Kansan Uutiset palvelee paremmin

Vähän yli neljä vuotta ja paria vaille 400 juttua on ilmestynyt täällä. Mutta nyt blogin päivittäminen päättyy. Tämä on viimeinen postaus.

Syynä on se, että Kansan Uutisten verkkosivut toimivat hyvin ja sieltä löytyy tätä samaa, mutta paljon paljon enemmän. Blogi on siis muuttunut tarpeettomaksi.

Täällä on ollut 133 778 käyntiä (tilanne 14.5. 2009 kello 20.04). Kiitos kaikille ja tervetuloa jatkossa osoitteeseen www.kansanuutiset.fi

Nämä 398 juttua säilyvät tässä osoitteessa.

Uskonto on oopiumia kansalle (Hetket jotka jäivät 30)

Hienoa, että Woody Allen onnistui palaamaan huipulle vielä vanhoilla päivillään vuosikymmenen epäonnistumisten jälkeen. Uusi kipinä löytyi työskentelystä Euroopassa.

Vuonna 1987 Allenilla oli takanaan viitisentoista menestyselokuvaa ja nyt oli vuorossa omiin muistoihin pohjaava lämminhenkinen komedia Radio Days, joka nimensä mukaisesti sijoittuu aikaan, jolloin television sijasta oltiin radion pauloissa.

Allenin näköinen pikkupoika elää Brooklynissä suurperheessä, jonka vanhempien lisäksi muodostavat isovanhemmat, setä ja tädit.

Juutalaisessa perheessä vietetään taas kerran sapattia. Istutaan hiljaa pyhäpuvuissa, koska koko päivänä ei saa tehdä mitään.

Mutta naapurin jumalattomat kommunistit vain kailottavat viihdemusiikkia radiosta ja touhuavat pihallaan.

Setä Abe (Josh Mostel) selittää perheen lapsille sääntöjä:

"Vuorokauteen ei tehdä mitään. Istutaan, paastotaan, rukoillaan ja sovitetaan syntejä. Polttaisin niiden talon, mutta tänään ei saa sytyttää tulitikkuja", hän sanoo naapureihin viitaten.

Viimein vimmastunut Abe lähtee naapuriin lukemaan lakia. Ja viipyy, ja viipyy, mutta radio ei hiljene.

Viimein Abe saapuu kotiin.

Abe: - Paastoaminen on typerää. Pitäisi muka sovittaa syntejä, mutta ketä vastaan olen rikkonut? Syntiä on se, että pomot käyttävät työväkeä hyväkseen. Ei kyse ole suhteesta kuviteltuun jumalolentoon. Ongelmana on luokka, joka omistaa 90 prosenttia maailman rikkauksista.

Täti Ceil: - Etkö usko jumalaan?

Abe: - Uskonto on oopiumia kansalle.

Ceil: - Jumala rankaisee sinua.

Abe (muuttuu huonovointiseksi): - Ei jumala ole kiinnostunut minusta.

Abea pistää rintaan eikä henkikään kulje. Hän tuli syöneeksi sapattina porsaankyljyksiä sekä lisäksi simpukoita, ranskalaisia perunoita ja suklaavanukasta.

Ceil: - Minun ranskalaiseni eivät kelpaa, mutta kommareiden kyllä.

Koijärveltä on pitkä matka Olkiluotoon

Kansan Uutiset 8.5. 2009

KAI HIRVASNORO

Tapahtui Suomessa vihreiden ollessa hallituksessa:

Suomeen rakennetaan maailman suurinta ydinvoimaa tavalla, joka on täynnä skandaaleja. Turvallisuus ja valvonta vaikuttavat olevan täysin retuperällä Areva-yhtiössä, joka Olkiluotoon voimalaa rakentaa.

Joskus historian muinaishämärässä ydinvoima, tai pikemminkin sen vastustaminen, oli vihreän liikkeen tärkein asiakysymys, sen identiteetti suorastaan. Jo aiemmin Suomen vihreät ovat todenneet, ettei heitä hetkauta, vaikka hallitus päättää vielä tällä vaalikaudella uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta.

Tämä ei ole herättänyt sanottavammin hämmästystä, koska vihreitä ei ole yleensäkään tapana vetää vastuuseen mistään.

Nyt kaksi vihreää ministeriä istuu hiljaa kuin tatti, myös silloin, kun rakenteilla oleva ydinvoimala syntyy sutena.

Keskiviikkona keskeiset ympäristöjärjestöt vaativat Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen keskeyttämistä jatkuvien laadun, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin puutteiden vuoksi.

Hallituksen ekomerkki, sen ministerit ja kansanedustajat ovat sen sijaan hiljaa. Nuorina vihreät olisivat jo Olkiluodossa osoittamassa mieltään. Nyt veteraaneina on mukavampaa muistella Koijärven kultaista kansalaisaktivismia parlamentin lämmössä virkamiesten passattavana.

* * *

Sitäkään ei kummastele kukaan, että vihreä työministeri on kadottanut pitkäaikaistyöttömiä koskevat tilastot (KU 7.5.).

Jos näki kohta lähtevän työministeri Tarja Cronbergin haastattelun tiistaina Ajankohtaisessa kakkosessa, niin tuli vakuutetuksi, että nämä työttömien asiat eivät varsinaisesti kuulu vihreiden ydinosaamiseen.

– Tällä hetkellä työttömyys ei ole vielä riistäytynyt käsistä eikä ole vaikea, sanoi ministeri.

Äsken julkistetun maaliskuun työllisyyskatsauksen mukaan työttömiä on nyt 251 400. Vuodessa työttömiä tuli yli 50 000 lisää. Yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita on 40 000, yli kaksi vuotta 16 800.

Heille tiedoksi ministerin lohduttavat sanat: työttömyys ei ole vaikea.

* * *

Puoli miljoonaa suomalaista vaimoa huokaisi syvään kuultuaan Suomen hävinneen jääkiekossa USA:lle. Ukkoa ei saa tänäkään vuonna vaatekauppaan. Se rakas vuoden 1995 MM-paita sai taas vuoden jatkoajan.

Rosebud (Hetket jotka jäivät 29)

Tällaista sarjaa ei voi tehdä mainitsematta Orson Wellesin elokuvaa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941), joka Sight And Sound -lehden kriitikkoäänestyksessä valitaan kerran kymmenessä vuodessa maailman parhaaksi. Näin on tehty vuodesta 1952 ja näin äänestettiin viimeksi 2002.

Ja kyllähän Welles yhdessä Mercury-radioteatterinsa näyttelijöiden, käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin, kuvaaja Gregg Tolandin sekä leikkauksesta vastanneiden Robert Wisen ja Mark Robsonin kanssa loi sellaisen teoksen, joka mykistää alusta viimeiseen kuvaan.

Eikä unohtaa sovi säveltäjä Bernard Herrmania, jonka pahaenteinen musiikki tulee heti mukaan kuviin, kun lähdetään liikkeelle aidalta, jossa kyltti kieltää läpikulun. Usvan keskeltä mahtipontisen portin takaa kohoaa satulinna. Linnan miljööseen näyttää kuuluvan apinoita ja venetsialaisia gondoleja, ihmeitä kaukaisista maista sekä golfkenttä.

Vain yksi ikkuna on valaistu. Sitten sekin valo sammuu. Samoin musiikki.

Nyt ollaan huoneen sisällä. Musiikki alkaa uudelleen. Lumipyry täyttää valkokankaan. Ei, se onkin tekolunta lasipallossa, jossa on myös mökki. Lasipallo on miehen kädessä.

Lähikuva huuliin, joilta pääsee viimeinen henkäys: "Rosebud."

Ote kirpoaa, lasipallo vierii portaisiin ja särkyy.

Hoitaja astuu sisään ja peittää ruumiin. Muuan suurmies, lehtimagnaatti Charles Foster Kane on kuollut.

Mutta kuka oli Kane ja mitä hänen viimeinen sanansa tarkoitti? Sitä koko loppuelokuvan selvittää lehtimies, jonka kasvoja ei kertaakaan näytetä. Lopputulos? Ei yksi sana voi selittää ihmisen elämää.

Lehtimiehelle Rosebud jää arvoitukseksi. Elokuvan katsojalle salaisuus paljastuu sen viimeisissä kuvissa.

Mistä Kansalainen Kane kertoo? Tässä vain yksi puoli elämää suuremmasta:

"Kaleidoskooppimaisen elokuvan ytimessä ovat yksinkertaisimmat ja tärkeimmät asiat: lapsuus, ystävyys, rakkaudet. Kane menettää ne kaikki."

Lainaus on Peter von Baghin kirjasta Elämää suuremmat elokuvat.

Mikko Perkoilalta uusi levy vanhoja työväenlauluja

Kansan Uutiset 30.4. 2009

Muuttuuko lopulta mikään, kun vanhat työväenlaulut kuulostavat edelleen niin ajankohtaisilta?

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

– Ihan piruuttani.

Se on yksi Mikko Perkoilan selitys sille, että hän julkaisi vapuksi kokoelman vanhoja työväenlauluja. Nimikappaleen lisäksi Punikin kirjelaatikosta löytyy muun muassa suurklassikko Internationale sekä vähemmän tunnettuja lauluja, joista osa on 1920–30 luvulta, osa 1970-luvun työväenlaulukeräyksen satoa.

Muitakin selityksiä toki löytyy:

– Mikä on muuttunut ihmisten, jos ei nyt puhuta riistosta, niin hyväksikäytössä? Se jatkuu yhä vaan tiukempana paitsi että se tehdään ehkä vähän siistimmin ulkoistamalla toimintoja. Jokainen ihminen rupeaa kohta olemaan oma yrittäjänsä.

Eli Perkoilan mielestä niin kovin paljon ei olekaan muuttunut esimerkiksi niistä ajoista, jolloin Internationale sai suomenkieliset sanat. Tämä tapahtui vuonna 1905.

– Kolmas hyvä syy on vanhan perinteen arvostus. Jos ajattelee työväenliikkeen saavutuksia, niin aika erilaiselta täällä näyttäisi jos joku ei olisi ollut sanomassa vastaan. Tämä ahneus on niin mieletöntä nykyaikana, että on hienoa nähdä, millä lailla ihmiset joskus ajattelivat olevansa osa jotain kokonaisuutta ja tekevänsä työtä ihmisyyden hyväksi, Perkoila sanoo.

Vanhat laulut

turhan ajankohtaisia

Punikin kirjelaatikko ja kolme muuta uutuuslevyn laulua ilmestyivät ensimmäisen kerran jo vuonna 1982 Mikko Perkoilan omakustannekasetilla. Kaksi muutakin levyn laulua on samalta vuosikymmeneltä. Tätä levyä varten äänitettiin lisäksi neljä kappaletta.

Omia laulujaan Mikko Perkoila ei nyt julkaissut. Lauluntekijä sanoo olevansa nykyisin aika laiska kirjoittamaan uutta musiikkia. Sitä paitsi ohjelmistoon kelpaavat hyvin ne vanhatkin, ”koska mikään ei sitten kuitenkaan ole muuttunut.” Kolmisenkymmentä vuotta sitten syntyi edelleen käyttökelpoisia lauluja esimerkiksi työttömyydestä. Elettiin niin hirmuisia aikoja, että Suomessa oli lähes 100 000 työtöntä ja sen vuoksi julistettiin kansallinen hätätila.

