Työnantajien miljoonilla SKDL:oa vastaan

Puolueen kannatus romahti vasta
propagandasodan hiivuttua

(Kansan Uutisten Viikkolehti syksyllä 2004)

Työnantajat ja elinkeinoelämä käyttivät miljoonia markkoja suomalaisen kommunismin kukistamiseen 1950-luvulta 1970-luvulle. Tulosten valossa"salainen sisällissota" oli lähes fiasko. SKDL:n äänimäärä kasvoi lähes 100000:lla kampanjoiden alusta niiden hiipumiseen. Puolueen kannatus romahti vasta vuonna 1983, jolloin vastakampanjatkin olivat laantuneet.

KAI HIRVASNORO

Se on tiedetty jo vanhastaan, että suomalaista kommunismia kukistettiin ja vakoiltiin vuosikymmeniä elinkeinoelämän, suojelupoliisin ja armeijan tiedustelun yhteistyöllä. Vakoilusta päävastuun kantoi SDP:n entisen järjestösihteerin Veikko Puskalan yksityinen "putiikki."

Toimittaja Jarkko Vesikansan tutkimus Salainen sisällissota - Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa paljastaa, miten moninainen verkosto kommunisteja vakoili, kommunisteja tutki ja propagandasotaa harjoitti, ja miten suunnattomia rahasummia elinkeinoelämä hankkeeseen upotti.

Vesikansan väitöskirja perustuu hänen vuonna 1994 käsiinsä saamaan Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön SYT:n arkistoon. SYT:n toiminta jatkui Neuvostoliiton romahtamiseen asti, mutta sen ja 1970-luvulla perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n propagandakampanjoiden paras terä alkoi hiipua 1970-luvun lopulla, jolloin kommunismia ei enää koettu välittömäksi uhkaksi yhteiskuntajärjestykselle ja jolloin sosialidemokraatit olivat kääntyneet markkinatalouden kannalle.

Puhtaasti numeroiden valossa voi sanoa, etteivät SYT ja Puskalan putiikki saaneet työnantajien miljoonista huolimatta kovinkaan paljon aikaan. Niiden ensimmäinen kohde olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joissa SKDL sai 433000 ääntä ja 43 paikkaa. Vuonna 1979 SKDL sai 518 000 ääntä ja 35 paikkaa eduskuntaan. SKDL koki kyllä suuren vaalitappion vuonna 1970, jolloin sen kannatus putosi 21,1 prosentista 16,6:een, mutta kannatuksen alenemista noina vuosina selittänevät enemmän yhteiskunnan yleinen muutos sekä varsinkin työläisten ja pienviljelijöiden suurmuutto Ruotsiin kuin SYT:n tuottama propagandamateriaali.

Myöhemmin 1970-luvulla SKDL:n kannatus kääntyi uudelleen nousuun, vaikka noina "vaaran vuosina" SYT:n rinnalle organisoitiin uusiksi TaloudellinenTiedotustoimisto ja perustettiin EVA.

NKP:ltä vaaliapua
874 000 dollaria

Kommunismin vastaisen taistelun uuden alun syntysanat lausuttiin ravintola Savoyn kabinetissa 8. toukokuuta 1952. Paikalla olivat muun muassa vuorineuvos R. Erik Serlachius, työnantajain keskusliiton sosiaaliosaston johtaja Tapani Virkkunen, varatuomari Ukko Kivi-Koskinen ja Suomen Pankin osastopäällikkö Keijo Alho. SYT:n käytännön operaatioista vastasi vuoteen 1974 asti sen toiminnanjohtaja Osmo Kupiainen.

Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö muodostettiin kommunismin vastaiseksi "keskuselimeksi", jolla oli alussa vain yksi tarkoitus, alentaa vaivihkaa kommunistien hallitseman SKDL:n kannatusta. Myöhemmin toiseksi tarkoitukseksi tuli estää SKDL:n pääsy hallitukseen. Säätiön perustamisen syynä oli pelko siitä, että Suomi ajautuisi kansandemokratiaksi, jos viidennes suomalaisista äänestäisi jatkossakin SKDL:oa. Tuohon aikaan kommunisteja epäiltiin monenlaisista salahankkeista ja kumousaikeista kuten yrityksestä soluttautua armeijaan. Liikemiesten takaraivossa kummitteli Itä-Euroopan kansandemokratioiden syntyminen vain muutamaa vuotta aiemmin.

Jarkko Vesikansa toteaa aiemmin syksyllä väitelleen poliittisen historian tutkijan Mikko Majanderin tapaan, että pelko oli liioiteltu. Vähäväkiset kannattivat kyllä sankoin joukoin kommunisteja, mutta se ei ollut useinkaan mikään kannanotto neuvosto-Suomen puolesta.

Mutta ihan aiheetonta työnantajienkaan huoli ei ollut. Vuoden 1951 eduskuntavaaleihin SKP sai Kominformilta 874 000 dollarin tukipaketin, kolmanneksen koko maailmaan tarkoitetuista varoista.

Länsiraha
meni SDP:lle

Yksi SYT:iin liittyvä myyti on sen saama rahoitus Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta. Jarkko Vesikansan mukaan tästä ei ole näyttöä. Säätiölle riitti sen kotimainen rahoitus, jota oli tarjolla miljoonia markkoja. Läntistä rahaa kyllä käytettiin Suomessa kommunismin vastustamiseen, mutta porvarien sijaan se kanavoitiin sosialidemokraateille, koska he olivat taistelun etulinjassa työpaikoilla ja työväen järjestöissä. SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen lupasi kyllä puolueen täyden tuen SYT:lle, mutta sen hallintoon sosialidemokraatit eivät halunneet osallistua, koska he eivät halunneet antaa kommunisteille mahdollisuutta syyttä SDP:tä veljeilystä porvarien kanssa. Säätiön hallituksessa istuivatkin elinkeinoelämän ja porvaripuolueiden edustajat. Vasta 1980-luvulla herraklubiin mahtui myös naisia, mutta silloin sen aika oli jo ohi.

Kommunistit tiesivät SYT:n toiminnasta melkein reaaliajassa. SKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto raportoi jo kesällä 1953 Moskovaan kapitalistien salajuonista, syyskuussa Työkansan Sanomat kirjoitti uusfasistisesta säätiöstä ja loppuvuodesta 1953 Vapaa Sana analysoi SYT:n toimintaa asiantuntevasti.

"Kavaltajien"
rahat hukkaan

SYT:n ensimmäinen operaatio olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joihin tarvittavan propagandan arvioitiin maksavan 7,9 miljoonaa markkaa. Kymmentä erilaista propagandalehtistä painettiin 400 000 kappaletta, kenttätyötä tuettiin ja lehdistölle tuotettiin artikkeleita. Turhaan. SKDL säilytti entiset 43 paikkaansa ja kommunistilehdistössä ilkuttiin, ettei "työväen kavaltajien" mahtava koneisto purrut. Vuonna 1958 SKDL sai 23,2 prosenttia äänistä ja nousi 50 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi työnantajien miljoonapanostuksista huolimatta.

Kun pelkällä propagandalla kommunisteja ei kukistettu, tarvittiin myös sisäpiirin tietoa SKP:n toiminnasta ja kommunismin kannatuksen analyysiä. Ensimmäisestä vastasi SDP:n Veikko Puskala, joka myöhemmin ryhtyi käyttämään salanimeä Bror Eriksson. Hän oli aloittanut kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla. Vuonna 1952 Puskalan toimintaa kritisoi SDP:n valistussihteeri Armas D. Siimes, Suvi-Anne Siimeksen isoisä. Vuonna 1959 Puskala katkaisi siteensä puolueeseensa, vei mennessään SDP:n tiedustelutoiminnan kortistot ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi, SYT:n sivukonttoriksi, jota rahoittivat teollisuuspiirit. 1960-luvun alusta lähtien Puskalan raportit päätyivät myös presidentti Urho Kekkoselle.

Hauhia ja Lepola
tietolähteinä

Veikko Puskala oli ammattimies ja menestyvä sellainen. Hänen ja SYT:n 1953 -1981 keräämä kortisto kommunisteista käsitti tuhansia nimiä. Jarkko Vesikansan arvion mukaan Puskalalla oli viisi tiedottajaa SKP:n sisäpiirin liepeillä. Heistä on tunnistettu SKP:n ay-toimitsija VeikkoHauhia ja SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola. Hauhian motiiviksi on arvioitu pettyminen kommunismiin Stalinia koskevien paljastusten jälkeen ja tieto veljen kuolemasta Stalinin terrorin uhrina. Lepolaa Puskala luonnehti eräässä raportissaan viinaan meneväksi mieheksi, joka ei humalassa tuntenut pidättyvyyttä puolueen asioista kertoessaan.

Suojelupoliisilla oli 1950-luvulla SKP:ssä vain piiritason tiedottajia, mutta Vesikansan mukaan 1970-luvulla todennäköisesti tiedottaja keskuskomiteasta. Kansan Uutiset raportoi Supon värväysyrityksistä jo helmikuussa 1958. SKP ei yrityksistään huolimatta päässyt puoluejohdon lähellä olevien myyrien jäljille.

Kenttäkoe
Karkkilassa

Tieteellisesti kommunismin kannatusta analysoi muun muassa Suhdetutkimus Oy, joka pyrki hahmottelemaan tavallisen kommunistin profiilin keräämällä tietoa SKDL:n kannattajien elämänvaiheista, kotioloista, harrastuksista, heikkouksista, tunne-elämästä jne. Tutkimusten pohjalta SYT järjesti Karkkilassa vuonna 1955 "laboratoriokokeilun", jolla pyrittiin vähentämään kommunistien vaikutusvaltaa Högforsin tehtailla. Tehtaan johdon kanssa sovittiin henkilöstöpolitiikan ja tiedotustoiminnan kehittämisestä, poliittisten voimasuhteiden kartoittamisesta ja demarityöläisten värväämisestä muilta paikkakunnilta. Jo tammikuussa 1956 Työkansan Sanomat sai aiheen huomauttaa, että "eräs kapitalistien nykyisin paljon käyttämä työläisten ajatuksien muokkausväline on teollisuuslaitoksen työläisiään varten julkaisema tehdaslehti."

Laboratoriokokeilusta huolimatta SKDL menetti vasta 1960-luvun puolivälissä enemmistönsä Karkkilan valtuustossa. Vasemmistoliitto on edelleen Karkkilan ylivoimaisesti suurin puolue yli 35 prosentin kannatuksellaan.

Vasta 1950-luvun lopulla porvarit alkoivat pohtia niiden syiden poistamista, jotka pitävät kommunismin kannatuksen Suomessa korkealla.Taustalla oli muun muassa sosiologi Erik Allardtin näkemys siitä, että kannatusta piti yllä kommunistien eristäminen muusta yhteiskunnasta. Syksyn 1960 kunnallisvaaleihin valmistauduttiinkin ajatuksella, että jokainen kokoomuksen kansallisseura ottaisi huoltotyön kohteeksi kommunistiperheen.

