maanantaina, marraskuuta 28, 2005

Love Records - Intohimosta musiikkiin

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.11. 2005)



Vaihtoehtoinen, mutta omana aikanaan Suomen menestynein. Myyntilistojen valtias, mutta epäkaupallinen. Kommunismin julistaja ja jenkkimeiningin nimiin vannoneen rokin julkaisija. Kuollut, mutta edelleen rakastettu. Love Recordsin jälki ei katoa suomalaisesta kulttuurista.

KAI HIRVASNORO

Suomalaisen musiikkituotannon mullistanut Love Records syntyi vuonna 1966 tilanteeseen, jossa äänilevytuotantoa hallitsivat Fazer ja Scandia, jossain määrin myös PSO. Tuotanto oli singlevetoista ja päämääränä oli kopioida aiemman levyn menestys tekemällä seuraava single hyväksi koetulla reseptillä. Pop-musiikissa ei ollut mitään suomalaista, vaan ajan nimekkäin bändi Jormas levytti pelkkää käännösmusiikkia.

Silloin harvoin kun Suomessa julkaistiin LP-levy, se koostui pääasiassa aiemmin julkaistuista singlehiteistä.

Love Recordsin perustajakolmikon jäsen Otto Donner kertoo, että uudenlaisen levy-yhtiön taustalla oli myös tilanne, jossa mieskuoro Aikamiehet hallitsi listaa viikko- jopa vuosikaupalla.

– Kansa ja me kaipasimme vaihtoehtoja.

”Me” olivat Otto Donnerin lisäksi Atte Blom ja Christian Schwindt, jotka tekivät päätöksen levy-yhtiön perustamisesta Kivelän sairaalan tupakkahuoneena toimineessa vessassa lokakuussa 1966, kertoo toimittaja Miska Rantasen hieno Love-historia, joka ilmestyi marraskuun alussa.

Aikamiehet
oli freak out

Kyseinen listajyrä oli tietysti Iltatuulen viesti, joka pysyi Matti Paalosmaan Lista-ohjelmassa 90 viikkoa, pitkät ajat ykkösenä.

Love Recordsin perustamisvaiheen jälkeen yhtiössä menestysartistina ja tuottajana vaikuttanut M.A. Numminen arvelee Iltatuulen viestin suosion salaisuuden piilevän siinä, että kyseessä oli iskelmävetoisella listalla ainoa aikuiselle väestölle tarjolla ollut laulu. Siksi sitä äänestettiin aina uudestaan, myös protestimielessä perusiskelmää vastaan.

Otto Donner painottaa, ettei hänellä ollut eikä ole Aikamiehiä vastaan mitään. Listalla jyrännyt mieskuoro oli oikeastaan poikkeava friikki-ilmiö 1960-luvun puolivälin musiikillisessa maisemassa, jossa painopisteenä oli kansainvälisen iskelmän kopiointi ja niiden suomalainen versiointi. Puhdas kansallinen kulttuuri oli suomalaista tangoa myöten vaikeuksissa.

– Negatiivista tässä oli se, että levytuotanto ruokki itseään. Kun yksi single menestyi, niin tehtiin toinen samanlainen ja yritettiin päästä taas listalle. Vaihtoehdot puuttuivat.

Vaihtoehdoille tilaa alkoivat luoda myös tekniset ratkaisut. LP-levyt ja etenkin C-kasetit yleistyivät. Yhdessä markkinavoimien kanssa ne mahdollistivat laajemman musiikkitarjonnan julkaisemisen. Myös Suomen ainoan radion, Yleisradion, musiikkitarjonta alkoi monipuolistua.

Eteenpäin!
ehti ensin

Vaihtoehtojen tarve oli niin polttava, että samaan aikaan uudenlaisia levy-yhtiöitä kehiteltiin useammalla taholla. M.A. Numminen ja Pekka Gronow ehtivät valmiiksi ennen Love-kolmikkoa. Heidän Eteenpäin!-levymerkkinsä aloitti keväällä 1966 tarkoituksenaan julkaista M.A. Nummisen musiikkia, joka ei perinteisille levy-yhtiöille kelvannut.

Eteenpäin!-yhtiön esimerkki rohkaisi myös Otto Donneria, Atte Blomia ja Christian Schwindtiä omalla tiellään, sillä Nummisen ensilevy, kesäkuussa 1966 ilmestynyt ep-levy M.A. Numminen laulaa poiki pikkuhitin laulusta Hevoset ja minä. Kummalliselle marginaalimusiikillekin oli oma yleisönsä.

Myös Otavan ja Tammen julkaisemat kirjalliset äänilevyt olivat raivanneet tietä toisenlaisille levyille.

Vaihtoehtoisen musiikin julkaisemisen lisäksi Love Recordsin pontimena oli luoda työtilaisuuksia nuorille muusikoille. Alaa hallitsi pieni muusikko- ja sovittajarinki, mutta esiin oli astunut nuori soittajapolvi, jonka piti päästä levyttämään.

Nimi Love Records syntyi Otto Donnerin mukaan jostain ajassa liikkuneesta mielleyhtymästä. Elettiin ”flowerpowerin” aikaa ja amerikkalaisen hippiliikkeen tunnuksia olivat ”Peace & Love.” Siitä se kehittyi.

Loven ensimmäinen logo oli sydän, mutta kuuluisan ja monenlaisia mielleyhtymiä synnyttäneen kaksoissydämen suunnitteli Otavan graafikko Harri Manner. 1960-luvun Suomessa se herätti närkästynyttäkin keskustelua, mikä oli Donnerin mukaan tarkoituskin.

LP:stä kokonaisuus,
ei singlekokoelma

Eero, Jussi & The Boys, Jormas, Islanders ja Topmost olivat jo listoille nousseita pop-rock-yhtyeitä, mutta Love Recordsin ensimmäinen rokkikiinnitys Blues Section oli jotain ihan muuta. Singlekokoelman sijaan yhtyeen ensimmäinen LP vuodelta 1967 oli harkittu kokonaisuus ja bändi oli aivan eri tavalla taiteellisesti kunnianhimoinen kuin mikään muu sitä ennen Suomessa.

Rock- ja pop-kappaleiden lisäksi Blues Section levytti avantgardistisia outouksia kuten 17 sekuntia kestäneen kappaleen The Day the Bird of Paradise Looked Down Through a Crack in the Cloud and Shed a Tear tai Kiinan kansantasavallan kansallislaulun The East Is Red.

Blues Sectionissa konkretisoitui Love Recordsin kolmas suomalaisessa musiikkituotannossa harvinainen piirre. Pienemmillekin yleisöille suunnattujen levyjen ja työtilaisuuksien tarjoamisen lisäksi se tarjosi suoranaista koulutusta soittajille. Blues Sectionissa vaikuttivat suomalaisen rokin myöhempien aikojen kovat nimet Jim Pempbroke, Hasse Walli ja Ronnie Österberg esimerkiksi, mutta vielä vuonna 1967 heidän bluesdiggailunsa oli hataralla pohjalla. Innoittajana oli toiminut lähinnä John Mayallin Bluesbrakers.

Otto Donner kutsui bändin kotiinsa ja opetti heille, keitä olivat puolestaan John Mayallin esikuvat; John Lee Hooker, Sonny Boy Williamson ja muut bluesin taiturit. Samalla koulutus käsitti johdatuksen aina moderniin konserttimusiikkiin asti.

Love Records julkaisi alusta pitäen kaikkea mahdollista. Ensimmäinen LP oli Kaj Chydeniuksen Lauluja, toinen etupäässä Ruotsin markkinoille suunnattu jazz-levy Lars Werner Och Hans Vänner ja kolmas Blues Sectionin LP. Sen jälkeen julkaisuvuoroon tuli Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltämiä kabareelauluja ja jo aivan alkuvaiheessa Love tavoitteli myös normaalia kunnianhimoisempia iskelmähittejä julkaisemalla mm. Kirkaa ja Vesa-Matti Loiria. Blues Sectionin ja myöhemmin Wigwamin rumpalista Ronnie Österbergistä yritettiin leipoa pop-tähteä parilla singlellä.

Yhtiö lähti nousuun, kun joulumarkkinoille 1969 julkaistu poliittisen laululiikkeen nousua enteillyt Lautanen Guatemalan verta myi nopeasti peräti 800 kappaletta, ja myös Wigwam ja Tasavallan Presidentti julkaisivat ensimmäiset pitkäsoittonsa. Seuraavana vuonna M.A. Nummisen Kissa vieköön -single ja Swingin kutsu -LP upposivat jo suureenkin yleisöön.

Näiden lisäksi Love Records julkaisi varsin nopeasti etnistä kansanmusiikkiakin.

Ihmisten into
synnytti linjan

Linjana vaikuttaisi olleen täydellinen linjattomuus, mutta Otto Donner kiistää tulkinnan. Musiikillisen linjan synnyttivät yhtiön piirissä vaikuttaneet ihmiset.

– Ei Lovella ollut mitään julkilausuttua julkaisupolitiikkaa, vaan levy-yhtiötä eteenpäin vieneillä ihmisillä oli näkemystä siitä, mitä pitäisi tehdä. Merkittävää oli se, että julkaisuja tehtiin vastoin tervettä kaupallista harkintaa omien mieltymysten ja omien musiikkipoliittisten näkemysten perusteella, Donner painottaa.

M.A. Nummisen mielestä Suomeen oli pakko syntyä vanhojen levy-yhtiöiden haastaja vuosien 1966, 1967 tienoilla. Oli olemassa iso tilaus.

– Mutta ilman Love Recordsia näin yhtenäistä ja näin laajasti musiikkia kattavaa yhtiötä ei olisi syntynyt, vaan olisi syntynyt pieniä yksittäisiä yhtiöitä siellä täällä. Sillä ei olisi ollut yhtä suurta musiikkipoliittista vaikutusta kuin Love Recordsilla oli ja on, Numminen väittää.

Love Recordsissa oli pakko oli jokin suuri imu muusikoiden parissa, sillä sen piiriin ajautui niin kirjava joukko artisteja ja bändejä. Isoimpia nimiä olivat tietysti Hurriganes omassa lajissaan, Agit-Prop omassaan. Mutta yhtiössä vaikuttivat myös suomalaisen jazzin kerma, iskelmälaulaja Tuulikki Eloranta ja kanteletta soittanut Vimpelin Väinämöinen.

Kansanmusiikki, kommunistijulistus ja Amerikan meininkiä nimeään myöten ihannoinut Hurriganes viihtyivät saman katon alla yhtiön hengen takia, Otto Donner väittää.

– Love Recordsin henki oli maailmoja syleilevä, hän sanoo.

– Love Recordsin henki oli juuri sellainen, mitä Taloussanomien ja Kauppalehden mukaan yritetään nyt saada kaiken maailman yhtiöihin; että työntekijät omistautuisivat jonkin muunkin kuin rahan vuoksi työnteolle, M.A. Numminen jatkaa.

Otto Donnerin mukaan maailmoja syleilevä ote ei kuitenkaan koitunut Loven tuhoksi. Hän sanoo, että syinä olivat lama ja huono johto.

– Varsinainen erehdyshän tapahtui siinä, että meillä oli sellainen voittoa tuottamaton ajattelu, hän jatkaa.

Kun rahaa tuli, yhtiö sijoitti sen aina uuteen tuotantoon eikä jättänyt mitään sisään. Kun levymyynti 1970-luvun laman myötä supistui, ei ollut mitään puskuria, millä olisi päässyt tilanteen yli.

Yhtiö loppui,
tuotanto jatkui

Love Records meni konkurssiin vuonna 1979, mutta sen raunioilla musiikkituotanto jatkui melkein katkeamattomaan tahtiin. Osa artisteista ja bändeistä siirtyi Atte Blomin uudelle yhtiölle Johannalle, josta tuli Suomi-rockin 1980-luvun buumin tärkein yhtiö Epe Heleniuksen Pokon ohella. Johannan tallissa levyttivät mm. Juice Leskinen, Pelle Miljoona, Hanoi Rocks ja Tuomari Nurmio.

Otto Donnerin perustamalla Ponsi-yhtiöllä jatkoivat mm. Hector, Kom-teatteri ja Jim Pembroke.

Christian Schwindt oli riitojen vuoksi lähtenyt Lovesta jo aikaisemmin ja julkaisi musiikkia Kompass-yhtiössään. Sen suurimpia hittejä oli Lasse Mårtenssonin Myrskyluodon Maija.

Nyt äänilevyteollisuus on Suomessa täysin pirstoutunut ja suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten yhtiöiden hallussa.

Love Recordsin kuolema ei jättänyt Otto Donnerin mielestä mitään musiikkia julkaisukatveeseen. Nyt musiikkia julkaistaan hänen mielestään päinvastoin aivan liikaa.

– Levyn tekeminen ja markkinoiminen on muuttunut aivan olennaisesti. 1960-luvulla sen vaatima teknologia oli vain muutamien hallussa, nyt se on jokaisen ulottuvilla.

– Toisaalta 1960-luvulla levy-yhtiöitä johtivat ihmiset, jotka olivat innostuneita musiikista. Tänä päivänä niitä johtavat markkinamiehet ja levy-yhtiöiden rooli musiikin tuottajana ja uuden synnyttäjänä on hävinnyt melkein kokonaan, Otto Donner murahtaa.

M.A. Nummisen mukaan juuri mikään ei näytä olevan nykyään helpompaa kuin levyn julkaiseminen. Hän saa suunnattomasti ilmaistuotantoa, josta pääosa päätyy roskiin kymmenen sekunnin kuuntelun jälkeen.

Halpuus ja vaivattomuus on johtanut myös siihen, että Numminen on palannut juurilleen. Itsenäisellä Eteenpäin!-merkillä 39 vuotta sitten aloittanut kansantaiteilija on juuri julkaissut uusimman levynsä itse, koska se on kaikkein nopeinta.

Ottajia Nummisella olisi levy-yhtiöidenkin piirissä.

– Varmasti. Levyni edustaa mitä nykyaikaisinta virtausta, tällaista ambient-rock-lyriikkaa, hän valottaa.

lauantaina, marraskuuta 26, 2005

Maailman paras Palmu

(Kansan Uutisten Viikkolehti)



Matti Kassilan ihmeen kestävät Komisario Palmu -elokuvat uusitaan televisiossa aina ja aina uudestaan. Ja niin pitääkin. Niistä ei kotimainen viihde-elokuva parane.

