Seppo Heikkisen romaanissa maa on myyty

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.4. 2007)

Esikoiskirjailija Seppo Heikkisen mielestä Suomi on jokseenkin mahdottoman yhtälön edessä: Kansainvälinen verokilpailu sekä pääomien hakeutuminen huonoimpien palkkojen ja heikoimpien työolojen äärelle tuovat eteen totisen paikan. Sen lopputuloksen hän kuvittelee romaanissaan Myyty maa.

KAI HIRVASNORO

Siitä, miltä Suomi näyttää vuonna 2020, päätetään nyt.

Yleisradiossa aikuisopetusohjelmia tuottava Seppo Heikkinen arvioi tämän päivän ratkaisujen johtavan siihen, että Suomen asutus keskittyy vielä paljon voimakkaammin etelään. Nelostiellä Lahden ja Oulun välillä ei ole juuri mitään. Oulussa on elämää, mutta siitä pohjoiseen autioitunut maa joutaa vaikka maailman ydinjätteiden loppusijoituspaikaksi.

Pienilukuinen kansainvälisten suuryritysten palveluksessa elävä eliitti elää omilla luksusalueillaan vartiointiliikkeiden suojissa. Suomenlinnaankaan ei tavallisilla tallaajilla ole enää asiaa.

Muu väki kuin eliitti elää miten kuten. Tescon viinakaupasta saa halpaa turruketta. Yhteiskunnalliseen todellisuuteen sopeutumattomat pannaan mielentilatutkimuksen kautta uudelleensopeutukseen "parantumaan" vihamielisistä ajatuksistaan.

Tällaisen antiutopian Seppo Heikkinen luo esikoisromaanissaan Myyty maa (Tammi). Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun globalisaatio tästä vielä vähän etenee ja pieni ihminen häviää, koska "aina jostain löytyy joku nälkäisempi ja epätoivoisempi kuin sä olet."

Arto Salmisen

jalanjäljissä

Seppo Heikkinen määrittelee romaaninsa scenario-fictioniksi. Tieteiskirjallisuudesta, science-fictionista, se eroaa niin, ettei kirjailijan mielikuvitus laukkaa rajoittamatta, vaan hän maalaa mahdollisen tulevaisuuden tämän päivän signaalien pohjalta. Idea on sama kuin esimerkiksi Risto Isomäen Finlandia-ehdokkuuden saaneessa romaanissa Sarasvatin hiekkaa.

Erittäin vahvaa sukulaisuutta Seppo Heikkinen tuntee myös toissa vuonna kuolleeseen rujon realismin mestariin Arto Salmiseen.

- Minulle henkilökohtaisesti Arto Salminen on kolahtanut kaikkein eniten. Sillä miehellä olisi ollut vielä paljon annettavaa.

- Tykkään hirveästi hänen kirjoistaan, mutta en ehkä pyri ihan niin armottomaan ja vähän nihilistiseenkin ilmaisuun, Heikkinen vertaa.

- Jos ajattelen ideaalikirjailijaa omasta mielestäni, niin hänellä olisi Väinö Linnan suuret sosiaali-historialliset kaaret, Arto Salmisen viiltävä aikalaiskuva sekä Veikko Huovisen huumorintaju ja kansan syvien rivien ymmärtäminen. Nämä jos saisi, niin kasassa olisi aika napakka paketti, Seppo Heikkinen haaveilee.

Kaksi miestä

rämässä autossa

Myydyn maan teemat imeytyivät Seppo Heikkisen päähän sieltä täältä useiden vuosien aikana.
Yhden vaikutteen hän sai kotikulmiltaan Helsingin Toukolasta vuosikymmenen vaihteen tienoilla.

- Siellä kaksi äijää istuskeli auton takapenkillä, sellaisessa vanhassa rämässä Toyotassa tai jossain vastaavassa, ja joi viinaa ja jutteli. Ilta illan perään. Ajattelin, että eikö ihmisellä ole muuta paikkaa, koska se oli syksyä tai alkutalvea.

- Sitten kerran juttelin niistä toisen tyypin kanssa. Hän oli 1960-luvulla pitänyt kyläkauppaa Kiuruvedellä. Sitten sille tuli loppu ja hän tuli etelään. Minua liikutti hänen elämänkohtalonsa, kun ajatteli elämän olleen mallillaan jossakin Kiuruvedellä ja sieltä heitetään istumaan autoon Helsingin laitamille.

- Samoihin aikoihin luin, että Kemijärvellä mietittiin vuokratalon räjäyttämistä, koska siihen ei saatu enää asukkaita. Vasta sen jälkeen tulivat Salcompin irtisanomiset ja muistin nämä muut tapahtumat.

Siitä Seppo Heikkinen lähti kehittämään romaanin päähenkilön Jeren isän tarinaa. Että mihin tämän päivän irtisanotut päätyvät? Jeren isä päätyi juomaan viinaa vanhan Volvonsa takapenkille kaverinsa Börjen kanssa ja haaveilemaan vielä yhdestä käynnistään kotitalossaan Lapissa.

Katulapset

kohta täälläkin?

1990-luvun alussa Seppo Heikkinen työskenteli kolme vuotta Chilessä YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon palveluksessa. Hän meni Augusto Pinochetin Chileen ja koki sen ensimmäiset uuden demokratian vuodet.

Chilenkin kokemukset näkyvät Myydyssä maassa. Pikkulapset päivystävät Helsingin liikennevaloissa putsaamassa punaisiin pysähtyneiden autojen ikkunoita muutaman lantin toivossa. Todellisuutta Latinalaisessa Amerikassa, kohta myös meillä?

Seppo Heikkinen viittaa kirjailija William Gibsonin lausumaan: Tulevaisuus on jo täällä. Se ei vain ole levinnyt tasaisesti.

- Aika monet asiat tässä kirjassa ovat sellaisia, mitä näin Chilessä 15 vuotta sitten, Heikkinen myöntää.