Kansan Arkisto

aarreaittana

Punikin kirjelaatikon lauluja Mikko Perkoila on löytänyt muun muassa Kansan Arkistosta. Sieltä lienee 21-säkeistöinen nimikappalekin, joskaan Perkoila ei enää muista, miten törmäsi siihen. Teksti on joka tapauksessa kotoisin Ontro Virtasen kokoelmasta Jatkosodan aikana keskitysleireillä ja vankiloissa kirjoitettuja runoja, joiden tekijät ovat jääneet tuntemattomiksi.

Karjalassa miehiämme liikaa lakoaa / polsu heidät vähitellen kaikki tuhoaa / Mistä saadaan tykinruokaa / Mannerheimi yhä huokaa / apua oi Adolf tuokaa, laulussa irvaillaan.

Perkoila kertoo pitäneensä vanhoja työväenlauluja koko ajan ohjelmistossaan tilaisuuksissa, joissa niiden esittämisestä ei tule turpaan. Yllättävän hyvin ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa, Perkoila pohtii muun muassa amerikansuomalaisen Arthur Kylanderin kuplettia Työttömän valssi vuodelta 1927. Sitä on sopinut esittää 1990-luvun alusta lähtien, jolloin Suomeen perustettiin leipäjonot.

Kun nälkääkin aloin jo tuntemaan / leipälainista lohtua hain / Vaan kaikk` oli ehditty jakamaan / minä tyhjänä palata sain.

Internationale

intiimillä otteella

Levyn neljässä uudessa äänityksessä soittavat Perkoilan lisäksi kielisoittimia Heikki Uimonen sekä Internationalessa harmonia Jukka Haikonen. Akustisen levyn tunnelma on pauhun ja paatoksen sijaan intiimi, mikä nostaa laulujen sanat erityisen hyvin pintaan.

Mikko Perkoilan tietojen mukaan hänen levytyksensä Internationalesta on ensimmäinen suomalainen, jossa mukana ovat tiettävästi Otto-Wille Kuusisen, Yrjö Sirolan ja Sulo Wuolijoen runoilemat kaikki viisi säkeistöä. Yleensä laulusta esitetään vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö.

Ja miksi tätä ei laulettaisi juuri tänään:

Varat kansain hankkimat on menneet / kaikki konnain kukkaroon / pois kansa velkansa jo vaatii / nyt ryöstösaalis jo tuotakoon.

– Minä en ole oikeastaan koskaan tykännyt siitä etunojalaulannasta, Perkoila kertoo levynsä hillitystä otteesta.

Mikko Perkoila aloitti oman levytysuransa juuri etunojalaulun kulta-aikana 1970-luvulla kolmella Uusi Laulu -kokoelmalevyllä. Aluksi Agit Propin kisälleissä ja kolmosella jo omilla biiseillään Arkiviisu-yhtyeen kanssa vuonna 1977.

Porvarien lamatalkoot

Kansan Uutiset 24.4. 2009

Tapahtui näinä päivinä, että porvarihallitukseen syntyi sosiaalinen omatunto. Se otti elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen hahmon ja marssi tv-studioon. Suorassa lähetyksessä sosiaalinen omatunto, jolla oli Pekkarisen ääni, mutta Eesaun jalat – vai olivatko ne kädet – sanoi, että rikkaatkin on verolle pantava. Lamatalkoisiin ovat kutsutut myös optio- ja osinkomiljonäärit.

Sitä Pekkarisen näköinen sosiaalinen omatunto ei osannut sanoa, miten tämä verollepano tapahtuisi. Eikä se ollut tarkoituskaan, koska leikillähän ministeri. Jotain tarttis tehdä -pohdinnalla on ennenkin päästy valtiomiessarjaan.

Helppoa sen pitäisi kuitenkin olla. Hallituksessa valtion rahasäkin päällä istuu Suomen ylin talkoomies, valtionvarainministeri Jyrki Katainen.

Kai Katainen nyt keksii sellaisetkin Toivo-talkoot, joilla sinne rahasäkkiin vaihteeksi lirutetaan jotain niiltä superrikkailtakin.

Mutta ei Katainen keksi, eikä ainakaan halua. Tuskin olivat Pekkarisen sanat kiirineet avaruuden eetteriin ikuiselle kiertoradalle, kun Katainen ilmoitti, ettei nyt ole tällaisten talkoiden aika. Herranjestas, optiomiljonäärit voivat yhdessä pitkäaikaistyöttömien kanssa osallistua kokoomuslaiseen kevätharavointiin. Eikö siinä ole työhön tottumattomalle talkoita kerrakseen?

Asioista yleensä pihalla oleva pääministeri Matti Vanhanen kuuli Pekkarisen ja Kataisen keskustelusta Kiinassa. Vanhanen totesi, ettei tunne Pekkarisen aloitetta, mutta piti sitä hyvänä, joskin toteuttamiskelvottomana.

Näin käytiin maassamme poliittinen keskustelu aiheesta kenen pitäisi osallistua laman kustannusten kantamiseen. Noin tunnissa porvarihallitus päätyi ratkaisuun, ettei ainakaan suurituloisimpien pidä.

* * *

Mutta ainahan ovat heikot ja puolustuskyvyttömät. Pannaan ne maksamaan – taas kerran.
Tämä hallitus ei leikkaa eikä korota veroja lamassa. Tätä hokemaa on kuultu siitä lähtien, kun hallitus vihdoin viime vuoden viime metreillä myönsi, että yleismaailmallinen talouskriisi osuu jonkun verran Suomeenkin.

– Hallituksella, johon myös Pekkarinen on sitoutunut, on ollut semmoinen linja, että tämän talouskriisin aikana ei nosteta veroja, kommentoi Katainen lauantaina.

Hallitus ei leikkaa, mutta kunnat joutuvat tekemään likaisen työn. Tämäkin on todettu jo moneen kertaan, mutta nyt tiedämme jo tarkemmin, keillä tämä lama maksatetaan, kun hyväosaisten taloustalkoille ei ole tarvetta. Tietysti pikkulapsilla.

Yle kertoi tiistaina, että kuntapalveluiden sisällöstä ja laadusta aletaan hakea säästöä ja ensimmäiseksi tulilinjalla ovat päiväkodit. Niiden ryhmäkokoja aiotaan suurentaa.

Näin se aina menee. Tämän maailman liliusten saavutettuihin etuihin ei voida puuttua millään ilveellä, koska tehdyistä sopimuksista on pidettävä kiinni. Mutta alle kouluikäisten kanssahan ei ole mistään sovittukaan, joten siitä vaan halki, poikki ja pinoon.

Halusin aina olla gangsteri (Hetket jotka jäivät 28)

Kolme miestä ajaa pimeällä maantiellä. Auton takaluukusta kuuluu kolinaa. Pysähdytään ja avataan takaluukku. Siellä korisee verinen mies. Tommy DeVito (Joe Pesci) puukottaa häntä sapelin kokoisella veitsellä ja Jimmy Conway (Robert De Niro) täydentää tappotyön neljällä laukauksella.

Henry Hill (Ray Liotta) sulkee takaluukun ja ajattelee mielessään: "Niin kauan kuin muistan, halusin aina olla gangsteri."

Martin Scorsesen olisi pitänyt saada se Oscar-palkintonsa Mafiaveljistä (Goodfellas, 1990) eikä valjusta hongkongilaisjännärin uusintafilmauksesta.

Kummisetä kuvaa New Yorkin mafian huippua, mutta Mafiaveljissä liikutaan keskiportaan ja työmiesten tasolla. Jos Mafiaveljien energian saisi jotenkin muunnettua sähköksi, sillä lämmittäisi omakotitalon koko talven.

Tositarinan kertovan elokuvan keskushenkilö on teinistä saakka halunnut päästä mafiamieheksi. Hän etenee pohjalta kohti huippua, mutta sekoilu huumeiden kanssa vie miehen tuhoon ja poliisin ilmiantajaksi.

Näin Henry Hill kuvailee rikollisen elämäntavan houkutusta:

"Minulle se oli suurempaa kuin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Halusin olla jotakin siinä nynnyjen korttelissa. He (gangsterit) eivät olleet ketä tahansa, he tekivät mitä tahtoivat. Parkkeerasivat vesipostin eteen saamatta sakkoja. Heidän pelatessa korttia yömyöhään kukaan ei soittanut poliisia. Olin maailman onnekkain poika. Sain mennä minne tahansa, tehdä mitä tahansa. Tunsin kaikki ja kaikki tunsivat minut."

Henry Hill halusi Jimmy Conwayn kaltaiseksi eläväksi legendaksi. Kun Conway tuli kasinolle, kaikki riehaantuivat. Ovipoika sai sata dollaria pelkästä oven avaamisesta ja baarimikko satasen pelkästään siitä, että piti jäät kylminä.

25 vuotta myöhemmin juhlat ovat ohi. Gangsteripomo antaa Henry Hillille 3 200 dollaria lopullisina hyvästeinä. Se ei riitä edes arkkuun, Henry toteaa.

Oikea Henry Hill elää edelleen.

Robinson Crusoen todelliset seikkailut

Linkki: Kansan Uutiset 21.2. 2009

Robinson Crusoe, yksi maailman luetuimmista romaaneista, ilmestyi 290 vuotta sitten. Se perustuu todelliseen seikkailuun, jonka päättymisestä tuli juuri kuluneeksi 300 vuotta.

KAI HIRVASNORO

Englantilaisen romaanin sanotaan syntyneen 290 vuotta sitten. Romaanin kantaisänä pidetään vuonna 1719 ilmestynyttä Daniel Defoen seikkailuklassikkoa Robinson Crusoe.
Se puolestaan pohjautuu todelliseen seikkailuun, jonka päättymisestä tuli 2. helmikuuta kuluneeksi tasan 300 vuotta. Yli neljä vuotta yksin autiolla saarella elänyt skottisyntyinen merimies Alexander Selkirk pelastettiin tuolloin englantilaiseen laivaan nimeltä Duke.

Kyseinen saari – Mas a Tierra – sijaitsee avomerellä yli 650 kilometrin päässä Chilen Valparaisosta länteen. Nykyään sen virallinenkin nimi on Robinson Crusoen saari.

Uutta tietoa Selkirkin neljästä vuodesta ja neljästä kuukaudesta autiolla saarella julkaistiin äsken Post-Medieval Archeology -nimisessä tieteellisessä aikakauslehdessä. Japanilainen Crusoe-intoilija Daisuke Takahashi oli onnistunut houkuttelemaan Skotlannin kansallismuseon arkeologin David Caldwellin tutkimusmatkalle nykyään ei aivan autiolle saarelle. Asukkaita siellä on noin 600, useimmat kalastajia.

Merirosvo ja
rettelöitsijä

Romaani heijastelee aikansa kolonialistisia ihanteita. Robinson Crusoe joutui saarelleen laivan haaksirikkouduttua. Hänen lisäkseen haverista pelastautui vain koira ja kaksi kissaa.
Autiolla saarella Robinson pelastaa sinne uhrattavaksi tuodun alkuasukkaan ja nimeää hänet Perjantaiksi. Hän sivistää Perjantain opettamalla tälle englantia ja kristinuskoa. 28 vuoden jälkeen Robinson Crusoe pelastetaan laivaan ja hän palaa varakkaana miehenä Englantiin.

Alexander Selkirk sen sijaan oli 17-vuotiaana merille lähtenyt suutarin poika pienestä kylästä lähellä Edinburghia. Hänet tunnettiin rettelöitsijänä, joten kyllästynyt laivan kapteeni yksinkertaisesti jätti hänet autiolle saarelle mukanaan vain vähän vaatteita, puukko, kirves, ase, navigointivälineistöä, pata, tupakkaa ja Raamattu.