KAI HIRVASNORO

Elokuvaohjaaja Matti Kassila oli harvinainen otus suomalaisissa filmiympyröissä 1950-luvulla. Ei jähmeitä pönötyselokuvia eikä puskafarsseja, vaan luistavaa modernia kerrontaa. Itse asiassa Kassila oli Suomen Howard Hawks. Kumpikin liikkui vaivatta lajityypistä toiseen ja oli aina kotonaan juuri siinä, mitä milloinkin teki.

1950-luvulla Kassila teki rikoselokuvia (Radio tekee murron, Varsovan laulu), draamaa (Sininen viikko, Elokuu) ja rehevää komediaa (Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi). Vaikutteet uraansa hän imi katsomalla 1930-luvulla ja sota-aikana amerikkalaisia klassikoita. Vaikka Kassila on ollut suomalaisittain harvinainen rikoselokuvien spesialisti, näkyvät ison veden takaiset vaikutteet myös komedioissa. Etenkin napakka ja sanalliselta ilotulitukseltaan mehevä Isän vanha ja uusi voisi hyvin olla jatkoa Howard Hawksin screwball-komedioille. Tauno Palo vetää juuri sellaisen roolin, joissa Cary Grant loisti Hawksin ohjauksessa.

Loistavasta 1950-luvustaan huolimatta Matti Kassila tullaan kuitenkin aina muistamaan ennen muuta kolmesta 1960-luvun alun ohjauksestaan. Ja miksei muistettaisi? Komisario Palmut ovat kaikkien aikojen suomalainen elokuvasarja.

Näyttelijöiden
ilotulitusta

Kolme ensimmäistä komisario Palmua muodostavat harvinaisen onnistuneen trilogian rikoskomedian vaikeassa lajissa. Useimmiten Hollywoodin miljoonakäsikirjoittajatkin epäonnistuvat siinä ja yleensä kyse on siitä,että komedia ei naurata. Mika Waltarin tarinoihin perustuvissa Palmu-elokuvissa paino on ehkä sanalla komedia. Mutta se ei perustu väkisin väännettyihin vitseihin, vaan erinomaisiin henkilöhahmoihin, joita esittivät pieniä sivuosia myöten sen ajan ykkösnäyttelijät.

Kassilalla oli onni saada elokuvasarjan päärooleihin parhaat mahdolliset näyttelijät. Onni sikäli, että Joel Rinne komisario Palmuksi ja Leo Jokela etsivä Kokiksi eivät olleet itsestäänselvät vaihtoehdot. Palmuksi Kassila harkitsi myös Aku Korhosta, mutta jälkikäteen on helppo nähdä, että hän olisi ollut olemukseltaan liian leppoisa äreäksi vanhan polven poliisimieheksi. Kokiksi oli pestattu Uljas Kandolin, mutta hänelle tuli jokin este ja roolin sai Leo Jokela, joka ilmeillään ja eleillään näytteli itsensä Palmuissa Suomen elokuvahistoriaan.




Toinen Palmun apulaisen rooli, "hyvän perheen hölmö poika", oli alusta lähtien suunniteltu Matti Raninille.

Erityisen herkulliset sivuroolit tekee kaikissa kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimes. Erehdyksessä hän on huoleton ja yksinkertainen opiskelijapoika Aimo Rykämö ("kaikki on ihan böbejä"), Kaasussa nokkela, mutta häikäilemätön boheemitaiteilija Kurt Kuurna ja Tähdet kertovat -elokuvassa Siimes varastaa muutaman kohtauksen reportteri Nopsasena.

Kassila aluksi
vastahakoinen

Vähältä kuitenkin piti, ettei Matti Kassila kieltäytynyt koko Palmu-savotasta. Ja aluksi hän todella kieltäytyikin, kun SF:n patruuna Toivo Särkkä sitä tarjosi.

- Minusta se oli semmoinen perinteinen dekkari, joka on vähän kuin ristisanatehtävä: murhaajaa piilotellaan niin kauan kuin suinkin mahdollista ja sitten lopussa se paljastuu. Se ei minusta ollut sillä tavalla elokuvallinen aihe, se ei liiku, juokse kuten hyvä elokuva-aihe, Kassila kertoi Peter von Baghille Filmihullu-lehden haastattelussa vuonna 1992.

Kassila suostui kuitenkin kuvaamaan Waltarin kirjan Komisario Palmun erehdys kahdella ehdolla. Hänen piti saada käsitellä aihetta komediallisesti ja sijoittaa elokuva 1930-luvulle. Romaanin hyvien ihmistyyppien vuoksi tarina alkoi vähitellen vetää ja Kassila innostui.

- Havaitsin, että dekkarissa käytetty katsojan hämääminen soveltuu hyvin elokuvalle, sillä elokuva on vahvoilla silloin, kun salataan jotain ja vain vihjaillaan. Katsojan mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tunteet seuraavat, katsojasta tulee osallistuja. Jatkuvasti annettavilla tiedonmurusilla pidetään katsoja jännityksessä mukana, Kassila kirjoitti muistelmissaan Mustaa ja valkoista (Otava, 1995).

Siitä lähti liikkeelle klassikko Komisario Palmun erehdys (1960).

Paasikivi oli
Palmun esikuva

Elokuva-Palmusta Matti Kassila lähti kehittämään äkäistä vanhaa herraa, joka oli "kansallisen suuruuden ajan ihminen." Häneen otettiin piirteitä ajan poliitikoista, tiedemiehistä ja patruunoista. Selkeitä esikuvia olivat elokuvamoguli Toivo Särkkä ja etenkin edesmennyt presidentti J.K. Paasikivi.

Erehdys lavastettiin poikkeuksellisen huolellisesti 1930-luvun tyyliin. Puvustukseen etsittiin mallit tuon ajan muotilehdistä ja Bruno Rygsäckin talo lavastettiin uima-allasta myöten SF-halliin.

Elokuva tapahtuu linjan Bulevardi-Esplanadi eteläpuolella varakkaissa kaupunginosissa. Kassila on kertonut, että sen henkilöhahmotkin ovat hyvin 1930-lukulaisia. Suomalaisen teollisuussuvun päämiehellä on tuohikontti seinällä muistuttamassa juurista ja Jussi Jurkan esittämässä Bruno Rygsäckissä oli sen ajan tyypillisen helsinkiläisen eksentrisen playboyn piirteitä.

Komisario Palmun erehdyksen lopussa tapahtumia puidaan Kämpin kabinetissa ja puheeksi nousee, mikä oli murha-ase. Palmu kertoo, että se oli tietenkin Amalia Rygsäckin ryhmypäinen sateenvarjo. Muistelmissaan Matti Kassila kertoo suunnitelleensa loppukohtaukseen pientä jippoa. Kabinetissa soittanut pianisti olisi ollut Mika Waltari, joka kysymyksen kuultuaan olisi ottanut sateenvarjon ja paljastanut sen murha-aseeksi. Kuva olisi pysähtynyt Waltariin ja sateenvarjoon ja elokuva olisi päättynyt siihen. Waltari piti ideaa hauskana, mutta torjui sen kuitenkin.

- Mutta katsos, kun minä kammoan julkista esiintymistä siinä määrin, että minä varmaan ottaisin rohkaisuryypyn ennen filmausta. Ja siinä menisi sitten viikko...

Fennada nappasi
loput Palmut

Erehdys oli Mika Waltarin kahdesta Palmu-dekkarista jälkimmäinen. Jostain syystä T.J. Särkkä ei ollut ostanut oikeuksia ensimmäiseen romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Sen oikeudet nappasi Fennada-Filmin Mauno Mäkelä. Siksi muut Palmut on tehty eri yhtiölle.

Rouva Skrofista syntyi elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961), joka sijoittuu lähinnä 1950-luvulle. Vauhdikkaassa tarinassa varakkaan leskirouvan salaperäisestä kuolemasta on vielä mehevämpiä tyyppejä kuin edellisessä elokuvassa. Sivuosissa huikeita suorituksia tekevät muun muassa Risto Mäkelä huijarisaarnaajana ja Toivo Mäkelä varatuomari Lanteena, joka viettää iltojaan Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla.

Matti Kassila näki Kaasun jopa muunnelmana Rikoksesta ja rangaistuksesta.

- Rikoksessa ja rangaistuksessa on nainen, kitupiikki, hyödytön ihminen, joka murhataan, ja tässä Kuurnassa on myös Raskolnikovin yli-ihmispiirteitä ihan selvästi. Rikos ja rangaistus on ollut monien dekkareitten lähtökohtana, sehän on perusdekkari, Kassila sanoi Filmihullussa.

Waltarin
lukko aukesi




Sitten tuli tenkkapoo. Tuottaja halusi jatkoa sarjalle, mutta kirjoja oli vain kaksi. Kaasun kutsuvierasnäytännössä Waltari valitteli olevansa masentunut. Uusi kirja ei lähtenyt millään liikkeelle. Elokuvan jälkeen tuottaja Mauno Mäkelä kysyi Waltarilta, eikö tämän laatikoista löytyisi lisää Palmu-tarinoita. Kun ei löytynyt, Mäkelä ehdotti edes uuden synopsiksen laatimista, jonka Kassila sitten muokkaisi käsikirjoitukseksi. Waltari lupasi miettiä asiaa. Kolmen viikon kuluttua hänellä oli valmiina romaani Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka laukaisi kirjoittamispaineet. Pari vuotta myöhemmin valmistui romaani Ihmiskunnan viholliset.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1963) sijoittuu valmistumisajankohtansa nykyaikaan ja sisältää kaikkein vauhdikkaimman tarinan. Murhasta Tähtitorninmäellä lähdetään liikkeelle ja epäilykset suuntautuvat nuorisojengiin, jossa nähdään nuorukaisina muun muassa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Antti Litja. Elokuvan varsinainen huipennus on kuitenkin Helge Heralan natsityyppinen upseeri.

Vodka Palmu
epäonnistui

Neljännen Palmun oli määrä valmistua seuraavana vuonna. Matti Kassila ja Mika Waltari kehittelivät käsikirjoitusta nimellä Lepää rauhassa Komisario Palmu. Se olisi kiertynyt Vanhalla Ylioppilastalolla tehdyn teatterimurhan ympärille. Hanke hautautui kuitenkin näyttelijälakon jalkoihin. Samoin kävi MTV:lle suunnitellulle Palmu-tv-sarjalle.

Aiheeseen palattiin vasta vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jota ohjaaja itsekin pitää epäonnistuneena. Kassilan mukaan elokuva meni pieleen muun muassa siksi, ettei Mika Waltari osallistunut sen kirjoittamiseen.

- Sitten siitä puuttuu jokin salaperäisyys, joka ensimmäisissä on. Elokuva käsitteli väärällä tavalla nykypäivää. Palmu-hahmo ja muutkin hahmot tulivat kirkkaaseen päivänvaloon, joka ikään kuin latisti ne. Ei elokuva synny sellaisesta, ei se lähde pelkästään nostalgiasta liikkeelle. Se on soppa, jossa väärät ainekset yhdistyvät. Sitä ei ollut enää hauska tehdäkään. Joku kerta kaikkiaan puuttui, aika oli ajanut ohitse, Matti Kassila myönsi Filmihullussa.

perjantaina, marraskuuta 18, 2005

Ensin Ranska, sitten muu Eurooppa?

Siirtolaisilta puuttuu kunnioitus,
työ ja kelvolliset asunnot

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.11. 2005)



Ranskassa viime viikkoina nähty katuväkivalta voi seuraavaksi leimahtaa useissa maissa eri puolilla Eurooppaa. Kyteviä pesäkkeitä löytyy ainakin Britanniasta, Hollannista ja Espanjasta. Kaikissa taustalla on maahanmuuttajien asema toisen luokan kansalaisina ja heidän eristämisensä köyhien gettoihin.

KAI HIRVASNORO

Ranskassa kaksi viikkoa jatkunut mellakointi ja autojen polttaminen näytti olevan laantumassa tällä viikolla. Ongelmien syyt eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään, ja monien tarkkailijoiden mielestä on vain ajan kysymys, milloin ja missä leimahtaa seuraavaksi. Kriisipesäkkeitä on kaikkialla läntisessä Euroopassa.

Aluksi tapahtumien taustalta etsittiin rikollisliigojen välistä reviiritaistelua, mutta ainakin kansainvälisessä lehdistössä viime aikoina huomiota on kiinnitetty lähinnä enää vain maahanmuuttajien huonoon asemaan Euroopassa. Mitä hyötyä on koulutuksesta, jos ei ole työpaikkoja, ongelman kiteytti saksalainen Der Spiegel.

Ranska näyttää olevan maa, jossa tasavallan ihanteet ovat murtuneet ja tilalle ovat astumassa omaa identiteettiään korostavat yhteisöt. Der Spiegelin mukaan pyhä sota, Jihad, ei inspiroinut mellakoitsijoita, mutta islam on erottamaton osa heidän identiteettiään. Se myös vetää rajaa heidän ja muiden välille.

Eristäytyvätkö
siirtolaiset lopullisesti?

Ranskassa nähtiin, että vanhemmat muslimit pyrkivät hillitsemään mellakoita ja kuuluttivat järjestystä Allahin nimeen. Valtaväestö otti avun vastaan kiitollisuudella, mutta siihen sisältyi myös huolta. Oltiinko samalla todistamassa islamilaisen miliisin ensimmäisiä askeleita? Erään Spiegelille puhuneen poliisin mukaan tapahtumien logiikan taustalla oli nähtävissä siirtolaisten irtautuminen ranskalaisesta yhteiskunnasta. Johtaako se jatkossa kokonaisten yhteisöjen tosiasialliseen itsehallinnollisten alueiden perustamiseen?

Birmingham on
kriisipesäke

Ranskassa on viisi miljoonaa muslimia, mutta he eivät ole kokemuksineen yksin. Kaikkialla Euroopassa elää miljoonia maahanmuuttajia, jotka kokevat olevansa marginaalissa. He ovat uusi alaluokka, omissa getoissaan eläviä työttömiä vailla parempaa tulevaisuuden näkymää. Pariisin lisäksi tällaisia kaupunkeja ovat Britannian Birmingham, jonka miljoonasta asukkaasta perinteiset britit ovat tilastotieteilijöiden mukaan jäämässä vähemmistöksi kymmenessä vuodessa ja Hollannin Amsterdam, jossa elää 150 kansallisuutta.