SKP:n hajotukseen
kanavoitiin rahaa

Entistä massiivisemmasta kampanjasta huolimatta SKDL:n kannatus ei merkittävästi muuttunut myöskään vuonna 1962. Kannatusosuus väheni hieman, mutta äänimäärä lisääntyi yli 50 000:lla. Takaiskuja tuli muuallakin. Suuryritysten Kansan Uutisten ilmoitussaarto mureni vuonna 1959. Tosin Kansallis Osake Pankki ryhtyi lehden ilmoittajaksi vasta 20 vuotta myöhemmin ja silloinkin johtokunnan äänestyspäätöksellä.

Kun porvarien propaganda ei tehonnut äänestäjiin, huomio kiinnittyi SKP:n hajottamiseen sisältä päin. Revisionismista oli raportoitu SDP:n tiedustelussa jo 1950-luvun lopulla, ja SYT ja Veikko Puskala kiinnittivät huomionsa Jarno Pennasen 1960-luvun alussa toimittamaan Tilanne-lehteen. Lehti sai SYT:ltä rahaa, mutta muun muassa sen näyttävään ulkoasuun viitaten SKP:n toimitsijat pystyivät kentällä todistelemaan Tilanteen saavan suurpääoman rahaa. Lehden merkitys jäi lopulta vähäiseksi, sen ympärille ei puolueoppositiota saatu syntymään.

Vuoden 1966 vaalien lähetessä alettiinkin voimistamaan marxilais-leniniläistä puhdasoppisuutta. SKP:n jäsenille lähetettiin revisionismista varoittavia kirjeitä turkulaisten puoluejärjestöjen nimissä. Kirjeiden taustalla olivat tietenkin Veikko Puskala ja SYT.

Ainakin vuonna 1969 SYT budjetoi SKP:n hajotustoimintaan 140 000 markkaa.

Beljakovin
kumoushanke

1970-luvun alussa porvari nukkui todellakin huonosti, kuten Kom-teatterin kuuluisalla levyllä silloin todettiin. Kommunistien lisäksi uutena murheena oli SDP:n vasemmistosiipi. Nuordemarit nykyisen Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen johdolla puhuivat sosialismista ja marxilaisuudesta. Lisäksi Neuvostoliiton suurlähettiläällä Aleksei Beljakovilla oli omat kumoushankkeensa Suomessa. Marraskuussa 1970 Osmo Kupiainen esitteli presidentti Urho Kekkoselle SYT:n tiedustelutietoja Beljakovin SKP:n johdolle pitämästä esitelmästä. Sen mukaan Suomi oli kommunistisen liikkeen tärkein työkenttä kehitettäessä uutta sosialismiin siirtymisen muotoa. Kekkosen puututtua asiaan Beljakov sai lähteä Suomesta jo vuonna 1971.

Viimeinen rynnäkkö,
viimeinen vaalivoitto

Taistolaisten liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa oli uusi shokki porvareille. Jarkko Vesikansan mukaan taistolaisten merkitystä on kuitenkin yliarvioitu rajusti. Ylioppilaskuntien vaaleissa SOL ei koskaan ylittänyt 20 prosentin rajaa kun samaan aikaan kokoomuksen kannatus kouluneuvostovaaleissa oli lähes 50 prosenttia.

Elinkeinoelämä ryhtyi viimeiseen taistoon. Hieman hiipuneen SYT:n sijaan etulinjaan nousivat kesällä 1971 uusittu Taloudellinen Tiedotustoimisto Leif Fastin johdolla ja maaliskuussa 1974 perustettu EVA Max Jakobsonin johdolla. Veikko Puskalan epäiltiin tässä vaiheessa jo panevan tiedusteluraportteihinsa omiaan, mutta Kalevi Sorsan puoltolauseen jälkeen hänen rahoittamistaan jatkettiin. Tietoa jaettiin nyt TT:n kautta 1970-luvun lopulle asti.

Puskala jäi eläkkeelle 1978. Veikko Hauhia oli jäänyt eläkkeelle jo 1976, mutta tietoa SKP:stä tihkui vielä 1980-luvun alussa. SYT:n Osmo Kupiainen oli jäänyt eläkkeelle jo 1974.

Elinkeinoelämän viimeisestä kommunismin vastaisesta rynnäköstä huolimatta SKDL otti historiansa viimeisen vaalivoiton vuonna 1975. Se sai 18,9 prosentin kannatuksen ja 519 000 ääntä.

Vuonna 1981 porvarit saattoivat todeta taistelun kommunismia vastaan olevan voitettu, mutta vasta kaksi vuotta sen jälkeen SKDL menetti yhdeksän kansanedustajaa yhdessä rysäyksessä. Silloin SKDL sai enää 13,5 prosenttia äänistä.

Työtä vailla on 400 000 suomalaista

(Kansan Uutisten Viikkolehti 20.1. 2006)

Työttömien ”aktivointi” työttömyysturvaa leikkaamalla ja sen saantiehtoja kiristämällä ei tuonut tulosta. Myöskään kokeilut työnantajamaksujen alentamisesta eivät parantaneet työllisyyttä. 1990-luvun toimilla lisättiin sen sijaan työttömien köyhyyttä ja edistettiin mahdollisesti jopa nuorten syrjäytymistä.

KAI HIRVASNORO

Lokakuussa 2004 Suomessa saavutettiin merkittävä rajapyykki. Ensimmäisen kerran lähes viiteentoista vuoteen työttömyysaste alitti euroalueen keskimääräisen työttömyyden. Nyt työttömyysaste Suomessa on noin kahdeksan prosenttia, ja Tilastokeskuksen mittareilla työttömiä on runsaat 200 000.

Työtä vailla olemisen laajuus on sitten kokonaan toinen juttu. Kun otetaan huomioon ns. laaja työttömyys, niin työtä vailla olevia olikin 426 000 vuonna 2004. Laaja työttömyysaste oli 16 prosenttia.

”Virallisten” työttömien lisäksi 100 000 suomalaista luokitellaan piilotyöttömiksi. He ovat ikääntyneitä pitkäaikaistyöttömiä ja työttömyyseläkettä odottavia, jotka eivät enää hae aktiivisesti työtä.

47 000 suomalaista on työttömyyseläkkeellä, ja erilaisilla toimenpiteillä 90 000.

Joka kuukausi alkaa 60 000 uutta työttömyysjaksoa eli 800 000 suomalaiselle kertyy vuosittain ainakin lyhyt kokemus työttömyydestä. Nyt työttömiksi jäävien työttömyysjaksot jäävät yleensä lyhyiksi, mutta jopa 170 000 suomalaista on ollut työtä vailla lamasta lähtien. Ja sen päättymisestäkin on jo yli kymmenen vuotta.

Vaikka elinkeinoelämä puhuu nykyisin vain työvoimapulasta, niin työttömyyskin on edelleen hoitamatta. Sitä on yritetty ratkaista työttömyysturvaa heikentämällä, positiivisilla kannustimilla, kepeillä ja verokokeiluilla, mutta mikään ei tunnu auttavan. Ja ratkaisuja odotellessa varsinkin pitkäaikaistyöttömien köyhyys lisääntyy ja syvenee.

Palkansaajien tutkimuslaitos julkaisi maanantaina kirjan Työttömyys – Talouspoliittisia puheenvuoroja. Artikkelikokoelma vetää yhteen lähes kaiken sen tiedon, mitä suomalaisesta työttömyydestä tänään tiedetään ja arvioi myös 1990-luvulla aloitettujen kannustimien onnistumista.

Työttömien kuilu
syvenee edelleen

Työttömyysturvan saantiehtoja kiristettiin ja tasoa alennettiin useampaan kertaan viime vuosikymmenellä. Vaikutukset työllisyyteen olivat olemattomat, mutta tuloerojen kasvattaminen sai vauhtia. Lamaan asti peruspäivärahan kasvu vastasi palkansaajien ansiokehitystä, mutta laman aikana kuilu alkoi kasvaa. Työttömien ansiotaso suhteessa palkansaajiin on laskenut selvästi.

Vuonna 1985 peruspäiväraha oli 19,16 euroa, nyt runsaat 23 euroa. Päivärahaa ei korotettu vuosina 1991, 1994, 1995, 1996 ja 1997. Sen reaaliarvo on vuoden 1991 tasolla. Silloin peruspäiväraha oli 26,4 prosenttia keskiansioista, viime vuonna enää 20,6 prosenttia.

Peruspäivärahasta on tullut työttömien pääasiallinen toimeentulon lähde, sillä suurin osa työttömistä on pudonnut pois ansiosidonnaiselta, jonka senkin ehtoja muutettiin laman aikana ja sen jälkeen moneen kertaan.

Työttömyyskorvauksen tason vaikutusta työttömyyden kestoon ei ole juuri tutkittu, vaikka heikentämisiä perusteltiin juuri työhön kannustamisella. Laman aikana tehdyn tutkimuksen perusteella ansiosidonnaiselta työllistyttiin huomattavasti nopeammin, vaikka asian luulisi olevan päinvastoin. Luulisi, että juuri huono peruspäiväraha kannustaisi työttömiä etsimään parempia ansioita.

Työttömien
verotus kiristyi

Säännöllisessä palkkatyössä olevien lama päättyi suhteellisen nopeasti. Reaalitulot ylittivät vuoden 1990 tason jo vuonna 1996.

Samaan aikaan työttömien tulonsiirrot polkivat paikallaan tai laskivat. Työttömien huonoa asemaa korosti vielä verotuksen progressiivisuuden muutos: Työttömien verotus kiristyi suhteessa ansiotyössä oleviin. Vuonna 2003 köyhiä oli lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 1990 verrattuna. Vuonna 2002 pitkäaikaistyöttömistä köyhiä oli joka kolmas.

Juuri pitkäaikaistyöttömyyden räjähdysmäinen kasvu oli laman erikoispiirre aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. 1990-luvun alkuun asti voimassa ollut työllistämisvelvoite katkaisi lähes kaikki työttömyysjaksot alle vuodessa. Työttömyyseläkeputkeen pääsi 53-vuotiaana.

Heikennysten vaikutus alkoi näkyä vuonna 1992. Pitkäaikaistyöttömien osuus nousi parissa vuodessa alle 5 prosentista 30 prosenttiin. Vuoden 1991 alussa 2 prosenttia työttömistä oli ollut yli vuoden työtä vailla. Ennätys saavutettiin vuonna 1995, jolloin päädyttiin 31 prosentin tasolle. Vuosikymmenen lopun voimakas nousukausi ei juuri muuttanut tilannetta, vaan pitkäaikaistyöttömyyden suuri taso on pysynyt lähes ennallaan.

Erityisen kohtalokasta oli jäädä työttömäksi 1992–1994, jolloin pitkäaikaistyöttömyyteen juuttui heistä joka neljäs. Vuonna 1999 pitkäaikaistyöttömyys odotti enää kymmenesosaa työttömiksi jääneistä.