Selkirk ei tullut toimeen muiden ihmisten kanssa. Ehkä juuri siksi hän selvisi niin hyvin yksinäisyydessään yli neljän vuoden ajan, Caldwell uskoo.

Selkirkin leiri
löytyi vuorelta

David Caldwell ei voinut vastustaa kiusausta, kun Daisuke Takahashi ehdotti tutkimusmatkaa. Skotlannin kansallismuseon kokoelmissa on Selkirkin jäämistöstä puinen juomakuppi, jonka hänen uskotaan itse kaivertaneen saarellaan sekä pohjoisitalialaista alkuperää oleva matka-arkku. Se lienee joutunut Selkirkin haltuun tämän merirosvovuosina.

Caldwell ja Takahashi viettivät Robinson Crusoen saarella yli kuukauden tutkimassa aluetta, jossa Selkirkin leirin uskotaan sijainneen 300 vuotta sitten. Kyseessä on tuliperäisen vuoren rinne 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Tutkijoiden järkeilyn mukaan merenrannalla asuminen olisi ollut liian vaarallista, vaikka saaressa ei olekaan kannibaaleja niin kuin Defoen romaanissa. Mutta jos ohi purjehtineet espanjalaiset olisivat huomanneet skotin, he olisivat tappaneet tai ottaneet hänet orjaksi.

Vuonna 1750 espanjalaiset miehittivätkin saaren estääkseen vihollisiaan käyttämästä sitä turvapaikkanaan.

Oletetulta leiripaikalta tutkijat löysivät tulisijojen jäänteitä ja niistä luiden jäännöksiä. Paikalta löytyi myös useita reikiä, joiden varaan Selkirk oli ilmeisesti pystyttänyt teltan.

Vahvin David Caldwellin löytämä todiste Alexander Selkirkin leiristä on kulmikas pronssinen esine, joka oli kuulunut navigointilaitteeseen. Ehkä Selkirk oli käyttänyt laitetta työkaluna ja se oli mennyt rikki.

Kelpo saari
olosuhteiltaan

Leiripaikastaan Selkirkillä oli 300 metriä vuoren huipulle, missä hän on tähystänyt ohi kulkevia laivoja. Siinä hän on miettinyt, ovatko kyseessä omat vai viholliset ja uskaltaako heitä yrittää hälyttää apuun. Neljän vuoden aikana kaksi espanjalaista laivaa laski maihinkin, mutta Selkirk onnistui pysyttelemään niiltä piilossa.

Tutkijoiden mukaan ensimmäiset kahdeksan kuukautta olivat seikkailunnälkäiselle merirosvolle vaikeaa aikaa, mutta vähitellen hän alkoi viihtyä. Olosuhteetkin olivat suotuisat saaren vangille. Ilmasto on leppeä, myrkyllisiä ja muilla tavoin vaarallisia eläimiä saarella ei ole, puhdasta vettä riittää, meri tarjosi monipuolista ruokaa ja metsä marjoja ja kasveja. Vain suola puuttui, Selkirk kertoi pelastajilleen.

Alexander Selkirk ei ollut saaren ensimmäinen asukas. Vuonna 1575 espanjalaiset olivat jättäneet sinne vuohia ja satunnaisten laivojen mukana saarelle oli rantautunut myös kissoja ja rottia. Kesyttämänsä kissat pitivät rotat kurissa ja villinä elävistä vuohista oli sekä hupia että hyötyä, kun hän opetteli metsästämään niitä.

Kun Selkirk lopulta pelastettiin, hän oli paljon paremmassa fyysisessä kunnossa kuin pelastajansa.

Kertomuksia
kapakassa

Seuraavat melkein kolme vuotta hän seilasi meriä pelastajiensa Duke-laivalla taistellen ja ryöstäen Englannin kruunun puolesta.

Vuonna 1711 Selkirk palasi Englantiin mukanaan mukava omaisuus. Hänestä tuli kuuluisuus, joka kertoi seikkailustaan pubeissa ruokaa ja juomaa vastaan. David Caldwell uskookin Daniel Defoen tavanneen Selkirkin kapakassa.

Englannissa Alexander Selkirk oli kuitenkin onneton ja hän kaipasi saarelleen. Ajan lehtimies on kirjannut hänen sanomakseen, että rahaa on ”800 puntaa, mutta enää koskaan en ole niin onnellinen kuin silloin, kun minulla ei ollut penniäkään.”

Selkirk juopotteli ja tappeli. Hän oli naimisissa samaan aikaan kahden naisen kanssa.
Lopulta hän palasi merille laivaston luutnanttina. 12. 12. 1721 hän kuoli keltakuumeeseen 45-vuotiaana Länsi-Afrikan rannikolla.

Päiväkirja
kateissa

Vielä yksi mysteeri Alexander Selkirkistä kiinnostuneita tiedemiehiä kutkuttaa. Hänen uskotaan pitäneen päiväkirjaa ajastaan saarella. Hän on maininnut siitä kirjeessä toiselle leskelleen.

Mutta muistiinpanot ovat kadonneet. David Caldwellin teorian mukaan päiväkirja joutui ensin skotlantilaisen herttuan käsiin. Tämän jälkeläiset kauppasivat herttuan jäämistön huutokaupassa Lontoossa 1800-luvulla, jossa suuri osa tavaroista myytiin Saksaan.

Jos oikean Robinson Crusoen päiväkirja siis on olemassa ja säilynyt, se on ehkä hautautunut johonkin arkistohyllyyn Berliinissä.

Kirjailija, poliisi Marko Kilpi ja huomiotalouden varjopuoli

Linkki: Kansan Uutiset 3.4. 2009

Marko Kilven toinen kirja Kadotetut on kuvaus koulusurmien taustatekijöistä. Dekkari lavenee vaikuttavaksi aikalaisromaaniksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Uusimman asennetutkimuksen mukaan yhteiskunnan toimijoista suomalaiset luottavat kaikkein eniten poliisiin. Yksi suosion syy saattaa johtua tällaisista uuden polven poliisimiehistä kuin vanhempi konstaapeli Marko Kilpi Kuopiosta. Hän on täydellinen vastakohta komediaelokuvien tyhmän poliisin perushahmolle. Mies analysoi yhteiskunnallisia ilmiöitä ymmärrettävämmin kuin tusina sosiologeja.

Analyysejä Marko Kilveltä kysytään, koska hän kirjoittaa poliisintyön ohella julmetun hyviä rikoskirjoja. Esikoinen, Jäätyneitä ruusuja, voitti heti arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon vuosi sitten. Mitä voittaakaan vielä paljon parempi Kadotetut (Gummerus), joka ilmestyi maaliskuussa?

Kilpi kirjoittaa osin samoista teemoista, joista kertoo KOM-teatterin Kalavale. Mikä on tämä polttava halu tulla julkkikseksi? Sitä joutuu pohtimaan vanhempi konstaapeli Olli Repo, kun Kuopiossa katoaa ensin entinen Big Brother -kilpailija ja sitten aivan tavallisia perhetyttöjä.

Marko Kilpi ei kuitenkaan pysähdy Big Brotheriin. Kadotettuihin vaikuttivat vahvasti Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat. Niissäkin avaintekijä oli julkisuus, myös mahdollisuus valtavaan kansainväliseen julkisuuteen.

Surmaajan kuvan

julkaisu paikallaan

Hän miettii pitkään kysymystä, saako koulusurmaajan kuvan julkaista lehdessä. Yhtä hyvää vastausta ei ole, mutta Kilven mielestä saa.

– Joskus surmaaja saattaa muuttua kiehtovammaksi, jos kuvaa ei näytetä. Se tekee hänestä sellaisen myyttisen hahmon, joksi surmaaja itsekin haluaa tulla. Voi olla, että kuvan julkaiseminen on parempi vaihtoehto.

– Kyllä näissäkin asioissa totuuden pitäisi tulla julki – kuinka väärin se teko on ja minkälaisista ongelmista tekijä kärsii. Että näitä juttuja seuraavalle naperollekin tulisi selväksi, että nämä ovat sairaan mielen aikaansaannoksia, Kilpi painottaa.

Yhteiskunnan

ytimessä

Marko Kilpi on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta ei politiikasta. Poliisintyö jos mikä toteuttaa vaikuttamisen tarvetta, koska siinä vasta ollaankin yhteiskunnallisten ongelmien ytimessä, hän sanoo.

– Siinä näkee, minkälaisia vaikutuksia eri ratkaisuilla on. Se on myös mahdottoman hyvä tähystyspaikka, koska poliisi näkee asioita, joista tavallinen kansa saattaa kuulla vasta puolen vuoden päästä.

Kilpi ei esimerkiksi yllättynyt tippaakaan maaliskuisesta kohu-uutisesta, jossa porilaiseen kouluun tehdyssä ratsiassa otettiin 14-16 -vuotiaita nuoria kiinni huumerikoksista. Myös Helsingissä peruskoulun yläasteella on viime vuoden puolella tehty samanlainen ratsia.

– Vanha juttu. Nytkö vasta ruvetaan havahtumaan, että meillä on tällaisiakin ongelmia? hän ihmettelee.

– On tyypillinen alaikäisten tai nuorten ongelma, että tietyt asiat nousevat trendiksi. Joskus imppaaminen nostaa päätään ja sitten taas laskee.

Marko Kilpi on varma, että jos vastaavia ratsioita tehtäisiin enemmän, niin tyhjin käsin ei tarvitsisi tulla pois. Ei joka koulussa levitetä huumeita, mutta siellä täällä levitetään.

Elokuvamiehestä

poliisimieheksi

Marko Kilven Olli Repo on entinen mainosmies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Marko Kilpi itse on entinen elokuvamies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Poliisina hän on toiminut kymmenen vuotta.

Kilpi opiskeli käsikirjoittajaksi. Suurelle yleisölle suunnattu toimintakomedia oli viimeistä silausta vaille valmis kuvauksiin, kun rahoitus yllättäen kaatuikin. Jos elokuva olisi tehty, se olisi valmistunut juuri siinä saumassa, jossa suomalainen elokuva alkoi uudelleen kiinnostaa yleisöä 1990-luvun alussa.

Pari muutakin käsikirjoitusta jäi suunnitteluasteelle. Kipinä näytelmäelokuvaan hävisi ja Marko Kilpi vaihtoi alaa. Hän pyrki ja pääsi poliisikouluun.

Elokuvallisia intohimojaan hän on kuitenkin toteuttanut dokumentin saralla. Ylen TV2-kanavalla, ”kakosella” sanoo kuopiolainen, on Pohjantähden alla -sarjassa esitetty muun muassa Viimeinen kaahaus (2003), joka kertoo Kuopion Väinölänniemessä kolmen nuoren kuolemaan johtaneesta auto-onnettomuudesta sekä Piispaa kyydissä (2006), jossa Kuopion piispa Wille Riekkinen vietti perjantain yövuoron poliisipartion matkassa.

Julkisuusko

poistaa ongelmat?

Marko Kilven Kadotetut-romaanin takakannessa lukee, että nuoriso kerjää huomiota, mutta kukaan ei näe.

Romaanin aihetta kokeneen poliisimiehen ei tarvinnut kaukaa etsiä. Niin ylitsepursuavia ilmiöitä huomiotalous ja julkisuuden jano ovat tässä ajassa. Ja kun otsikoihin on kerran päästy, siellä pysyminen edellyttää niin räikeitä puheita ja tekoja, että 1960-luvun agraari-Suomessa syntynyttä hirvittää.