Ei tarvita kuin epäilys väärinkäytöksestä ja tuli syttyy. Birminghamin köyhimmässä lähiössä Lozellisissa kaksi kuoli ja 20 loukkaantui äskettäin, kun arabitaustaisen kosmetiikkakauppiaan uskottiin raiskanneen 14-vuotiaan karibialaistaustaisen tytön. Todisteita tapauksesta ei ole, mutta pelkkä epäilys sytyttää eri etniset ryhmät toistensa kimppuun lähiössä, jonka asukkaista 22 prosenttia on työttöminä. Luku on kolminkertainen muuhun Birminghamiin verrattuna. 30000 asukkaan Lozellsissa yli puolet asukkaista on kotoisin Aasiasta ja 20 prosenttia Karibialta.

- Ihmiset taistelevat joka murusta, joka rikkaiden pöydältä putoaa, kuvaili ilmapiiriä musta piispa Joe Aldred.

Britannian rasismin vastaisen järjestön johtaja Trevor Phillips sanoi Der Spiegelissä, että hyvinvoivat valkoiset kulkevat kuin unessa kohti tulevaisuutta, jossa Britanniaan syntyy "mustia aukkoja." Äskeisen tutkimuksen mukaan 95 prosentilla valkoisista briteistä on vain valkoisia ystäviä. Ei-valkoiset viihtyvät hekin yhä paremmin vain omiensa parissa.

Hollannissakaan ei voi puhua eri etnisten ryhmien integroitumisesta maahan, koska 60 prosenttia maan miljoonasta muslimista näkee itsensä ensisijaisesti marokkolaisina tai turkkilaisina, ei hollantilaisina. Koraanikoulujen suosio on kasvanut ja yhä useampi musliminainen peittää itsensä hunnulla.

Taustalla myös
poliisin otteet

Ranskalainen journalistin ja tutkijan Naima Bouteldjan mukaan tällä kertaa kyse oli vain sen väkivallan uusimmasta aallosta, joka on kytenyt ja jatkunut esikaupungeissa parikymmentä vuotta. Hän kirjoitti brittiläisessä Guardian-lehdessä, että mellakointi noudattaa aina samaa kaavaa. Sitä johtavat toisen tai kolmannen siirtolaissukupolven nuoret, joiden vanhemmat ovat kotoisin Ranskan entisistä siirtomaista. Rähinän käynnistää aina se, että nuoria mustia miehiä kuolee poliisien käsissä.

Rasismin vastaisen järjestön edustaja Laurent Levy ei pitänyt Bouteldjan artikkelissa mellakointia yllättävänä.

- Kun suurelta osalta väestöä kielletään kaikenlainen kunnioitus, oikeus työhön ja kunnolliseen asumiseen, ei ole yllätys, että autot palavat, vaan se, että mellakoita on niin vähän.

Ranskalainen nuorisorikollisuuden asiantuntija Hugues Lagrange nimitti Guardianissa mellakoita sosiaaliseksi protestiksi. Sen käynnistivät nuoret, joilla koulu on jäänyt kesken, joilla on ollut kahnauksia poliisin kanssa, joilla ei ole muuta työkokemusta kuin McDonald´s ja joiden päivät kuluvat kadunkulmissa vetelehtien. Juuri heidänlaisiinsa iski voimakkaimmin tieto, että kaksi nuorta on kuollut poliisin toimien seurauksena, sillä siinä asiassa kulminoitui poliisin ja nuorison välinen jännite Pariisin esikaupungeissa.

Hugues Lagrangen mukaan Ranskassa ei ole tunnistettu näiden lähiöiden todellisuutta, koska valtio ei tunnusta etnisiä ja uskonnollisia eroja.

Sosiologi Laurent Mucchielli taas piti Der Spiegelissä levottomuuksien syynä talouden kahta todellisuutta. Poliitikot ja media tuijottavat työttömyyden keskiarvolukuja. Silloin jää huomaamatta, että huonosti koulutettujen työväenluokkaisten nuorten työttömyys on usein 50 prosenttia. Tämä lähiöiden todellisuus kasvattaa vihaa ja toiseutta. Toinen perussyy väkivallalle ovat Mucchiellin mukaan nykyisen hallituksen aikana koventuneet otteet. Maahanmuuttajanuoria pysäytetään jatkuvasti papereiden tarkistamista varten. Nuoret kokevat sen nöyryyttämiseksi. Mellakointi on heille keino tasata tilejä poliisin kanssa.

Terroristin
leima otsassa

Iranilaissyntyinen Yhdysvalloissa elävä professori Behzad Jaghmaian kierteli kaksi vuotta Lähi-idässä ja Euroopassa seuraamassa siirtolaisten elämää. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa muslimisiirtolaiset kertovat matkastaan länteen.

Amerikkalaisen Democracy Now! -radio- ja tv-ohjelman haastattelussa Jaghmaian piti Ranskan levottomuuksien syynä maan kolonialistista menneisyyttä ja epäonnistunutta siirtolaispolitiikkaa. Mutta samanlainen kriisi on kasvamassa muuallakin Euroopassa, hän painotti Amy Goodmanin haastattelussa. Ennemmin tai myöhemmin sama toistuu eri maissa.

Taustalla ovat erot yhteiskuntaluokkien, etnisten ja uskonnollisten ryhmien sekä kulttuurien välillä. Muutamien viime vuosien aikana painolastiksi on tullut myös terrorismi. Jokaista, jolla on arabialainen nimi tai uskontona islam, pidetään automaattisesti potentiaalisena terroristina.

EU:lla paljon pelissä

Seuraava potentiaalinen mellakoiden maa on Behzad Jaghmaianin mukaan Espanja, joka on vaikeuksissa maahan laittomasti muuttaneiden afrikkalaissiirtolaisten kanssa. Nyt Espanja yrittää pitää heidät kovalla kädellä Gibraltarinsalmen toisella puolella Marokossa. Jotkut kuitenkin aina pääsevät läpi ja laittomina siirtolaisina heille ei jää juuri muuta elinkeinoa kuin rikollisuus. Ranskan malli voi olla heille keino tulla kuulluiksi, että he haluavat kansalaisuuden ja oikeuden elää ja tehdä työtäEspanjassa. Samanlainen tilanne on myös Italiassa.

- Joten jos Euroopan unioni ei muuta siirtolaisuuspolitiikkaansa, ei ole mahdollista välttää samanlaisia tapahtumia myös muissa osissa Eurooppaa, Behzad Jaghmaian sanoi.

Myös ranskalaissosiologi Laurent Mucchielli varoittaa, että tapahtumat saattavat levitä laajemmalle.

- Elämme yhteiskunnassa, jossa kuilu köyhien ja rikkaiden välillä kasvaa. Köyhimmät eristetään omiin lähiöihinsä yhä kauemmas varallisuudesta. Gettoistuminen ja sosiaalipolitiikan epäonnistuminen valtaa alaa Euroopan unionissa. Tässä mielessä Ranska ehkä opetti jotain eurooppalaisille naapureilleen, Mucchielli sanoi Der Spiegelissä.

torstaina, marraskuuta 17, 2005

Pysyvä karenssi odottaa työttömiä

Toivottomat tapaukset
puhdistetaan kortistoista

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.11. 2005)

Työttömien järjestön puheenjohtajalla Lea Karjalaisella on ollut kiireinen viikko. Hän on käynyt eduskunnassa kolmessa valiokunnassa kertomassa, että aktivoinnin nimissä tuhannet työttömät pudotetaan työmarkkinatuelta toimeentulotuelle. Siis lopullisesti ulos työttömyysturvan piiristä.

KAI HIRVASNORO

Perustuslain 15. pykälä, ote: Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella.

Hallituksen esitys 164 / 2005, ote: Työttömän, joka on saanut työmarkkinatukea vähintään 500 työttömyyspäivältä, oikeus työttömyysaikaiseen työmarkkinatukeen lakkautettaisiin työhaluttomuutta osoittavan menettelyn johdosta toistaiseksi. Työhaluttomuutta osoittava menettely johtaisi vastaavasti työmarkkinatukioikeuden lakkauttamiseen, kun työttömälle on maksettu työmarkkinatukea vähintään 180 työttömyyspäivältä ja sitä ennen enimmäisaika työttömyyspäivärahaa.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön puheenjohtaja Lea Karjalainen on tällä viikolla käynyt eduskunnassa kertomassa kahdelle valiokunnalle oman tulkintansa lakitekstien välisestä ristiriidasta. Tänään hän tekee sen vielä kolmannessa. Hänen viestinsä on, että hallituksen esitys työvoimapalvelulain muuttamiseksi on ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Vaikka lain tarkoitus on lisätä pitkään työmarkkinatuella eläneiden aktivointia, merkitsee se käytännössä myös sitä, että moni työtön menettää tämän jälkeen työttömän statuksen ja putoaa pelkän toimeentulotuen varaan.

Kun työtön kerran menettää oikeutensa työmarkkinatukeen, hänellä on edessään käytännössä pysyvä karenssi. Oikeuden työmarkkinatukeen saa takaisin vasta sen jälkeen, kun on ollut työssä tai osallistunut työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen vähintään viiden kuukauden ajan. Nyky-Suomessa viiden kuukauden paluuehdon täyttäminen on liki mahdotonta.

– Tällä pysyvällä karenssilla ihmiseltä viedään työttömän status, Lea Karjalainen painottaa.

– Meistä tämä on ristiriidassa perustuslain kanssa.

– Tässä tulee olemaan iso ryhmä, joka putoaa lopullisesti ulos työttömyysturvalta, hän sanoo.

Pysyvältä tuelta
kuukausien jonoon

Ja mitä se sitten merkitsee?

Työmarkkinatuki on pieni, mutta säännöllinen tulo. Se on 23,24 euroa päivässä viitenä päivänä viikossa. Miinus verot tietysti.

Toimeentulotukea saa pahimmillaan jonottaa kuukausia. Odotusaikana nousee konkreettiseksi kysymykseksi, että mistä saa ruokaa.

Sitä paitsi toimeentulotuessakin on leikkuri. Sitä voidaan alentaa, jos henkilö ilman perusteltua syytä kieltäytyy työstä tai työvoimapoliittisesta toimenpiteestä. TVY:n suorittaman nopean kyselyn perusteella leikkuria käytetään täydellä teholla nuoriin miehiin, mutta harkitummin yksinhuoltajiin ja perheellisiin.

Uuden lain niin kuin aiempien aktivointienkin hyvänä tarkoituksena on patistaa työikäiset ja -kykyiset takaisin työelämään vaikka väkisin. Sen ohella huutolaispojan asemaan on kuitenkin joutumassa joukko ihmisiä, jotka eivät enää ole työkykyisiä eivätkä työnantajien nykyisten vaatimusten perusteella työikäisiäkään.

Työttömiä huolettaa myös se, mitä tarkoittaa toimeentulotukilain muutoksen kohta, jonka mukaan tulot ja varat otetaan huomioon perustoimeentulotukea myönnettäessä. Joutuvatko ihmiset jatkossa muuttamaan omaisuuttaan rahaksi ennen kuin saavat sosiaalitoimistosta mitään väliaikaisessakin hädässä?

Edelleen ensi vuonna eri työvoimapoliittiset tuet muuttuvat ja kaikista tulee palkkatukia. Nykyisestä yhdistelmätuesta tulee korkein korotettu palkkatuki. Se ei kerrytä työssäoloehtoa koko ajalta toisin kuin muut tukimuodot. Lea Karjalaisen mielestä kyseessä on selvä vääryys.Vapaaehtoistoimintahyväksytään aktiivisuudeksi

– Toimenpidepaikkoja ei ole riittävästi ja koska työmarkkinatuelta putoaville tulee viiden kuukauden paluuehto, niin olemme esittäneet ministeriölle, että vapaaehtoistoiminta kolmannen sektorin järjestöissä katsottaisiin myös aktiivitoimenpiteeksi. Se onneksi saadaan kuntouttavaa työtoimintaa koskevaan lakiin, Karjalainen kertoo siitä, että on järjestöjen kannanotoilla vaikutustakin.

Lea Karjalaisen mukaan on selvää, että lailla tähdätään pitkäaikaistyöttöminä olevien nuorehkojen miesten aktivointiin.

– Kyllä minä tiedän, mikä on kohderyhmä emmekä me sitä vastusta. Lain henki on ihan hyvä, mutta tässä syntyy myös väliinputoajia. He ovat niitä, joiden työkyky on olennaisesti alentunut, joiden työttömyys on kestänyt pitkään ja joiden ammattia ei enää ole olemassa. He elävät työmarkkinatuella tavallaan kansalaispalkalla. Vanhemmat työttömät ovat niitä, jotka tästä kärsivät.

Työttömän statuksen ovat menettämässä 1990-luvun alussa työttömiksi jääneet laman uhrit. Heistä vajaat 4 000 päästettiin viime vuonna eläkkeelle, mutta kyseessä oli kertalaki, jonka uusimista ei ole luvattu. Tuhannet laman uhrit ovat edelleen työttöminä ja suuri osa heistä on päälle päätteeksi joutumassa toimeentulotukiluukulle.

Syyllistämisen
vivahteita

Pitkäaikaistyöttömiä on ryhdytty kutsumaan työttömyyden kovaksi ytimeksi. Stakesin tutkijat Vappu Karjalainen ja Tuukka Lahti pitävät ilmaisua kovin huolettomana. Se kuvaa hallinnon pettymystä siihen, että kaikista toimenpiteistä huolimatta Suomessa säilyy sitkeästi työelämän kilpailussa huonosti menestynyt joukko.

– Ilmaisu ”kova ydin” kääntää katseen ihmisiin, jotka eivät yhteiskunnan hyviksi tarkoittamista toimenpiteistä huolimatta pääse eroon työttömyydestään. Katseessa on ihmettelyn, jopa syyllistämisen vivahteita, he kirjoittavat teoksessa Toinen tieto (Stakes).

Hallinnon oma
aktiivisuus romahti

Pitkäaikaistyöttömyys on monen asian summa, mutta ei johdu pelkästään työttömien passiivisuudesta. Hallinnon piikkiin menee se, että työhönosoitukset ovat suorastaan romahtaneet 1990-luvun puolivälin jälkeen eli varsinaisen laman päätyttyä. Vuonna 1995 osoituksia oli noin 200 000 ja vuonna 2003 enää 42 000. Aktivointiohjelmiin osallistuneita oli vuonna 1997 keskimäärin 125 000 henkilöä, mutta tänä vuonna enää 87 350 henkilöä.