Kannustetut nuoret
katosivat jonnekin

Työttömien kannustamisesta ja työttömyysturvan vastikkeellisuudesta ensimmäisiä esimerkkejä olivat vuosien 1996 ja 1997 uudistukset, joilla nuorten oikeutta työttömyysturvaan leikattiin. Ensin evättiin ensimmäistä kertaa työmarkkinoille tulevilta alle 20-vuotiailta, sitten alle 25-vuotiailta oikeus työmarkkinatukeen, jos heillä ei ollut ammatillista koulutusta eivätkä he osallistuneet työvoimapolitiikan toimenpiteisiin.

Samantapainen on tämän vuoden alussa voimaan tullut laki pitkäaikaistyöttömien yhteiskuntatakuusta. 500 päivää työmarkkinatukea saanut menettää oikeuden työttömyysturvaan, jos kieltäytyy osallistumasta tarjottuihin toimenpiteisiin. Oikeuden työttömyysturvaan saa takaisin vasta osallistumalla aktiivitoimiin tai olemalla työssä viisi kuukautta.

Onnistuiko leikkaus? Mitä nuorille tapahtui kymmenen vuotta sitten tehdyn uudistuksen jälkeen?

Se on selvä, että työmarkkinatukea saavien alle 25-vuotiaiden osuus putosi selvästi. Työmarkkinatukea saavien alle 25-vuotiaiden osuus puolittui kolmessa vuodessa.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että tämä johtui voimakkaasta nousukaudesta ja työllisyyden paranemisesta, mihin nuoret pääsivät nopeimmin kiinni.Kansaneläkelaitoksen tutkijan Ulla Hämäläisen mukaan näin ei kuitenkaan ilmeisesti käynyt.

Lakimuutoksella oli monta hyvää tavoitetta. Työttömyyden piti laskea henkilöiden aktivoituessa ja aktiiviseen työvoimapolitiikkaan osallistumisen lisääntyä.

Sen sijaan osa lain kohderyhmästä siirtyikin kokonaan työvoiman ulkopuolelle. Työttömäksi työnhakijaksi ei enää kannattanut ilmoittautua, koska työttömyysturvaa ei ollut saatavilla ja jos aktivointitoimet koettiin rangaistukseksi. Osa aktivoitui piilotyöttömyydestä opiskelijoiksi, mutta kumpi oli valtavirta, aktivoituminen vai järjestelmästä kokonaan katoaminen, sitä ei tiedetä.

Säästöä enemmän,
aktivointia vähemmän

Se kuitenkin tiedetään, että ”kannustamisen” työllisyysvaikutus jäi lähes olemattomaksi.

Mitä se aktivointi sitten käytännössä oli?

Nuorten kohdalla selvänä painopisteenä oli harjoittelu työmarkkinatuella ilman työsuhdetta. Tutkimusten mukaan se on myös tehottominta aktivointia.

Lakia säädettäessä puhuttiin kepistä ja porkkanasta. Painopiste oli kepityksessä, sillä lain vaikutus oli suurempi valtion menojen säästämisessä kuin aktivointitoimien lisäämisen aiheuttamassa menojen kasvussa.

Kun syrjäytymisen estämisen tavoitteena on pitää nuoret edes jonkin hallinnonalan piirissä, niin ”kannustaminen” saattoi kaiken kaikkiaan jopa viedä päinvastaiseen suuntaan.

Ulla Hämäläinen ei odota tämän parempia tuloksia myöskään nyt tammikuussa voimaan tulleelta pitkäaikaistyöttömien yhteiskuntatakuulta. Syitä on monia. Aktivoinnin vaikutukset ovat todennäköisesti suuremmat kouluttamattomilla nuorilla kuin aikuisilla pitkäaikaistyöttömillä. Nuoret liikkuvat työmarkkinoilla aikuisia herkemmin. Kynnys hakeutua pitkäaikaiseen ammatilliseen koulutukseen kasvaa iän myötä.

Verokokeilulla
ei vaikutuksia

Veronkevennyksiä pidetään usein lähes automaattisena lääkkeenä työttömyyteen. Tulokset todellisesta kokeilusta eivät tällaista käsitystä tue.

Suomessa on kokeiltu eläkemaksujen porrastusta työntekijän iän mukaan sekä Lapissa vuodesta 2003 alkaen työnantajan vapauttamista sosiaaliturvamaksuista. Jälkimmäinen on voimassa lisäksi saaristokunnissa. Työnantajamaksut alenevat kokeilukunnissa 3–6 prosenttiyksikköä.

Tutkimuksen mukaan kokeilulla ei ole ollut juuri mitään vaikutusta alueen työllisyyteen.

Ruotsissa samanlainen kokeilu työnantajamaksuilla tehtiin jo 1984–1986. Siellä työnantajan veroluonteisia maksuja alennettiin kymmenellä prosenttiyksiköllä ja nostettiin vielä työllistämistukea 10 000 kruunulla uutta työntekijää kohden.

Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan tälläkään kokeilulla ei ollut mitään positiivisia työllisyysvaikutuksia.

Kirjan sanoma on siis perin lohduton. Suomessa työttömyys on huomattavasti pahempi ongelma kuin muissa Pohjoismaissa ja pitkäaikaistyöttömyys on juuttunut paikoilleen.

Työtunnit Suomessa
Euroopan huipulla

Euroopan tunnetuimpiin työmarkkinatutkijoihin kuuluva brittiläinen professori Stephen Nickell luetteli maanantaina Palkansaajien tutkimuslaitoksen seminaarissa lisää suomalaisen työttömyyden erityispiirteitä: Nuorisotyöttömyys on erityisen korkea ja varsinkin työikäisten miesten työllisyys erityisen matala.

Työssäkäyvät taas poltetaan loppuun. Keskimääräiset työtunnit vuodessa ovat Suomessa länsieurooppalaisista OECD-maista kolmanneksi korkeimmat. Vuonna 2004 Suomessa tehtiin töitä keskimäärin 1 688 tuntia. Suomen edellä olivat vain Espanja ja Portugali. Esimerkiksi Hollannissa, missä työttömyysaste oli melko tarkalleen puolet suomalaisesta, töissä oltiin vain 1 357 tuntia vuodessa.

Ainoa viime vuosikymmenen suuri muutos, jolla näyttää olevan selviä positiivisia työllisyysvaikutuksia, ovat paljon parjatut pätkätyöt. Niitä muuten tehdään nykyään Suomessa kolmanneksi eniten vanhoista EU-maista Espanja ja Portugalin jälkeen. Vuonna 2004 määräaikaisissa työsuhteissa työskenteli 334 000 palkansaajaa eli 16 prosenttia. Pätkätyöläisten määrä lisääntyi 100 000:lla kymmenessä vuodessa. Toissa vuonna uusista työsuhteista jo yli puolet oli määräaikaisia.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijan Merja Kauhasen mukaan näyttää todella olevan niin, että työttömän kannattaa ottaa ennemmin vastaan vaikka pätkätöitä kuin olla kokonaan työtön. Määräaikaisissa työsuhteissa olleet saivat kokonaan työttömiä huomattavasti useammin pysyvän työpaikan ja vaikutus myöhempään palkkaan oli merkittävä. Pätkätyöt näyttävät toimivan ponnahduslautana pysyviin työpaikkoihin.

Irak-sodan käsikirjoitus vuodelta 1996

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.1. 2006)


Vuonna 1996 joukko nykyisiä George W. Bushin hallinnon taustavaikuttajia laati Israelille ohjelman, jossa vaadittiin hyökkäystä Irakiin ja Syyriaan, Saddam Husseinin syrjäyttämistä ja uutta alkua Lähi-itään. Israelin silloinen pääministeri Benjamin Netanjahu ei sotaan suostunut, mutta neljä vuotta myöhemmin Valkoiseen taloon saatiin mies, jolle Clean Break kelpasi.

KAI HIRVASNORO

Yhdysvaltain hyökkäyksestä Irakiin tulee maaliskuussa kuluneeksi kolme vuotta. Arviot sodan siviiliuhreista vaihtelevat 30 000 molemmin puolin, ja itse presidentti George W. Bushkin myönsi tällaisen suuruusluokan oikeaksi joulukuun puolivälissä.

Bush myös myönsi, että sotaan lähdettiin vääriksi osoittautuneiden tiedustelutietojen perusteella, mikä ei ehkä tarkkaan ottaen pidäkään paikkaansa. Ainakin varapresidentti Dick Cheneyn on kerrottu olleen valmiina pommittamaan Irakia ennen ensimmäistäkään tiedustelutietoa vain muutamia tunteja New Yorkiin ja Washingtoniin kohdistuneiden terrori-iskujen jälkeen.

Uutta tietoa ja perusteellisen kokonaiskuvan sodan taustoista tarjoilee amerikkalainen tutkiva journalisti James Bamford, joka kirjassaan A Pretext For War kertoo yksityiskohtaisesti tapahtumaketjun eräästä syyskuisesta aamusta vuonna 2001 siihen, kun maaliskuun 20. päivä vuonna 2003 Bagdadiin iskettiin aamuyöllä ensi vaiheessa 29 199 pommilla.

Bamfordin kirjaa ei ole suomennettu.

James Bamfordin mukaan sodan käsikirjoitus noudatti niitä linjoja, jotka Bill Clintonin presidenttikaudella Israelia voimakkaasti tukeneet uuskonservatiivit laativat Israelin silloiselle pääministerille Benjamin Netanjahulle vuonna 1996. Kesäkuussa 1996 jerusalemilaisessa IASPS-tutkimuslaitoksessa julkaistun Clean Break -raportin tuottivat jo Ronald Reaganin aikaisen apulaispuolustusministerin Richard Perlen johdolla mm. nykyinen Pentagonin kolmosmies Douglas Feith sekä Cheneyn Lähi-idän neuvonantaja David Wurmser.

Perle itse toimi heinäkuusta 2001 vuoteen 2003 puolustusministeriössä neuvonantajana. Vastustajat kutsuvat häntä nimellä Pimeyden prinssi.

Saddam ja Syyria
avainkohteita

Kolmikko Perle, Feith, Wurmser kuuluu Bushin tärkeimpiin turvallisuuspoliittisiin neuvonantajiin. Mutta vuonna 1996 he olivat syrjässä vallasta ja suosittelivat Israelille politiikkaa, josta Netanjahu kieltäytyi. Vasta Bush toteutti heidän toiveensa.

1990-luvulla kolmikko hengenheimolaisineen toimi eräänlaisina Israelin konsultteina Yhdysvalloissa. He ajoivat ratkaisua, jossa rauhanneuvottelut palestiinalaisten kanssa tuli katkaista ja Israelille piti antaa vapaat kädet hoitaa palestiinalaiskysymys mielensä mukaan.