Vielä Kilven lapsuudessa kalakukkokaupungin vuotuinen kohokohta taisi olla Puijon talvikisat, mutta tänään nuorison villitsevät esimerkiksi Idols-karsinnat. Periaatteessa tässä ei Kilven mielestä ole mitään ongelmaa, onpahan tullut uusia mahdollisuuksia.

Mutta se häntä askarruttaa, että aina vain nuoremmat pyrkivät julkisuuden valokeilaan ja heillä on kypsymätön käsitys siitä, mitä se julkisuus sitten tuo mukanaan.

– Kuvitellaan, että julkisuus on joku viisastenkivi. Talents-ohjelmassa 14-vuotias tyttö sanoi haluavansa kuuluisaksi, koska sen jälkeen ei ole ongelmia.

– Jotkut niissä karsinnoissa uskovat vankkumattomasti omiin kykyihinsä. Kun ne eivät riitäkään, niin se tuottaa toisille kauhean suuria järkytyksiä. Kun ollaan hyvin herkässä vaiheessa, niin ovatko ne pikkuisen liian suuria pettymyksiä ja elämänkokemuksia? Kilpi pohtii.

Kaikki haluavat osansa mediatrashista, he tahtovat pyrstötähdiksi suoraan Siwan kassoilta ja videovuokraamojen hyllyjen välistä, hän kirjoittaa romaanissaan.

Kadotetuissa yksi tällainen julkisuusnarkomaani on Stetson, joka on suunnitellut tekevänsä elämäntyönsä Suomen ärsyttävimpänä miehenä.

– Kyllä tällaisia henkilöitä on, jotka erottuvat muista jos ei muulla, niin sillä ärsyttämisellä. En näkisi, että tämä hahmo on hirmu kaukaa haettu. Se on tapa olla tuolla julkisuudessa.

Elämän realiteetit

monelle liikaa

Marko Kilpi on työssään joutunut miettimään, mikä tämän päivän nuorten elämästä tekee niin vaikeaa. Pari vuotta sitten sattui nuorten miesten tekemiä itsemurhia kasautumaksi asti. Hänen mukaansa ne eivät suoraan liittyneet julkisuushuumaan, mutta osin sama mekanismi saattoi vaikuttaa taustalla:

– Parikymppinen kaveri ottaa yhtäkkiä auton alleen ja ajaa päin rekkaa. Taustalla ei ole suuria ongelmia, vaan teko vaikuttaa täysin impulsiiviselta. Siellä oli nuoria isiä, joilla oli lainarahalla ostettu hieno auto. Työssäkäyviä, mutta ei niin hohdokkaassa ammatissa.

– Tuli mietittyä, että mikä näitä oikein vaivaa. Yksi johtopäätös oli, että eivätkö nämä ole kestäneet pettymyksiä eivätkä vastuuta, kun pitää pikkuhiljaa alkaa kantaa vastuuta toisistakin. Elämässä pitääkin ponnistella, että saa jotain. Selkäranka henkisellä puolella katkeaa, kun elämän realiteetit tulevat vastaan.

– Tämä on suoraan suhteutettavissa niihin ihmisiin, jotka yrittävät hakea huomiota. Kun eivät saa, niin sillä saattaa olla hyvinkin vakavia seurauksia.

Kilpi miettii, että virtuaalitodellisuudessa voi tekeytyä keneksi tahansa ja tehdä mitä vain. Oikeassa elämässä sen sijaan pitää pärjätä omillaan, ja siitä voi koitua melkoinen ristiriita.

”Ei kerkiä

kun on töitä”

Kadotetut-romaani ei ala julkkiksilla, vaan lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä. Tekijä jää kiinni, mutta uhrien vanhemmilla ei ole aikaa tulla hakemaan heitä kotiin. On kiirettä töissä.
Tapaus perustuu tositapahtumiin.

– Meillä oli muutama vuosi sitten koululaisten huumejuttu. Vanhempia pyydettiin tulemaan mukaan kuulusteluihin, koska heidän lapsiaan kuulusteltiin rikoksesta. Vanhemmat sanoivat, että ei kerkiä kun on töitä.

– Herää kysymys, mitä pitää tapahtua, että keritään. Että työ ei olekaan tärkeämpää kuin oma lapsi. Tämä on totisinta totta ja aika järisyttävääkin.

...lapset, joiden vanhemmat ovat päihdeongelmaisia, ja lapset, joiden vanhemmat panostavat uraansa tavallista painokkaammin, oireilevat tismalleen samalla tavalla. He jäävät paitsi samoista asioista. He jäävät ilman huomiota, heillä ei ole rajoja, ei juuri rakkautta, eikä heidän peräänsä kukaan huutele, vanhempi konstaapeli Olli Repo miettii kirjassa.

Jos lapsen oireilu sitten muuttuu käytännön pahoiksi teoiksi, samat vanhemmat eivät usko, että meidän lapset.

– On hyvin yleistä, että jos on epäily huumausaineongelmasta, niin se kielletään viimeiseen asti.

Yksi ajan ilmiö on sekin, että kun lapset aiheuttavat ongelmia koulussa, niin se pitää näyttää toteen hirveän tarkkaan ennen kuin vanhemmat kutsutaan paikalle. Marko Kilven mukaan hyvin yleinen ilmiö on kiistää jyrkästi kaikki ja syyttää koulua tai kavereita.

Koulumurhat huomiotaloutena

Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus. 2009. 396 sivua

Kuopiolaisen kirjailija-poliisi Marko Kilven toinen romaani ei ole ”dekkari.” Kadotetut on mitä suurimmassa määrin tarkkanäköinen aikalaisromaani Suomesta tässä ja nyt. Se, että tapahtumat nähdään konstaapeli Olli Revon silmin ei asiaa muuksi muuta.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi ottaessaan kantaa ajan ilmiöihin. Siitä löytyvät lööppitalouden pikkujulkkiskulttuurin varjopuolet, uravanhempien välinpitämättömyys ja yleensä elämän välineellisyys.

Näistä kaikista Kilvellä on paljon painavaa sanottavaa, mutta romaanin varsinainen mestarillisuus syntyy siitä, miten hän yhdistää eri ainesosat parin viime vuoden koulusurmiin. Marko Kilpi kuvaa uskottavan tuntuisesti sitä taustaa, josta joukkomurhaajat ovat päätyneet äärimmäisiin tekoihinsa.

Olli Repo pohtii itsekseen, miksi 2000-luvulla kauhistuttavimmat pahantekijät ovat keskenkasvuisia lapsia. Miksi mitään tällaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut ihmiskunnan historiassa?

Samaa on miettinyt moni muukin ja vastauksiakin on saatu. Marko Kilven romaani on uusia näkökulmia avaava analyysi, joka täydentää akateemista tutkimusta.

Sanotun jälkeen on painokkaasti todettava, että silti Kadotetut on tietysti ennen kaikkea romaani, ja hyvä onkin. Vuosia vaiennut Matti-Yrjänä Joensuu on saanut arvoisensa jatkajan Harjunpäälleen.

Suomalaisten yhteiskunnallisten ”dekkarien” helmasynti on tarinan ja sanoman punoutuminen vain vaivalloisesti yhteen. Monella kirjailijalla on paljon sanottavaa ja tärkeitä huomioita, mutta huonompi taito nivoa näistä kiinnostava kokonaisuus.

Marko Kilvellä on tuo taito. Vaikka Olli Repo pohtii koko matkan tätä kummallista aikaa, kirja myös etenee rivakasti ja kuljettaa lukijaa uusiin yllättäviin suuntiin. Kadotetut on näitä hyviä poliisiromaaneja, joita on todella vaikea jättää kesken ennen viimeistä pistettä.

Kai Hirvasnoro

Puhuvat taas sosialismista

Kansan Uutisten Viikkolehti 3.4. on omistettu Vasemmistoliiton muutostalkoille. Sellainen tapahtuma järjestetään lauantaina ja sunnuntaina Helsingissä.

Miten Vasemmistoliitosta tehdään moderni punavihreä puolue? kysytään tilaisuudessa, jonka järjestävät Vasemmistonuoret, Vasemmistolinkki ja KSL. Löytyykö vastausta, se selviää vasta Annantalolla. Ja siitä kerromme ensi viikolla.

Tämä lehti pyrkii tarjoamaan sytykkeitä pohdinnalle sekä muutostalkoolaisille että niille, jotka eivät tilaisuuteen pääse. Kysyimme etukäteen linkkiläisiltä vinkkejä siitä, miten vasemmisto saisi aloitteen haltuunsa.

Samaa pohtii myös vuoden 2007 tieteentekijäksi valittu politiikan tutkija, professori Mikko Lahtinen Tampereelta. Hän sanoo, että kriisit aktivoivat ihmisiä kapinaan. Hänelle vasemmisto on vastarintaa ja vastarinnan organisoimista kansalaisyhteiskunnassa.

Totta kai tässä teemassa analysoidaan myös kapitalismia ja sen järisyttävää kriisiä. Jouko Jokisalo toteaa, että finanssi- ja talouskriisin lisäksi kapitalismin tuottamiin vitsauksiin kuuluu myös ekologinen kriisi. Ja kaikki toteutuvat samaan aikaan. Siksi tämä ei ole mikään tavallinen lama.

Nyt kun paketti on valmis, silmiin pistää yllättävä sana: sosialismi. Yllättävä siksi, että sosialisminhan piti olla peruuttamattomasti mennyttä aikaa. Se kuoli ja kuopattiin parikymmentä vuotta sitten.

Nyt toisistaan tietämättä kirjoittajat siitä kuitenkin puhuvat. Vasemmistolinkin aktiiville Jan Koskimiehelle sosialismi on demokratian laajentamista. Vasemmistoliiton puolueohjelmatyötä johtanut Jarmo Lindén sanoo, että yhteiskuntakehityksen uutta punavihreää suuntaa voidaan kutsua myös sosialismiksi.

”Sosialismin voisi määrittää tasa-arvoperiaatteen mukaisesti järjestetyksi demokraattiseksi yhteiskunnaksi, jossa kaikkien yksilöiden vapaus toteutuu kestävän kehityksen sallimissa rajoissa”, Linden kirjoittaa.

Yllättävää on sekin, missä sosialismista käydään nyt erityisen painavaa aatteellista keskustelua. Vai onko se kaiken jälkeen yllätys, että tämä tapahtuu Yhdysvalloissa? Viikkolehti The Nation on joka tapauksessa perustanut erityisen sosialismifoorumin, jossa vasemmistoälyköt yrittävät kuvitella, mitä sosialismi nyt voisi olla.

Valmista uuden yhteiskunnan mallia amerikkalaisilla ei ole. Sosialismin ydinajatuksena he pitävät sitä, että ihmiset kokoontuvat ja keksivät ratkaisuja ongelmiinsa kollektiivisesti, omien kohtaloidensa hallintaa siis.

Mitä Mikko Lahtinen Tampereella, sitä Barbara Ehrenreich ja kumppanit Yhdysvalloissa.

Miten edetä periaatteellisista pohdinnoista käytännön tekoihin tässä talouskriisissä, se on jo vaikeampi juttu.

Ehkä yksi käytännön projekti olisi mahdollinen nyt, kun hallitus teettää lamaleikkauksensa alihankintana kunnilla. Miten leikkuri todella iskee, siihen Vasemmistoliitolla on erinomaiset tuntosarvet Suomen kunnissa valtuutettuina ja lautakuntien jäseninä.