Nollasummapelissä

melkein jokainen häviää

Hänen kutsuu kuvaamaansa lähitulevaisuuden Suomea nollasummapeliyhteiskunnaksi. Nollasummapeli oli kirjan työnimikin, mutta kustantajaa se ei miellyttänyt. No, Myyty maa on kyllä parempi.

- Ideani nollasummapeliyhteiskunnasta merkitsee sitä, että voittaja vie kaiken. Isot firmat kasvavat yhä isommiksi ja ottavat kaiken, Seppo Heikkinen selittää.

Hänen nollasummapelissään kaikki on myytävänä Suomenlinnaa ja Seurasaarta myöten.
Kaupan ovat myös ajatukset ja kaikki mitä kuvitella saattaa. Otsaan voidaan tatuoida mainoksia. Myytävänä ovat elimet, mutta myös perinteet, kulttuuri ja ihmisarvo.

Nollasummapeli, jossa kaikki paitsi voittaja häviävät, on kyllä pirun hyvä vertauskuva. Nythän kaikkia uusliberalistisia uudistuksia myydään sillä sloganilla, että syntyy win win -tilanne: Kaikki voittavat eikä kukaan siis koskaan häviä.

- Kyllä. Win win -propagandalla voidaan perustella ihan mitä tahansa, Heikkinen myöntää.

Suomi yhtiöiden vallassa

Seppo Heikkisen kirjan teoreettisena taustana on David C. Kortenin klassikkoteos Maailma yhtiöiden vallassa, jossa osoitetaan, että nyt eletään hyvin kaukana vapaasta markkinataloudesta.

Mutta miksi Suomea odottaisi kiihtyvä sosiaalinen alennusmyynti?

- Lähtisin liikkeelle kansainvälisestä verokilpailusta. Veikkaan, että veronalennuksissa on nähty vasta lievää alkusoittoa. Makedonia mainostaa jo lehdissä, että 10 prosentin tulovero ja 10 prosentin vero liikevoitosta, Heikkinen perustelee.

Hän muistuttaa, että Suomessakin Nokialla on jo kahden kerroksen väkeä. Ulkomaisilla avainhenkilöillä verotus on muita keveämpää.

- Oli meillä mikä hallitus tahansa, niin miten Suomi pystyy vastaamaan tähän? Kun samaan aikaan käydään kansainvälistä kilpailua pääomista, ja teollisuus ja pääomat siirtyvät juuri sinne, missä on pienimmät verot ja palkat ja huonoimmat työsuhdestandardit ja työsuhdeturva, löysimmät ympäristönormit ja rajoitetut ihmisoikeudet. Miten yksittäinen valtio voi sanoutua irti tästä kehityksestä? Heikkinen kysyy.

Ja miten voisikaan, kun yhtälöön lisätään vielä se, että samaan aikaan valta liukuu pois demokraattisilta elimiltä? Perustetaan pääsiäisen jälkeen sitten porvarihallitus tai mikä muu tahansa, niin valta siltä on joka tapauksessa karannut ylikansallisten yhtiöiden hallituksille ja johtoryhmille, sanoo Heikkinen.

Teollisuus lähtee,

tuleeko mitään tilalle?

Seppo Heikkisen painajaismaiseen tulevaisuudenkuvaan kuuluu myös se, että yksityiset yritykset alkavat saada viranomaisoikeuksia. Sekin on jo tätä päivää. Yhdysvalloilla on Irakissa tuhansia yksityisten turvafirmojen työntekijöitä tekemässä samaa työtä kuin sotilaat, mutta kaiken viranomaisvalvonnan ulkopuolella.

Seppo Heikkisen mielestä näyttää hyvin todennäköiseltä, että teollisuus vähitellen lähtee Suomesta. Mitä tilalle? Miten käy työpaikkojen ja hyvinvoinnin? Tilalle tarjottu luova talous ei työllistä samassa mitassa ihmisiä kuin teollisuus eikä säteile samalla lailla hyvinvointia ympärilleen. Palvelutkaan eivät tuota samalla tavalla lisäarvoa kansantalouteen.

- En ihmettelisi, jos päätyisimme samalla tavalla kuin tuossa romaanissa osittain basaaritalouteen. Jokainen myy, mitä pystyy virallisen ja epävirallisen sektorin rajamailla. Viime vuosikymmenet Suomessa on ollut se tilanne, että jos on töitä ollut, niin on sillä palkalla jonkinlaisen toimeentulon saanut. Ehkä vaatimattoman, mutta kumminkin. Mutta ehkä tämä työssäkäyvien köyhien ilmiö on nyt leviämässä.

- Kun edellisten lisäksi pannaan vielä ikääntyminen, niin miten hyvinvointivaltion käy? Kyllä tämä aika mahdoton yhtälö on. Yksi seuraus, jota pelkään on sosiaalisen pääoman hajoaminen. Suomi on kuitenkin ollut homogeeninen maa, täällä on tiettyä luottamusta ventovierasta ihmistä kohtaan. Mutta nyt turvabisnes kasvaa kymmenen prosenttia vuodessa, Heikkinen lisää kierroksia.

Kasvualusta

terrorismille?

Myydyssä maassa eliittikansalaiset voivat saada bisnespassin. YK kauppaa niitä puolella miljoonalla dollarilla (romaanissa dollari on syrjäyttänyt euron) taloutensa paikkaamiseksi. Bisnespassilla saa samat oikeudet kuin diplomaattipassilla.

Seppo Heikkistä askarruttaa, onko ilmassa jo signaaleja epätoivosta nousevasta kotimaisesta terrorismista. Olivatko Smash Asem ja viime vapun tapahtumat jotain merkkejä siitä?

- Samalla kun tällaista tapahtuu ja sosiaalinen pääoma murtuu, niin poliisin otteet kovenevat. Poliisista tulee rikkaiden poliisi. Nyt se on kumminkin sellainen, että minä luotan Suomen poliisiin. Mutta jossain Latinalaisessa Amerikassa jos on ongelmia, niin yritetään pysyä mahdollisimman kaukana poliisista, koska poliisi on rikkaiden poliisi ja tarkoitus on pitää köyhät aisoissa.

