normaalia. Hurjaa tässä on se, että hän ei ole raivohullu, vaan normaali virkamies, joka pyörittää muka normaaleja ajatuksia. 30 vuotta sitten sellaisista olisi leimattu hulluksi ja pantu vähin äänin hoitoon.

– Väitän, että tämä kuvastaa sitä, että me elämme markkinafundamentalistien maailmanvallankumouksen aikaa, Thomas Wallgren lataa.

Vasemmisto hukkasi

analyysin välineet

Hänen mielestään vasemmiston kannalta tilanteen tekee erityisen vakavaksi se, että siltä ovat hukassa analyyttiset välineet, vasemmistolaisen teorian kehityksen ytimessä hyvin tärkeänä ollut kapitalismin kritiikki.

– On tapahtumassa joku sellainen tekniikan, hallinnon ja talouden uusi liitto, jota ei ole ymmärretty. Se näkyy siitä, kuinka riippuvainen tämä systeemi on nimenomaan hallinnollisista uudistuksista. Ei ole kyse mistään vapaakaupasta eikä markkinauskosta, vaan mielettömän tarkoista ja vahvoista hallinnollisista välineistä, joilla kurinalaistava sääntely tarkentuu. Mutta meillä on kumminkin vain palasia siitä kuvasta.

Mutta vastavoimiakin on, Thomas Wallgren korostaa. On maailman sosiaalifoorumi ja vasemmiston voitot Latinalaisessa Amerikassa. Euroopassakin on alhaalta lähtevää liikehdintää.

Mutta se voi olla myös harhaluulo, että kyllä se heiluri taas ajan mittaan kääntyy itsestään, hän varoittaa.

Miksi Pohjolakin

uusliberalisoitui?

Thomas Wallgrenista on mystistä, että uusliberaali hegemonia valtasi jopa tasa-arvosta ja sosiaalisesta mallistaan kuuluisat Pohjoismaat.

Selitys voisi löytyä historiasta. Viime vuosisadalla tarjolla oli kolme läntisen modernin yhteiskunnallista mallia – reaalisosialismi, pohjoismainen hyvinvointivaltio ja angloamerikkalainen malli. Reaalisosialismin kaatumisen jälkeen oikeisto onnistui uskottelemaan, että pohjoismainenkin yhteiskunta menetti sen myötä jotain uskottavuudestaan.

– Miksi sitten on näin? Minusta se liittyy isompaan historialliseen väkipyörään. Pitää nähdä, että pohjoismaisen mallin toteutuksessa oli kaksi heikkoutta, vaikka arvoissa ei ole mitään vikaa. Ei nähty riittävästi nyt ilmeisiä ympäristöongelmia eikä pohjois-etelä -kuilua. Vasemmisto ei ottanut riittävän vakavasti teollisen kehitys- ja kasvumallin kriisiä. Ja edelleen me olemme vähän sormi suussa, että mitä sen kanssa tehdään.

– Nyt näyttää siltä, että meillä punavihreillä on samat kulttuuriset tavoitteet kuin oikeistolla ja sen ytimessä olisi edelleen ainaisen hyvinvoinnin kasvattaminen. Ja sitten kisaillaan siitä, kuka lupaa siihen päälle muuta. Ja me lupaamme lisäksi oikeudenmukaisuutta ja kansanvaltaa.

– Ja kyllä minusta on niin, että vaikka tässä globalisaatiossa ei lyhyellä tähtäimellä ole ristiriitaa kiinalaisen ja intialaisen ja toisaalta suomalaisen duunarin välillä, niin pidemmällä tähtäimellä se on totta. Tässä meidän visiomme on epäselvä.

Keskiluokka

hakee kurssia

– Kaiken ison suunnan kääntämisen ytimessä on se, että meidän kulttuurinen visiomme, meidän arvomme voittavat sillä, että nämä muut asiat pannaan aineellisen maksimoinnin edelle. Tämä on niin vaikeaa, koska se kuulostaa siltä, että muka köyhien pitäisi kiristää vyötä. Siitä ei tietenkään ole kyse, vaan reilun pelin yhteiskunnasta, jolla voidaan korjata sekä köyhyysongelmat että ympäristö- ja kehitysongelmat.