– Työvoimapalvelut ovat alkaneet mennä vähän sille linjalle, että asiakkaan pitää olla itse todella aktiivinen. Kyllä tämä osoittaa, että työhallinnossa on jotain pielessä. Meidän esityksemme on aina ollut se, että työttömyys pitäisi katkaista heti alussa eikä antaa ihmisten valua pitkäaikaistyöttömyyteen, muistuttaa Karjalainen.

Työttömyys yhteiskunnallisena ongelmana on kadonnut miltei kokonaan keskustelusta. Sen paikan on ottanut työvoimapula. Onko työttömyys nyt kuitattu ratkaistuksi ja jäljelle jääneet työttömät leimattu luusereiksi, joille ei voi mitään?

– Se on totta. Viranomaisten valtavirta ajattelee juuri näin.

Työvoimatoimistoissa oli syyskuussa 257 500 työtöntä työnhakijaa. Avoimia työpaikkoja kuun lopussa oli 24 700. Työvoimaan kuulumattomia työnhakijoita oli 55 100. Työttömyyseläkkeen saajia oli 46 800.

– Kyllä Vanhasen hallitus pääsee tavoitteeseensa tämän uuden työvoimapalvelulain myötä, kun se vaikea 50-60 -vuotias porukka putoaa pysyvään karenssiin. En usko, että he ovat enää sen jälkeen työnhakijoita, kun he joutuvat sosiaalitoimiston luukulle. Tällä puhdistetaan kortistoista se ikääntynyt porukka, joiden työkyky on alentunut liikaa, Lea Karjalainen sanoo.

maanantaina, marraskuuta 14, 2005

Planetarismi - Ele Aleniuksen kirja

Vapaan markkinatalouden
rajat ovat tulleet vastaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti, talvi 2005)

Ele Aleniuksen uudessa kirjassaan esittämät pohdinnat hallitusta ja suunnitellusta markkinataloudesta ja globalisaatiosta herättivät maanantaina vastakysymyksiä. Piileekö kokonaisvaltaisissa ratkaisuissa totalitarismin siemen ja ovatko ihmiskunnan kehitysprosessit sen paremmin hallittavissa kuin sääilmiöt?

KAI HIRVASNORO

Miten yhteiskunnallisen ja maailmanpoliittisen ajattelun tulisi rakentua, jotta ihmiskunnan tulevaisuus ja laajemmin ottaen elämän yleisten edellytysten jatkuminen tällä planeetalla voitaisiin turvata? Tohtori Ele Alenius ei ole tarttunut aivan vähäiseen kysymykseen kirjoittaessaan uutta kirjaansa Planetarismi maailman kehityksen rationaalisena perustana (Edita).

Suuri osa ihmisistä elää köyhyydessä ja ahdingossa, monet voivat henkisesti pahoin ja maapallon ekologinen tasapaino järkkyy. Voiko ihminen vaikuttaa näihin asioihin? Voiko kehityksen suuntaa muuttaa?

Ele Aleniuksen mielestä voi. Tarvitaan valistusta ja ihmislajin kehitystä. Ikuisena optimistina Alenius uskoo, että ihmiskunnan toiminta voidaan rakentaa uudenlaiselle yleisinhimilliselle ja järkevälle perustalle - planetarismille.

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Ele Alenius kertoi keskittyneensä tällaiseen aiheeseen, koska hän on koko ikänsä ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä ja sosialistisesti ajattelevana nimenomaan siitä, miten yhteiskuntaa voidaan muuttaa inhimillisemmäksi.

Politiikan vuosinaan Alenius totesi, ettei Neuvostoliitto ole ollenkaan sitä, mitä hän ymmärsi sosialismilla. Siksi oli mietittävä myös sitä, miksi inhimillisemmän maailman rakentaminen on niin tuskan takana.

Neuvostoliitto romahti, mutta pohdiskelu ei, koska reaalisosialismia seurasi uusliberalistisen globalisaation eteneminen maailmassa. Suuri osa ihmiskuntaa kärsii ja odottaa edelleen suurta muutosta. Mutta nyt kysymys kuuluu Ele Aleniuksen mukaan, onko uuden yhteiskunnan syntymiseen johtava muutos edes mahdollista teollisen aikakauden tuottaman yleisen ajattelun ja aatteiden pohjalta. Vai onko muutoksen mahdollisuuksia lähestyttävä uuden tieteellis-teknologisen aikakauden kehittymisen näkökulmasta?

Alenius valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon.

- Kirjani edustaa mielestäni humaanista ajattelua uudelta pohjalta, hän sanoi.

Ihmiskunta on
vielä alkeellinen...

Ele Aleniuksen lähtökohta on usko ihmisen järkeen, vaikka kaikki sen tulokset eivät olekaan mieltä ylentäviä. Mahtavien tieteellisten ja teknologisten saavutusten vastapainona ovat sodat, väkivalta ja eriarvoisuus. Tasapainoista kokonaisuutta ei ole onnistuttu luomaan. Varsinkin ihmissuhteiden hallinnassa ollaan alkeellisella tasolla. Miksi näin? Sitä, ihmisen itsensä rakentaman todellisuuden perimmäistä luonnetta, ei Ele Aleniuksen mielestä ole tutkittu riittävästi.

- Yhteiskuntatieteissä keskitytään sinänsä tärkeisiin osakysymyksiin, mutta esimerkiksi sitä, miksi ihmiskunta on sisäisissä suhteissaan niin alkeellinen kuin on ja mitä tilanteen korjaamiseksi voitaisiin tehdä, sen selvittämiseen ei paljon voimavaroja keskitetä.

- Tämä on askarruttanut mieltäni. Sen vuoksi olen pyrkinyt rakentamaan jonkinlaisen pääpiirteisen kokonaiskuvan aiheesta, Alenius kertoi.

Planetarismi-kirja jakautuu neljään osaan. Kahdessa ensimmäisessä Alenius keskittyy ihmisen luomaan todellisuuteen ennen kaikkea siltä kannalta, mihin elämän turvaamiseksi on kiinnitettävä huomiota. Kirjan jälkimmäisissä osissa Alenius tekee omat ehdotuksensa siitä, miten olisi syytä ajatella ja mitä sen jälkeen tehtävä.

Ele Aleniuksen mukaan maailma on nyt tilanteessa, jollaista ei ole koettu koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Joukkotuhoaseiden ja ekologisten uhkien ulottuvuudet ovat planetaarisia toisin kuin koskaan ennen. Toteutuessaan uhat vaarantavat elämän edellytykset koko planeetalla.

- Sen vuoksi voidaan sanoa, että planetarismin aika on tullut ja puhua planetaristisesta ajattelusta, Alenius perusteli kirjansa avainkäsitettä.

- Ihmiskunnan on poliittisessa ja taloudellisessa toiminnassaan tästä eteenpäin otettava huomioon tiettyjen kriittisten rajojen olemassaolo. Maailman kehityksessä ei enää voida noudattaa sitä hyvin yleisenä ollutta periaatetta, että kehityksen täytyy saada kulkea vapaasti omia teitään. On koittanut maailman kehityksen hallinnan aika.

...mutta sillä on
suuret mahdollisuudet

Mutta miten maailman kehitys voitaisiin saada hallintaan? Ele Aleniuksen mielestä on välttämätöntä siirtyä hallittuun kansantalouteen ja hallittuun markkinatalouteen. Tämä koskee myös maailmantalouden globalisaatiota. Nyt maailman kehittyneimmät maat vievät omaa talouselämäänsä muualle maailmaan. Samalla ne pyrkivät kyllä edistämään demokratian edistymistä maailmassa ja viemään yleistä kehitystä eteenpäin, mutta globalisoivat siinä sivussa oman yhteiskuntansa sisäiset ristiriitaisuudet koko maailmaan.

- Ei lopultakaan ole kovin ihmeellistä, että ihmiskunta on keskinäisissä suhteissaan vielä niin primitiivinen, kun kehittyneimmissä yhteiskunnissa oman edun ajamisella ja itsekkyyden korostamisella on niin keskeinen asema kuin niillä nykyisin on, ja että ihmiskuntaa ollaan yhtenäistämässä tältä pohjalta.

Mutta Ele Aleniuksen mukaan se sama tieteen ja teknologian eteneminen, joka on konkretisoinut nykyiset uhat, luo myös suuret kehityksen mahdollisuudet koko ihmiskunnalle.

- Kirjani keskeisimpiä johtopäätöksiä onkin se, että kaikessa on pohjimmiltaan kysymys ihmislajin kehitysprosessista ja nimenomaan ihmisen ajattelun kehityksestä, viime kädessä siitä, missä kulttuurievoluution vaiheessa nyt ollaan. Olen sitä mieltä, että kulttuurievoluutiossa on törmätty vapaan markkinatalouden perusolemusten johdosta biologisen evoluution asettamiin rajoituksiin. Seurauksena on ollut ihmisen yhteiskunnallisen kulttuurievoluution vinoutuminen ja siitä johtuvat ihmiskunnan vaikeudet löytää keskinäistä sopua ja rakentaa yhteistyön maailmaa.

Ihmiskunnan oma ja koko planeetan tulevaisuus riippuvatkin Aleniuksen mukaan siitä, miten ihminen ihmisenä, planeettaa hallitsevana lajina, itse kehittyy ja pystyy hallitsemaan itseään.

Huolestunut
optimisti

Julkistamistilaisuudessa kirjaa tuoreeltaan arvioinut Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto kehui sitä näkemykselliseksi yhteenvedoksi siitä, missä maailma on menossa. Ele Aleniuksen ajattelutapaa hän luonnehti epämuodikkaaksi.

- Ei ole kovin tavallista, että ihmiset tunnustautuvat rationalisteiksi ja että he uskovat järkeen ja valistukseen. Nykyisin on muodikkaampaa hakeutua takaisin esimodernin yhteiskunnan perusmuotoihin, takaisin uskonnollisiin maailmanselityksiin tai järjen hylkääviin ajattelutapoihin. Alenius tunnustautuu valistuksen perinnön jatkajaksi ja hänellä on hyvin vahva usko tieteen mahdollisuuksiin vaikuttaa ihmiskunnan kulkuun.

Niiniluoto katsoi Aleniuksen korostavan tasa-arvoa jopa niin, että hän kyseenalaistaa vapauden käsitteen tietyt nyky-yhteiskunnassa esiintyvät sovellutukset ja muodot. Tässä Niiniluoto näki jatkumon, pitkän linjan, Ele Aleniuksen ensimmäisen kirjan Sosialistiseen Suomeen (1969) ja uusimman välillä.

Ele Aleniusta Ilkka Niiniluoto kuvasi huolestuneeksi optimistiksi, joka löytää ratkaisun paremmasta tieteestä, jonka avulla maailman hallintaa voidaan saada aikaan.

- Tätä hahmotelmaa kyseenalaistava näkemys voisi olla se, että ihmiskunnan kehitysprosessit ovat ehkä vähintäänkin yhtä kaoottisia kuin sääilmiöt. Voi ajatella, että talousjärjestelmät, poliittiset systeemit ja jopa yksityisen ihmisen käyttäytyminen voivat olla sillä tavalla kaoottista ja ennustamatonta, ettei ole olemassa koskaan niin hyvää teoriaa, jonka avulla voisimme eliminoida tämän kaoottisen ja satunnaisen aineksen, Niiniluoto kritisoi.

Suunnitelmatalouden
jäljet myös pelottavia

Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura-lehden päätoimittaja Tapio Tamminen oli monessa asiassa Ele Aleniuksen kanssa samaa mieltä. Häntä kuitenkin askarrutti tämän esittämä kokonaisvaltaisuuden ihanne ja suunnitelmallinen kansantalous.

- Kuinka pitkällevietyyn suunnitelmatalouteen ja -yhteiskuntaan kirjoittaja haluaa sitoutua? Ainakin kirjan mukaan sen pitäisi olla ratkaisevasti laajempaa kuin mihin ns. hyvinvointivaltioissa on totuttu. Pyrkimyksessä yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen hallintaan piilee ainakin jonkinlainen totalitarismin riski, Tamminen pohti.

- Kokonaisvaltaista ajattelua varmasti tarvitaan, mutta kokonaisvaltaiset ratkaisut ovat ehkä asia erikseen. Niiden historialliset jäljet ovat pelottavat, ja toisaalta on hankala kuvitella, kuinka me voisimme nyt valita ohjatun globaalin talouden tai yhteiskunnan demokraattisesti ja toteuttaa sitä paremmin kuin ns. kansandemokratioissa. Mitä takeita meillä on, etteikö tulevaisuuden globaali suunnitelmatalous perustuisi samankaltaisiin tieteellisiksi väitettyihin uskomuksiin kuin Neuvostoliiton ns. tieteellinen sosialismi?

Ele Alenius vastasi miettineensä todella paljon "hallitun kansantalouden" käsitettä ja siihen liittyvän suunnitelmallisuuden mahdollisuutta. Hän muisteli, että Sosialistiseen Suomeen -kirjassa läpikäyvänä piirteenä kansantalouden osalta oli ns. sekatalousjärjestelmä, jossa tarvitaan sekä yksityistä sektoria että julkista sektoria paljon nykyistä laajemmassa mielessä.

- Tämä sekatalousjärjestelmäajattelu on minulla jatkunut oikeastaan tähän saakka, Alenius sanoi, ja muisteli, että 1960-luvun lopulla taistolaiset haukkuivatkin häntä sekatalousministeriksi.

lauantaina, marraskuuta 12, 2005

Ele Aleniuksen haastattelu

Vasemmiston yhteistyö
ratkaisee suuren linjan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.10. 2004)

Uusliberalismin ja talouselämän voima jyllää nyt maailmassa, mutta SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius on varma siitä, että ennemmin tai myöhemmin vasemmisto pääsee hyvinvointivaltion puolustustaistelun sijaan katsomaan eteenpäin. Silloin avainasemassa on, jälleen kerran, vasemmiston yhteistyö.

KAI HIRVASNORO

Suomen Kansan Demokraattisen Liiton SKDL:n perustamisesta on tänään 29.10. 2004 kulunut 60 vuotta. Aikanaan Suomen suurimmaksikin puolueeksi nousseen SKDL:n tarina päättyi vapun alla vuonna 1990, jolloin sen ja jäsenjärjestönsä SKP:n poliittinen toiminta siirrettiin uuteen Vasemmistoliittoon. SKDL:n puheenjohtajana 1967-1979 toiminut tohtori Ele Alenius ,79, pitää entistä puoluettaan poikkeuksellisen moniulotteisena poliittisena liikkeenä Suomessa.