Heidän ehdotustensa keskiössä oli Saddam Husseinin raivaaminen tieltä ensimmäisenä askeleena Lähi-idän muokkaamiseksi ystävällismielisemmäksi sekä Israelille että Yhdysvalloille. Saddam tulisi korvata Irakiin asetettavalla nukkehallituksella ja sen jälkeen hyökätä Libanonin kautta Syyriaan. Nämä olivat avaimia koko Lähi-idän alueen hallintaan. Perle ja kumppanit yllyttivät Netanjahua hyökkäämään naapureihinsa. Yhdysvaltain tuki sodalle hankittaisiin sopivalla käsikirjoituksella, jossa ilmaiskuja Libanoniin perusteltaisiin Syyrian huumekaupan ja väärän rahan pysäyttämisellä.

Syyriaa voitiin ehdotuksen mukaan syyttää myös joukkotuhoaseiden kehittelystä ja terroristien tukemisesta.

James Bamford pitää kirjassaan erikoisena sitä, että Yhdysvaltojen hallituksen entiset ja tulevat korkea-arvoiset neuvonantajat jakoivat nyt suosituksia toiselle valtiolle ja ehdottivat sotaa, joka todennäköisesti vaatisi myös amerikkalaisuhreja ja jonka todellinen tarkoitus naamioitaisiin kansalaisilta.

Valmiit tekstit
sotapuheisiinkin

Richard Perlen asiakirjaan sisältyi jopa valmiita tekstejä, joita Benjamin Netanjahu voisi käyttää puheissaan sodan alkamisen jälkeen. Ne muistuttavat paljon niitä lauseita, joita George W. Bush käytti ennen ja jälkeen Irakin hyökkäyksen. Sanat Syyria ja Israel vain korvattiin sanoilla Irak ja Yhdysvallat.

Eräässä tekstissä esimerkiksi todetaan, että Syyrian kaltaisen maan kanssa neuvoteltaessa on oltava realistinen eikä toisen osapuolen hyvään tahtoon voi luottaa. Israelille olisi vaarallista suhtautua naiivisti hallintoon, joka murhaa omia kansalaisiaan, käyttäytyy hyökkäävästi naapureitaan kohtaan, osallistuu huumekauppaan ja rahanpesuun sekä tukee terroristijärjestöjä.

Samalla tavalla sotavalmistelujen ollessa jo loppusuoralla Bush sanoi kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan tammikuussa 2003, ettei luottaminen Saddam Husseinin järkeen ole strategia eikä optio.

Israelilla oli syynsä yrittää murhata Saddam Hussein, joka ensimmäisessä Persianlahden sodassa määräsi Scud-ohjuksia ammuttavaksi maahan. Bamfordin mukaan israelilainen kommandojoukko harjoittelikin tehtävää varten. Operaatiosuunnitelma kulki niin, että ensin murhattaisiin joku Saddamin lähipiiristä ja Saddam itse täsmäohjuksella hautajaisissa.

Operaatiosta luovuttiin eikä Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu lämmennyt myöskään amerikkalaisten ystävien sotasuunnitelmalle, vaan torjui sen.

Neljä vuotta myöhemmin George W. Bush valittiin presidentiksi ja Clean Break otettiin uudelleen esille.

Irtiotto Lähi-idän
rauhanprosessista

Uuskonservatiivisten neuvonantajien vaikutus näkyi Bushissa heti, sillä vaalikampanjassaan hän ei osoittanut mielenkiintoa kansainvälisiin kysymyksiin. Mutta heti tammikuussa 2001 hän puhui lähipiirilleen Valkoisessa talossa ja nosti tärkeimpien kysymysten joukkoon edellisen hallinnon laiminlyönnit Lähi-idän kysymyksissä. Clean Break -ohjelman mukaisesti Clintonin kaudella keskeisessä osassa olleesta rauhanprosessista tehtiin irtiotto ja pääministeri Ariel Sharonille annettiin lupa hoitaa asiat mielensä mukaan.

Bushin ensimmäinen valtiovarainministeri Paul O´Neill kirjoitti muistelmissaan tuoreen ulkoministerin Colin Powellin suorastaan säpsähtäneen, kun hän kuuli, että vuosikymmeniä jatkunut vaikea konflikti lakaistaisiin nyt käytännössä maton alle.

Tulevien kuukausien aikana Israel-myönteiset painostusryhmät kehuivat Bushin ja Sharonin välejä parhaiksi amerikkalais-israelilaisiksi suhteiksi vuosikymmeniin. Edelliset hallinnot olivat halunneet ottaa etäisyyttä kovaa linjaa edustavaan Likud-puolueeseen, mutta nyt Yhdysvaltain hallituksen ja Likudin kannanottoja pidettiin lähes identtisinä. Bushin hallinnon haukkoja kutsuttiinkin likudnikeiksi.

Bushin huomio kääntyi Irakiin heti ensimmäisen virkakauden alussa. Jo ensimmäisissä hänen turvallisuusneuvostonsa kokouksissa puhetta Irakista johti turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Condoleezza Rice. Joukkotuhoaseita ei mainittu, vaan Rice sanoi Irakin olevan avain koko alueen uudelleenjärjestelyissä. Sanat olivat kuin suoraan Clean Break -raportista.

Tilaisuudessa esiteltiin ensimmäiset epämääräiset ilmakuvat Irakin mahdollisista kemiallisten tai biologisten aseiden tehtaista, mutta CIA:n johtaja George Tenet totesi, että mitään varmaa tietoa asiasta ei ole.

”Saddam eristetty eikä
enää vaarallinen”

Kokouksen päätyttyä Paul O´Neill kuitenkin päätteli, että Saddamista eroon pääsy oli nyt hallinnossa keskeinen kysymys.

Hän itse oli sitä mieltä, että Lähi-idän epävakauden avain ei ollut Saddam, vaan ratkaisematon Israel-Palestiina -konflikti, jonka presidentti oli juuri työntänyt sivuun.

Colin Powell sen sijaan ei ehkä tajunnut, mihin liemeen oli joutumassa, koska hän vielä muutamia viikkoja myöhemmin sanoi saksalaiselle kollegalleen Joschka Fischerille, että Saddam on eristetty eikä aiheuta vaaraa naapureilleen.

”Kriisit voivat olla
mahdollisuuksia”

Perle, Feith ja Wurmser asettuivat turvallisuushallinnon avainpaikoille, joissa heitä odottivat puolustusministeri Donald Rumsfeld ja apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz, muut keskeisimmät sotahaukat.

Mutta vielä tarvittiin käsikirjoitus, mieluiten jokin kriisi, oikeuttamaan hyökkäyksen. ”Kriisit voivat olla mahdollisuuksia”, Wurmser kirjoitti pohtiessaan ennaltaehkäiseviä iskuja Lähi-idässä.

Kolmikko Perle, Feith, Wurmser herätti jo 1970-luvulla huomiota sillä, että Israelin asia ohitti heillä kaiken muun. Perle toimi tuolloin senaattori Henry ”Scoop” Jacksonin avustajana, jonka ympärille kietoutui monia 1960-luvun liberalismiin pettyneitä uuskonservatiiveja. Heidän silmätikkuinaan olivat YK ja Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset, ja ohjelmallisena tavoitteena Yhdysvaltain mahdin levittäminen ympäri maailmaa, kommunismin haastaminen sekä Israelin ja Amerikan etujen yhdistäminen kansainvälisessä politiikassa.

FBI tutki Perlen toimia 1970-luvulla. Hänen epäiltiin toimittaneen salaisia turvallisuuskysymyksiin liittyneitä asiakirjoja Israelin suurlähetystölle. CIA puolestaan oli huolissaan Israelin vaikutusvallasta Yhdysvaltain hallituksessa.

Sana uuskonservatiivi juontaa juurensa siitä, että oppisuunnan kannattajat olivat entisiä liberaaleja ja jopa vasemmistolaisia. Richard Perle itse piti vuonna 1975 sanaa osuvana, sillä hän kertoi itse olleensa liberaali kouluaikoinaan. Kun hän myöhemmin heräsi kansainvälisten suhteiden todellisuuteen, liberalismi alkoi tuntua naiivilta asenteelta.

Perle ja senaattori Jackson olivat tehokkaita miehiä. Kun Israel vielä vuonna 1970 sai Yhdysvalloilta sotilasapua 30 miljoonalla dollarilla, niin pitkälti Jacksonin aloitteiden ansiosta apu nousi 2,2 miljardiin jo vuonna 1974.

Toinen Perlen ja Jacksonin lempihanke oli uuden asevarustelukierteen aloittaminen Neuvostoliiton uhkaa vastaan.

Ultralinjalla joutui
aluksi eristyksiin...

Kylmän sodan päättyminen poisti näyttämöltä monet kylmän sodan poliitikot, mutta taustavaikuttajat jäivät. Paul Wolfowitzin mielenkiinto kohdistui Lähi-itään. Hänen mukaansa Yhdysvaltain oli tehtävä kaikki mahdollinen joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi alueella. Hän myös argumentoi, ettei Yhdysvalloille riitä pelkästään sen perinteisten liittolaisten suojelu, vaan sen on myös ajettava määrätietoisesti omia etujaan alueella, etenkin öljyn saannin turvaamiseksi.

Richard Perle vaikutti vuonna 1980 vähän aikaa yksityisenä konsulttina pääasiakkaanaan israelilainen asetehdas, mutta pian hänestä tuli presidentti Ronald Reaganin apulaispuolustusministeri vastuualueenaan kansainvälinen turvallisuuspolitiikka. Perlen avustajaksi puolestaan palkattiin Douglas Feith, jolla ei juuri ollut kokemusta turvallisuuskysymyksistä, mutta hän oli jo hankkinut mainetta kovan linjan rabbi Meir Kahanen kannattajana, jonka järjestöä pidettiin sekä Israelissa että Yhdysvalloissa terroristiorganisaationa.

Reaganin jälkeen presidentti George Bush Sr. ei kaivannut raivopäisten uuskonservatiivien neuvoja ja he joutuivat syrjään hallinnosta. Feith kirjoitteli israelilaisiin lehtiin ja vaati hallitusta perustamaan lisää siirtokuntia palestiinalaisalueille, lopettamaan Oslon rauhanprosessin ja hankkiutumaan eroon Irakin presidentistä Saddam Husseinista.

New York Timesissa Feithin yksi monista Israel-ryhmistä julkaisi kokosivun ilmoituksen, jossa oli viesti presidentti Bushille: Israelin hallituksen tulisi painostaa Yhdysvaltoja poistamaan Saddam.

Douglas Feithin ryhmittymillä oli yhteyksiä kaikkein äärioikeistolaisimpiin israelilaisiin järjestöihin.

Clean Break -raportin jälkeen kolmikko Perle, Feith, Wurmser jatkoi aktiivisina. Sitä seurasi pian muistio, jossa puolusteltiin Israelin uudisasutuksia palestiinalaisalueilla ja korostettiin niiden olevan myös Yhdysvaltain etujen mukaisia. Seuraavana vuonna ilmestyi A Strategy for Israel, jossa kehotettiin irtautumaan Oslon rauhanneuvotteluista sekä suoranaiseen sotaan miehitetyillä alueilla.