– Globaalissa mittakaavassa tämä ei ole ongelma, mutta meillä se näyttää ongelmalliselta, koska meillä on iso hyvinvoiva keskiluokka, joka hakee kurssia. Viimeksi Suomen vaaleissa haettiin sellaista kurssia, että valta annettiin kokoomukselle ja keskustalle, jolloin ympäristöä ja kehitysmaita lyödään turpiin vielä enemmän kuin aiemmin ja sillä hankitaan globaalia kilpailuetua. Riistämällä luontoa ja kehitysmaita entistä enemmän oikeisto lupaa keskiluokalle hyvinvoivissa maissa – myös Suomessa – että näin te voitte ostaa lisää autoja, Wallgren selittää vasemmiston kriisiä.

Vasemmisto ei siis pysty esittämään selkeää visiota menestymisestä ilman, että samalla luodaan työttömyyttä ja epävarmuutta.

Ja nyt päästään siihen, mitä on tehtävä.

Aloite haltuun

teemoilla ja hankkeilla

Juuri uuden vision löytämiseksi Thomas Wallgren ehdotti talvella, että laajasti ymmärretty punavihreä kenttä loisi sektorikohtaisia aloitteita uusiksi tärkeiksi avauksiksi esimerkiksi hyvinvointipolitiikassa, EU-politiikassa ja demokratian kehittämisessä. Luotaisiin yhdistäviä pidemmän ajan projekteja, joista puolueet ja ay-liike voisivat napata kuhunkin kampanjaan sopivia ideoita.

Esimerkiksi vasemmistopuolueiden yhteistä vaaliohjelmaa Thomas Wallgren pitää epärealistisena hankkeena. Siihen ei ole valmiutta puolueissa, ja vasemmistopuolueiden idea kerätä ihmisiä jonkin yhden ohjelman ympärille on hänestä myös aikansa elänyttä. Nykyään yhtenäisyys kasvaa pikemminkin erilaisten ryhmien vuoropuhelusta kuin yhdestä mammuttimanifestista.

– Horisontaalisesti järjestäytynyt vasemmisto voi minusta toimia tässä tilanteessa. Idea yhdestä keskusvallan valloittavasta keskuksesta sen sijaan oli vanha ajatus. Sitä paitsi vallan keskuksiakin on nykyään niin monia ja meidän pitää iskeä niihin kaikkiin.

Haastavinta on se, että miten aloite otetaan uudelleen haltuun, Wallgren myöntää helmikuisessa kirjoituksessaan. Siis miten?

Hän aloittaisi luomalla teemakohtaisia hankkeita, joiden ympärille kerätään samanlaiset solidaarisuuden arvot omaavia osaavimpia ihmisiä. Hankkeiden välille puolestaan kehitetään systemaattinen kommunikaatio. Ne keskustelevat keskenään. Wallgrenin ajatuksissa on pari vuotta kestävä prosessi, jossa esimerkiksi hyvinvointireformia miettii keskenään erimielinenkin, mutta kuitenkin samat arvot jakava porukka. Sitten katsotaan, mitä yhteistä saadaan aikaan.

Hankkeet olisivat yksittäisten ihmisten projekteja. Toinen elementti olisi se, että hankkeita arvioimaan kerätään ihmisiä SDP:stä, Vasemmistoliitosta, ay-liikkeestä ja kansalaisjärjestöistä. Kukin voisi poimia hankkeista hyvinä pitämiään asioita ja samalla prosessi loisi keskinäistä solidaarisuutta.

– Väkisinkin meidän porukkamme näyttäisi yhtenäisemmältä kuin nyt ilman, että väkisin työnnetään kaikille yhteistä ohjelmaa. Tämä on minun ideani, kiteyttää Wallgren.

Kesällä mietitään,

syksyllä aloitetaan...

Thomas Wallgren aikoo olla mukana synnyttämässä jo lähiaikoina muutamaa tällaista hanketta. Ajatuksena on hahmotella ideaa jo nyt kesän aikana ja käynnistää ohjelmia syksyllä. Hän korostaa, että kyseessä ei ole puolueiden ohjelmaprosessi, vaan hanke, josta puolueet voivat oppia jotain. Helmikuun jälkeen hän on jo huomannutkin, että puolueiden välinen kilpailuasetelma ja mustasukkaisuus ovat odotettua hankalammin ylitettävissä.

– Mutta jos tätä ei voida ratkaista, niin sitten hyvät punavihreät tyypit tappelevat edelleen keskenään ja oikeisto voittaa, hän korostaa.