Näitä erilaisia ulottuvuuksia oli hänen havaintojensa mukaan ainakin viisi.

Ensinnäkin SKDL oli reaktio sotaa edeltäneelle politiikalle Suomessa. Sitä se oli sekä ulkopolitiikassa että yhteiskuntapolitiikassa.

Toiseksi se oli väestörakenteellisesti erikoinen ilmiö. SKDL yhdisti osan työväestöstä, osan pienviljelijöistä ja osan suomalaisesta sivistyneistöstä.

Kolmas ulottuvuus oli Ele Aleniuksen mukaan poliittis-aatteellinen. SKDL kokosi sosiaalidemokraattien vasemmistoa, kommunisteja sekä ihmisiä, joille ideologiset kysymykset eivät olleet kovin tärkeitä vaan se, että SKDL edusti uutta yhteiskuntapoliittista näkemystä. Tämä näkemys konkretisoitui myöhemmin Suomessa hyvinvointivaltiopolitiikaksi.

Neljäntenä ominaisuutena SKDL:ssa heijastui voimakkaasti Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen ja Kominternin kansanrintamapolitiikka. SKP:tä johtivat sodan jälkeen henkilöt, jotka olivat Neuvostoliitosta palanneiden emigranttien vaikutuksen alaisia.

Johtavasta roolista
ristiriitoja koko ajan

- NKP:llä ja näillä kommunisteilla oli se periaate, että kansanrintamaliikkeessä pitäisi kommunistisella puolueella olla kuitenkin johtava osuus, se etujoukkoajattelu.

- Tämä näkyi hyvin voimakkaasti SKDL:ssa. Ei puolueen syntyvaiheessa, vaan kansainvälisen kylmän sodan alettua vuonna 1948. Tämä aiheutti tiettyjä sisäisiä ristiriitoja, Alenius sanoo.

Hän korostaa, etteivät suomalaiset vasemmistososialistit halunneet antaa kommunisteille johtavaa roolia, vaan painottivat kansanrintaman olevan yhteistyöliike tasavertaisten osapuolten välillä. Tästä aiheutunut jännite vaikutti SKDL:ssa koko sen toiminnan ajan. Myöhemmin vielä SKP:n omat ristiriidat heijastuivat SKDL:oon.

- Se oli erittäin suuri vahinko. SKDL olisi voinut toimia paljon monipuolisemmin ja laajemmin, jos se ei olisi joutunut kommunistien sisäisen ristiriidan yhdeksi näyttämöksi, Alenius harmittelee.

Tämä johtaakin SKDL:n viidenteen ominaispiirteeseen:

- Kun me SKDL:ssa pyrimme pitämään kiinni tästä yhteistyöluonteesta ja näin torjumaan NKP:n jatkuvan painostuksen yrittää saada meistä kommunistisen puolueen etujoukon aseman tunnustajia, niin se merkitsi samalla suomalaista itsenäisyysliikettä. Se ei ollut taistelua pelkästään SKDL:n oman itsenäisyyden puolesta, vaan samalla koko Suomen itsenäisyyden puolesta. Me olimme osa koko Suomen itsenäisyyden puolesta tapahtuvaa toimintaa.

Kahden tulen välissä

Tunnettua on, että Ele Alenius oli itsenäisesti ajattelevana vasemmistososialistina kahden tulen välissä. Ulkomailta häntä vastaan hyökkäsi NKP ja kotimaassa taistolaiset.

- Henkilökohtaisesti katsoen se oli aika rankkaa aikaa, hän myöntää.

Rankaksi painostuksen teki se, että Aleniuksella oli poliittisena johtajana laaja visio, johon hän myös uskoi vankasti.

- Minä edustin koko ajan vasemmiston yhteistyötä. En pelkästään SKDL:n sisällä, vaan sosiaalidemokraattien ja SKDL:n välillä. Lähtökohtana oli se, että minusta koko vasemmiston voima olisi kasvanut, jos olisimme voineet ajaa täysin demokraattisin periaattein ja yhdessä hyvinvointivaltion jatkuvaa kehittämistä.

- Mutta sitä joutui koko ajan taistolaisten selkään puukottamaksi. Joutui puolustautumaan sisälle päin sen sijaan, että olisi voinut käyttää energiaa tämän suuren poliittisen linjan eteenpäin viemiseksi. Kyllä se aiheutti hurjasti sisäistä harmia.

Taistolaisten toiminnan luonne ei ollut erilaisten mielipiteiden välistä rehtiä kamppailua, vaan hyvin halpamaista, Alenius kokee vieläkin. Pahimmillaan se oli sitä, että hänet pyrittiin leimaamaan Neuvostoliiton viholliseksi, mikä oli 1970-luvun poliittiselle toimijalle erittäin raskas syytös.

Ele Alenius ei täysin kiistä oman aikansa poliittisten vastustajien väitettä, jonka mukaan SKDL oli käytännössä kommunistien peite- ja vaalijärjestö, sillä SKP kieltämättä kalasteli SKDL:stä vähemmän ideologisesti orientoituneita jäseniä.

- Mutta meille SKDL:n toiminnassa mukana olleille se oli yhteistyöliike, hän painottaa.

Neuvostoliitto
pyrki hegemoniaan

Kun Ele Alenius puhuu SKDL:sta osana itsenäisyysliikettä, niin hän ei tarkoita, että Neuvostoliitto olisi 1970-luvulla uhannut Suomen itsenäisyyttä sillä tavalla kuin itsenäisyys perinteisesti ajatellaan. Vaan kysymys oli henkisestä hegemoniasta.

- Tällä hetkellä talouselämällä on hyvin voimakas henkinen hegemonia Euroopassa, Yhdysvalloissa ja niin edelleen. Se on rakentanut kulutusyhteiskuntaa, enkä tiedä, kuinka paljon ihmiset tuntevat olevansa ei-itsenäisiä. He ovat sen hegemonian läpitunkemia.

- Neuvostoliitto pyrki periaatteessa samaan, henkiseen hegemoniaan Suomessa. Mitä pitemmälle se olisi siinä onnistunut, sitä voimakkaampi vaikutus sillä olisi ollut suomalaiseen elämäntapaan, Alenius miettii.

Urho Kekkosen päiväkirjat kertovat Neuvostoliiton voimallisesta puuttumisesta Suomen sisäpolitiikkaan 1970-luvulla, mutta 1960-luvulta lähes 1970-luvun loppuun kaikkiin hallitusneuvotteluihin osallistunut Ele Alenius vakuuttaa, että ne käytiin ihan puolueiden kesken ilman Neuvostoliiton edustajia.

- Mutta mitä puolueiden sisällä sitten otettiin huomioon, on eri asia, hän toteaa.

Kekkosesta Alenius sanoo, että tämä oli vankka Suomen itsenäisyyden puolustaja.

- Hän meni hyvin pitkälle kuuntelemaan Neuvostoliiton mielipiteitä, mutta minun käsitykseni mukaan hänellä oli raja, jossa tuli stop. Kun Kekkosta on arvosteltu jälkeenpäin, niin se perustuu aika paljon nykyiseen tunnelmaan ja ajatteluun. Mutta niissä oloissa Kekkonen oli mies paikallaan.

Hyvinvointivaltion rakentaja

Ele Alenius oli puoluejohtaja ja kansanedustaja niinä vuosina, joina Suomessa rakennettiin hyvinvointivaltiota. Hän ei ota asiasta kunniaa yksin SKDL:lle, ei edes hyvinvointiaatteen ideasta, mutta joiltakin osin kansandemokraatit olivat asiassa selkeitä edelläkävijöitä.

- Esimerkiksi koko lapsilisien idea on hyvin vahvasti SKDL:sta lähtenyt. Se on yksi piirre hyvinvointivaltioajattelua.

- Ylipäänsä hyvinvointivaltion ideologia on taloudellisen tasa-arvon ideologiaa, ja sitähän SKDL ajoi. Mutta kyllähän sosiaalidemokraatit ajoivat sitä myöskin, Ele Alenius myöntää.

Hyvinvointivaltion ajatus perustui Euroopassa vahvasti taloustieteilijä John Maynard Keynesin teorioihin, joissa olennaista oli pitää efektiivistä kysyntää riittävän korkealla eli turvata työläisille ja muille tavallisille ihmisille aikaisempaa korkeammat tulot. Mutta kyllä porvarit ja työnantajat myöntyivät hyvinvointivaltioon myös Neuvostoliiton ja vallankumouksen pelossa aikana, jolloin Neuvostoliitto vahvistui ja näytti vetovoimaiselta, Alenius toteaa.

Kylmä sota oli olennaisesti propagandasotaa ja hyvinvointivaltioon suostuminen oli kamppailua länsimaisen yhteiskunnan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Eikä se helppoa ollut, vaan kamppailua käytiin koko ajan, Alenius korostaa.

Ja saa sitten ahaa-elämyksen, joka rinnastaa hyvinvointikamppailun tähän päivään:

- Silloin yritys- ja porvarillisen maailman puolelta käytiin vapaan markkinatalouden puolustustaistelua etenevää hyvinvointivaltioideologiaa vastaan.

- Nyt tilanne on päinvastoin. Nyt vasemmisto joutuu käymään puolustustaistelua hyvinvointivaltion puolesta tätä uusliberalismia vastaan.

Vasemmistolta
puuttuu visio

- Tällä hetkellä vasemmistolla ei ole minun näkemykseni mukaan suurta linjaa, jolla se voisi painostaa kapitalismia, vaan se joutuu käymään puolustustaistelua tätä uusliberalistista kapitalismia vastaan hyvinvointivaltion puolesta. Vasta jos tässä onnistutaan - ja näin minun mielestäni totta kai ennemmin tai myöhemmin tapahtuu - niin sen jälkeen vasemmiston täytyy lähteä eteenpäin jollakin suurella uudella yhteiskuntafilosofisella näkemyksellä.

Ele Aleniuksella on tämä uusi yhteiskuntafilosofinen näkemys takataskussaan, mutta ensi helmikuuhun asti tämä 2-3 vuoden kypsyttelyn tulos myös pysyy siellä. Silloin ilmestyy Aleniuksen uusi kirja, jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle teokselle Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta. Uuden kirjansa sisällöstä Ele Alenius ei ennalta halua puhua.

Mutta mitä hyvinvointivaltion rakentaja arvelee nykyisen elinkeinoelämän ja uusliberalistien väitteistä, joiden mukaan hyvinvointivaltiosta tuli liian antelias eikä siihen ole enää varaa?

- En olisi valmis hyväksymään tuollaista ajattelua. Sen voin hyväksyä, että aina kun jotain uutta rakennetaan, niin jotain menee sivuun, mutta peruslinja on ollut minusta aivan oikea.

Suuri asia
hakoteillä

Ele Aleniuksen mukaan hyvinvointivaltio on puolustuskannalla kylmän sodan lopputuloksen vuoksi. Uusliberalismi alkoi kylläkin jo aiemmin, mutta Berliinin muurin murtumisesta se sai todellisen nosteen, koska toinen vaihtoehto katosi maailmasta.

- Sosialismi ei ollutkaan enää mahdollinen uusi vaihtoehto.

Ei se ollut pitkään aikaan sellaisena kuin Neuvostoliitto sitä edusti vaihtoehto muutenkaan. Mutta Neuvostoliiton romahdus nosti esiin kysymyksen, että mikä se vaihtoehto sitten voisi olla. Alenius harmittelee yhä, että neuvostososialismi vei suuren asian hakoteille.

- Olen jollakin tavalla ymmärtänyt - mutta en hyväksynyt - sen, että Neuvostoliiton piti turvata olemassaolonsa ja varustautua sotilaallisesti. Mutta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli saanut oman ydinaseen, ei enää ollut ilmeistä, että sinne hyökättäisiin. Jos Neuvostoliitto olisi selkänsä turvaamisen jälkeen keskittynyt oman kansansa aineellisen hyvinvoinnin rakentamiseen, alkanut itse rakentaa hyvinvointivaltiota, niin se voisi olla hyvä esimerkki nykyisin. Mutta maailmanvallankumouksellisista syistä Neuvostoliitto keskittyi varustelukilpailuun lännen kanssa ja sen kilpailun se hävisi. Maailmanhistoriallisesti tämä oli suuren yrityksen ikävä, onneton epäonnistuminen ja sen hinta on ollut hirvittävä.

Jälkiteollinen idea
vasemmiston haaste

Tämän ajan vasemmistolle Ele Alenius löytää tekemistä sen suuren ideologisen ja filosofisen haasteen edessä, miten teollisen yhteiskunnan jälkeen poliittiset ja yhteiskuntaideologiset asetelmat sopeutetaan uuteen aikaan.

- Me emme voi lähteä teollisen ajan ja yhteiskunnan luomista lähtökohdista, vaan on lähdettävä hieman eteenpäin. Se on vasemmiston haaste, hän painottaa.

Porvarillinen maailma on Aleniuksen mukaan yhteiskunnallisesti pohjimmiltaan konservatiivinen. Edistyksellinen se pyrkii olemaan lähinnä teknologisessa mielessä.

- Vasemmiston tehtävänä on pyrkiä yhdistämään nämä kaksi, tieteellis-teknologinen edistys ja yhteiskunnallinen edistys. Tällä hetkellä on vielä käynnissä tämä puolustustaistelun kausi.

SKDL olisi
voinut jatkaa

Ele Alenius ei ole liittynyt Vasemmistoliittoon, ja hän toivoisi, että SKDL viettäisi tänään 60-vuotisjuhliaan toimivana puolueena. Hän myös uskoo, että SKDL olisi suurempi puolue kuin Vasemmistoliitto nyt on.

1950-luvulla muiden puolueiden ankara SKDL:n vastainen politiikka sekä SKP:n oma politiikka olivat kyllä saaneet hänen mukaansa kansan enemmistön uskomaan, ettei SKDL ole samanlainen demokraattinen poliittinen liike kuin muut puolueet. Sitä pidettiin vieraan vallan käskyläisenä.