Koulutus säilytettävä,

maahanmuuttoa tarvitaan

Mitä sitten voisi tehdä, ettei Seppo Heikkisen skenaario toteutuisi?

- Suomessa on ollut tällainen ajatus, että kaveria ei jätetä, kaikkia tarvitaan ja kaikki koulutetaan. Muuttuuko tämä ajatus, että kaikkia tosiaan tarvitaan? Vai tuleeko meillekin sellainen käsitys, että on liikaväestöä, jotka eivät ole mukana taloudellisesti tuottavassa aktiviteetissa? Brasiliassa katulapsista pääsee eroon, kun pannaan poliisit asialle pyssyjen kanssa. On se aika karmeaa.

Siksi yksi avain painajaisen peruuttamiseen on Seppo Heikkisen mielestä peruskoulutuksen tason säilyttäminen. Suomea mairittelevien Pisa-tutkimusten yksi sanoma on, että tulokset ovat hyviä, koska heikoimmatkin oppilaat ovat kansainvälisesti keskitasolla. Kukaan ei ole huono, vaikka jotkut oppivatkin eri tavalla.

Toisena avainkysymyksenä Seppo Heikkinen pitää työperäisen maahanmuuton onnistumista.

- Mehän tarvitsemme ulkomaalaista työvoimaa. Se on sitten sellainen asia, joka säteilee kaikkialle verokertymään ja sosiaalisen pääoman puolelle. Se on yksi suurimpia kohtalonkysymyksiä, ettei tule sellaisia lähiöitä, joissa autot palavat.

Ilmastomuutos

palauttaa sääntelyn?

Hyvänä trendinä Seppo Heikkinen pitää sitä, että ilmastonmuutoksesta on nyt alettu puhumaan myös bisnesmiesten suulla ja se on muuttunut vakavasti otettavaksi todellisuudeksi puolessa vuodessa.

- Olisiko tämä ilmastonmuutos nyt sellainen asia, että niissäkin piireissä, missä on raha ja valta, joudutaan kerrankin kyseenalaistamaan rajattoman kasvun ideologiaa? Syntyisikö tässä jotain kansainvälisiä mekanismeja ja sääntelyelimiä, jotka rupeaisivat jälleen sääntelemään pääomien ylivaltaa?

- En tiedä, hyvin hidasta tämä on ollut. Mutta olisiko tämä se aika, että jotain vastapainoa markkinavoimille syntyisi?

USA toteuttaa vallankaappauksia yhtiöiden tarpeiden mukaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.7. 2006)

Havaiji, Kuuba, Puerto Rico, Iran, Guatemala, Chile... Aina kun amerikkalaisten yhtiöiden edut ovat olleet uhattuina jossain päin maailmaa, on apu ollut yhtä lähellä kuin lähin Yhdysvaltain presidentti. Demokraattisesti valittujen hallitusten ja presidenttien tilalle on nostettu diktaattoreita amerikkalaisvoimin yli vuosisadan ajan.

KAI HIRVASNORO

Viimeksi kuluneen 110 vuoden aikana Yhdysvallat on kaatanut 14 useimmiten demokraattista, vapailla vaaleilla valittua hallitusta. Useimpia kaappauksista on motivoinut se, että kyseisen maan hallitus on jollain tavalla ryhtynyt ryppyilemään maassa toimivien amerikkalaisten yritysten intressejä vastaan.

Monet kaappauksista ovat kääntyneet tarkoitustaan vastaan ja aiheuttaneet Yhdysvalloille enemmän harmia kuin hyötyä pitkässä juoksussa. Esimerkiksi Iran voisi nyt olla parlamentaarisen demokratian kirkas valo Lähi-idässä ellei Yhdysvallat olisi 1950-luvulla öljy-yhtiöiden pyynnöstä kaatanut maan vaaleilla valittua hallitusta, pannut tilalle omaa diktaattoriaan, jonka kansa lopulta syrjäytti nostaen ajatollahit valtaan.

New York Timesin Keski-Amerikan kirjeenvaihtajana 1980-luvulla toiminut ja Berliinin toimistoa 1990-luvulla johtanut Stephen Kinzer osoittaa uudessa kirjassaan, ettei hyökkäys Irakiin vuonna 2003 ollut millään lailla poikkeuksellinen tapahtuma, vaan osa 110-vuotiasta ulkopoliittista jatkumoa.

Yhtiöiden pyynnöstä
vapauden ristiretkelle

Kirjassa Overthrow: America´s Century of Regime Change from Hawaii to Iraq Kinzer katsoo, että amerikkalaisten suorittamat vallankaappaukset etenevät useimmiten samaa kolmivaiheista reittiä:

Ensin jonkin maan hallitus ryhtyy rajoittamaan amerikkalaisten yritysten kaikinpuolista vapautta vaatimalla niitä maksamaan veroja tai kunnioittamaan paikallista työ- ja ympäristölainsäädäntöä. Joskus ne jopa kansallistavat yhtiöitä ja ottavat haltuunsa niiden omistamia maita.

Toisessa vaiheessa kaltoin kohdelluksi itsensä tuntevien yhtiöiden johto tulee Washingtoniin valittamaan huonoa kohteluaan. Valkoisen talon poliittisessa prosessissa invaasiolle keksitään paremmat perustelut. Yhdysvallat ei hyökkää puolustaakseen avoimesti jonkin yhtiön etua, vaan kyse on laajemmasta strategisesta ajattelusta. Jos jokin hallitus rajoittaa amerikkalaisten yhtiöiden vapautta, sen täytyy olla anti-amerikkalainen ja Yhdysvalloille vihamielisen voiman kätyri.

Kolmannessa vaiheessa Yhdysvaltain johtajien täytyy selittää kansalaisilleen, miksi on välttämätöntä tunkeutua tähän tai tuohon maahan. Hyökkäystä ei perustella taloudella eikä politiikalla, vaan vapaudella, jonka alttarille sorrettu kansa on pelastettava.