Vaikka Thomas Wallgren ei puolueiden yhteisestä ohjelmasta haaveilekaan, niin hän toivoo, että seuraavissa vaaleissa olisi ehdokkaita, jotka oman puolueensa hyväksynnällä voisivat kampanjoida poikkipoliittisesti yhteisen punavihreän ohjelman puolesta.

– Jos puolueet haluavat pysäyttää rapistumisensa ja saada uutta puhtia, niin tämän raja-aidan suhteen pitää tapahtua jokin oleellinen muutos. Täytyy olla tatsia sekä aktivisteihin että tutkijoihin.

...jos löytyy

porukkaa

Käytännössä hanke laitetaan liikkeelle niin, että Thomas Wallgren puhuu ideastaan siitä mahdollisesti kiinnostuville tuntemilleen ihmisille ja julkisuuteen, kuten juuri nyt tässä haastattelussa.

Seuraava askel, johon ei vielä ole päästy, on konkreettinen aloite.

– Mutta en halua tehdä sitä yksin, vaan vasta jonkun porukan kanssa. Ja hanke saa olla erilainen kuin mitä minä nyt esitän. Mutta pitää olla porukka. Sitten laitetaan teemat, nimiä ja kokouspäivämäärä.

Thomas Wallgrenin alkuperäisessä ajatuksessa hankkeessa ovat mukana myös vihreät. Vihreiden osallistuminen porvarihallitukseen ei muuttanut hänen suunnitelmaansa.

– Ei, se on minusta vihreiden pitkä linja. Vihreät ovat halunneet tehdä vihreätä porvarillista politiikkaa. Ja nyt he, ja koko Suomi, saavat maistaa sitä. Hyvä puoli tässä on se, että vihreät, ja koko Suomi, oppivat, että ei näitä yhteiskunnallisia peruskysymyksiä hoideta kuntoon porvarillisella vihreydellä, vaan tarvitaan rakenteellista analyysiä, missä vasemmisto on kuitenkin parempi.

Norja on

toista maata

Hyväksi lopuksi on paikallaan muistaa, ettei nyt sentään koko Pohjolakaan ole jäänyt oikeistotsunamin alle. Norjan kokoomus kärsi syyskuussa 2005 rökäletappion ja nyt maata johtaa vasemmistopuolueiden ja keskustan hallitus.

Norja ei Thomas Wallgrenin mukaan kulje vastavirtaan siksi, että se on upporikas öljymaa. Hänestä syynä on se, että Norja ei ole EU-maa.

– Minun väitetään sanovan näin, koska olen EU-kriitikko. Mutta olen EU-kriittinen juuri siitä syystä, mikä on EU:n vaikutus.

– Kun Norja ei ole EU:n jäsen, niin Norjan oma hallinto ei ole siinä määrin unionin käsissä kuin esimerkiksi Suomen valmistelukoneisto.

– Suomessa kuvitellaan, että kun Raimo Sailas esittää jotakin, niin hän on innovaattori. Mutta Sailashan on pelkkä toteuttaja. Ideat tulevat EU:n ohjelmista ja prosesseista. EU:ssa on kaiken maailman aloitteita, joilla ei ole laillista statusta, vaan ne ovat enimmäkseen hallinnon itsensä synnyttämiä kokoussarjoja. Ja niiden tehtävä on kouluttaa kaikkien maiden hallinto toteuttamaan sellaista politiikkaa, mitä ne eivät ikinä lähtisi toteuttamaan omien hallitustensa ohjaamina.

– Raimo sailaksia on tuhansia. He toteuttavat ylikansallista hallinnollista muotia, new public managementia. Mutta Norjassa sidos ylikansalliseen hallintoon on pienempi, koska se ei ole EU:ssa.

Thomas Wallgrenista on uskomaton saavutus, että norjalaiset kansalaisjärjestöjen ruohonjuurikampanjat ovat kaataneet EU-jäsenyyden kolmessa kansanäänestyksessä. Eikä kysymys hänen mukaansa ole ollut rikkaan öljymaan itsekkyydestä. Vuoden 1994 ei-kampanjan tärkein argumentti oli demokratia, toisena tuli maailmanlaajuinen yhteisvastuu, kolmantena ympäristökysymykset ja vasta neljäntenä Norja itse.