- Itse pidin vuonna 1966, kun eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö, aivan olennaisen tärkeänä, että me tulemme mukaan hallitukseen vasemmistoyhteistyön vuoksi. Lähtökohtani oli paitsi ajaa Suomen syvän kansan etuja, myös todistaa Suomen kansalle, että me olemme demokraattinen liike. Ja tämä onnistui minun mielestäni. SKDL:sta tuli yksi laillinen osa suomalaista demokratiaa.

Kun tämä kansan luottamus ja hyväksyntä oli saavutettu, niin SKDL olisi Aleniuksen mielestä voinut jatkaa.

- Tavallaan oli turhaa rakentaa Vasemmistoliitto. Luulen - ja tämä on vain henkilökohtainen uskomus - että me olisimme menestyneet suhteellisen hyvin.

Ele Alenius ei moiti Vasemmistoliittoa SKDL:n perinnön huonosta hoitamisesta, mutta hän sanoo, että SKDL:oon oli jo totuttu ja siihen luotettiin. Vasemmistoliitto taas joutui aloittamaan alusta ja suurena kysymysmerkkinä. Eikä taistolaisten sylkykupiksi aikoinaan joutunut Ele Alenius voi vieläkään hyväksyä heidän ottamistaan mukaan uuteen puolueeseen. Hän muistuttaa, että suuren yleisön silmissä liikkeen sisäinen taistelu nähtiin sittenkin kommunistien jäsentenvälisiksi, ei niinkään SKDL:n.

- Jos SKDL olisi jatkanut, tämä sisäisen ristiriidan paine ei olisi varmaankaan tuntunut niin selvästi kuin se sen jälkeen tuntui, kun Vasemmistoliittoon otettiin taistolaiset mukaan. Sen takia minä jäin pois Vasemmistoliitosta.

Enempää Ele Alenius ei tätä halua vatvoa. Tehty mikä tehty ja nyt on tärkeintä mennä eteenpäin.

Euroopan unionista
riippuu paljon

Mutta se eteenpäinmeno, hyvinvointivaltion puolustaminen on vaikeaa oloissa, joissa uusliberalismi on niin voimakas, hän myöntää.

- Se ei olisi helppoa, vaikka koko Suomi olisi hyvinvointivaltion säilyttämisen kannalla, koska me olemme niin pieni tekijä ja riippuvaisia ulkomaankaupasta. Uusliberalismilla on tällä hetkellä hurjasti voimaa.

Alenius toivoo ihmiskunnan heräävän siihen, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin nykyinen tie, joka saattaa aiheuttaa suuria jännitteitä maailmassa lähitulevaisuudessa.

- Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu hyvin paljon siitä, mikä tulee olemaan Euroopan unionin suuri linja. Senkin suuri yhteinen visio on vasta muotoutumassa, mutta vielä EU on kiinni tieteellis-teknologisen aikakauden tuottamassa globalisaatiossa.

- Talouselämä johtaa maailmaa. Vaikka kehittyneet teollisuusmaat ovat ns. demokraattisia maita, kulkee demokratia jäljessä. Ja tämän sisällä pienen Suomen pieni Vasemmistoliitto on aikamoisissa ongelmissa toimiessaan suuren vision puolesta. Kyllä tässä ollaan vielä tässä puolustustaistelussa jonkin aikaa, Alenius pelkää.

Sen takia Ele Alenius haluaisi koko vasemmiston rakentavan Euroopassa yhteistä poliittista linjaa.

- Tietysti poliittiset liikkeet ja puolueet eri maissa ovat ihmisille tärkeitä ja niihin liittyy tunnetekijöitä. Mutta ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta nämä suuret linjat ovat kuitenkin ratkaisevia.

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005

Viimeinen vuosikymmen ennen romahdusta

Kasvun rajat tulivat vastaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.11. 2005)



Jos ihmiskunta ei käännä kurssiaan, hallitsematon romahdus käynnistyy vuoden 2020 paikkeilla. Jo nyt lähes kaikki tunnusmerkit kertovat maapallon ekologisen kestokyvyn ylittyneen, mutta huonoja uutisia ei haluta kuunnella. Käänne tapahtuu vasta, kun on pakko, uskoo yksi Kasvun rajat -kirjan kirjoittajista, norjalainen professori Jorgen Randers.

KAI HIRVASNORO

Vuonna 1972 ilmestyneessä ympäristökirjallisuuden klassikossa, Rooman klubin julkaisemassa Kasvun rajat -kirjassa, romahdus oli vuosikymmenten päässä. Nyt 33 vuotta myöhemmin se on täällä, väittää viime perjantaina julkaistu Kasvun rajojen kolmas versio. Ylilyönnin vaikutukset alkavat näkyä vuosikymmenen kuluttua ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua se on tunnustettu tosiasia.

Jo nyt elämme laina-ajalla. Ihmiskunnan ekologinen jalanjälki ylitti maapallon kestokyvyn jo vuonna 1980. Nyt luonnonvarojen käyttö ylittää kantokyvyn 20 prosentilla. Kun liikakasvun vaikutukset ovat aikansa kasautuneet, olemme pahassa pulassa.

Yksi jo alkuperäisen Kasvun rajojen kirjoittajista, oslolainen professori Jorgen Randers sanoi uutta laitosta esitellessään, että kuluneiden 33 vuoden aikana tuhoava kehitys on vain voimistunut. 1970-luvulla sanomana oli yrittää estää ihmiskuntaa ylittämästä kasvun rajoja, nyt haaste on palata takaisin kestävän kehityksen tielle.

Randers korosti, että tämä on yhä täysin mahdollista. Hän kuuluu tiedemiesryhmään, joka Norjan hallituksen toimeksiannosta pohtii keinoja alentaa maan hiilidioksidipäästöjä. Keinot siihen olisivat yllättävän helppoja, mutta Randers olisi ällikällä lyöty, jos Norjan parlamentti ensi talvena ilmoittaisi, että näin tehdään, kun raportti on valmis.

– Joten emme tee mitään ennen kuin on pakko. Ja siihen menee vielä 20-30 vuotta, kirjoittajaryhmän pessimistiksi mainittu Jorgen Randers sanoi.

Keinot tiedetään,
tahtoa puuttuu

Sillä ne keinot ovat monelta osin epämiellyttäviä. Siirtyminen biopolttoaineisiin ei sitä ole, mutta luopuminen pitkistä lomalennoista on. Ja niin vihreitä äänestäjiä ei juuri ole, että he kannattaisivat sähkön tai fossiilisten polttoaineiden hinnan kaksinkertaistamista. Näistä toimista seuraisi automaattisesti maapallon kantokyvyn kannalta monia hyviä asioita, mutta poliittista tahtoa niiden toteuttamiseksi ei ole.

Ensimmäinen Kasvun rajat oli valtava menestys. Paitsi että sitä myytiin yhdeksän miljoonaa kappaletta, herätti kirja keskustelun, joka on jatkunut näihin päiviin asti. Kirja herätti myös suoranaista raivoa. Kriitikoiden mielestä talouskasvulla ei ole rajoja ja teknologian kehitys ratkaisee joka tapauksessa ongelmat. Tukea kirjan kirjoittajat saivat nousevalta ympäristöliikkeeltä, jonka kasvua Kasvun rajat paljon vauhditti muutaman muun ympäristöklassikon ohella. Niistä ehkä merkittävin oli biologi Rachel Carsonin Äänetön kevät vuodelta 1962. Siinä kuvattiin ympäristömyrkkyjen etenemistä ravintoketjussa.

Usein on myös kysytty, oliko alkuperäinen kirja oikeassa. Jorgen Randers korosti, ettei siinä esitetty mitään varsinaista ennustusta, vaan 13 erilaista mahdollista tulevaisuutta, joista pahin oli hyvin surullinen.

Ei ennusteita, vaan
mahdollisia tulevaisuuksia

Nyt 33 vuotta myöhemmin on nähty, että luonnonvarojen ja päästöjen rajat ovat tulleet vastaan ja luoneet monia kriisejä. Öljyn tuotanto on hiipunut tärkeissä tuottajamaissa, otsonikato etenee, maapallon ilmasto lämpenee, nälkä on pysyvää, myrkyllisten jätteiden sijoittaminen on jatkuvien kiistojen aihe, pohjavesien laatu huononee, lajit katoavat ja metsät vähenevät.

Uusikaan kirja ei ennusta mitään, vaan se esittelee jälleen erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Jotain voidaan kuitenkin sanoa varmasti, ja kirjoittajien mielestä se on se, että odotus jatkuvasta kasvusta on osoitettu vääräksi ja perustuu pelkkään toiveajatteluun.

Jorgen Randersin mukaan useimmat kirjassa esitetyt skenaariot lähtevät siitä, että käännekohta asettuu vuoden 2050 paikkeille. Mutta mikä sen aiheuttaa? Viisastuuko ihmiskunta ja kääntää kurssia vai pakottaako luonto lopulta tähän? Randers on ilman muuta sitä mieltä, että mitään ei tehdä vapaaehtoisesti, mutta lopulta on pakko.

Kyseessä ovat globaalit ongelmat ja siksi ne pitäisi ratkaista maailmanlaajuisesti. Tähänkään Jorgen Randers ei usko, mutta siihen hän uskoo, että muutos voisi alkaa jostain maaryhmästä, ja toivonsa hän panee Euroopan unioniin, joka käynnistää muutoksen siitä huolimatta, että Yhdysvallat ja Japani eivät halua tehdä mitään.

Romahdus etenee
kuin pörssikupla

Uudessa kirjassa tulossa olevan romahduksen mekanismia ja kehityskulkua verrataan vuoden 2000 pörssiromahdukseen it-huuman päättyessä. Vuonna 1992 käynnistynyt kasvu päättyi maaliskuussa 2000, jolloin osakekurssien saavutettu huipputaso oli kestämätön.

Mutta huuman kestäessä jatkuvalta näyttäneen kasvun ongelmia ei ymmärretty. Kun romahdus sitten toteutui, kukaan ei voinut asialle mitään ja laskua kesti täydet kolme vuotta.

– Ikävä kyllä uskomme, että luonnonvarojen käyttö ja saastepäästöt ylittävät rajat ja seurauksena on romahdus, joka muistuttaa etenemiseltään osakekuplaa. Tämä romahdus tosin toteutuu paljon pidemmällä aikavälillä. Kasvua edistetään ja sitä pidetään tervetulleena. Kasvuun suhtaudutaan näin senkin jälkeen, kun se on muuttunut kestämättömäksi. Näin on jo käynyt. Romahdus on vastassa hyvin äkillisesti, ja se on pitkälti yllätys, Kasvun rajat 30 vuotta myöhemmin -kirjassa maalaillaan.

Vasta romahduksen jälkeen tunnustetaan, että sitä edeltänyt kasvu oli kestämätöntä. Kun romahdusta on jatkunut useamman vuoden, harva uskoo sen joskus päättyvän.

Tällaista ei ole
ennen koettu


Jo nyt olemme ainutkertaisessa tilanteessa. Vastassa on ilmiöitä, joita ihmiskunta ei ole kohdannut koskaan aiemmin ja joiden käsittelemiseen meillä ei ole välineitä. Aiheutettujen vahinkojen korjaamisessa puhutaan vuosisatojen perspektiivistä.

Muutoksen aiheuttajan keskeinen käsite on eksponentiaalinen kasvu, joka on nopeutensa takia vaikeasti hallittavissa. Eksponentiaalinen kasvu on sitä, että jokin asia kaksinkertaistuu aina uudelleen. Tutkijat havainnollistavat asiaa ajatuksella, että on lampi, jossa kasvaa yksi vesihyasintti, joka kaksinkertaistaa kokonsa joka päivä. Kukka on niin pieni, ettei siitä kannata huolestua, vaan ongelman voi hoitaa sitten, kun puolet lammesta on peitossa. Mutta kun puolet lammesta on peittynyt, on seuraavana päivänä jo myöhäistä, sillä puolet lammesta peittänyt kukka on jälleen kaksinkertaistunut ja lampi tukehtunut.

Käy siis niin, että pitkään kasvu näyttää ongelmattomalta, mutta pari viimeistä kaksinkertaistumista ovat kohtalokkaita. Aikaa reagointiin ei enää ole.

Kasvu ei ole
poistanut köyhyyttä

Mutta kasvuahan tarvitaan, jotta köyhyys voidaan poistaa maailmasta?
Kasvun rajat 30 vuotta myöhemmin osoittaa, että ainakaan tähän mennessä kasvu ei ole vaikuttanut alentavasti köyhyyteen, vaan nykyiset rakenteet tekevät köyhyydestä pikemminkin pysyvän. Maailmassa oli enemmän köyhiä vuonna 1998 kuin 1990. Maailman teollisuustuotanto on 14-kertaistunut vuodesta 1930, mutta rikkaudet ovat kasautuneet jo ennestään rikkaille. Vuonna 1960 maapallon rikkaimman viidenneksen tulot olivat 30-kertaiset alimpaan viidennekseen verrattuna. Vuonna 1995 suhde oli jo 82-kertainen.
Myös ruoan tuotannossa näkyy kehitys, jossa heikoimmat menestyvät yhä huonommin. Kaikkialla maapallolla ruoan tuotanto on noussut voimakkaasti 1950-luvulta lähtien, mutta useimmilla alueilla ruoan tuotanto henkilöä kohti on pysynyt samana ja Afrikassa jopa lievästi laskenut. Ollaan köyhyyttä ruokkivassa kierteessä, jossa tuottoa ei voi investoida, vaan se kulutetaan ja pääoman kasvu hidastuu.

Lisäksi ruoan tuotannon kasvu on saavutettu maaperää, vettä, metsiä ja ekosysteemejä vahingoittavalla tavalla. Siksi tuotannon kasvattaminen tulevaisuudessa on vaikeampaa.

Kaikki jatkuu
ennallaan kunnes...

Yksi mahdollinen, mutta ei välttämätön, skenaario on se, että kaikki jatkuu niin kuin tähän asti. Väestö nousee seitsemään miljardiin vuonna 2030 ja teollisuustuotanto kasvaa vielä 10 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Uusiutumattomista luonnonvaroista on vielä nyt valtaosa käyttämättä, mutta pian käytetty, saasteet ovat alkaneet lisääntyä ja niitä on nyt 50 prosenttia enemmän kuin vuonna 1990 ja kulutustavaroiden tuotanto jatkaa nopeaa kasvuaan.