Perle, Wolfowitz, Donald Rumsfeld ja joukko vähäisempiä uuskonservatiiveja kirjoitti 1990-luvun alussa presidentti Bill Clintonille avoimen kirjeen, jossa he vaativat Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan keskipisteeksi Saddam Husseinin syrjäyttämistä sotilaallista voimaa käyttäen.

Clinton ei tällaisia neuvoja kuunnellut. Yhdysvallat valvoi Irakia ilmasta käsin ja hoiti tarvittaessa asiansa ilmaiskuilla

....mutta Bush Jr.
nieli kaiken

Mutta presidenttiehdokas George W. Bush oli vastaanottavaisempi. Hän nimesi ulkopoliittisten neuvonantajien kärkiryhmäksi Perlen, Wolfowitzin ja Condoleezza Ricen.

Kun Bush sitten oli valittu presidentiksi ja hänen turvallisuusneuvostonsa kokoontui ensimmäisen kerran, asialistalla oli ainoastaan Israel ja Irak. Valtiovarainministeri Paul O´Neillistä tuntui, että kaikesta oli sovittu jo aiemmin, sillä keskustelua ei juuri syntynyt. Avoinna oli vain se, miten Saddamista hankkiudutaan eroon. Miksi-kysymyksiä ei ollut enää tarpeellista esittää.

”Saddam hoideltava,
ei pelkästään U.B.L”

Sitten tuli 11.9. 2001. Presidentti George W. Bush oli Floridassa, mutta varapresidentti Donald Rumsfeld ja muu Valkoisen talon avainhenkilökunta siirrettiin pomminkestävään Sotahuoneeseen. Viisi minuuttia puolen päivän jälkeen CIA:n johtaja George Tenet toimitti Rumsfeldille kansallisen turvallisuusviraston sieppaaman viestin, jonka mukaan kello 9.53 Osama bin Ladenin lähipiiriin kuulunut henkilö oli soittanut Georgiaan ja kysynyt ”hyviä uutisia.” Samassa puhelussa oli sanottu, että ainakin yksi isku on vielä tulossa.

Tenetin tieto viittasi suoraan Afganistanissa piileskelevään terroristijohtajaan, mutta Rumsfeldia tämä ei kiinnostanut. Kello 14.40 Rumsfeld jakoi ohjeita, joiden mukaan oli selvitettävä nopeasti, voiko samalla iskeä S.H:ta (Saddam Husseinia) vastaan eikä pelkästään U.B.L:ää (Osama bin Laden). Paul Wolfowitz oli samaa mieltä ja hän käynnisti välittömästi puhelinrumban, jonka tarkoitus oli vakuuttaa muu hallinto siitä, että Saddam pyyhkäistään pois samalla kun Osama, oli hänellä sitten osuutta terroristi-iskuihin tai ei.

Seuraavana yönä Valkoisen talon terrorismipäällikkö Richard Clarke palasi lyhyen tauon jälkeen työpaikalleen osallistuakseen useisiin kokouksiin. Hän luuli, että tarkoituksena on varautua mahdollisiin uusiin hyökkäyksiin ja pohtia lähiajan tehtäviä. Sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle keskusteluja Irakista.

”Tunsin melkein
fyysistä kipua”

– Tunsin melkein fyysistä kipua, kun tajusin, että Rumsfeld ja Wolfowitz aikovat käyttää tätä kansallista tragediaa hyväkseen edistääkseen omia Irakia koskevia näkemyksiään, Clarke kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

– Hallinnon alusta lähtien, ja jo ennen sitä, he olivat painostaneet ryhtymään sotaan Irakia vastaan. Ystäväni Pentagonissa olivat kertoneet, että hyökkäämme Irakiin joskus vuoden 2002 aikana.

Jo 12. syyskuuta myös presidentti George W. Bush oli vakuutettu siitä, että tilanne käytetään hyväksi ja valta Irakissa vaihdetaan. Hänen päälleen painoi erityisesti apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz, joka jo neljä vuotta aikaisemmin oli uuskonservatiivisessa Weekly Standard -lehdessä kertonut suuntaviivat siitä, miten Saddam syrjäytetään.

Haukkojen tähtäimessä ei ollut yksin Saddam ja uusi hallinto Irakiin, vaan sen kautta koko Lähi-idän alueen poliittisen dynamiikan muutos Yhdysvaltain ja Israelin hyväksi.

17. syyskuuta George W. Bush antoi valtuudet ryhtyä valmistelemaan hyökkäystä Afganistaniin ja myös Irakin sotavalmistelut käynnistettiin.

Kuuma tietolähde
ja joukkotuhoaseet

Clean Break -asiakirjan kolmikko oli jälleen etulinjassa. Douglas Feith oli Pentagonin kolmosmies, Richard Perle puolustusministeriön neuvonantaja ja David Wurmser pantiin perustamaan erikoisryhmä Office of Special Plans, (OSP), jonka tarkoitus oli hankkia todisteita Saddam Husseinin ja al Qaidan välisistä yhteyksistä, kun CIA ei sellaisia onnistunut löytämään.

”Uutta” tietoa ryhmä sai lähinnä Irakin kansalliskongressilta (INC) ja sen johtajalta Ahmed Chalabilta, hämärältä liikemieheltä, jonka perhe pakeni Irakista, kun tämä oli 14-vuotias.

INC:n ”löytöihin” kuului 43-vuotias Adnan Ihsan Saeed al-Haideri, joka kertoi olleensa itse piilottamassa Saddamin kiellettyjä joukkotuhoaseita. al-Haiderin paljastus julkaistiin New York Timesissa 20. joulukuuta 2001 ja se oli juuri sellainen todistuskappale, jota Bushin hallinto tarvitsi.

Ongelma oli vain siinä, että CIA:n asiantuntijat olivat aiemmin tehneet miehelle valheenpaljastuskokeen Thaimaassa ja todenneet al-Haiderin yksiselitteisesti valehtelijaksi. Tämä ei estänyt Ahmed Chalabia syöttämästä juttua Pentagonin luottotoimittajaksi myöhemmin paljastuneelle Judith Millerille, jonka NYT:n jutusta käynnistyi ensimmäinen ennalta ehkäisevien iskujen vaatimusten kierros Valkoisessa talossa, puolustushallinnossa ja myös amerikkalaisessa valtalehdistössä.

Viime syksynä Judith Miller sai potkut, kun paljastui, että hän oli julkaissut uutisina Pentagonin syöttämää propagandaa.

Uuskonservatiivien miehittämä Pentagon ja CIA olivat suoranaisessa sanasodassa Irakin suhteen. Ahmed Chalabi markkinoi hyökkäystä väittämällä, että sen rohkaisemana irakilaiset nousisivat itse heittämään Saddam Husseinin hallinnon ulos. CIA:ssa ei Chalabiin luotettu, vaan miehityksen pelättiin johtavan samanlaiseen fiaskoon kuin Sikojenlahdella Kuubassa 1960-luvulla. Perlen ja kumppaneiden unelmana oli nostaa Chalabi Irakin presidentiksi, koska hän pystyisi luomaan hyvät suhteet myös Israeliin.

”Uusia tuotteita
ei esitellä elokuussa”

Sodan varsinainen valmistelu käynnistettiin elokuussa 2002. Office of Special Plans ryhtyi johtamaan sotavalmisteluja ja sodalle myönteistä mediastrategiaa. Guardian -lehden mukaan OSP toimi läheisessä yhteistyössä Israelin pääministerin Ariel Sharonin toimistossa toimineen samanlaisen tiedusteluorganisaation kanssa. Yhteistyön tarkoituksena oli tuottaa hälyttävämpiä raportteja Irakista kuin mitä esimerkiksi Israelin tiedustelupalvelu Mossad olisi valmis vahvistamaan.

Mutta edes israelilaiset tiedustelulähteet eivät pystyneet löytämään todellisia todisteita Irakin joukkotuhoaseista.

Israelin parlamentin Knessetin tutkimusvaliokunta totesi keväällä 2004, etteivät maan omat tiedustelutiedot Irakin aseista perustuneet faktoihin, vaan oletuksille ja spekuloinneille. Ulko- ja turvallisuusvaliokunnan jäsen Yossi Sarid sanoi kaikkien tietävän, että väite Irakin kyvystä käynnistää 45 minuutissa hyökkäys joukkotuhoasein on ”vanhojen akkojen puhetta.”

OSP:n tehtävänä oli paitsi kerätä ja muokata tietoja Irakista, myös vakuuttaa viimeisetkin sotaa epäilleet hallinnon jäsenet. Vastustajiin kuuluivat mm. ulkoministeri Colin Powell, ulkoministeriö ja muu tiedusteluyhteisö, jossa ei uskottu OSP:n todisteisiin. Douglas Feith esitteli 15.8. 2002 CIA:ssa ”tutkimuksen” al-Qaidan ja Irakin välisistä yhteyksistä. Silloin siihen ei kiinnitetty mitään huomiota, mutta kun Feith selitti sinnikkäästi asiaansa Bushin hallinnon avainhenkilöille, niin lokakuussa CIA:sta ilmoitettiin senaatin tiedusteluvaliokunnalle, että mainituista yhteyksistä onkin olemassa selvät todisteet.

Yhtä aikaan OSP:n kanssa Valkoiseen taloon perustettiin White House Iraq Group (WHIG), johon kuuluivat mm. turvallisuusneuvonantaja Stephen J. Hadley ja viime syksynä varapresidentti Dick Cheneyn esikunnasta potkut saanut Lewis Libby. Bushin tärkein neuvonantaja Karl Rove oli hieman aikaisemmin laatinut strategian sodalle positiivisen ilmapiirin luomiseksi. Mutta ”markkinointimielessä uusia tuotteita ei lanseerata elokuussa”, joten sienipilvet, ydinaseet ja liikkuvat bioaselaboratoriot ilmestyivät kuin koordinoidusti kaikkien avainhenkilöiden puheisiin syyskuussa 2002.

Samaan aikaan Yhdysvaltain iskua kiirehtivä mediakampanja käynnistyi myös Israelissa.

Vuonna 1996 valmistunut Clean Break -ohjelma oli saatu käyntiin kuusi vuotta myöhemmin.

Keitä ovat uudet 20 perhettä?

(Kansan Uutiset 17.1. 2005)

Missä on nykyään se mahti, joka puuttuu eduskunnalta? Uudistettu Laulu noin 20 perheestä sai ensi-iltansa sunnuntaina Kom-teatterin juhlakonsertissa Kulttuuritalolla.

KAI HIRVASNORO

Vuonna 1971 juuri perustettu Kom-teatteri väitti porvarin nukkuvan huonosti. Viisi vuotta sitten teatterin 30-vuotiskonsertissa todettiin porvarin nukkuvan hyvin, ja viime viikonloppuna juhlittiin teemalla Porvari valvoo.