– Onhan Norjakin uusliberaalin syleilyn paineen alla, mutta kyllä he nyt jotain ovat säilyttäneet meihin verrattuna. Ja nykyinen hallitus tekee paljon kiinnostavaa.

– Kyllä tämä on meillekin mahdollista, kun vähän tsempataan, Thomas Wallgren hymyilee.

Maailmassa on 27 miljoonaa orjaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 1.6. 2007)

Abraham Lincoln ei sittenkään lakkauttanut orjuutta, ei edes Yhdysvalloissa. Itse asiassa orjia on nyt 2000-luvulla enemmän kuin koskaan, arvioiden mukaan 27 miljoonaa. Orjuus on niin iso ja monitahoinen bisnes, ettei sitä yhden lain allekirjoituksella voikaan lopettaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Pieni uutinen toukokuun toiselta viikolta:

Keskusrikospoliisi epäilee kahden alaikäisen tytön joutuneen ihmiskauppaliigan uhreiksi. KRP:n Oulun-yksikön tutkimusten mukaan kansainvälinen liiga yritti toimittaa sisaruksia Suomen kautta Britanniaan.

Poliisi ei halua paljastaa tyttöjen kansallisuutta eikä heidän nykyistä olinpaikkaansa. Sisaruksien miessaattajaa epäillään törkeästä ihmiskaupasta.

Kahden alaikäisen tytön tapauksen lisäksi on ainakin 27 miljoonaa muuta. Huumeiden ja aseiden salakuljetuksen jälkeen orjakauppa on maailman kolmanneksi suurin laiton bisnes ja edelleen kovassa kasvussa, vaikka moni luulee orjakaupan päättyneen jo 1800-luvulla.

Arvio maailman 27 miljoonasta orjasta perustuu YK:n ja eri orjuutta vastustavien kansalaisjärjestöjen tutkimuksiin. Yksi niistä on Not For Sale, Ei myytävänä, kampanja, jonka synnytti David Batstonen saman niminen kirja. Batstone on etiikkaa opettava professori San Franciscon yliopistossa. Hän tutki kirjaansa varten nykyaikaisen orjakaupan reittejä Thaimaasta Peruun ja Yhdysvalloista Euroopan kautta Ugandaan.

Edellisessä elämässään Batstone toimi 1980-luvulla El Salvadorissa pappien ja opettajien turvamiehenä oikeistolaisia kuolemanpartioita vastaan sisällissodan aikana.

Mattoja Nepalissa,

sotaa Afrikassa

David Batstonen mukaan tämän ajan orjat kutovat mattoja Nepalissa, myyvät ruumistaan Roomassa, murskaavat kiviä Pakistanissa ja käyvät sotia Afrikan viidakoissa.

Mutta orjuuden jäljille hän päätyi ihan kotinurkillaan San Franciscossa. Hän kävi intialaisessa lempiravintolassaan seitsemän vuoden ajan tajuamatta, että koko sen henkilökunta oli orjasuhteessa ravintolan omistajaan.

Ravintoloitsijan pyörittämä orjakaupparinki paljastui vasta, kun hänelle työskennellyt nuori nainen löysi kaksi toveriaan, 15- ja 17-vuotiaat siskokset, tajuttomina häkämyrkytyksestä heidän asunnostaan.

Ravintoloitsija Lakireddy Reddy kieltäytyi viemästä tyttöjä sairaalaan ja saapui paikalle rikostovereittensa kanssa. Tajuttomat tytöt kierittiin mattojen sisään ja vietiin pakettiautoon. Sinne yritettiin pakottaa myös Reddyn paikalle hälyttänyt sisarusten huonetoveri. Ohikulkijat hälyttivät poliisin paikalle nähtyään kadulla oudon näytelmän ja Lakireddy Reddyn rikokset paljastuivat. Se ei ehtinyt auttaa 17-vuotiasta uhria. Hän kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta.

Lakreddy Reddy oli sukulaisineen pyörittänyt rinkiä, jossa väärennettyjen henkilöllisyyksien turvin Intiasta Yhdysvaltoihin tuotiin mahdollisesti satoja ihmisiä. Viisumihakemuksissa he olivat tietotekniikan erikoisosaajia, jotka tulevat töihin ohjelmistoyhtiöihin. Todellisuudessa he päätyivät tarjoilijoiksi, kokeiksi ja tiskaajiksi ringin ravintoloihin. Heidät pakotettiin työhön pienellä palkalla, joka kerättiin pois vuokrana. Reddy piti orjiaan otteessaan uhkaamalla antaa heidät laittomina maahantulijoina ilmi maahanmuuttoviranomaisille.