Stephen Kinzerin tarkastelemista vallankaappauksista jo ensimmäinen noudatti tätä kaavaa täsmällisesti.

Havaiji oli
itsenäinen

Kyse oli Havaijista, joka oli vielä 1800-luvun lopulla itsenäinen monarkia.

Vuosisadan alussa Havaijille saapui satoja amerikkalaisia lähetyssaarnaajia omistaakseen elämänsä villien sivistämiselle ja kristilliselle kasvatukselle. Vuosikymmenten kuluessa he huomasivat elävänsä hedelmällisessä maassa, jota sen alkuperäisasukkaat eivät osanneet hyödyntää täysimääräisesti. He viljelivät sokeria alkeellisin menetelmin eivätkä ymmärtäneet tehdä rahaa viemällä sitä ulkomaille.

Jumalan sijasta lähetyssaarnaajat ja heidän jälkeläisensä ryhtyivätkin palvomaan mammonaa. Alkuperäisasukkaat karkotettiin mailtaan, joille perustettiin suuria sokeriplantaaseja ja niiden tuotanto myytiin hyvällä hinnalla Yhdysvaltoihin.

1890-luvun alussa paratiisille maan päällä tuli loppu. Yhdysvaltojen uusi tullilaki esti havaijilaisia myymästä sokeria maahan.

Mikä neuvoksi, jotta vienti voisi jatkua?

Sokerinviljelijät keksivät ratkaisun. Vienti voi jatkua, jos Havaijista tulee osa Yhdysvaltoja.

Havaijin ”vallankumouksellisten” johto matkusti Washingtoniin ja tapasi Yhdysvaltain laivastoministerin. Ministeri esitteli asian suoraan presidentti Benjamin Harrisonille, joka lupasi tukea ”vallankumouksellisille” eli Yhdysvalloista lähteneille suurviljelijöille ja heidän jälkeläisilleen.

Itse vallankumouksen he suorittivat lähes ilmoitusasiana yhdessä Yhdysvaltain lähettilään sekä Honolulun lähelle ankkuroituneen amerikkalaisen sotalaivan komentajan kanssa. Kuningatar Liliuokalani ei ehtinyt edes reagoida vallan vaihtumiseen, kun Yhdysvaltain lähettiläs oli jo marssittanut 250 sotilasta Honoluluun. Hän perusteli asiaa sillä, että maassa oli ilmennyt epäjärjestystä ja siksi merisotilaat tulivat turvaamaan uutta hallintoa ja kaikkien havaijilaisten turvallisuutta ja vapautta.

Havaijin liittäminen osaksi Yhdysvaltoja kohtasi kuitenkin vastustusta kongressissa, koska vallankaappaus oli toteutettu turhan härskillä tavalla. Lisäksi republikaani Benjamin Harrisonin virkakausi päättyi ja uudeksi presidentiksi valittiin miehitystä vastustanut demokraatti Grover Cleveland. Sen takia Havaijin amerikkalaistaminen saatettiin loppuun vasta seuraavan republikaanipresidentin William McKinleyn johdolla.

Kuubalaisia
vedettiin nenästä

Seuraavana kaappausvuorossa oli Kuuba vuonna 1898. Stephen Kinzerille tapaus on esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain operaatiot iskevät lopulta omaan nilkkaan.

1898 Kuuba oli Espanjan hallinnassa, mutta sen talouselämä oli lähes kokonaan amerikkalaisissa käsissä. Havaijin tapaan päätuote oli sokeri. Lisäksi lähes kaikki maassa myyty käyttötavara oli amerikkalaisvalmisteista.

Kuuban vallankumoukselliset, joukossa Jose Marti, olivat pääsemässä voitolle espanjalaisista ja tämä huolestutti amerikkalaista elinkeinoelämää. Vallankumoukselliset olivat luvanneet maareformia, mikä uhkasi amerikkalaisia sokeriplantaaseja ja kotimaisen tuotannon turvaksi luvattu tullimuurikin huolestutti amerikkalaisia yrityksiä. Bisnesmiehet vihjasivat amerikkalaiselle lehdistölle, että Kuuba on hirmuinen Espanjan vallan alla kituva tyrannia, joka pitäisi vapauttaa. Lisää kohuotsikoita saatiin siitä, että amerikkalainen taistelulaiva Maine tuhoutui mystisessä räjähdyksessä Havannan satamassa.

Yhdysvallat tarjosi apuaan kuubalaisille taistelijoille, jotka eivät ottaneet sitä varauksetta vastaan. Toki he osasivat esittää kysymyksen, mitä amerikkalaisjoukot tekevät sen jälkeen, kun espanjalaiset on lyöty. Vastaukseksi epäilyihin Yhdysvalloissa hyväksyttiin lakiin Tellerin lisäys, jossa yksiselitteisesti luvattiin kotiuttaa joukot ja taata Kuuballe täysi itsenäisyys.

1898 sota oli voitettu ja kuubalaiset valmistautuivat itsenäisyysjuhliin. Silloin presidentti William McKinley ilmoitti, että edellinen laki oli säädetty hetkellisessä mielenhäiriössä eikä Kuuban itsenäisyys olekaan kovin hyvä idea. Kuuba pysyi sen jälkeen Yhdysvaltain hallinnassa omien sotilaskomentajien ja paikallisten diktaattoreiden avulla vuoteen 1959, jolloin muuan Fidel Castro laskeutui vuorilta ja ilmoitti, että vuoden 1898 tapahtumat eivät enää toistu.

Aina tarvitaan
pahan symbolia

Stephen Kinzer kysyy, olisiko Fidel Castro ollut Yhdysvaltain mieliharmina lähes 50 vuoden ajan, jos kuubalaisia ei olisi huijattu ja castrolaisille sen jälkeen muokattu maaperää vuosikymmenten ajan brutaalilla hallinnolla.