Eikö puolue voisi koota heidän tietojaan yhteen ainutlaatuiseksi tietokannaksi? Syntyisi kokonaiskuva siitä, miten hallituspuolueet – ja luultavasti useimmissa tapauksissa SDP:kin – kriisiä käytännössä hoitavat. Onko siellä sitä yhteisvastuuta, jota valtiovarainministeri Jyrki Katainen tiistaina peräänkuulutti.

Eduskuntaryhmä ja puoluetoimisto voisivat samaan aikaan koota oman aineistonsa siitä, miten kriisiä hoidetaan valtiollisella tasolla ja millä mekanismeilla leikkaukset siirtyvät kuntien tehtäväksi.

Koko komeuden voisi julkistaa ensi kerran syksyllä Vasemmistoliiton varjobudjetin yhteydessä ja koko ajan täsmentyviä tietoja sen jälkeen ainakin kerran vuodessa.

Kaupanpäälle puoluetoimintaan saataisiin uudenlaista sisältöä. Puolueesta tulisi muun ohella tietoa tuottava organisaatio, jolla olisi lyödä pöytään melkoiset faktat, kun vaalikeskustelut alkavat talvella 2011.

Peli uusiksi pelin politiikalla

Kansan Uutiset 31.3. 2009

Kesäkuun eurovaalien asetelmat muuttuivat viikonloppuna, kun Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini söi sanansa ja lähti ehdokkaaksi. Perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliitto saa yhden, mahdollisesti jopa kaksi paikkaa. Jo Suomen paikkaluvun väheneminen vienee RKP:lta euroedustajan, mutta nyt menetyksiä tulee muillekin.

Jos jossain muussa puolueessa venkoiltaisiin kuin Soini, Soini olisi heittämässä ensimmäisen kiven pelin politiikan paluusta. Vasta joulukuussa Timo Soini oli sitä mieltä, ettei euroedustajan ja puoluejohtajan tehtäviä voi yhdistää. Nyt voikin, koska puheenjohtaja on laihduttamiseltaan hyvässä kunnossa. Soini on myös äänekäs EU-kriitikko, mutta eroamista unionista hän ei pidä tarpeellisena. Kukapa keppihevosestaan haluaisikaan luopua.

Perussuomalaiset (lue: Timo Soini) pitää äänestäjiä pilkkanaan. Jos tulee valituksi, hän ehtii juuri ja juuri päästä jyvälle europarlamentin tavoista. Sitten ovatkin vuorossa eduskuntavaalit ja hänen tilalleen nousee uusi untuvikko aloittamaan kaiken alusta. Seuraaja on todennäköisesti vielä kristillisistä, koska vaaliliitossa perussuomalaisten äänistä noin 99 prosenttia tulee menemään Soinille.

Viikonloppuna myös varmistui, ettei Perussuomalaisia Helsingin kaupunginvaltuustossa edustava Jussi Halla-aho pääse puolueen ehdokkaaksi eurovaaleihin. Päätös tulee ainakin jossain määrin hajottamaan Perussuomalaisen puolueen. ”Maahanmuuttokriittiset” kääntävät sille selkänsä. Halla-ahon ehdokkuuden tueksi kerätään jo nimiä.

Mitä pesäero halla-aholaisiin merkitsee Soinin puolueelle? Sen kannatuksesta leikkautunee ainakin pari prosenttiyksikköä, mutta puolue voi jatkossa vahvistuakin. Siitä tulee sisäsiistimpi, jos rasismileima karisee pois.

Vasemmistoliitto asetti viikonvaihteessa yhden euroehdokkaan lisää. Annika Lapintien myötä vahvistui entisestään kuva, että puolue lähtee vaaleihin korkealla profiililla.

On silti syytä tunnustaa, että Timo Soinin ehdokkuus on ongelma myös Vasemmistoliitolle. Esko Seppänen on ollut aiempien vaalien äänimagneetti. Enää hän ei ole ehdolla eikä ehdokasjoukossa ole yhtään lähellekään Seppäsen tunnettavuuteen yltävää EU-kriitikkoa. Jos sellaista ei löydy, Vasemmistoliittoa uhkaavat passivoituminen tai äänikato Soinille.

Tarjous josta ei voi kieltäytyä (Hetket jotka jäivät 27)

"Minä uskon Amerikkaan."

Näillä sanoilla alkaa ehkä sittenkin kaikkien aikojen paras elokuva Kummisetä (Godfather, 1972), jota studio ei olisi millään halunnut antaa tuntemattoman Francis Ford Coppolan ohjattavaksi.

Kaikkien aikojen elokuva Kummisetä on nimenomaan siten, että ajatellaan ykkös- ja kakkososa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Alun pitkässä hääjaksossa esitellään elokuvan keskeiset henkilöt ja tehdään selväksi Corleonen perheen bisnesten laatu.Näin sen tekee Michael Corleone (Al Pacino) tyttöystävälleen Kay Adamsille (Diane Keaton), joka yllättyy, kun laulajakuuluisuus Johnny Fontane saapuu perheen juhliin. Kay kärttää Michaelia kertomaan, miten tämän isä auttoi Johnnya urallaan.

Michael: Uransa alkuaikoina Johnnylla oli sopimus erään big bandin johtajan kanssa. Kun menestystä alkoi tulla, hän halusi eroon sopimuksesta, mutta bändin johtaja ei päästänyt häntä. Isäni on Johnnyn kummisetä. Hän tarjosi bändin johtajalle 10 000 dollaria, jotta Johnny pääsisi irti. Tämä kieltäytyi. Seuraavana päivänä isäni meni uudestaan tapaamaan häntä yhdessä Luca Brasin kanssa. Tunnin kuluessa hän allekirjoitti sopimuksen, jolla Johnny vapautui tuhannella dollarilla.

Kay: Miten hän sen teki?

Michael: Isäni teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Kay: Mikä se oli?

Michael: Luca Brasi piti asetta hänen ohimollaan ja isäni vakuutti, että sopimuspaperille tulee joko hänen allekirjoituksensa tai aivonsa.

Kay: ???

Michael: Tarina on tosi. Puhun perheestäni, en itsestäni.

Mainittakoon, että laulajatähti Frank Sinatra pyrki vuonna 1943 irti sopimuksestaan Tommy Dorseyn orkesterissa. Sinatra olisi maksanut 60 000 dollaria, mutta Dorsey ei halunnut luopua tähdestään. Sen jälkeen kolme herrasmiestä kävi puhumassa orkesterinjohtajalle järkeä ja Sinatra vapautui yhdellä dollarilla.

Täydellinen hakulaite (Hetket jotka jäivät 26)

Daniel Craigin tähdittämät uudet James Bond -elokuvat ovat kovin toisenlaisia kuin kymmeniä vuosia käytössä ollut Bond-kaava edellyttäisi. Uutta Bondia ei kiinnosta, ovatko hänen martininsa sekoitettuja vai ravisteltuja eikä hän ole smokissa viihtyvä keikari, vaan kylmäverinen tappaja.

Vanha Bond-kaava muokkautui pettämättömään kuosiinsa kolmen ensimmäisen elokuvan aikana. Tohtori No:ssa 007 esitteli itsensä ensimmäisen kerran Bond, James Bond. 007 Istanbulissa -elokuvassa tavattiin ensimmäisen kerran Desmond Llewelyn Q:na ja nähtiin ensimmäinen Q-osaston vekotin, salkku, johon kätkeytyi enemmän kuin päältä näytti.

Kultasormi (Goldfinger, 1964) oli se elokuva, jossa kaikki oli ensimmäisen kerran kohdallaan; Bond-teema, lyhyt toimintajakso, alkutekstit ja vasta sitten varsinaiseen juoneen.

Kultasormi on täydellinen viihde-elokuva, jossa nimihenkilö (Gert Fröbe) aikoo iskeä Fort Knoxiin, mutta ei varastaakseen kultavarastoa, vaan saattaakseen maailmantalouden vielä viekkaammin sekasortoon. James Bond (Sean Connery) on tulla halkaistuksi lasersäteellä kahtia ennen kuin tästä selvitään.

Mutta ennen kuin 007 syöksyy pelastamaan maailman, on aika Q:n esitellä uusimmat vekottimet:

Q: Tulet käyttämään tätä muunneltua Aston Martin DB5:ttä.

Seuraa nyt tarkasti. Tuulilasi - luodinkestävä kuten myös sivu- ja takaikkunat. Tietenkin kääntyvät rekisterikilvet, lailliset kaikissa maissa.

Tässä on pieni kätevä laite, jota sanotaan hakuriksi. Se viritetään vetämällä tämä taakse näin. Näetkö? Pienempi malli on nyt vakiovaruste kenttätyöhön ja se asetetaan kengänkorkoon. Isoveli on magneettinen. Se kätketään seuraamaasi autoon sinun pysytellessäsi piilossa. Vastaanotin on kojelaudassa. Audiovisuaalinen, kantama 250 kilometriä. Nerokas sekä käytännöllinen.

Bond: Antaa mahdollisuuden pikapanoon matkan varrella.

Q: Sitä ei ole kehitetty täydelliseksi vuosien kärsivällisellä työllä pelkästään sitä tarkoitusta varten, 007.

Mikkosten kieroutunut maailma

Kansan Uutiset 20.3. 2009

KAI HIRVASNORO

Tämä Mikkosten tv-perhe on kyllä kamalin, mitä on vuosiin nähty. Ainakin Suomesta. Roskakanava Subilla on tietysti sekoilemassa jos jonkinlaista amerikkalaista sekakäyttäjää ja povipommia.

Perusperhe Mikkoset: isä, äiti ja kaksi lasta. Asutaan hyvällä alueella jumalattoman komeassa talossa. On hieno auto, kaksikin, ja varallisuutta jos jonkinlaista.

Ja kaikki pelkkää kulissia. Isä-Mikkonen on tapaus, jota kuvaa parhaiten englanninkielinen sanonta has been. Hän on siis joskus ollut jotain, mutta enää ei oikein mitään. Onneton asiansa sotkenut luuseri.

Talo ei ole oma ja se varallisuus, mikä on, on hankittu umpikieroilla tempuilla. Sitten naama tuli liiankin tutuksi ja nyt pitää nöyryyttää itseään hanttihommissa.

Kotiäiti-Mikkonen on vielä kamalampi. Hän lorvii päivät keinotodellisuudessa ja hakee elämäänsä sisältöä päsmäröimällä siellä täällä. Siis puuttumalla toisten asioihin, kun ei osaa omiaan hoitaa.

Lapsista on vielä paha sanoa, mutta huonolta näyttää. Ei näin kieroutuneessa ja sairaassa perheessä hyviä eväitä elämäänsä tietenkään voi saada. Onni on uusi auto, uudet vaatteet ja näyttävät kulissit. Kasva siinä sitten tasapainoiseksi ja toiset huomioon ottavaksi aikuiseksi.

* * *

Mistä näitä hirveitä, itseään täynnä olevia Mikkosia oikein tulee? Tämäkin porukka olisi voinut elää hyvää tavallista elämää, mutta ahneus vei mukanaan. Kun kaikki muut rikastuivat, niin kai nyt sitten mekin. Otettiin hirveitä riskejä, jotka puhkesivat. Rahaa ei ole ja firma on pelkkää hämäystä keinottelun taustaksi. Herra on toimitusjohtaja ilman yritystoimintaa ja tuloja. Elämä rahoitetaan kepulikonsteilla.

Ollaan persaukisia, mutta halveksitaan silti tavallisia puurtajia, jotka nöyrästi kasvattavat kansantulon kakkua ja huolehtivat siinä sivussa esimerkiksi puutarhastaan. No, rouva ainakin halveksii kaikkia, jotka eivät ajattele niin kuin hän.