USA:ssa orjuutta

91 kaupungissa

Yksi konna jäi kiinni, mutta muut jatkavat. Yksin Yhdysvalloissa arvioidaan olevan 200 000 orjaa. Vuosittain heitä salakuljetetaan maahan tuhansia lisää. Oikeusjuttuja orjien salakuljettajia vastaan on nostettu 91 kaupungissa käytännössä kaikissa osavaltioissa.

Maailmanlaajuisesti orjakauppaa esiintyy dokumentoidusti 150 maassa. Niin moni maa on orjien määränpää, lähtöpaikka tai ainakin kauttakulkumaa. Jotkut maat ovat yhtä aikaa kaikkea tätä.

Arviot orjakaupassa liikkuvasta rahamäärästä vaihtelevat valtavasti. FBI puhuu 9,5 miljardista dollarista, kansainvälinen työjärjestö ILO 32 miljardista. Miten vain, voitot ovat joka tapauksessa niin suuria, että orjakauppa uhkaa jo huumekaupan ja aseiden salakuljetuksen asemaa bisneksistä tuottoisimpana.

David Batstone kirjoittaa, ettei orjakauppaa juuri osata ajatellakaan, koska länsimaisen ihmisen psyykeeseen on uinut syvälle ajatus orjuuden päättymisestä viimeistään vuonna 1865, jolloin Yhdysvaltain sisällissota päättyi.

Vanhan ajan orjuus oli mahdollista lakkauttaa presidentti Abraham Lincolnin nimikirjoituksella. Tänään se on paljon vaikeampaa. Esimerkiksi EU ei löydä keinoja lopettaa 120 000 naisen ja lapsen vuotuista ihmiskauppaa jäsenmaihinsa. Uhrit ovat pääosin Afrikasta, entisestä Neuvostoliitosta ja muualta Itä-Euroopasta. 90 prosenttia heistä päätyy seksiteollisuuden orjiksi.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Mary Robinson valitteli vuonna 2002, että Euroopassa ihmiskauppaa tarkastellaan laittomana maahanmuuttona, joten siitä syytetään uhreiksi joutuneita naisia. EU:n ulkosuhteiden komissaari Benita Ferrero-Waldner myönsi viime vuonna, ettei ihmiskaupan torjumisessa kaikista sopimuksista huolimatta ole edelleenkään edistytty.

Miljoonia lapsia

orjina kotimaissaan

Rajat ylittävän orjakaupan lisäksi miljoonat lapset ovat käytännössä orjatyössä kotimaissaan. YK:n tutkimus vuonna 2004 arvioi, että Indonesiassa 700 000 lasta tekee pakkotyötä, Brasiliassa heitä on 559 000, Pakistanissa 264 000, Haitissa 250 000 ja Keniassa 200000.

YK:n tutkimuksen mukaan orjatyötä tekevät lapset ovat pitkälti ”näkymättömiä” omissa yhteisöissään. Näin ei ole vain kehitysmaissa. David Batstone kertoo tiibetiläispakolaisten tyttärestä, joka eli teini-ikäisenä vuosia Yhdysvalloissa yhteisönsä kunnioittaman papin seksiorjana.

Se kaikkein

tavallisin tarina

Tiibetiläistytön tarina on se tavallinen, miten teinit päätyvät nykyään orjiksi. Nuori tyttö oli joutunut kotoaan vieraalle alueelle, pakolaisleirille. Salakuljettaja (pappi) sai apua tytön sukulaisilta (sisaren aviomieheltä) uhrin eristämiseksi omasta yhteisöstään. Hänet kuljetettiin vieraaseen maahan, jonka kieltä ja kulttuuria hän ei tuntenut. Perhettä uhattiin vaikeuksilla, jos hän ei suostu yhteistyöhön.

David Batstone kirjoittaa haastatelleensa kirjaansa nuoria tyttöjä mm. Thaimaasta, Perusta, Intiasta, Ugandasta, Etelä-Afrikasta ja Euroopasta. Hän kuuli saman tarinan kerran toisensa jälkeen. Lapsia, useimmiten tyttöjä, oli mahdollista pitää orjina, koska heiltä oli katkaistu kaikki yhteydet entiseen yhteisöönsä.