Kuuban tapauksessa erikoisasemassa oli myös lehdistö. Varsinkin lehtimoguli William Randolph Hearst näki sodassa mahdollisuuden kasvattaa sanomalehtiensä levikkiä ja painoi voimakkaasti päälle hyökkäyksen puolesta. Stephen Kinzerin mukaan amerikkalainen lehdistö on siitä lähtien reagoinut kansainvälisiin kriiseihin suunnilleen samalla tavalla. Se ei nosta tarpeellisen hyökkäyksen kohteeksi hallitusta, vaan yksilön, yhden vihollisen, joka on tyrannian symboli. Näitä ovat olleet mm. ajatollah Khomeini, Kuuban Castro, Libyan Gaddafi ja viimeksi Irakin Saddam.

Mutta vuoden 1898 espanjalais-amerikkalaisessa sodassa demonia oli vaikea löytää, koska Espanjassa ei ollut kuningasta, vaan maata hallitsi itävaltalaissyntyinen kuningatar ja hänen poikansa taas oli vasta 12-vuotias lapsi. Lopulta syntipukiksi kelpasi Espanjan joukkoja Kuubassa komentanut kenraali.

Dulles oli oman
aikansa Bush

Monien myöhempien vallankaappausten avainhenkilönä Stephen Kinzer pitää ulkoministerinä vuosina 1953-1959 toiminutta John Foster Dullesia, joka poliittista uraansa lukuunottamatta teki päivätyönsä yhtenä Yhdysvaltain menestyksekkäimmistä suuryhtiöiden lakimiehistä. Hän edusti eri puolilla maailmaa luonnonvaroja hyödyntäviä yhtiöitä ja näki maailman talouden pelikenttänä, jossa Yhdysvaltain rooli on suojella yhtiöidensä etuja. Dullesin uskonnollispohjaisessa amerikkalaisten arvojen pakkoviennissä oli paljon samaa kuin erään nykyisen Amerikan presidentin toimissa. Islamilaisen terrorin sijaan Dulles vain näki kaikkialla kommunistisia salajuonia, joiden tarkoituksena oli Yhdysvaltain vastainen myyräntyö.

John Foster Dulles oli ulkoministerinä, kun Yhdysvallat kaatoi demokraattiset hallitukset Iranissa ja Guatemalassa.

Iran voisi nyt
olla demokratia

Iranissa kyse oli siitä, että pääministeri Mohammed Mossadeq kansallisti maassa toimineet ulkomaiset öljy-yhtiöt vuonna 1951. Huhtikuussa 1953 CIA käynnisti Operaatio Ajaxin Mossadeqin syrjäyttämiseksi ja saman vuoden elokuussa hänen tarinansa oli lopussa.

Stephen Kinzer pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvallat olisi antanut demokraattisen hallinnon jatkua Iranissa. Olisiko Iran nyt amerikkalaisvastainen mullahien maa? Ja olisiko esimerkiksi parhaillaan jatkuvaa kiistaa Iranin ydinohjelmasta edes olemassa?

1954 vuorossa oli Guatemala, jonka omisti käytännössä yksi amerikkalainen yhtiö United Fruit Company, jolla puolestaan oli vahvat siteet amerikkalaiseen poliittiseen eliittiin. United Fruit ei pelkästään omistanut Guatemalan banaanintuotantoa, vaan sillä oli reservissä valtavia maa-alueita. 1950-luvun alussa valtaan noussut vasemmistohallitus halusi jakaa United Fruitin käyttämättömät viljelymaat köyhille talonpojille.

Päätös vahvistettiin maan kongressissa. Päätöksen mukaan United Fruitin tuli myydä käyttämättömät maansa valtiolle siihen hintaan, jonka se oli ilmoittanut maan arvoksi vuosittaisissa veroilmoituksissa. Yhtiö hurjistui. Eihän kukaan ilmoita maan todellista arvoa verottajalle. Todellinen hinta on ainakin kymmenkertainen. Guatemalan hallitus ei kuitenkaan taipunut.

Joten United Fruit meni luonnollisesti Washingtoniin huolineen. Se vakuutti presidentti Dwight Eisenhowerin hallinnon siitä, ettei Guatemalan hallitus toimisi tällä tavalla ellei se olisi perustaltaan anti-amerikkalainen Kremlin käsikassara.

CIA kaatoi Guatemalan vasemmistolaisen hallituksen vuonna 1954. Kaappausta seurasi diktatuuri ja yli 30-vuotinen sota, jossa kuoli 200 000 ihmistä. Yhdysvaltain kaappauksen aikainen ulkoministeri John Foster Dulles oli aiemmin toiminut myös United Fruitin lakimiehenä. Kun yhtiön etuja uhattiin, hän koki sen Stephen Kinzerin mukaan henkilökohtaisena loukkauksena.

Kinzer itse seurasi Guatemalan tapahtumien loppuvaiheita paikan päällä New York Timesin toimittajana. Hän on sitä mieltä, että jos amerikkalaiset olisivat aiheuttaneet samanlaisen verilöylyn jossain muualla päin maailmaa, sitä olisi kutsuttu kansanmurhaksi.

Ei voi olla sekä suosittu
että luotettu

Stephen Kinzerin mukaan Yhdysvaltain toteuttamille kaappauksille ominaista onkin se, että heti vallanvaihdon jälkeen ollaan veitsenterällä jatkon suhteen. Kaikki riippuu siitä, kuka nostetaan maan uudeksi johtajaksi omana miehenä. Hänen pitäisi täyttää kaksi ehtoa – olla suosittu oman maansa sisällä ja olla amerikkalaisten kaveri.

Molempia ei voi kuitenkaan saada. Amerikkalaisten yhtiöiden takuumies ei voi olla kotimaassaan kovin suosittu. Joten lopulta johtoon asetetaan joku, joka on epäsuosittu, mutta luotettava. Hän joutuu hallitsemaan väkivallalla ja Yhdysvaltain sotilaallisella tuella. Kyseisen johtajan oppositiosta tulee myös Yhdysvaltain vihollinen ja uutta hallintoa pitää puolustaa vieläkin kovemmin ottein. Lopulta vallassa on tyranni.