* * *
Onneksi nämä Mikkoset ovat kuitenkin ihan fiktiivinen perhe kevään parhaassa tv-sarjassa Helppo elämä. Se huipentuu ensi maanantaina viimeisessä jaksossaan oletettavasti hirmuisiin tapahtumiin. Yksitoista osaa lanka on palanut siihen malliin, että lopussa pamahtaa.

Helppo elämä on ollut yllättävä laatusarja MTV3:lla. Se on tutkinut, kuinka erilaisin moraalikäsityksin varustettuja ihmisiä Suomessa ja samassa naapurustossakin elää, ja haastanut pohtimaan, onko mitään yleistä suomalaista suoraa selkärankaa enää olemassa. Näin sarjan esittelytekstissä sanotaan ja näin se on mennyt.

Timo Varpion ja Mikko Pöllän käsikirjoitus hengittää juuri tätä aikaa. Täydellisestä moraalikadosta käynnistynyt talouskriisi on sen kannalta kuin piste i:n päälle. Vuosi sitten Helppo elämä ei olisi tuntunut niin iskevältä kuin nyt. Elokuvaohjaaja Veikko Aaltosen toteutus on täydentänyt parhaan suomalaisen tv-sarjan sitten Raidin.

* * *
Kun nyt tuli puhe MTV3:n, entisen Mainos-television, ohjelmista, niin on pakko myös vähän urputtaa. 1960- ja 70-luvuilla yhtiö tuotti kasapäin laatuviihdettä ja -draamaa, mutta missä nämä ohjelmat ovat nyt. Miksi niitä ei näytetä missään?

Yle on esittänyt tv-arkistossaan paljon vanhaa ohjelmistoaan, joka kiinnostaa jos ei muuten, niin ainakin ajankuvana. Missä viipyy MTV-arkisto? Vai eikö Maikkari edelleenkään halua katsojikseen yli kolmikymppisiä?

Esimerkiksi sellaista suomalaisen elokuvan merkkiteosta kuin Simpauttaja ei ole nähty tv-ruudussa sitten vuoden 1985. Aitiopaikallaan MTV esitti näitä huippunäytelmiä ja itse tuottamiaan tv-elokuvia vuodesta 1965 aina 1980-luvun alkuun asti. Siellä oli Ralf Långbackan ohjaama Woyzeck, Veikko Kerttulan Veijo Meren romaanista ohjaama Taksikuski ja samoin Kerttulan Hannu Salama -sovitus Se tavallinen tarina.

Yle uusii jatkuvasti ja perustellusti Neil Hardwickin komediasarjoja. Hänen MTV:lle vuonna 1984 tekemäänsä Niilin lähteillä -sarjaansa ei ole uusittu kertaakaan.

Kaupallinen yhtiö tuli hömpän ohella tuottaneeksi elokuvallisen aarreaitan, mutta nyt se pitää sitä piilossa, vaikka julkaisukanavista ei ole pulaa. Yhtiöllä on kaksi maksutonta tv-kanavaa ja seitsemän maksukanavaa. Sitten ovat vielä DVD ja miksei nykyään jo nettikin.

Että miten olisi pitkästä aikaa Simpauttaja opastamassa Imppaa: ei mikään terve, vaan hojo, hojo.

Alussa on runo

Tämä on lyhennelmä. Lue koko haastattelu: Kansan Uutiset.

Ensin on runo, ja jos se sytyttää säveltäjä Kaj Chydeniuksen, siitä saattaa syntyä laulu. Toisin päin se ei mene. Chydenius ei ryhdy säveltämään Vanhasen vastaista melodiaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Säveltäjä Kaj Chydenius aloitti Eino Leinolla. Muistelmissaan (Muistin juuri, Otava 2009) hän kertoo lainanneensa Eino S. Revon hyllystä Leinon näytelmän Tuonelan joutsen ja säveltäneensä sen loppulaulun. Laulu julkaistiin vuonna 1966.

Laulusävellys numero kaksi osoitti solidaarisuutta Hiroshiman atomipommin uhreille. Siihen hän kirjoitti tekstinkin itse, mutta silloinen kumppani Kaisa Korhonen kehotti jättämään runojen kirjoittamisen niille, jotka osaavat.

Chydenius totteli. Hän säveltää edelleen noin sadan laulun vuosivauhdilla, mutta ottaa runot hengenheimolaisikseen kokemiltaan ammattilaisilta ja harrastajilta. Heitä ovat vuosien varrella olleet muun muassa Elvi Sinervo, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Pauli Ylitalo ja Ahti Taponen.

Ei Vanhasen

vastaista melodiaa

Chydeniukselta on turha kysyä, mistä aiheista nyt pitäisi tehdä yhteiskunnallisia lauluja. Hän ei pyydä keneltäkään runoja, mutta säveltää mielellään, jos sellaisia tekstejä tarjotaan. Mutta marssijärjestys on tämä: ensin on runo ja siitä saattaa, siis saattaa syntyä laulu.

– Minä en pyydä keneltäkään runoja, en ole siinä asemassa. Runoja ei pitäisi kirjoittaa muista kuin itselle tärkeistä aiheista, Kaj Chydenius torjuu ajatuksen yhteiskunnallisista tilaustöistä.
Sellaisten runojen ja laulujen tarvetta hän ei kiistä.

– Laulajatkin olisivat kiinnostuneita. Ei ole vaikea löytää laulajaa tärkeälle asialle. Mutta ensin on teksti ja sitten on musiikki. Ei niin, että nyt minä teen tässä Vanhasen vastaisen melodian.

Kaunein runo

yhdessä aamussa

Kaj Chydenius itse syttyy runolle monta kautta. Joitain pitää ensin makustella, monet kolahtavat heti. Mutta se, mikä kolahtaa säveltäjään, ei välttämättä innostakaan laulajaa.

– Sitten pitää vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen, koska laulajan ei pitäisi ottaa laulua ohjelmaansa vain siksi, että minä pidän siitä. Hänen pitää itsekin tykätä.

– Jotkut runot kolahtavat ilman muuta. Eräänä päivänä oltiin kaljalla Sikalassa (Sea Horse) ennen KOM-ravintolaa ja Kuhmon kulttuurisihteeri Toivo Mikkola sanoi, että kyllä sinä olet paljon säveltänyt runoja, mutta et Suomen kauneinta runoa. Minä, että mikä se mukamas on. Se on Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satama, vastasi Mikkola.

– Sanoin, että jaa, en ole lukenutkaan. Seuraavana aamuna sävelsin sen ja oli kyllä helvetin kaunis runo. Että kiitos Toivo Mikkola, kun sanoit tuon jutun.

Seuraavana aamuna Suomen kauneimman runon. Aika nopeaa?

– Joo, se on vaan aktiivisuudesta kiinni. Saadessani noin kauniin runon käteeni, halusin kokeilla, mitä piano antaa siitä.

Romaani tehdään,

mutta runo tulee

Isännän tuolista kuuluu syvä huokaus, kun säveltäjä miettii itselleen tärkeitä runoja.

– Hannu Mäkelä sanoo aina, että romaani rakennetaan, mutta runo annetaan. Romaanin kanssa tehdään työtä, mutta runo tulee jos tulee. Jos ei, keksi muuta, mene kävelylle... Sama se on pienen laulun säveltämisessä. Jos ei tule, niin polje vaikka kuntopyörää.

Politiikka –

aikansa kutakin

1970-luvun poliittisen laululiikkeen ykkössäveltäjä Kaj Chydenius tekee toimittajalle selväksi, että hän ei halua nyt puhua politiikasta.

Ja se on kyllä ihan ymmärrettävää. Kenen joukoissa seisot syntyi vuonna 1970. Sen jälkeen on syntynyt satoja muita lauluja, oopperoita, satuoopperoita, kantaatteja, oratorioita, kamarimusiikkia...

Politiikasta Chydenius ei paljoa puhu muistelmissaankaan. Toteaa, ettei ole tuntenut tarvetta aatteelliseen takinkääntöön, vaan on edelleen SKP:n jäsen. ”Hulluuden olen laskenut nuoruuden tiliin ja vanhuudelta odottanut viisautta.”

Sen verran säveltäjä suostuu pohtimaan, ettei minkään uuden poliittisen joukkoliikkeen synnystä näyttäisi olevan merkkejä.

– Onko niitä joukkoja menossa muualle kuin Soinin piireihin? hän esittää vastakysymyksen.

– Jotakin tulee tapahtumaan ja laulamiseen on kyllä syytä. Mutta missä järjestyksessä se jotakin tapahtuu ja missä järjestyksessä siitä tulevat taiteelliset kommentit, sitä en ole hyvä veikkaamaan. Mutta hyvät neuvot ovat kalliit.

Sitten Kaj Chydenius pistää tälle keskustelulle pisteen: hän on julkaissut yli 300-sivuiset muistelmat, joissa puhutaan runoudesta. Se häntä kiinnostaa ja politiikkaa Chydenius ei enää aio tehdä.

– Olen aikani tehnyt ja hyvin meni.

Tunneli vapauteen (Hetket jotka jäivät 25)

Yhtenä jännityselokuvan kuningaslajeista voi pitää elokuvaa vankilapaosta.

Yleensä pakoelokuvissa suurin osa ajasta näytetään paon valmistelua. Lakanoista punotaan köyttä ja vähistä tarpeista muokataan elokuvasta riippuen koukkuja muurien ylitykseen tai työkaluja muurin alta kaivautumiseen. Ulkonaista toimintaa on vähän ja silti katsojan on pysyttävä pihdeissä.

Jaqcues Beckerin kolmesta jännäristä (Rakastajatar ja Älkää koskeko ovat ne muut) Loukku (Le Trou, 1960) onnistuu tavoitteessa täysin, ja enemmän. Elokuva on säilyttänyt arvoituksellisuutensa näihin päiviin asti.

Pääosanesittäjät ovat kaikki amatöörejä ja yksi heistä kääntyy alkajaisiksi autoremontista kohti kameraa sanoen tarinan oleva tosi, hänen oma tarinansa.

Ehkä näin onkin.

Loukussa neljä vankia jakaa saman sellin. Pakosuunnitelmat ovat jo pitkällä, kun selliin heitetään vielä viideskin mies. Karskin, mutta toisilleen äärimmäisen solidaarisen nelikon vastapainoksi viides on erilainen ja epäilyttävä.

Loukkua katsoessa pitää välillä muistuttaa itseään hengittämään, niin tiukasti elokuva pitää otteessaan, niin paljon katsoja toivoo viisikon onnistuvan ja niin paljon hän pelkää tulokkaan olevan petturi.

Mutta mistä Loukku oikeastaan kertoo? Vankilapaon valmistelusta, vai niin kuin myös on tulkittu, luokkataistelusta.

Sellin alkuperäinen nelikko on käsistään huipputaitava, kekseliäisyydessään nerokas ja ruumiinrakenteeltaan vankka. Työläisiä siis.

Tulokas Gaspard on hintelä ja passiivinen. Hän osallistuu paon valmisteluun, mutta hänen ei näytetä tekevän varsinaista työtä. Tulokas vain nauttii toisten tekemän työn hedelmistä. Ilmiselvä porvari, joka on aina valmis liittoutumaan työväenluokan vihollisten kanssa pelastaakseen oman nahkansa?

Gaspardin vastakohta on Jo, joka ei aio osallistua pakoon, koska tietää, että sen jälkeen poliisit kiusaisivat hänen sairaan äitinsä hengiltä. Silti Jo osallistuu paon valmisteluun yhtä uutterasti kuin muutkin työmiehet.