Nostalgian lisäksi tunnelman sähköisti uusi versio poliittisen laulun klassikosta Laulu 20 perheestä. Petri Revon uudistama sanoitus paljasti, keitä ovat 2000-luvun 20 perhettä.

Entisistä mahtisuvuista jäljellä on viisi ja tilalle on tullut uusien rikkaiden lisäksi yritysten huippujohtajia. Kokonaan uusi on laulun jälkimmäinen kertosäe, jonka mukaan suomalaisten sukujen ohella kansalta puuttuva rahan mahti on levinnyt ympäri maailmaa rahastoille, pääomasijoittajille ja investointipankeille.

Mahtinsa menettäneitä suomalaisia rahasukuja ovat laulun perusteella mm. Kivekäs, Wallden, Wihuri ja Wasastjärna.

Laulun uusinta oli Kom-teatterin tilaustyö Petri Revolta, mutta ajatus perheiden päivittämisestä on hänen mukaansa noussut usein vappuina esille aikaisemminkin. Lahtelainen teatteri Vanha Juko on siitä Revon luvalla päivitysversioita esittänytkin vappukonserteissaan.

Poliittisen laulun
kestohitti

Laulu 20 perheestä syntyi tv-teatterin Oma-kabareeseen. Kristiina Halkolan levytys on äänitetty vuonna 1969. Vuosien kulumisesta ja aikojen muuttumisesta huolimatta laulu on pulpahtanut pintaan säännöllisesti. Viimeksi se soi suurelle yleisölle syksyllä tv-uutisissa verotietojen uutisoinnin yhteydessä.

Petri Revon mukaan laulun sanoituksessa tapahtuneet muutokset kertovat pääoman kansainvälistymisestä ja vapaiden rahavirtojen vyörystä. Suomea on myyty aika paljon ulkomaille ja vanhojen sukujen omaisuus on hajaantunut. Teollisuuden rakennemuutos nosti listalle useita it-alan nimiä.

Nimet Morgan Stanleystä Bonnieriin taas kertovat siitä, että suomalaisten yhtiöiden omistuksen kautta yhteiskuntapoliittista vaikutusvaltaa käyttävät myös kansainväliset investointipankit ja pääomasijoitusyhtiöt.

– Rupesin pähkäilemään, että miten tekstin päivittäisi niin, että se vastaa olemassa olevaa tilannetta. Siinä toisessa säkeistössähän ovat ne varsinaiset isot omistajat, ja suomalainen omistus on loppujen lopuksi aika pientä verrattuna siihen, paljonko nämä ulkomaalaiset rahastot ja sijoitusyhtiöt Suomea omistavat, Repo perustelee.

Eli kummassa luettelossa varsinaisesti on se valta, joka puuttuu kansalta?

– Kyllä se varsinaisesti on sillä pääomalla, jolla tunnetusti ei ole isänmaata. Mutta jos asiaa ajattelee poliittisesti, niin tähän suomalaiseen omistukseen on ehkä edes teoreettiset mahdollisuudet vaikuttaa.

Esimerkiksi ”Deeren Jussiin”, Lokomon metsäkoneet omistavaan amerikkalaiseen John Deere -yhtiöön vaikuttaminen on vaikeampaa.

Nimilista löytyi
Kansan Uutisista

Petri Repo kertoo, että 2000-luvun perheiden listan laadinnassa hänellä oli apuna kaksi talouselämän tuntevaa konsulttia. Alkuperäinenkään sanoitus ei pohjautunut hänen omiin päätelmiinsä, vaan Kansan Uutisissa julkaistuun 20 perheen kaavioon.

– Sain asian silloin päähäni, kun siinä oli paljon ruotsinkielisiä nimiä, joiden loput trimmasivat hyvin toisiinsa.

KU:ssa julkaistu lista taas pohjautui SKDL:n pääsihteerin Yrjö Enteen jo 1950-luvulla aloittamaan tutkimustyöhön, jossa selvitettiin taloudellisen vallan rakenteita Suomessa.

Sitä Petri Repo ei arvannut, että hän tuli tehneeksi poliittisen laulun suurimpiin klassikoihin kuuluvan tekstin. Laulu herätti kahdenlaista närää. Osa suvuista närkästyi siitä, että heidän nimeään riepotellaan tällä tavalla ja toiset siitä, että heitä ei oltu otettu mukaan lauluun.

Petri Repo kertoo, että Laulu 20 perheestä tehtiin provosoimaan ja havahduttamaan.

– Tarkoitus ei ollut ehkä niinkään ärsyttää porvareita, vaan saada työn raskaan raatajat havahtumaan siihen, minkälaisessa maailmassa eletään. Mutta kivahan se toki oli, jos joku myös närkästyi, hän nauraa.

Tänään yhdellä laululla tuskin pystyttäisiin ärsyttämään ketään. Repo huomauttaa, että uusittuun versioon noussut Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius ei ollut moksiskaan optioidensa aiheuttamasta moraalisesta närkästyksestä.

– Porvari taitaa nukkua erinomaisen hyvin.

Yhdeksän laulua
riitti Petri Revolle

Entä onko uusintaversio vain nostalgiaa vai vieläkö laululla voi olla yhteiskunnallista merkitystä?

– Ainakin vuosi sitten Kaj Chydeniuksen juhlakonsertissa tuli sellainen olo, että kyllähän ehkä asioille sittenkin vieläkin voisi yrittää tehdä jotain.

Petri Repo teki ainoastaan yhdeksän laulutekstiä, jotka levytettiin vuosina 1969–1971. Miksi ei enempää?

– Jos vastaan ihan rehellisesti, niin aloin tajuta olevani ihan noviisi siinä vaiheessa, kun laulutekstejä kirjoittivat sellaiset armoitetut sanantaitajat kuin Pentti Saaritsa, Matti Rossi ja niin päin pois. Sieltä syntyi paljon syvempiä ja monitasoisempia tekstejä.

Näihin aikoihin radikaalinuoriso ryhtyi myös tekemään vallankumousta ja Petri Repokin vaikutti pitkään liikkeen palveluksessa lähinnä lehtimiehenä.

– Mutta muistan hyvin se kokemuksen, kun tajusin omien tekstieni kömpelyyden, Repo nauraa.

Sanat Lauluun noin 20 perheestä löytyvät Kansan Uutisista 17.1. 2006.

Zhirinovski kehotti raiskaamaan Condi Ricen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.1. 2006)

KAI HIRVASNORO

Venäjän duuman varapuhemies Vladimir Zhirinovski on keksinyt oman selityksensä sille, miksi Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice arvosteli Venäjän toimintaa Ukrainan kaasukiistassa: Naimaton ja tyydyttämätön nainen vain toteutti naisellisia tarpeitaan.

Rice sanoi Venäjän käyttäneen valtaansa väärin ja G8-maiden puheenjohtajalle epäsopivalla tavalla katkaistessaan maakaasun toimitukset Ukrainaan muutama viikko sitten.

Duuman varapuhemies ja Liberaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Vladimir Zhirinovski vastasi Condoleezza Ricelle venäläisen verkkolehden haastattelussa.

Zhirinovski sanoi, että Ricen lausunto oli ylikypsän naimattomuuden tulosta. Miehen huomiota vaille jääneillä naimattomilla ja lapsettomilla naisilla ei ole muuta iloa kuin työ ja siitä saatavan huomion kautta he tyydyttävät naisellisia tarpeitaan.

– Ylipäänsä sivistyneen maailman tulee miettiä ja kieltää naimattomien poliitikkojen vallassa olo. Neuvostoliitossa tämä järjestely sai arvosanaksi kymppi plussan. Johtaviin virkoihin laitettiin vain perheellisiä ihmisiä, jotka olivat vapaita huonommuuskomplekseista, Zhirinovski sanoi.

Duuman varapuhemies korosti, että kansainvälisissä suhteissa ei ole sijaa sukupuoliongelmien sublimaatioille.

– Kompleksiset naiset ovat erityisen vaarallisia. He muistuttavat häijyä anoppia, joka asettuu kaikkeen poikkiteloin, sekaantuu kaikkeen, ärsyttää ja kiusaa kaikkia.

Mutta anoppikin on Zhirinovskin mukaan parempi kuin naimaton ja lapseton poliitikko, koska hän on synnyttänyt ainakin yhden tyttären ja täyttänyt siten luonnon täyttämän tehtävän.

Haastattelun päätteeksi Vladimir Zhirinovski kehottaa raiskaamaan Yhdysvaltain ulkoministerin:

– Condoleezza Rice tarvitsee sotilasjoukkueen, joka veisi hänet kasarmiin ja tyydyttäisi hänet siellä. Mutta hän on jo siinä iässä, että mikään ei enää tyydytä häntä.

Joulukuussa Vladimir Zhirinovski ilmoitti pyrkivänsä Venäjän presidentiksi vuoden 2008 vaaleissa.

Lamasäästöjä yhteensä 42 miljardia markkaa

(Kansan Uutiset vuonna 2000)

KAI HIRVASNORO

Vuonna 1991 tehdyn kyselyn mukaan selkeä valtaosa suomalaisista vastusti niin sanottujen universaalien sosiaalietuuksien leikkaamista. Tästä huolimatta kaikkia niitä leikattiin laman aikana ja sen jälkeen.

Valtiovarainministeriön vuonna 1998 tekemän laskelman mukaan leikkauksia tehtiin kaikkiaan 42 miljardia markkaa (noin 7 miljardia euroa). Suurin osa säästöistä kohdistui menojen kasvun leikkaamiseen eikä suoraan menotasoihin.

Suurin säästötoimi oli kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. Eläkkeisiin tehtiin pysyvin muutos heikentämällä indeksointia, ja terveydenhuollon asiakasmaksujen osuutta terveyspalvelujen kustannuksista nostettiin 12,6 prosentista 20,8:aan vuosina 1990-94.

Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitusten säästämistavat poikkesivat toisistaan. Porvarihallitus haki säästöjä ansiosidonnaisesta sosiaaliturvasta ja julkisista palveluista. Se myös kiristi verotusta niin, että palkansaajien ansioiden nousu leikkautui kokonaan useiksi vuosiksi. Pääoma- ja yritystulojen verotusta kevennettiin. Alue- ja elinkeinotukiin ei puututtu.

Lipposen ensimmäinen hallitus ryhtyi keventämään palkansaajien verotusta ja kasvattamaan julkista palvelutuotantoa. Säästöt se kohdisti ansioista riippumattomaan perusturvaan.

Useissa yhteyksissä on arvioitu, että sosiaali- ja terveyspalveluja olisi ryhdytty saneeraamaan ilman lamaakin. Julkisten hyvinvointimenojen kasvua jarruttavat linjaukset olivat valmiina jo aiemmin. Lama voimisti näitä prosesseja ja antoi niille perustelun.