Näinhän kävi myös Chilessä 1973. Istuva vasemmistolainen presidentti Salvador Allende oli tehnyt koko poliittisen uransa demokraattisten rakenteiden sisällä ja olisi todennäköisesti jättänyt paikkansa laillisessa järjestyksessä virkakautensa päättyessä. Mutta Yhdysvallat ei jaksanut odottaa. Demokraatin tilalle valtaan nostettiin diktaattori ja tyranni Augusto Pinochet.

Iranissa kyse oli öljystä, Guatemalassa banaaneista ja Chilessä kuparista. Chilen kuparivaroja hallitsi kaksi amerikkalaista yhtiötä, Kennecott ja Anaconda. Kun Allenden hallitus ryhtyi kansallistamaan maansa kuparivaroja, yhtiöt menivät paniikkiin, hankkiutuivat Washingtoniin, puhuivat ulkoministeri Henry Kissingerin puolelleen ja tämä hoiteli presidentti Richard Nixonin. Sama kuvio kuin aina ennenkin.

Puerto Ricon Yhdysvallat otti Stephen Kinzerin mukaan hallintaansa lähes epähuomiossa vuonna 1898. Espanjan hallitsemalla maalla oli laaja itsehallinto eikä siellä ollut samanlaista kapinaliikettä kuin Kuubassa. Mutta se sijaitsi joidenkin tärkeiden laivareittien varrella, joten Yhdysvallat murskasi Puerto Ricon itsehallinnon matkallaan varsinaiseen sotaansa Kuubaan.

Puerto Ricon asukkaiden tärkein tulonlähde olivat pienet kahviviljelmät. Ne tuhottiin amerikkalaisten yhtiöiden suurten sokeriplantaasien tieltä.

Grenada oli
sotanäytös

Grenada 1980-luvulla taas oli oma lukunsa. Vuoden 1983 vallankaappauksen aikana pikkusaarella oli joitakin satoja amerikkalaisia lääketieteen opiskelijoita. Yhdysvallat olisi voinut vain evakuoida heidät, mutta monien nöyryytysten ja etenkin Vietnam-trauman jälkeen se tarvitsi näyttävän sotilaallisen voiton edes jossakin. Presidentti Ronald Reagan oli luvannut tehdä Amerikasta jälleen suuren, joten noin 100 000 asukkaan Grenada vallattiin näytöstyyliin.

Vuonna 1989 vuorossa oli Panama ja Yhdysvaltain palkkalistoilla kymmeniä vuosia ollut Manuel Noriega, joka ei suostunut laittamaan suitsia huumekaupalle ja oli muutenkin loitontumassa amerikkalaisten intresseistä. Panamalaiset olisivat päässeet Noriegasta eroon omin voiminkin, mutta se ei riittänyt Yhdysvalloille, koska kansallismieliset asevoimat olisivat jääneet rauhaan. Taas tarvittiin vallankaappausta.

Mitä McKinley edellä
sitä George W. perässä

Ja viimein tullaan Irakiin vuonna 2003. Stephen Kinzerin mukaan presidentti George W. Bush harjoitteli maaliskuussa 2003 invaasiosta ilmoittavaa puhettaan Valkoisessa talossa samassa huoneessa, jossa yli sata vuotta aiemmin allekirjoitettiin Espanjan antautumissopimus Yhdysvalloille. Huoneen seinällä on maalaus tuosta tilaisuudesta ja sitä maalausta hallitsee presidentti William McKinleyn hahmo.

Ja kukaan ei ymmärtäisi paremmin kuin McKinley, ettei Bush ollut johdattamassa Yhdysvaltoja uuteen aikakauteen, vaan jatkamassa yli satavuotista perinnettä, Stephen Kinzer arvioi.

Arto Halonen ja Ruhnama - Pyhän kirjan varjo

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.2. 2008)

Suuryritykset käännättivät diktaattorin julkaisemaa hölynpölyä neljällekymmenelle kielelle saadakseen öljy- ja kaasusopimuksia Turkmenistanin kanssa. Ne pääsivät myös rakentamaan suuren johtajan kultapatsaita ja muita monumentteja.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Otetaan vertailuun kaksi kansalaisiaan sortavaa diktatuuria.

Kummankin yksinvaltainen johtaja on kehittänyt omatekoisen aatteen, joka korostaa luojansa suuruutta. Kansa seuraa kuuliaisena perässä. Aatetta opiskellaan kouluissa ja vapaa-ajalla. Sen ja johtajan kunniaksi järjestetään mahtipontisia juhlia, ja muita juhlia ei sitten järjestetäkään. Rivit ovat aina ojennuksessa.

Mutta näistä kahdesta valtiosta vain toinen, Pohjois-Korea, on naurunalainen kansainvälinen hylkiö.

Se toinen on yhteiskuntavastuutaan julistavien suuryhtiöiden lemmikki siinä määrin, että ne ovat kääntäneet Kim Il Sungin juche-aatteeseen verrannollisen Ruhnama-eepoksen jo noin neljällekymmenelle kielelle omalla kustannuksellaan.

Miksi? Siksi, että Turkmenistanin nyt jo edesmenneen diktaattorin Saparmurat Nijazovin nuoleskelu oli avain suureen bisnekseen.

Suuruudenhulluuteen sairastunut ”kaikkien turkmeenien isä”, turkmenbashi istui massiivisten öljy- ja kaasuvarantojen päällä. Lisäksi entisen neuvostotasavallan pääkaupunkiin, keskellä autiomaata sijaitsevaan Asgabatiin rakennettiin turkmenbashia esittäviä kultaisia näköispatsaita sekä palatseja ja suihkulähteitä. Öljyä, kaasua ja rakennusurakoita saivat ne yhtiöt jotka osoittivat kunnioitusta Nijazovia kohtaan tekemällä tunnetuksi tämän Ruhnama-eeposta.