Rottakokeita kokoomuksen tapaan

Kansan Uutiset 6.3. 2009

Jos joku vielä luulee, että kokoomusta johtavat kauppakamaripojat, joiden yleinen elämänkokemus rajoittuu eri kabinettien sisustuksen, ruokien ja ruokajuomien tuntemukseen, niin on täsmälleen oikeassa. Kokoomuksen mannekiineiksi kelpaavat kyllä pienipalkkaiset sairaanhoitajat ja muut palkansaajat, varsinkin jos ovat näyttäviä nuoria naisia. Mutta kun on aika vetää linjaa, heidän kokemuksensa ei kiinnosta. Paitsi tietysti imagoa rakentavissa kampanjoissa.

Kokoomuksen politiikka on vähän niin kuin tuo sosialismi. Näyttää hemmetin hyvältä paperille painettuna teoriana, mutta ei toimi käytännössä, vaikka kuinka yrittäisi tarkastella asiaa parhain päin.

* * *

Tämä purkaus johtuu siitä, että työ- ja elinkeinoministeriö todisti viime perjantaina kokoomuksen keskeisen viime laman jälkeisen linjauksen kuplaksi.

Kun kokoomus vuonna 1995 pääsi hallitukseen, sen tärkein linjanveto oli laman syrjäyttämien ihmisten syyllistäminen. Köyhän kyykyttäminen ei ollut tarpeeksi, maassa makaavaa piti varmuuden vuoksi vielä potkiakin.

Jotta ilman omaa syytään työttömiksi jääneet varmasti tuntisivat itsensä todella huonoiksi ja epäonnistuneiksi, kokoomus halusi kurittaa heitä kahdella innovaatiolla.

Toisessa toimeentulotukea kaikkein vähävaraisimmilta leikattiin säätämällä asumiskulujen omavastuu. Tavoite, jonka kaikki asiantuntijat tiesivät jo ennen lain säätämistä jäävän toteutumatta, oli ”kannustaa” köyhät muuttamaan halvempiin asuntoihin. Sitä korskeat poliitikot eivät kertoneet, mistä niitä halvempia vuokra-asuntoja löytyy.

Eikä niitä löytynytkään, mutta silti tätä kokoomuslaista rottakoetta jatkettiin eläinystävällisesti ihmisillä 2000-luvulle asti ennen kuin Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus myönsi, että juuri niin siinä kävi kuin etukäteen oli tiedettykin, ja purki lain.

* * *

Toinen kokoomuksen Epätoivo-kampanja koski työttömyyttä. Kokoomuslaiset vetivät jostain propellihatusta ”tiedon”, että laman takia irtisanotut sadat tuhannet ihmiset ovat vielä vuosi laman jälkeen työttöminä omasta syystään. He eivät kannustu hakemaan töitä, koska ansiosidonnainen työttömyysturva houkuttelee laiskottelemaan. Työmarkkinoilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä työttömyyden jatkumisen kannalta.

Alkoi työttömien kannustaminen keppikurilla. Vuonna 1996 nuorten pääsyä uudelle työmarkkinatuelle rajoitettiin ja kaikkeen kansaan uhkailu ulotettiin eri toimenpiteillä vuosina 1998 ja 2002.

2006 kokoomus oli oppositiossa, mutta SDP:n työministeri Tarja Filatov täydensi kokoomuslaisen teurastuslinjan uusimmalla työmarkkinatukiuudistuksella, jossa 500 päivää työttömänä olleelle tuli uhka peruspäivärahankin menettämisestä.

Viikko sitten työ- ja elinkeinoministeriö julkisti tutkimuksen tämän kokeilun tuloksista: ei toimi. Työttömät ohjautuivat kyllä toimenpiteisiin, mutta eivät päässeet töihin. Avoimilla työmarkkinoilla pitkäaikaistyöttömällä on seinä vastassa, vaikka häntä kuinka uhkailtaisiin ja ”kannustettaisiin” toimeentulon rippeidenkin menettämisellä.

Työministeri Tarja Cronberg totesi tutkimuksen julkistamistilaisuudessa, että pelotteet vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja aiheuttavat vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

Viikkolehti kertoi uudistuksen tuloksista jo viime elokuussa. Vuosina 2006 ja 2007 yhteensä 15500 pitkäaikaistyötöntä menetti sen vuoksi työmarkkinatukensa.

Jos todellisuus ja visiot ovat ristiriidassa kokoomuslaisuuden kanssa, niin sen pahempi todellisuudelle.

Ja olivathan siellä kannustamisen alkupäässä vasuritkin mukana. Valitettavasti.

* * *

Se on muuten kohta kevät. Arvoisat Suomen naiset. Eiköhän sovita yhdestä asiasta. Shortsikaudella minä en käytä niiden alla pitkiä kalsareita ettekä Te puolestanne hameen kanssa nk. leggingsejä.

Arto Salmisen Kalavale sähköistää nyt KOM-teatterin

(Kansan Uutiset 6.3. 2009)

Kahden euron hintaisella puhelulla saa äänestää viikon putoajaa ja viidellä eurolla vankia vartijaksi Auschwitz -ohjelmassa. Ja sitten vielä väitetään, ettei kansalla muka ole valtaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Me eletään transformaatiossa. Uusi yhteiskunta syntyy. Kaikki arvot käännetään päälaelleen, plus- ja miinusnavat menee sekaisin. Syntyy uutta virtaa...

Lauseet ovat armottoman realistin Arto Salmisen viimeiseksi jääneen romaanin näyttämöversiosta. Kalavale – Kansalliseepos sai ensi-iltansa KOM-teatterissa keskiviikkona.
Romaanin ja näytelmän moottori, nykyaikaa edustava Kasperi (Juho Milonoff) siinä esittää analyysinsä tulevaisuudesta vanhan polven viihdeguru Hanskille (Pekka Valkeejärvi). Ollaan tekemässä uutta tosi-tv -ohjelmaa, Auschwitzia, jossa pitkäaikaistyöttömät elävät vuoroin vankeina, vuoroin vartijoina.

Sun olisi parasta tajuta, että enää ei ole tärkeää, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan mitkä ovat niiden suhteet. Tärkeää ei ole mikä on totta ja valhetta. Tärkeää on se, mitä ihmiset haluaa, Kasperi opettaa 2000-luvun perustotuuksia miehelle, joka nousi menestykseen 1960-luvulla lapsille sopivalla viihteellä.

Yhden palstan

lähiötodellisuus

Kalavale oli Salmisen kuudes romaani. Niihin hän kirjoitti 1 033 sivua raa´an rehellistä tekstiä siitä, miten hyvinvointivaltion jälkeinen uusliberalistinen yhteiskunta kohtelee sitä huono-osaista kansanosaa, jonka eläminen edellyttää vahvaa valtiota. ´

– On helppoa unohtaa köyhät sinne lähiöihin, mutta kyllä ne siellä oikeasti ovat – tyypit jotka sitten pääsevät julkisuuteen yhden palstan uutisissa puukottaessaan naapuriaan, Salminen luonnehti kuvaamaansa maailmaa Viikkolehden haastattelussa syyskuussa 2005 heti Kalavaleen ilmestymisen jälkeen.

Kirjailijan yllättävän kuoleman marraskuussa 2005 jälkeen hänen kustannustoimittajanaan WSOY:ssä toiminut Harri Haanpää kirjoitti muistosanoissaan Salmisen sanoneen, ettei mikään ole niin teennäistä kuin taide. ”Taide esiintyy pyhämekko päällä, vaikka maailma paskantaa tuulipukuunsa.”

Kansallisteatteri

ehti ensin

Kalavaleen ilmestymisen aikaan pienten piirien kirjailija oli tekemässä läpimurtoa isompaan tietoisuuteen, sillä hänen sovituksensa omasta Varasto-romaanistaan oli tulossa Kansallisteatterin ohjelmistoon. Salminen ei näytelmäänsä ehtinyt nähdä.

KOM-teatterin johtaja Pekka Milonoff oli syksyllä 2005 pikkuisen mustasukkainen Kansallisteatterille, sillä hänkin oli havitellut Varastoa omaan teatteriinsa, mutta myöhästynyt.

Tarkka havainto

yhteiskunnasta

Kalavaleen KOM-teatteriin ohjannut Milonoff oli niitä harvoja, jotka lukivat Salmista jo tämän eläessä. Harri Haanpäälle lähettämissään sähköposteissa Arto Salminen vähätteli itseään ja tekemisiään. Kerran hän kirjoitti, että kun kirjastojen ostot sekä sukulaisten ja tuttavien hankinnat vähennetään, niin tulokseksi jää parikymmentä myytyä kirjaa.

Pekka Milonoff uskoo tietävänsä, miksi ”poikkeuksellisen tarkkanäköinen, aikaansa edellä ollut” kirjailija ei ollut mikään myyntitykki:

– Hän näki ilmiöitä, jotka olivat vasta tulossa. Muun muassa tämä tosi-tv oli tähän päivään verrattuna aika kesyä vielä vuonna 2005. Hän osasi ennakoida, että tämä muuttuu rajummaksi.

– Ja muidenkin romaanien kohdalla hänellä oli tarkka havainto yhteiskunnasta. Parhaassa tapauksessa aikaansa edellä olevat taiteilijat aiheuttavat sellaisia reaktioita, ettei sitä todellisuutta haluta ottaa vastaan. Luulen tämän olleen yksi ongelma nimenomaan hänen kirjojensa vastaanoton suhteen. Kuva on liian ruma. Sen tunnistaa, mutta sitä ei halua käsitellä.

Kaupallistuminen

läpäisee kaiken

Tällaista on uusi demokratia. Kuluttaja äänestää lompakollaan. Ennen oli mies ja ääni, nyt on kaksi euroa ja ääni, meuhkaa Kasperi Salmisen romaanissa Auschwitz-ohjelman suuresta menestyksestä juopuneena.

Kalavale keksittiin KOM-teatterin näytelmäksi viime syksynä. Pekka Milonoffin mielestä nyt tuntui tärkeältä käyttää puheenvuoro läpikaupallistumisen ulottumisesta kaikille tasoille, ja Salmisen teksti tosi-tv:stä antaa siihen hyvän mahdollisuuden.

Kaiken kaupallistumisesta kertoo hänen mielestään se, mitä kaikkia keinoja ihmiset ovat valmiita käyttämään päästäkseen julkisuuteen.

Ajan henki on, että olet olemassa vain, jos olet julkisuudessa.

Kai sä tajuut, että mulla ei paljon muita tsargoja oo. Mulla ei oo mitään duunii eikä mitään koulutusta. Mä en oo käyny ku uimakoulun ja valuuttakurssit, perustelee osallistumistaan Auschwitzin tähtikiduttajaksi nouseva Herlevi (Niko Saarela).

Big Brotherista

myötähäpeää

Pekka Milonoff otti tuntumaa oikeaan tositelevisioon seuraamalla syksyllä suosittua Big Brother -ohjelmaa. Aivan kuten Auschwitzissa, BB:ssä 12 kilpailijaa asuu muulta maailmalta eristetyssä talossa viikkokaupalla. Big Brotherissa ketään ei sentään kiduteta eikä kilpailijoita istuteta oikeaan sähkötuoliin, kuten Arto Salmisen kuvittelemassa ohjelmassa.

Mitä näit, kun katsoit Big Brotheria?