Suurtyöttömyys
asiantuntijoiden
oppeja seuraten

Säästöt ja leikkaukset edellyttivät kansalaisten kriisitietoisuutta ja sen luomisessa Suomessa onnistuttiin hämmästyttävän hyvin. Argumenttina käytettiin velkaantumista ja nimenomaan sen nopeaa vauhtia. Silti Suomen julkinen velka oli koko 1990-luvun pienempi kuin teollisuusmaissa keskimäärin ja julkisen talouden alijäämä ylitti EU:n keskiarvon vain yhtenä vuotena.

Kriisitietoisuuden lietsomisen lisäksi leikkauspolitiikkaa perusteltiin hyvinvointivaltion säilyttämisellä.

Taustatukea kotimaiset päättäjät saivat 1990-luvun alussa kansainvälisiltä asiantuntijaorganisaatioilta, varsinkin OECD:ltä ja IMF:ltä. Ne levittivät käsitystä, jonka mukaan korkea työttömyys ja julkisen talouden ongelmat johtuvat jäykkyyksistä, joihin syyllisiä ovat ay-liike, työehtosopimusten yleissitovuus, liian hyvä sosiaaliturva ja liian korkeat verot. Suomessa samaa sanomaa levitti muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva, joka tuomitsi hyvinvointivaltion vanhakantaiseksi ja joustamattomaksi. Evan vuonna 1994 julkaistun raportin mukaan hyvinvointivaltio jopa uhkasi Suomen mahdollisuuksia jatkaa elinvoimaisena ja itsenäisenä kansakuntana.

Suomessa uusliberalistien suositukset otettiin kaikkein eniten tosissaan. Jostain syystä Suomi on ainoa Pohjoismaa, johon syntyi pysyvä suurtyöttömyys ja laaja pitkäaikaistyöttömyys.

Kolmas tie
toteutuu

Jaakko Kianderin arvion mukaan Suomi toteuttaa varsin pitkälle brittiläisen sosiologin Anthony Giddensin hahmottelemaa kolmannen tien sosiaalipolitiikkaa:

"1990-luvulla julkisen sektorin kasvua rajoitettiin niin, että sen osuus kokonaistuotannosta palautui takaisin lamaa edeltäneelle tasolle. Oikeuksia alettiin kytkeä velvollisuuksiin liittämällä työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen tiukkoja vaatimuksia työ- tai koulutuspaikkojen vastaanottamisesta. Sosiaalipolitiikka muuttui alisteiseksi talouspolitiikalle."

Tuloerojen tasoittamista sosiaali- ja veropolitiikan keinoin on lievennetty ja keskeiseksi opiksi nousi työllisyysasteen nostaminen jopa siinä määrin, että jotkut tutkijat puhuvat aktivoivasta pakkotyöllistämisestä köyhien simputuksena.

Lässyvasemmistosta ei ole vaihtoehdoksi

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.1. 2006)



Miksi vasemmisto ei nykyään asetu ketään vastaan? Mihin on vasemmistolta kadonnut julistaminen?Missä on vasemmistolainen energia?

KAI HIRVASNORO

Kupliiko pinnan alla oikeasti jotain? Vai onko nyt vain muodikasta kirjoittaa pamfletteja helvetillisestä työelämästä ja manata maahan oikeaa vasemmistolaista vaihtoehtoa? Osallistuvatko filosofit kapinaan muualla kuin kirjoittamalla sapekkaita tekstejä työkammioissaan? Selittävätkö he jälleen maailmaa, vaikka tehtävänä pitäisi olla sen muuttaminen?

Osallistuvat tai eivät, niin ainakin edes joku yrittää viritellä keskustelua jostain olennaisesta.

Uuden aallon pamflettiketjun ensimmäisenä ilmestyi keväällä 2004 historioitsija Jukka Relanderin kirja Ankkalinna ja lajien synty (Teos), jossa hän pistää halki, poikki ja pinoon työelämän ja markkinatalouden nykyisen todellisuuden. Seuraavana syksynä historioitsija Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava) tarjosi polemiikin tueksi paljon fakta-aineistoa ja herätti laajan keskustelun.

Nyt vuorossa ovat filosofi Jakke Holvas ja valtiotieteen tohtori Jussi Vähämäki, joiden Odotustila. Pamfletti uudesta työstä (Teos) yltyy lopussa raivokkaaksi vasemmiston kritiikiksi. Miten tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Suomessa voi olla niin hampaaton vasemmisto? Mihin on vasemmistolta kadonnut yllätyksellisyys, taistelu, ylistys ja intohimo? he kysyvät.

Pääasiassa Jakke Holvaksen kirjoittamassa osuudessa jää ihmettelemään, mihin konkreettisiin esimerkkeihin hänen tulkintansa nykyvasemmiston kannanotoista perustuvat. Kuka vasemmistolainen on esimerkiksi väittänyt, ettei enää ole pakkoja, vaan jokainen on vapaa ja kaikilla on mahdollisuuksia? Eikö vasemmistossa, ainakin sen osassa, pikemminkin ole viime aikoina varoitettu siitä, että kaikilla ei enää ole mahdollisuuksia, koska taloudellinen eriarvoisuus kaventaa niitä? Eri asia sitten on, onko vasemmistossa enää sellaisia julistajia, jotka osaavat saattaa sanottavansa laajempaan tietoisuuteen.

Malli McDonald´s
leviää työelämässä

Vaikka Odotustilan heittojen faktapohja on vähintäänkin epämääräinen, kannattaa ainakin kirjan viimeinen luku Sopimuksen ja joukkovoiman loppu lukea niissä piireissä, jotka nyt valmistelevat Vasemmistoliiton puolueohjelmaa. Tällaista intohimoista heittäytymistä ja julistusta ei poliittisista teksteistä nykyään juuri löydä. Eikä niissä myöskään kyseenalaisteta systeemiä sillä tavalla, kuin puolueen edeltäjien avantgardistit parhaimmillaan tekivät, ja tekivät samalla SKDL:stä Suomen kiinnostavimman puolueen.

Itse odotustila on kirjoittajien mukaan hahmottumassa oleva uusi tuotantomalli, joka luo työn uuden muodon. Se perustuu McDonald´sin malliin. Hampurilaisia kääntävät teinit tyytyvät minimipalkkoihin. Kun heille kertyy ikää ja oikeus mahdollisiin palkankorotuksiin, heitä ei enää kutsuta töihin. Tilalle palkataan uudet koululaiset ja kierto alkaa alusta.

Nyt muissakin firmoissa äitiyslomasijaiset, vuorotteluvapaan paikkaajat, kesätyöntekijät ja muu tilapäistö työskentelee ympäri vuoden. He ovat jatkuvassa odotustilassa odottamassa pysyvää työsuhdetta ja jonkinlaista kädenojennusta työnantajalta.

Mutta sitä ei tule.

Työ yhteisyyden lähteenä on katoamassa ja työläinen on jäämässä yksin. Ay-liikkeeltä putoaa pohja pois ja sopimusjärjestelmä romuttuu, Jussi Vähämäki väittää.

Eletään joukkovoiman synnyn kääntöpuolta. Työläisten yhdistyminen loi mahdollisuuden solmia sopimuksia, tasoittaa yhteiskunnallisia voimasuhteita ja pitää yllä kapitalismin kehityksen dynamiikkaa.

Sopimusten vastapuoli on sanelu. Elämme ammattiyhdistysliikkeen historian ja sen olemassaolon kahden peruspilarin, sopimuksen ja joukkovoiman, lopun aikaa, Vähämäki julistaa.

Hän kysyy, mitä muuta ovat lidlit, mcdonald´sit, halpalentoyhtiöt ja työvuokraamot kuin ihmisruumiiden muuttamista kertakäyttöisiksi. Niitä käytetään, kun on tarve ja heitetään pois, kun tarve loppuu.

Julistamisen vuoro
siirtynyt oikeistolle

Tämän kaiken keskellä vasemmistolla ei ole poliittista energiaa, se ei ole oppositiossa eikä edes halua nähdä oppositioita, Jakke Holvas polemisoi. Vasemmisto uskoo, että yhteiskunnalliset ristiriidat ovat soviteltavissa. Julistaminen on siirtynyt oikeistolle. Vasemmistolainen ei agitoi, koska poliittisen draaman taju on kadonnut.

– Vasemmistolainen on hienohelmainen opportunisti, joka ei pysty edes sanomaan `Nyt saa riittää lähihoitajien riisto!´ koska pelkää leimautuvansa vulgaariksi keuhkoajaksi. Vasemmistolaiset jättävät työläiset vaikka mätänemään ongelmiensa kanssa kunhan eivät itse leimaudu punaniskoiksi, raivoaa Holvas.

Ja jatkaa: Vasemmisto ymmärtää loputtomasti eikä asetu ketään vastaan. Nykyvasemmistosta ei olisi Marxin tapaan sanomaan, että riistettyjen on pakko nousta vastarintaan, vaan vasemmistolainen ymmärtää kapitalismin lakeja.

Jakke Holvas myöntää, että talouden tosiasiat ovat mitä ovat, mutta ihmisellä on vielä vapaus vaikuttaa siihen, miten asioista puhutaan. Miksi vasemmisto ei siis omaksu taisteluaseena oikeiston ainoan vaihtoehdon retoriikkaa? Kun pääoma on globaalia, niin sitä pitäisi vaatia myös työehtosopimuksilta. Kun kiinalaiset sitten pyytäisivät samaa palkkaa kuin kemijärveläiset, niin leviteltäisiin vain käsiä oikeistotyyliin: ”Minkäs teet, työläinen haluaa kaikkialla saman palkan, tämä on universaali laki, ei voi auttaa.”

Työ ei ole enää
kumouksellista

Jakke Holvaksen mukaan lässyvasemmiston ongelma on se, että jos ei nykytilanteessa kerran ymmärretä muuta kuin vaihtoehdottomuuskieltä, niin sitä pitää sitten käyttää itsekin.

Marxilainen vasemmistolaisuus nimesi vihollisen, arvot ja ristiriidat. Nykyvasemmisto ei tähän pysty, koska työväenluokka on katoamassa. Työläinen ei enää välttämättä tiedä, kenelle tuottaa lisäarvoa eikä edes sitä, mitä hän oikeastaan valmistaa. Ristiriitojen nimeäminen ei onnistu, koska riisto on äänetöntä, paikantamatonta ja nimeämätöntä. Työ on haihtunut taivaan tuuliin ja pääoma liudentunut kaikkialle.

Jakke Holvas yllyttää työläisiä lakkoon.

– Lakkotoiminta kumpuaa kyvystä, luottamuksesta itseen, siihen että pystyy luomaan omaa elämäänsä – ja kerrankin vähät välittämään ’kansainvälisestä kilpailukyvystä’ , johon globaalitalouden puolustajat, nuo 2000-luvun stalinistit, tulevat ilmeisesti vetoamaan niin kauan, että viimeinenkin suomalainen työntekijä on irtisanottu.

Mutta ei uuden työn proletariaatti tunnista itseään eikä valtaansa. Työ ei enää ole kumouksellista energiaa eikä uudessa työssä ole maastoa, jossa yhdistetään voimat liittolaisten kanssa.