Tässä mallissa kaikki näyttää hyvältä vielä muutaman vuoden, mutta sitten kaikki käyrät kääntyvät jyrkkään laskuun. Odotettua nopeammin vähenevät uusiutumattomat luonnonvarat kallistuvat nopeasti ja talous taantuu. Vuosina 2000 - 2020 väestön ja teollisuustuotannon lisäys johtavat uusiutumattomien luonnonvarojen yhtä suureen käyttöön kuin edeltäneen sadan vuoden aikana yhteensä. Vuoden 2020 paikkeilla alkaa teollisuuden rappeutuminen. Sitä seuraavat palvelut ja maatalous. Väestönkasvu kääntyy laskuun vuonna 2030, koska ruoan ja terveydenhuollon ongelmat nostavat kuolleisuutta.

Ylilyönti toteutuu, koska päättäjät eivät välitä siitä kertovista viesteistä tai eivät usko niitä.



MISTÄ TUNNISTAA YLILYÖNNIN?

Onko maailma jo ylittänyt rajansa? Kasvun rajat 30 vuotta myöhemmin (Gaudeamus) luettelee joukon tunnusmerkkejä:

Ensimmäisiä viestejä ovat luonnonvarojen hupeneminen ja saasteiden lisääntyminen.

Pääomaa, luonnonvaroja ja työtä on suunnattava korvaamaan aiemmin luonnon ilmaiseksi tuottamia palveluja. Tällaisia ovat esim. jätevesien käsittely, ilman puhdistaminen, tulvien kontrollointi ja maaperän ravinteiden palauttaminen.

Yhä niukempia luonnonvaroja joudutaan hankkimaan yhä syvemmältä, kauempaa tai huonommista lähteistä.

Kun arvokkaammat luonnonvarat on käytetty loppuun, on kehitettävä menetelmiä, joilla hyödynnetään heikompilaatuisia, niukempia, hajanaisempia ja vähemmän arvokkaita luonnonvaroja.

Luonnon saasteita puhdistavat mekanismit eivät toimi.

Pääoman arvon alennus ylittää investointien määrän. Tehtaiden ja koneiden ylläpitoa lykätään.

Armeijat ja teollisuus tarvitsevat koko ajan enemmän pääomaa, luonnonvaroja ja työvoimaa, jotta ne saisivat, turvaisivat ja suojelisivat luonnonvaroja, jotka ovat keskittyneet kaukaisemmille ja vihamielisemmille seuduille.

Investointeja koulutukseen, terveydenhuoltoon ja asuntoihin lykätään, jotta voidaan huolehtia välittömästä kulutuksesta, investoinneista, turvallisuudesta ja lainojen maksusta.

Lainojen osuus teollisuustuotannosta kasvaa koko ajan.

Terveyteen ja ympäristöön liittyvät tavoitteet jäävät taka-alalle.

Konfliktit luonnonvaroista ja jätteiden loppusijoituspaikoista lisääntyvät.

Kulutusmallit muuttuvat. Väestö ei voi enää ostaa mitä haluaa, vaan mihin on varaa.

Kunnioitus julkishallintoa kohtaan murenee, kun hallintoa käytetään yhä enemmän eliittien hyväksi.

”Luonnolliset” katastrofit yleistyvät ja vakavoituvat, koska ympäristön joustavuus heikkenee.

Jos tällaisia merkkejä on havaittavissa, yhteiskunta on ylittänyt rajansa jo selvästi.

tiistaina, marraskuuta 08, 2005

Viktor Kärpässä on neukkuromantiikkaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.11. 2005)




Kolme dekkaria kirjoittanut Matti Rönkä halusi luoda omanlaisensa hahmon ja kehitti kokemustensa pohjalta inkeriläisen paluumuuttaja Viktor Kärpän. Hän ei tiedä, saako sarja jatkoa kolmen osan jälkeen.

KAI HIRVASNORO

Suomessa kirjoitetaan valtavasti dekkareita, joista yllättävän moni ansaitsisi luonnehdinnan vuoden mielenkiintoisin. Mutta vain yksi voi olla Suomen omaperäisin dekkarihahmo, ja silloin valinta osuu uutismies Matti Röngän Viktor Kärppään.

On makuasia, ovatko inkeriläisen paluumuuttajan vaiheista kertovat kolme kirjaa dekkareita ollenkaan. Rikosten maailmaahan niissä sivutaan, mutta täysin epätavallisin asetelmin. Ei ole poliiseja, jotka selvittävät roistojen tekemiä rikoksia. Sen sijaan on paluumuuttaja Viktor Kärppä, joka ensimmäisissä kirjoissa järjestelee maanmiestensä asioita ja hoitaa bisneksiään laittomuuden rajamailla.

Tänä syksynä ilmestyneessä uusimmassa kirjassa Ystävät kaukana Viktor on jo melkein laillinen suomalainen yrittäjä eikä enää yhtä mukava ja avulias.

Matti Röngän omien sanojen perusteella Viktor Kärppä -kirjoja voisi kutsua myös ihmissuhdedekkareiksi. Ensimmäisessä kirjassa Tappajan näköinen mies (2002) esillä oli äiti-suhde, Hyvä veli, paha veli -kirjassa (2003) vuorossa oli mustasukkaisuutta ja uusimman teemana voisi olla veljeys ja ystävyys.

Matti Röngän mielestä kirjoista voisi käyttää myös luonnehdintaa veijariromaani. Tietyllä tavalla. Ei kuitenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Arto Paasilinnalla.

– Mutta ei itseäni ole hirveästi askarruttanut, että miksi niitä pitäisi kutsua.

– Kun kirjoitin ensimmäisen kirjan, tein sen siksi, että halusin kirjoittaa kirjan. Dekkarimuodon valitsin ihan tarkoituksellisesti siksi, että pakollinen juonirakennelma pitää homman tietyllä tavalla ryhdissä ja siihen voi sitten ripustaa ne asiat, joista haluaa oikeasti kertoa, Ylen tv-uutisista tuttu Rönkä kertoo.

Dekkareissa murha
on usein sivuseikka

Matti Röngästä on positiivista, että kirjaa lukiessa aivot raksuvat ja joutuu miettimään, mistä tässä kerrotaankaan. Hän pohtii, että jos oppii alasta lisää, niin ehkä osaisi ja uskaltaisi joskus kirjoittaa kirjan ilman selkeän juonen vaatimusta.

Rönkä kertoo lukeneensa paljon dekkareita, mutta ei kuitenkaan pidä itseään varsinaisesti alan harrastajana. Mutta jälleen kerran törmätään määrittelemisen vaikeuteen. Mikä oikeastaan on nykyään ”dekkaria?”

– Luulen, että monille Henning Mankellin lukijoille rikosjuoni ja sen ratkeaminen on tekosyy. Kaikki muuhan siinä on sitä kiehtovaa.

Sama pätee hänen mielestään Raymond Chandleriin.

– Olen lukenut häntä hyvin myöhäisessä vaiheessa ajatellen, että mikä tässä on hienoa. Se on nimenomaan tietyllä tavalla täysin irrallinen tunnelma ja joku kohtaus, joka pääjuonen kannalta on irrelevantti, mutta nautinnollinen.

Aloittaessaan Matti Rönkä halusi kehittää päähenkilöksi ihan oman ja erilaisen hahmon eikä ainakaan alkoholisoitunutta keski-ikäistä poliisia.Viktor Kärppää kehitellessään hän hyödynsi toimittajan ammatissaan sieltä täältä kertynyttä materiaalia suomalaisista kommunistiloikkareista, matkoiltaan Neuvostoliitosta ja kokemuksistaan venäläissyntyisen adoptiolapsen isänä.

– Huomasin, että minullahan onkin valmiina materiaalia ja ajatus siitä, minkälainen henkilöhistoria Viktorilla on ja mistä ympäristöstä hän tulee. Sitä ei tarvinnut uloskirjoittaa, mutta siitä johtuu asioita, että sukulaisia pulpahtaa esiin ja hän on saanut paluumuuttajastatuksen.

– Totta kai Viktor on asioiden järjestelijänä vähän yksityisetsivähahmo, mutta mitä enemmän henkilöä rakensin ja mietin, sitä käyttökelpoisemmalta hän alkoi tuntua.

Valtakulttuuri
ulkopuolisen silmin

Matti Rönkä tuntee sukulaisuutta niihin dekkaristeihin, jotka katsovat vallitsevaa kulttuuria ulkoa käsin. Yksi on Italiassa asuva amerikkalainen Donna Leon, joka tekee arkisia huomioita uudesta kotimaastaan komisario Guido Brunettin kautta. Walter Mosleyn Easy Rawlings taas on musta mies, jonka kautta peilataan valkoista Amerikkaa. Tony Hillermanin kirjoissa samaa tekevät navajopoliisit Joe Leaphorn ja Jim Chee.

Venäläinen elämänmuoto Suomessa vaikuttaa Matti Röngän kirjoissa hyvin aidolta, mutta ei hän siihen syvällisesti ole perehtynyt.

– Joskus täytyy tolkuttaa itselleen, että tämähän ei ole journalismia. Riittää, että faktat voisivat olla totta, hän sanoo.

– Mutta tässä toisessa sukupolvessa paluumuuttajien lasten rikollisuus on tilastollinen totuus. Ja Suomeen on syntynyt vähin erin venäläinen vähemmistö, joka käy omissa kaupoissaan ja kuuntelee radio Sputnikia. Tällaisia rakenteita on olemassa, ja liikkuessaan tekee lisää havaintoja. Kun lenkkipolulla näkee naispariskunnan kävelevän käsikynkkää, niin venäjäähän he puhuvat.

– Kuva on syntynyt tällaisten havaintojen kautta, mutta ei minulla ole suoraa kontaktia Suomen venäläisiin.

Neukkuromantiikka
sävyttää kirjoja

Viktor Kärppä on suomalaisessa kirjallisuudessa poikkeuksellinen venäläinen hahmo myös sikäli, ettei hän ole tummanpuhuva mafioso, vaan elää kutakuinkin tavallista elämää. Rönkä kertoo, että Viktor Kärppä on myös hänen oman neukkuromantiikkansa tuote.

– Aina kun Venäjällä käy, niin moni asia tympäisee. Mutta moni asia myös aina viehättää. Siellä ollaan laajasieluisia ja sydämellisiä, mutta toisaalta asiat menevät monella tavalla ihan perseelleen, hän nauraa.

Rönkä ei osaa paheksua venäläisen tyypillistä kuvaa suomalaisissa romaaneissa mafiosoina ja ilotyttöinä. Tarinoita kerrotaan stereotypioiden ja yksinkertaistuksien kautta, hän toteaa.

Matti Rönkä ei ole saanut palautetta venäläissyntyisiltä lukijoilta. Hän kertoo vähän pelolla ajatelleensa, että avautuvatko nämä tarinat heille.

– Minulla on lähtökohtana se, että voi ajatella, että joko ihmiset ovat hyviä tai he ovat pahoja. Minä koetan ajatella, että ihmiset ovat hyviä ja sen pitäisi välittyä kaikkien henkilöitten osalta.

Matti Röngällä ei ole suurta pyrkyä heittäytyä päätoimiseksi kirjailijaksi. Hän viihtyy työssään Ylen tv-uutisissa.

– Nöyrästi täytyy olla kiitollinen siitä, että on etuoikeus tehdä työtä, josta ei tarvitse kysyä itseltään, onko tämä tarpeellista.

Viktor Kärpän tulevaisuudesta Matti Röngällä ei ole mitään tietoa. Työn alla ei nyt ole mitään, ja jos hän vielä Kärppään palaa, niin uutta on luvassa aikaisintaan kahden vuoden kuluttua.


Poikien välisestä ystävyydestä

KAI HIRVASNORO




Menneisyyttään ei pääse pakoon. Kaiken muun voit ostaa, mutta et menneisyyttä.

Näin toimittaja-kirjailija Matti Rönkä luonnehti kolmannen kirjansa teemoja kustantajan tilaisuudessa muutama viikko sitten. Röngän päähenkilölle, inkeriläiselle paluumuuttajalle Viktor Kärpälle, käy juuri näin. Bisnes Suomessa kukoistaa ja liiketoimet ovat melkein laillisella tolalla. Sitten menneisyydestä saapuu kaksi pietarilaista ”bisnezzmiestä”, jotka väittävät, että Viktorin yritykset kuuluvat heille. Sanojaan he painottavat polttamalla Viktor Kärpän talon.

Ripeästä alusta saadaan syy lähettää Viktor Kärppä ja hänen vanha kaverinsa, poliisi Teppo Korhonen odysseialle halki Suomen ja sitten rajan yli Karjalaan selvittämään tilit. Matkalla puna-armeijassa erikoiskoulutettu Kärppä tarvitsee kaikkia taitojaan ja vanhoja kontaktejaan, mutta rikosromaanilta Ystävät kaukana tuntuu vain alussa ja lopussa.

Pääasiat ovat muualla. Yksi taso on eriparisen Kärpän ja Korhosen kaiken kestävä ystävyys hankaluuksien ja kulttuurierojen keskellä.

Toinen Matti Röngän toisaalla tässä lehdessä mainitsema Kärpän ulkopuolisuus valtakulttuurin keskellä. Romaanissa Rönkä pistää Kärpän muistelemaan, miten hän on yrittänyt sopeutua juomaan tuttavapiirissä valkoviiniä omenapuiden alla ja myötäilemään heidän puheitaan.

”Ja kaikki vain sen takia, että kukaan ei voisi sanoa, että selvä roisto tai mikä lienee tukihuijari ja sosiaalipummi. Tai olevinaan, naisten naurattaja, Uhtuan Shemeikka perkele. Ja ennen kaikkea, että kukaan ei sanoisi ryssäksi.”

Kolmas, ehkä sittenkin painavin taso voisi olla Kärpän ja Korhosen ystävyyden vastapainona menneisyydestä takaisin tulevan ystävän petos ja sen aiheuttama järkytys. Vaikka mitä tulisi, ystävää ei saa pettää.

”Ja tavaraa maailmassa riitti, rahalla sai uutta. Mutta rakkaita ihmisiä ei. Heitä ei saanut asettaa vaaraan meidän bisnestemme ja väliemme takia.”