– Sitä oli välillä vähän vaikeakin katsoa, koska ihmiset olivat valmiita panemaan itsensä täysin peliin tietäen, että kamerat ovat päällä. Sellainen myötähäpeän tunne siinä tietenkin nousee ja hämmennys, kun ei ihan pysty tavoittamaan sitä, miksi ihmiset ovat kaiken kansan nähden valmiita tekemään mitä vaan. Sitä tässä lähdettiin tutkimaan ja yritettiin samaistua siihen, että miksi.

Löytyikö vastausta?

– Ihmisillä on unelmia paremmasta elämästä ja tosi-tv:ssä on lupaus siitä. Jos luvataan pääpalkinnoksi 200 000 euroa, niin siinä on lupaus paljon paremmasta, turvatusta elämästä.

– Sen pystyy myös tunnistamaan. Yleinen epävarmuus, talouden tiukentuminen ja työttömyys ovat sellaisia asioita, jotka panevat ihmiset etsimään jotain, joka tuntuisi tukevammalta pohjalta.

Auschwitz

kuvaa arvoja

Arto Salmisen fiktiivinen Auschwitz sähkötuoleineen ei Pekka Milonoffin mielestä olekaan niin yliampuva kuin ensiajattelemalla voisi kuvitella.

– Ei se pohjimmiltaan ole sitä. Samanlaista julmuutta näkee nyt jo tosi-tv -ohjelmissa. Se, että Salminen vie sen Auschwitziin asti, on paljastava kärjistys. Niin pitkälle se voi mennä. Tarvitaan koko ajan kovempaa. Edeltävät ohjelmat pitää ylittää rajuudella tai jollain muulla tavalla.

– Kyllähän se kertoo koko yhteiskunnan arvoista. Kansa odottaa, joten vastataan kansan odotuksiin. Kohta eletään lama-aikaa. En usko, että tosi-tv lakkaa kiinnostamasta.

Näin puhui

Sarasvuo

Romaaninsa Kasperin puheen Arto Salminen löysi bisnesoppaista.

Me sublimoidaan syrjäytyminen, puristetaan työttömyyden henki aineeksi ja työnnetään se ruudun läpi koko valtakuntaan...

Taustalla on ainakin juuri miinaan ajanut bisnesguru Jari Sarasvuo.

– Kasperi käyttää sellaista bisnesjargonia, että pitää oikein tutkia, mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan, Milonoff pohtii.

Yhtäältä sitä hänen mielestään käytetään hämäykseen: ei edes tarvitse ymmärtää, mitä lauseet tarkoittavat. Toisaalta lauseet ovat saaneet uuden sisällön ja merkityksen. Ja Kasperi on tästä aivan tietoinen.

– Kun hän sanoo, että uusi yhteiskunta on tulossa, niin hän puhuu kyllä aika kovasta yhteiskunnasta, Milonoff sanoo.

”On täällä

aika kylmää”

Ja pitää Arto Salmisen näkemystä syvälle menevänä realismina:

– Hän näyttää kuvan, tarkan havainnon yhteiskunnasta. Se ei ole kaunis, mutta se on tosi. Kuvan terävyydessä Salmisen tekstit menevät minun mielestäni syvälle alitajuntaan, ne eivät ole hutaisuja.

Neljä vuotta romaanin kirjoittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Kasperin puheet ovat täyttä totta. Ei kovin kauaa ole kehdattu sanoa sanoa ääneen, että hyvinvointi voidaan säilyttää vain, jos toiset ovat entistä köyhempiä ja toiset entistä rikkaampia.

– Se kertoo tästä ilmapiiristä, että oikeastaan mitään vastavoimaa ei ole, joka kyseenalaistaisi tällaiset mielipiteet ja alkaisi miettiä, millä muulla tavalla asioita voitaisiin hoitaa ja varallisuutta ja hyvinvointia jakaa.

– Kyllä arvot nyt ovat kovemmat kuin koskaan aikaisemmin minun elämäni aikana. On täällä aika kylmä elää, Pekka Milonoff toteaa.

Kylläpä minut taas liemeen järjestit (Hetket jotka jäivät 24)

- Well, here´s another fine mess you got me into.

Eli kylläpä on taas siisti sotku, johon minut järjestit.

Tämä lause kuullaan lähes jokaisessa Oliver Hardyn ja Stan Laurelin pitkässä komediassa. Siis niissä, jotka tehtiin kaksikon siirryttyä äänielokuvan pariin vuonna 1929.

Stan ja Ollie jättivät jälkeensä enemmän unohtumattomia hetkiä kuin kukaan muu. Yhdessä he tekivät yli sata edelleen täyttä tavaraa olevaa komediaa vuosina 1927-1940.

Laurel & Hardy -komedioiden yksi viehätys perustuu toistoon. Suunnilleen samoista aineksista syntyi aina yhtä riemukasta jälkeä. Katsoja oikein odottaa Stanin saattavan Ollien pulaan, jotta Ollie pääsee sanomaan otsikossa olevan lauseen.

Komedioiden aiheitakaan ei ole monta. Yksi on se, jossa kaverukset yrittävät olla vaimojaan ovelampia ja joutuvat pulaan. Tai ainakin Ollie joutuu, kuten tämän juonikuvion huipentaneessa Sons of the Desert -elokuvassa, jossa pojat lähtevät ilman vaimojen lupaa veljeskuntansa konventtiin.

Mutta täyttä rautaa ovat nekin elokuvat, joissa harmittomalta näyttävä kiista eskaloituu täydeksi tuhoksi ja katusodaksi. Big Business -elokuvassa joulukuusikauppiaamme hajottavat asiakkaan talon. Ja vain siksi, että Stanin takin lieve oli jäänyt James Finlaysonin oven väliin.

You´re Darn Tootin´ taas on se, jossa kahden katumuusikon riita paisuu housujen repimiseksi kaikilta vastaantulijoilta.

Onnellinen se, joka omistaa kaikki Stanin ja Ollien elokuvat ja voi katsoa niitä aina kun haluaa.

Olisiko jalkapuu tarpeeksi?

Kansan Uutiset 27.2. 2009

KAI HIRVASNORO

Tämän viikon pääuutisia olivat työttömyyden nousu, kansalaisoikeuksia halveksivan Lex Nokian hyväksyminen eduskunnassa ja hallituksen päätös nostaa eläkeikää.

Nämä jäävät kuitenkin sivuseikoiksi, koska on tärkeämpääkin puhumista. Jos saa ennustaa, niin viikonloppuna tiedotusvälineet täyttyvät aina yhtä kuumasta aiheesta – hirveästä 1970-luvusta ja siitä, eivätkö Neuvostoliiton edessä rähmällään olleet vasemmistolaiset vieläkään pyydä anteeksi.

Ylen Pressiklubi aloittaa jo tänään. Siellä altavastaajana on 1970-luvun ”Yle-ikoni”, sittemmin poliitikoksi päätynyt toimittaja Antero Kekkonen. Lehdet seurannevat perässä viimeistään sunnuntaisivuillaan.

1970-luvusta puhutaan, koska viikon teema on Alma Median Helsingin toimituksen esimiehen Taneli Heikan ja Kauppalehden toimittajan Katja Boxbergin Barrikadi-pamfletti Lumedemokratia. Siinä pöyhitään – taas kerran – suomettumisen kaikki synnit, nuo DDR:n tunnustamiskomiteat, Suomi-Neuvostoliitto -seurat ja EEC:n vastustajat. Ja kuten kaikilla aiemmillakin kierroksilla, tikun nenässä ovat ne samat vasemmistolaiset Tarja Halosesta Erkki Tuomiojan kautta Kalevi Kivistöön. Heiltä Heikka ja Boxberg vaativat julkista tilintekoa, katumista ja anteeksipyyntöä.

Miksi tyytyä niin vähään. Selvintä olisi, että kaikki 1970-luvun vasemmistolaiset sekä Ilkka Kanerva istutettaisiin vuorokaudeksi jalkapuuhun esimerkiksi eduskunnan portaille tämän päivän älymystön pilkattavaksi. Olisiko siinä riittävästi tilintekoa edes muutamaksi vuodeksi.

* * *

Sillä mitään uutta tässä keskustelussa ei ole. Samat asiat ja komiteat on käyty läpi monta kertaa ennenkin ja samat nimet on nostettu joka kerta esiin. Tuntuu, että kokeneet toimittajat luulevat nyt keksineensä pyörän ihan itse ja ovat vilpittömän ylpeitä löydöstään.

Neuvostoliiton kanssa liian pitkälle menneiden toimittajien suomettumisesta kattava raportti ja nimilista on nähty esimerkiksi Ylen MOT-ohjelmassa helmikuussa 2000 ja emeritusprofessori Esko Salminen kirjoitti aiheesta kokonaisen kirjan.

Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään antoi aiheesta kokonaiskuvan jo vuonna 1991.
Ilkka Kylävaara julkaisi samoja nimilistoja samoista asioista Taistolaisuuden mustassa kirjassa vuonna 2004.

Suomettumisesta yritetään saada aikaan kansallista itseruoskintaa ja kohua noin viiden vuoden välein.

* * *

Aivan varmasti 1970-luvun politikoinnissa oli paljon iljettävää, siitä ei ole kysymys. Iljettävintä oli suomalaisten porvarien hännystely Neuvostoliiton, ideologisen vastapuolen kanssa. Omia ja puolueen etuja varsinkin Keskustapuolueessa ajettiin härskillä tavalla, kuten monissa tutkimuksissa on osoitettu. Kokoomuskin ehti uppoutua korviaan myöten nuoleskelukilpailuun.

Heikka ja Boxberg eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita porvarien teoista. Heidän ”hämähäkkejään” ovat vasemmistopoliitikot.

Erityisen kohtuuttomalta tämä tuntuu SKDL:n entisen puheenjohtajan Kalevi Kivistön kohdalla. Hän lienee ollut 1970-luvulla edeltäjänsä Ele Aleniuksen jälkeen Neuvostoliiton eniten vihaama mies. Ainakin suomalaisista.

Edellisen kerran kuraa Kivistön niskaan heitti Ylen A-Studio syyskuussa 2007. Olemattomalla lähdekritiikillä hänet leimattiin DDR:n kanssa vehkeilleeksi luikuriksi.

Niin kummalliselta kuin se nyt tuntuukin, niin merkittävistä suomalaisista puolueista SKDL:llä oli huonoimmat suhteet Neuvostoliittoon. Siksikin riekkujaisiin toivoisi jotain suhteellisuutta.

* * *

Mistähän muuten johtuu, että uusoikeistolaisia pamfletteja julkaistaan aina juuri silloin, kun kapitalistit ovat munanneet omat ja varsinkin muiden asiat oikein kunnolla.

Lyhytikäisen nuorsuomalaisen puolueen syntyyn johtanut Ultimatum isänmaalle ilmestyi edellisen laman aikana 1994 kun kotikapitalistit olivat sotkeneet Suomen suohon ja Lumedemokratia nyt, kun saman ovat globaalissa mittakaavassa saaneet aikaan kaiken maailman kapitalistit. Mikä tarve on juuri nyt kääntää katse yli 30 vuotta ajassa taaksepäin?

* * *

Hyvä lukija.

Tämä Kansan Uutisten Viikkolehti ilmestyy työväenlehtipäivänä. Emme silti ole halunneet tehdä numeroa itsestämme, vaan työstä, sen eri puolista ja työn puutteesta sekä vähän myös vastarinnan mahdollisuudesta nyt, kun 1970-luvun rasitteista vapaat pörssikeisarit ovat saaneet näyttää kyntensä.

Kirjoittaja on osallistunut 1970-luvulla poliittiseen toimintaan Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton jäsenenä, mutta ei pyydä sitä anteeksi.