Suomesta sijoitettiin ulkomaille 40 miljardia

Yritykset kylpevät rahassa,
mutta eivät investoi kotimaassa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.1. 2006)

Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen oli ”suuri harppaus”, jota edesauttoivat kotimaisten investointien romahtaminen ja ay-liikkeen palkkamaltti. Työntekijät toivoivat yritysten voittojen kasvamisen johtavan parempaan työllisyyskehitykseen kotimaassa, mutta työpaikat syntyivätkin ulkomaille. Kansantulon jakautumisessa näyttää tapahtuneen pysyvä muutos pääoman eduksi.

KAI HIRVASNORO

”Onko maallamme malttia vaurastua?” kysyi pääministeri Urho Kekkonen kuuluisassa talouspoliittisessa pamfletissaan vuonna 1952.

Kekkonen peräsi voimakkaita investointeja, ja ainakin näiltä osin hänen ohjelmansa toteutui. Vuosina 1960 - 1990 Suomessa pantiin niin paljon rahaa koneisiin, laitteisiin, kuljetusvälineisiin ja rakennuksiin, että on puhuttu investoimisen maailmanennätyksestä.

1990-luvulla vanhan Suomen rakenteet murtuivat ryskyen ja niin kävi myös investoinneille. Lamavuosien romahdusta ei seurannutkaan uutta nousua, vaan investoinnit pysyivät pohjamudissa lamaa seuranneina voimakkaan kasvun vuosina. Teollisuudessa pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2003. Palvelualoilla investointipula ei ole ollut yhtä paha kuin teollisuudessa, mutta sielläkin investointiaste on samaa luokkaa kuin 1970-luvun taantuman aikoihin.

Kummallinen kehitys näyttää vielä kummallisemmalta, kun sitä vertaa yritysten kannattavuuteen. Vuodesta 1948 teollisuuden kannattavuudessa on ollut kaksi huippuvuotta, 1951 ja 2000. Vuoden 2000 huippua edelsivät jo 1990-luvun lopun kultaiset vuodet. Eläkkeellä oleva KHT-tilintarkastaja Ritva Pitkänen selvitti vuonna 2003 Mihin katosi kultamuna? -tutkimuksessaan, että vuonna 2000 teollisuusyritysten voitto nousi 10 miljardiin euroon, kun se lamaa edeltävänä aikana oli alle 2 miljardia euroa vuodessa.

Pitkäsen ”kultamunaksi” kutsuma teollisuuden liikevoitto oli yhteensä 63 miljardia euroa 1990-luvulla. Kun investoinnit ennätystulosten vuosina romahtivat, niin mihin rahat käytettiin?

Investointilama
vain kotimaassa

Ritva Pitkäsen ja erikoistutkija Pekka Sauramon tiistaina julkistama tutkimus Pääoman lähtö – Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen ja tulopolitiikka vastaa kysymykseen oikeastaan jo nimellään: Yritysten voitot sijoitettiin ulkomaille. Yritykset kansainvälistyivät noin kymmenessä vuodessa ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä. Kansainvälistymisen mittakaavasta saa hyvän kuvan, kun katsoo suomalaisten yritysten työpaikkojen määrää Suomen ulkopuolella. Vuonna 2004 niitä oli 330 000, joista 200 000 syntyi runsaassa kymmenessä vuodessa.

Suomessa teollisuudessa oli 488 000 työpaikkaa ennen lamaa. Laman jälkeen liikevaihto viisinkertaistui, mutta työpaikkoja oli 50 000 vähemmän.

Aiemmissa selvityksissään Ritva Pitkänen on todennut, että 63 miljardin kultamunasta 35 miljardilla ostettiin yrityksiä, eikä suinkaan halvemman kustannustason maista, vaan pääasiassa EU-alueelta. Osinkoja maksettiin lähes 13 miljardia euroa.

Toteutuneen kehityksen perusteella näyttää selvältä, ettei yritysten hyväkään kannattavuus johda lähiaikoina automaattisesti parempaan työllisyyteen ja investointeihin. Yritykset toimivat nyt eri tavalla kuin vielä 1980-luvulla.

Investointilamassa onkin näköharhaa, jos tarkastellaan vain Suomea. Kyllä yritykset ovat investoineet rajustikin, mutta muualle kuin Suomeen.

Suomi elää
alle varojensa

Muutos menneisiin aikoihin on tapahtunut myös siinä, että vuosikymmeniä lähes kroonisena jatkunut vaihtotaseen alijäämä muuttui 1990-luvun alussa voimakkaaksi ylijäämäksi. Kun ennen lamaa suomalaisten syyllistettiin elävän yli varojensa, niin nyt elämme alle varojemme. Suomessa syntyy enemmän tuloja kuin niitä täällä käytetään, investoidaan vähemmän kuin säästetään ja kansantaloudesta on tullut pääoman viejä.

Muutokset ovat niin suuria, että Pitkänen ja Sauramo puhuvat tutkimuksessaan ”suomalaisen mallin” murtumisesta taloushistoriassa. Aiemmin talouspolitiikan päättäjät ja elinkeinoelämän johtajat tavoittelivat nopeaa kasvua, alhaisia korkoja ja suuria investointeja vaihtotaseen tasapainon puitteissa.

Uusi malli on vielä hahmottumaton ja vakiintumaton. Mutta jos vanha valtiojohtoinen ajanjakso oli kahlitun rahan aikaa, niin siitä on siirrytty kahlitsemattoman rahan kauteen. Tärkein ero vanhaan on pääoman vapaa liikkuvuus. Voitot jaetaan pois osinkoina ja pankkien rooli rahoitusjärjestelmässä on heikentynyt. Pankkien hallitseman ”sinivalkoisen pääoman” sijaan suomalaisista pörssiyhtiöistä yli 50 prosenttia on ulkomaalaisessa omistuksessa.

Suurella harppauksella
mukaan globalisaatioon

Selitys kotimaisten investointien hiljaisuudelle löytyy siitä, että yritysten suorat sijoitukset ulkomaille kasvoivat rajusti 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Globalisaatio tuli mukaan suomalaiseen elinkeinoelämään lähes kertaheitolla muutaman kiihkeän vuoden kuluessa. Tutkijoiden mukaan kyseessä saattoi olla ”suuri harppaus”, joka laimenee tulevaisuudessa, mutta kansainvälistymisen jatkuminen pitänee kotimaiset investoinnit jatkossakin alhaisella tasolla.

Investointeja pidättelee myös se, että sijoitetun pääoman tuottovaatimus on kasvanut eli osakkeenomistajien on saatava joka vuosi reippaat osingot. 1990-luvulla yhtiöt maksoivat osinkoina keskimäärin 40 prosenttia voitoistaan, 2000-luvun puolella osuus on noussut jo yli 50 prosenttiin. Osinkojen lisääntyminen vähensi yritysten säästämistä. Osinkoihin käytettiin enemmän rahaa kuin investointeihin ja teollisuudessa osinkoja maksettiin myös enemmän kuin veroja. Suomessa maksetuista osingoista kolmasosa meni ulkomaille.

Uusi aika yhdistettynä maltillisiin palkkaratkaisuihin näkyy myös yritysvarallisuuden jakautumisessa. Yritykset ovat vuodesta 1995 lähtien investoineet ja sijoittaneet pääasiassa omia voittojaan. Osakeanteja ja velkarahaa tarvittiin vain vähän.

Ulkomaille meni
40 miljardia euroa

Ritva Pitkäsen mukaan kaikista teollisuusyrityksissä käytettävissä olevista varoista pitkäaikaisiin sijoituksiin ulkomaille on käytetty 30 prosenttia. 12 prosenttia käytettiin käyttöpääoman kasvattamiseen, mihin myös sisältyy huomattavaa varojen siirtoa ulkomaille. Tutkimuksessa päädytäänkin siihen, että vuosina 1995 – 2003 teollisuusyritykset käyttivät 40 miljardia euroa sijoituksiin ulkomaille, mikä oli 40 prosenttia kaikista käytettävissä olevista varoista. Yritysten voitot olivat keskeinen kansainvälistymisen lähde.

Suomen riippuvuutta muutamista suuryhtiöistä kuvaa se, että lähes puolet ulkomaille suuntautuneista sijoituksista muodostuu Stora-Enson, UPM-Kymmenen ja Soneran neljästä kaupasta.

Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen tapahtui siis ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä.

Tulojen jakautuminen
on jäädytetty

Vielä yksi iso murros 1990-luvulla oli tulonjaon voimakas muutos. Palkkojen osuus kansantulosta laski enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyys jäi laman ennätystasonkin jälkeen epätavallisen suureksi ja palkkojen kansantuoteosuus on säilynyt lamaa edeltänyttä aikaa matalampana. Joukkotyöttömyys on pitänyt palkkojen osuuden alhaalla.

Vanhassa maailmassa Suomen työttömyysaste oli aina alempi kuin viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana. Palkkavaatimuksetkin olivat kovempia. Jo Urho Kekkosen haaveilemasta palkkamaltista tuli totta vasta 1990-luvulla. Aikojen muutosta kuvaa Pekka Sauramon luonnehdinta siitä, että vuonna 2003 ay-liike oli valmis hyväksymään palkankorotukset, jotka pitävät funktionaalisen tulonjaon ennallaan. Näin oli myös vuoden 1975 tuloneuvotteluissa, mutta silloin palkkojen kansantuoteosuus oli 11 prosenttia nykyistä korkeampi ja työttömyysaste 6,5 prosenttia alhaisempi.

Sauramo arvioi, että jos työttömyys alenee, palkkavaatimuksistakin tulee jatkossa kunnianhimoisempia. Jos ei, ei funktionaalisessa tulonjaossakaan tapahdu suuria muutoksia. Jos liiketoiminnan siirtäminen ulkomaille jatkuu, työllisyyden paraneminen Suomessa hidastuu, yritysten kannattavuus säilyy hyvänä, mutta tulojen jakautuminen pääoman ja työn kesken ei oleellisesti muutu.

”Viime vuosien kehitystä voi tulkita siten, että suomalaiset palkansaajat ovat korkean työttömyyden takia olleet valmiita hyväksymään palkkamaltin, vaikka huomionarvoinen osa palkkamaltin tuloksena syntyneistä suomalaisten yritysten luomista työpaikoista on syntynyt Suomen rajojen ulkopuolelle”, tutkimuksessa todetaan.

Ay-liikkeelle asetelma on hankala, koska maltillisilla palkankorotuksilla tavoiteltiin uusien työpaikkojen luomista Suomeen eikä muihin maihin.Tutkimuksen julkistamistilaisuudessa kysyttiinkin, olisivatko suuremmat palkankorotukset merkinneet parempaa työllisyyttä Suomessa.

– Teoriassa on mahdollista, että työllisyyskehitys olisi ollut myönteisempää, jos ne rahat olisivat jääneet Suomeen joko investointeina tai kanavoituneina kotitalouksien tuloiksi, vastasi Pekka Sauramo.