Matti Rönkä on suomalaisista dekkaristeista kirjallisimpia. Ei sillä, että ”oikea” kaunokirjallisuus olisi jotenkin arvokkaampaa kuin dekkari, mutta Rönkä ylittää kirjoittajanakin lajityyppien rajat kevyesti. Senkin takia Viktor Kärppää on saatava lisää.

lauantaina, marraskuuta 05, 2005

Rikkaiden uusitsekkyys kasvattaa tuloeroja

Käynnissä ideologinen taistelu
yhteiskunnan suunnasta

(Kansan Uutisten Viikkolehti, marraskuu 2004)

Osa eliitistä katsoo rahoittaneensa jo tarpeeksi suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ja nyt on käynnissä arvojen taistelu. Hyvinvointivaltion takaamaa tasa-arvoa ja sosiaalista turvaa uhkaavat rikkaiden uusitsekkyys ja uudenlainen kapitalismi.

KAI HIRVASNORO

Suomen Akatemian tutkimusohjelma syrjäytymisestä, eriarvoisuudesta ja etnisistä suhteista Suomessa (SYREENI) tuotto tiedon, että rikkain prosentti suomalaisista kasvatti runsaassa kymmenessä vuodessa tulojaan 122 prosentilla. Pienituloisimpien tulot polkivat paikallaan ja jopa alenivat.

Kymmenistä osahankkeista koostunut ohjelma oli käynnissä 2001-2003 ja sitä johti nykyisin Lapin yliopiston sosiologian professorina toimiva Vesa Puuronen. Projektin päätteeksi Puuronen kirjoitti oman yhteenvetonsa Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa, jonka on julkaissut Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitos. Puuronen pohtii hyvinvointivaltion muutosta laman jälkeen, ja katsoo, että nyt ollaan käännekohdassa, ideologioiden välisessä kamppailussa.



"Yhteiskunnan eliitti tavoittelee hyvinvointivaltion alasajoa. Hyvinvointivaltio on ollut ja on edelleenkin yhteiskunnan rakenteelliselta tasolta tarkasteltuna tulonjakojärjestelmä, joka ottaa parhaiten ansaitsevilta ja varakkaimmilta ryhmiltä ja antaa huonommin ansaitseville ja köyhemmille ryhmille. Tälle menolle pitäisi nyt saada loppu niiden mielestä, jotka ovat hyvinvointivaltiossa antavana osapuolena."

Vesa Puurosen mukaan osa aiemmin hyvinvointivaltiota tukeneista yhteiskuntaryhmistä on nyt kääntänyt sille selkänsä. He eivät enää halua osallistua heikommista lähtökohdista ponnistavien tukemiseen verojen ja palvelujen kautta, koska tämän näkemyksen mukaan ne uhkaavat syöstä Suomen kilpailukyvyttömään tilaan, josta hekään eivät selviä hyvinvoivina ja varakkaina.

"Itsekkyys
kasvanut"

"Kysymys ei siis ole siitä, etteikö hyväpalkkaisilla palkansaajilla, suurten pääomatulojen saajilla ja suurten omaisuuksien omistajilla olisi kykyä maksaa suurempia veroja, kysymys on siitä, että heillä ei ole siihen enää halua."

Hyvinvointivaltio ei ole estänyt rikkaita rikastumasta.

"Nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kriisin perimmäinen syy ei olekaan rikkaita uhkaava köyhyys vaan heidän kasvanut itsekkyytensä: parhaiten toimeentulevat ihmiset eivät enää halua kantaa muiden taakkaa. Itsekkyyden murtuminen on hyvinvointiyhteiskunnan kriisin ratkaisun edellytys."

Pohjoismainen malli
on tasa-arvoisin

Tuoreessa, vuonna 2004 valmistuneessa kansainvälisessä tutkimuksessa 23 hyvinvointivaltiota jaettiin kuuteen erilaiseen malliin 85 eri mittarin perusteella. Sen mukaan pohjoismaiseen malliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska. Mallin piirteitä ovat laaja, universalistinen sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat.

"Jos hyväksytään yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi ihmisten tasa-arvo, suhteellisen korkea hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus, voidaan kansainvälisten vertailujen perusteella väittää, että pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on paras tiedossa oleva tapa päästä tavoitteisiin", Vesa Puuronen tulkitsee tutkimusta.

Hänen mukaansa hyvinvointivaltiota uhkaa myös uusi kapitalismi, kvartaalitalous, jossa pääoma on muuttunut hyvin nopeaksi, jolloin sen toiminnan logiikka ja suhde paikallisiin yhteisöihin ja kansallisvaltioihin on muuttunut perustavasti. Vanhassa kapitalismissa tuotettiin jotain hyödykettä, joka myytiin markkinoilla käypään hintaan. Uusi kapitalismi näyttää perustuvan lähinnä pääoman nopeisiin liikkeisiin kansainvälisillä osakemarkkinoilla. Puurosen mukaan hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus niin Suomessa kuin muuallakin riippuu siitä, saadaanko nopea pääoma aisoihin. Tobinin veron kaltainen ratkaisu olisi keino hidastaa pääoman liikkeitä.

Ennen tausta
määräsi tulevaisuuden

Kun hyvinvointivaltiota nyt kritisoidaan liiasta anteliaisuudesta, tehottomuudesta ja kilpailukyvyn vaarantamisesta, niin on hyvä muistaa, mitä meillä oli ennen sitä. Vesa Puurosen mukaan ennen hyvinvointi-Suomea ihmisen mahdollisuus selvitä elämässään riippui pitkälti sosiaalisesta taustasta. Köyhien lapsia kuoli enemmän ja nuorempina kuin rikkaiden lapsia. Köyhät elivät lyhyemmän ja usein kivuliaamman elämän kuin rikkaat. Köyhien lasten mahdollisuus saada koulutusta oli rajallinen. Samoin naisten mahdollisuus päästä työelämään ja taloudelliseen riippumattomuuteen ennen 1960-luvun päivähoitouudistuksia. Eivätkä tavallista palkkatyötä tehneet eläkeläiset matkustelleet Espanjassa ennen hyvinvointiuudistuksia.

Mutta nyt on syntynyt (synnytetty) arvoristiriita eliitin ja kansalaisten välillä. Kansa tukee hyvinvointivaltion tuomaa sosiaalista turvallisuutta, mutta osa eliitistä katsoo uhrautuneensa jo tarpeeksi. Sen takia muun muassa tuoreella EVA-raportilla ajetaan kansalaisiin kriisitietoisuutta, jotta hyvinvointivaltion palveluiden leikkaaminen olisi helpompaa.

Kapitalismin
vastaisku

Vesa Puuronen katsoo myös vasemmistopuolueiden ja ay-liikkeen menneen 1990-luvulla tähän menoon mukaan. Lipposen hallitusten oikeistolaiset valtiovarainministerit Iiro Viinanen ja Sauli Niinistö toteuttivat hänen mukaansa avoimen uusliberaalia talous- ja sosiaalipolitiikkaa valtiovarainministeriön demarivirkamiesten tuella, vaikka hallituksessa istui niin SDP kuin Vasemmistoliittokin.

Samaan aikaan ay-liikkeen vaikutusvalta ja -halu väheni Puurosen näkemyksen mukaan poliittisella kentällä. Väitettään hän perustelee lakkojen määrän romahtamisella runsaassa kymmenessä vuodessa. Vuonna 1990 Suomessa oli 455 työtaistelua ja 935 000 lakkopäivää. 2002 lakkoja oli enää 76 ja lakkopäiviä alle 71 000.

"Kapitalismi iski Suomessa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa takaisin vallaten hyvinvointivaltiolle menettämiään markkinoita ja kääntäen tulonjaon kehityssuunnan pääoman hyväksi. Tuloksena on ollut hyvinvointivaltion heikentäminen ja taloudellisen sekä sosiaalisen epätasa-arvon, sosiaalisten ongelmien ja syrjäytymisen lisääntyminen."

"Hyvinvointivaltion puolustajat ovat viimeisen 15 vuoden aikana menettäneet asemiaan ideologian, politiikan ja talouden alueilla", Vesa Puuronen vetää tutkimukset yhteen.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005

Unto Mononen oli myös U-mies

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.10. 2005)




KAI HIRVASNORO

Reijo Taipaleen Satumaa ja Tähdet meren yllä. Mutta myös M.A. Nummisen Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa.

Suomen rakastetuimmalla (Toivo Kärjen ohella) tangosäveltäjällä Unto Monosella oli vähintään kahdet kasvot. Kaukokaipuuta ja romantiikkaa tihkuvien sanoitusten lisäksi Mononen oli 1960-luvulla tiukasti ajassa kiinni kulttuuriradikaalien tekstien parissa. Hän sävelsi tangoiksi nykyrunoilijoiden tekstejä sekä ainakin yhden silkan beat-runon. Se beat-runo on nyt ensimmäisen kerran levylle päätynyt turkulaisen toimittaja Harri Kumpulaisen teksti Ystäväni Gargantua vuodelta 1967.

Monosella oli siis muitakin yhteyksiä suomalaiseen undergroundiin kuin M.A. Numminen. Hän sävelsi ainakin yhden Jarkko Laineenkin runon, mutta sävellys on kateissa.

Somerolaisen Unto Mononen Yhdistyksen julkaisemalla singlellä tangon laulaa Mikko Perkoila. Toinen kappale levyllä on Harri Kumpulaisen ja Jaakko Salon Gargantuasta muokkaama perinteisempi tango Yötuuli, jonka esittää Eino Grön ja joka on aiemmin julkaistu toukokuussa 2003.

Cd-singleä on jaettu ainoastaan tiedotusvälineiden käyttöön eikä sitä ole myynnissä.

Unto Monosen syntymästä tuli kuluneeksi 75 vuotta 23.10. 2005. Hän teki itsemurhan Somerolla kesäkuussa 1968.

Aperitiivillä Salossa
VR:n puistikossa

Harri Kumpulainen tutustui Unto Monoseen vuonna 1966. Ensitapaaminen osui Salon rautatieaseman puistikkoon, jossa pieni herraseurue oli nauttimassa aperitiiveja ennen lounasta.

Kumpulainen toteaa levyn oheisvihkosessa muistavansa kohtaamisen hyvin:

”Jouduin rahoittamaan herraseurueen varsinaisen lounaan, siis maksamalla jo nautitun Aperitan jälkeen hankittavan Vinetto-pullon, joka noudettiin Salon Vilhonkadun Alkosta.”

Harri Kumpulainen oli tuolloin täyttänyt vasta 18 vuotta. Unto Mononen oli 36-vuotias, mutta hän hakeutui mielellään itseään nuorempien seuraan ja arvosti myös rock-musiikkia.

Varsinaiseen yhteistyöhön Kumpulainen ja Mononen päätyivät seuraavana vuonna. Harri Kumpulainen oli tilapäistöissä Halikon piirimielisairaalassa, johon M.A. Numminen toi Unto Monosen katkolle.

Pahimman olon mentyä ohi Mononen alkoi haikailla takaisin töiden pariin. Häneltä oli tilattu sävellyksiä kiilalaisten runoilijoiden teksteihin Kiilan 35-vuotisjuhlaan tehtävään radio-ohjelmaan. Runoja etsittäessä Unto Mononen törmäsi myös Harri Kumpulaisen teksteihin, joista Iltapäivä päätyi Monosen uudelleen nimeämänä myös vappuna 1968 radioituun ohjelmaan ja myöhemmin levyllekin. Mononen antoi sille runon tunnelman takia nimen Japanilainen iltapäivä.

Mononen sävelsi
yhden rokin

Harri Kumpulaisen Kuumetauti on nimellä Kuumeen polte Unto Monosen ainoa rock-sävellys ja se löytyy Japanilaisen iltapäivän tapaan levyltä Tango Unton Muistolle.

Myös Ystäväni Gargantuan Unto Mononen löysi Harri Kumpulaisen kirjahyllystä ja sävelsi sen saman tien.

Laulu unohtui vuosiksi, kunnes Unto Monosen elämänkertaa kirjoittavat Petteri Pelkki ja Heikki Metsämäki törmäsivät siihen. Sävellys löytyi M.A. Nummiselta ja kopio siitä Jaakko Salolta. Sävellystä muokannut Salo ei halunnut sitä Monosen muistolevylle vaan talteen myöhempää käyttöä varten. Myöhemmäksi käytöksi kaavailtiin uutta Eino Grönin Monos-levyä syksyllä 2002, mutta Jaakko Salo kuoli sitä ennen.

Levy päätettiin kuitenkin tehdä. Jarmo Tinkala sovitti 12 aiemmin levyttämätöntä Unto Monosen sävellystä ja niistä syntyi toukokuussa 2003 julkistettu Eino Grönin levy Yötuuli. Nimikappale on Jaakko Salon Gargantuasta muokkaama tango.

Nyt levytetyn alkuperäisen Gargantuan sovitti Mikko Perkoilalle Janne Louhivuori.

Harri Kumpulaisen mukaan Gargantuan tekstissä ei ole kyse homoerotiikasta, vaan pettymyksestä 1960-luvun kulttuuriradikaalien myöhempiin vaiheisiin ”tiukan totalitarismin kannattajina.”

Runon viesti on hänen mukaansa tämä: Varo järjestelmiä. Järjestelmä sitoo talutushihnaan, ja jos et kulje hihnassa, se hirttää.

Eikä hihnatta kulkevakaan ole vapaa.

”Sinut on vain laskettu juoksutarhaan. Karkaa heti kun tulee tilaisuus.”

Harri Kumpulainen 1967:
Ystäväni Gargantua

Oi Gargantua, ystäväni Gargantua
Rabelais´n kuppatautiset, vesipäät,sankkerin vaivaamat,Suuri Gargantua,vähämieliset, vaivaiset nuijat joka puolelta:
ystäväni, satu teille on kaunis ja hentomielinen.
Ystäväni, oi Suuri ja vahva Gargantua, rakastettuni, Sanasi on minulle jalkaini lamppu.Oi Gargantua, pyllynpyyhkimiskeinosi on mainio,oi Gargantua, kalukukkarosi on maailman mahtavin.Oi Gargantua, mistä otat paremman palvelijan kuin minä?
Oi Suuri Gargantua, sinun jalkojesi juuressa tahdon istua, kuunnella jylisevää ääntäsi, heikkomielistä nauruasi. Tahdon ihailla sontaista partaasi.
Gargantua, Gargantua, Gargantua, Gargantua!
Hiljaa noutaisin lisää viiniä,hiljaa varjelisin öljylamppuja,hiljaa sytyttäisin piippusi.
Gargantua, Gargantua, Gargantua.Voisimme lukea yhdessä Hourupää Ginsbergin runoja, laulaa.
Niin, Gargantua,miksisinäetenäävälitä?