Dokumentista Suomen

myydyin elokuva

Dokumenttiohjaaja Arto Halonen kiinnostui tästä suuryhtiöiden moraalin joustavuudesta. Yhdessä yhteistyökumppaninsa Kevin Frazierin kanssa hän ryhtyi kyselemään yritysjohtajilta, miksi ne tukevat diktatuuria.

Saivatko he vastauksia, selviää dokumenttielokuvasta Pyhän kirjan varjo. Elokuvasta tulee yksi kaikkien aikojen suurimman levityksen saavista suomalaisista. Se on myyty useiden Euroopan maiden lisäksi historiallisesti jopa Yhdysvaltoihin. Elokuvan päärahoittaja on amerikkalainen ITVS, joka tuottaa dokumenttielokuvia ja myy niitä tv-kanaville ympäri maan. Katsoja-arvio Pyhän kirjan varjolle yksin Yhdysvalloissa lasketaan kymmenissä miljoonissa.

Uusivirrasta

tupakkatyttöihin

Turkmenistania 21 vuotta johtanut Saparmurat Nijazov kuoli yllättäen joulukuussa 2006. Vallan perinyt Gurbanguly Berdymuhammedov on purkanut joitain edeltäjänsä hullutuksia kuten elokuvateatterikiellon, mutta edelleen Ruhnama on käytössä alistamisen ja diktatuurin työvälineenä. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch kiitteli viime marraskuussa uutta hallintoa sosiaalisista uudistuksista, mutta ei nähnyt kansalais- ja poliittisten oikeuksien saralla mitään edistystä.

Arto Halonen aloitti elokuvauransa jo 1980-luvulla. Suurempaa huomiota hän sai ensimmäisen kerran dokumentillaan Ringside (1992), joka kertoo nyrkkeilijä Tarmo Uusivirran valmistautumisesta uransa viimeiseen otteluun.

Sen jälkeen tie hänen omissa ohjauksissaan on suuntautunut muun muassa Kuubaan ja Venäjälle. Tuottajana taas jalat ovat pysyneet tämän päivän Suomen kamaralla. Viimeksi hän tuotti Jussilla palkitun Ari Matikaisen elokuvan Yhden tähden hotelli, joka seuraa Jorma Kääriäistä tämän keikka- ja levytysmatkoilla. Sitä edellinen tuotanto oli Tarja Mattilan Tupakkatytöt, tositarina Amerin tupakkatehtaalta työttömiksi jäävistä naisista.

Ahtisaari Kiinassa

propagandavälineenä

Pyhän kirjan varjon juuret ulottuvat Tiibetissä kuvattuun elokuvaan Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä (1998).

Ennakkotutkimusmatkalla Arto Haloselle valkeni, miten yritykset luovat hyväksyttävyyttä diktatuurille. Halonen lensi Tiibetistä maan halki Pekingiin samaan aikaan, kun presidentti Martti Ahtisaari oli vienninedistämismatkalla Kiinassa. Ahtisaari oli sinä päivänä jokaisen kiinalaislehden etusivulla propagoimassa sitä, että Suomen kaltainen länsimaa on Kiinan ystävä.

Kokemus siitä, miten yksinvaltainen maa hyödyntää tällaista vierailua oli shokeeraava ja jäi alitajuntaan, Halonen kertoo.

Arto Halosen mukaan uudessa elokuvassa häntä kiinnosti kummallista Turkmenistania enemmän juuri yritysten rooli ja epämoraalinen toiminta.

– Turkmenistan valtiona ei pelkästään kiinnostanut, vaan absurdi Ruhnama-kirja, jonka kautta pystyin kertomaan tämän uskomattoman tarinan siitä, miten kansainväliset yritykset tekevät voittoja ja siinä samalla tukevat ja vahvistavat tällaisia diktatuureja. Eli ne luovat hirviöitä. Se on vähän sama kuin jos vanhemmat kasvattaisivat rahaa vastaan kehitykseltään vääristyneitä lapsia, Halonen vertaa.

Vastuusta hän ei päästäisi tavallisia kansalaisiakaan. Halpatuotannon tuloksista nauttivat jokamiehet vahvistavat omalta osaltaan moraalitonta yritysetiikkaa ja siinä sivussa diktatuureja.

Nijazovin väärentämää

turkmeenien historiaa

Arto Halonen pääsi vaikeuksien jälkeen itsekin Turkmenistaniin kuvaamaan, mutta dokumentissa on myös paljon kuvamateriaalia, jonka lähdettä ei voi ihmisten turvallisuutta vaarantamatta paljastaa. Osa materiaalista olisi absurdiutensa vuoksi hillittömän hauskaa ellei tietäisi, minkälainen alistuskoneisto suuren johtajan kunniaksi laulavien lasten takaa paljastuu.

Ruhnama on eepos, jonka Arto Halonen nimeää dokumentissaan diktatuurin työkaluksi. Kirjan lukenut Halonen kertoo, että kolmannes kirjasta pelkästään korostaa sen tärkeyttä, toinen kolmannes välittää erilaisia käyttäytymissääntöjä ja kolmas kolmannes kertoo turkmeenien historiasta Saparmurat Nijazovin väärentämällä tavalla.

– Nijazov on luonut sinne historiallisen henkilön muka ensimmäiseksi suureksi turkmeenijohtajaksi ja linkittänyt omat sukujuurensa häneen. Tätä kautta Nijazov on vankistanut sekä turkmeenien maailmanhistoriallisen merkityksen että oman maailmanhistoriallisen merkityksensä.

– Muun historiankirjoituksen mukaan tällaista henkilöä ei ole ollut koskaan olemassa, Halonen huomauttaa.

Ruhmanasta tuli Nijazov-kultin keskus. Patsaat ja kirjan käännökset kehittyivät sen ympärille.

Alun alkaen kyse oli aidosta yliopistotasoisesta turkmeenien historian kirjoittamisesta. Sen kokoaminen annettiin Saparmurat Nijazovin lehdistösihteerille, joka kirjoitti kirjan omalla nimellään. Kirja julkaistiinkin ja se herätti aineiston koonneessa yliopistossa ihmetystä, koska heidän panostaan ei edes mainittu.