Orjuutta pitää yllä kysynnän ja tarjonnan laki. Kysyntää pitävät yllä orjuudessa valmistetut edulliset tuotteet; pakistanilaiset kengät ja matot, karibialainen sokeri ja lelut, intialaiset paidat.

Köyhyys ja epätasa-arvo ruokkivat tämän ajan orjamarkkinoita. Epätoivoiset vanhemmat myyvät lapsiaan, nuoret naiset lähtevät kotikylistään etsimään parempaa elämää ja köyhät ajautuvat helposti loppuiäkseen velkavankeuteen. Orjakauppiaiden reservinä ovat myös maailman 450 miljoonaa pakolaista.

Velka seuraa

myös jälkeläisiä

Juuri velka on se ruuvi, jota kiristämällä miljoonat ihmiset ovat joutuneet orjiksi. Jopa pieni laina voi korkoineen osoittautua mahdottomaksi maksaa, ja se sitoo isäntäänsä myös velallisen jälkeläiset. Orjuuden vastaisen Free the Slaves -organisaation arvion mukaan Intiassa, Pakistanissa, Bangladeshissä ja Nepalissa ainakin 15 miljoonaa ihmistä on joutunut orjiksi tätä kautta.

David Batstone kertoo kirjassaan kokonaisesta riisinviljelijöiden kylästä, joka Etelä-Aasiassa joutui pienten lainojen kautta myllyn omistajan orjiksi. He tekivät 18-tuntista työpäivää eivätkä saaneet poistua alueelta ilman vartiointia. Karanneiden perään lähetettiin palkkionmetsästäjät, ja kun karkulainen jäi kiinni, hänet hakattiin henkihieveriin kyläläisten edessä ja sen jälkeen hänet kahlehdittiin seinään muiksi kuin työajoiksi.

Tämän kylän tarinalla oli lopulta onnellinen loppu. Orjia vapauttava International Justice Mission teki iskun ja vapautti kylän.

Frederick Douglassin

työllä on jatkajia

David Batstonen kirja Not For Sale ei olekaan aiheestaan huolimatta lohduton, vaan toivoa antava. Hän kertoo monien organisaatioiden ja yksilöiden taistelusta, jotka jatkavat Viikkolehdessä viime syksynä esitellyn Frederick Douglassin 1800-luvulla käymää työtä orjuutta vastaan.

Yksi heistä on taiteilija Kru Nam, nainen joka käynnisti kampanjan seksiorjuudessa elävien lasten vapauttamiseksi Pohjois-Thaimaassa Chiang Main kaupungissa.

Kru Nam huomasi, että suuri osa kaupungin lapsiprostituoiduista on kotoisin naapurimaista. Burmalaisilta pojilta hän kuuli hienostuneesti pukeutuvasta thaimaalaisesta herrasmiehestä, joka kiertää teini-ikäisen pojan kanssa kyliä Etelä-Burmassa ja lupaa kouluttaa kylän poikia Thaimaassa. Hyvin pukeutunut teinipoika on mukana esimerkkinä siitä, miten hieno tulevaisuus kylän poikia odottaa.

Kun perheet sitten antavat poikiaan thaimiehen hoiviin, niin Chiang Maissa heidät myydään seksibaarien omistajille.Kru Namin kadulla tapaamat pojat olivat muita onnekkaampia. He olivat paenneet omistajiltaan.

Aluksi Kru Nam marssi suoraan seksibaareihin ja yksinkertaisesti haki niistä poikia pois ja suojaan. Muutaman tällaisen ”ratsian” jälkeen nainen alkoi saada tappouhkauksia, joten hän organisoi ryhmän etsimään Thaimaan ja Burman rajalla bussista nousevia poikia ennen kuin he joutuvat orjan omistajien kynsiin.

Kru Namin ylläpitämässä turvatalossa on noin 60 poikaa ja tyttöä. Naapureiden painostuksen takia he ovat joutuneet muuttamaan muutaman kerran. Naapurit eivät halua likaisia kakaroita lähelleen.

Samanlaista työtä Perun pääkaupungissa tekee Lucy Borja -niminen nainen, ja isä Cesare Lo Deserto puolestaan varastaa itäeurooppalaisilta mafiosoilta salakuljetettuja tyttöjä Euroopassa.