Nijazov veti kirjan pois markkinoilta ja perusti viiden hengen komitean valmistelemaan uutta laitosta.

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihenkään, vaan otti hankkeen omiin käsiinsä, kirjoitti tai kirjoitutti siihen omia tarkoitusperiään palvelevia jaksoja ja julkaisi Ruhnaman omissa nimissään. Johtaja oli jossain välissä oivaltanut kansalliseepoksen mahdollisuudet oman kulttinsa kasvattamiseen.

Ruhnama maailman

luetuimpia kirjoja?

Saparmurat Nijazovin itsensä lisäksi Nijazov-kulttia on eniten hyödyntänyt turkkilainen suurliikemies Ahmad Chalic. Hän oli ensimmäinen, joka oivalsi, että PR-työ Ruhnaman puolesta on tie omien bisnesten edistämiseen. Chalicista tuli Nijazoville niin läheinen mies, että hän toimi jopa ministerinä Turkmenistanissa, vaikkei ole edes maan kansalainen.

Ahmad Chalic oli myös välikäsi, jonka kautta muut kansainväliset suuryritykset solmivat kontaktit Nijazovin hallintoon.

Ruhnaman käännökset eri kielille ovat suuria uutisia Turkmenistanissa. Propagandalla manipuloidaan oman maan kansalaisia luulemaan, että Saparmurat Nijazov on maailmankuulu nero ja Ruhnama kirja, jota luetaan ja ylistetään kaikkialla.

Ruhnama voidaan kääntää yhdelle kielelle vain kerran, joten ensilähdöstä myöhästyneet yritykset ovat joutuneet keksimään muita tapoja liehitellä diktaattoria. Ranskalaisen Bouygues-yhtiön omistama tv-kanava TF1 esimerkiksi järjesti aidolta näyttävän tv-ohjelman Nijazovin ja Bouyguesin johtajien välisestä pyöreän pöydän keskustelusta. Ohjelma esitettiin Turkmenistanissa, mutta ei tietenkään Ranskassa.

Ensto hyllytti

suomennoksen

Sama kohtalo on myös Ruhnama-käännöksillä. Niitä on vaikea saada käsiinsä länsimaissa, koska yritykset pitävät ne piilossa. Ne eivät tietenkään halua kotimaissaan julkisuutta yhteistyölleen diktatuurin kanssa. Käännökset ja muu PR-työ ovat Turkmenistanin hallinnolle syötettyä puppua, jota se syöttää edelleen omalle kansalleen.

Ruhnama on käännetty myös suomeksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Käännöksen tilasi Ensto-yhtiö, joka luopui hankkeesta eettisistä syistä.

Enston hallituksen puheenjohtaja Timo Miettinen on toinen yritysjohtaja, joka suostui omilla kasvoillaan dokumenttiin mukaan. Hän sanoo yhtiön luopuneen hankkeesta, kun heille valkeni, mihin tarkoituksiin Ruhnamaa Turkmenistanissa käytetään. Toinen on tshekkiläinen kirjan käännättänyt ja julkaissut johtaja, joka toteaa, että bisnes on bisnestä.

Arto Halonen nostaa kummallekin dokumenttiin suostuneelle hattua.

– Yritykset välttelevät vastuun ottamista siihen asti kun ne saadaan pysähtymään, kuuntelemaan ja ymmärtämään koko prosessiketju.

– Pointti on siinä, että yritykset edustavat ihmisiä ja ne luovat eettisiä säännöstöjä. Ne luovat esimerkkejä muiden toiminnalle, myös yksilöille. Jos meitä johdetaan epämoraalisiin suuntiin, niin ei tämä maailma pääse kehittymään, jos ei oteta vastuuta omista toimista, Arto Halonen sanoo.

Elokuvan jatke

internetissä

Löytyykö pörssimaailmasta vastakaikua tällaisille pohdinnoille?

– Ei ehkä laajemmin. Mutta uskon, että löytyy enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka haluaisivat, että asiasta keskustellaan. Jos sitä keskustelua ei herätetä eikä vastuuta näytetä, niin me olemme ikuisesti kierteessä, jossa nämä asiat erotellaan toisistaan.

Arto Halonen herättää omalta osaltaan keskustelua myös elokuvaan nivoutuvilla nettisivuilla http://www.freedomforsale.org/ eli vapaus myytävänä. Siellä tarkastellaan lähemmin eri suuryhtiöiden toimintaa ihmisoikeuksien kannalta.

Ensimmäisenä kohteena oli öljy-yhtiö Shell ja nyt mukana on myös ranskalainen Bouygues, joka teki Turkmenistanissa töitä diktatuurille. Suomalaisille se puolestaan rakentaa parhaillaan ydinvoimalaa Olkiluotoon.

Kolmas kohde on saksalainen Siemens, Nokian nykyinen yhteistyökumppani, joka loi salakuuntelujärjestelmän diktaattori Saparmurat Nijazoville.

Yritysten sijoittumista diktatuureihin puolustellaan usein sillä, että ne tuovat mukanaan myös demokratian tuulahduksen suljettuihin yhteiskuntiin.

Todellisuus lienee se, että diktatuuri on kapitalistin paras ystävä, koska silloin ei tule riesaa ammattiyhdistysliikkeestä eikä muusta vastaavasta.

– Kaikki lähtee siitä, että kilpailullisuus on niin syvästi kytketty meihin ihmisiin ja yrityksissä se menee äärimmäisyyksiin. Harmaalla alueella työskentely on ikään kuin laillista. Ongelmat ovat syvällä meissä, mutta jälleen kerran: Jos niistä ei keskustella, niin mikään ei muutu. Ja kyllä minä ihmettelen, miksei se kiinnosta, kun vastassa on todella ihmisoikeusrikkomuksia, ihmisten alistamista ja tappamista, Halonen kysyy.