Näin Suomi syöksyi 1990-luvun lamaan, osa 2

1990 oli kohtalon vuosi

Harri Holkerin hallituksen aloittaessa keväällä 1987 talouden tila näytti suotuisalta. Talous kasvoi, kotitalouksien tulot nousivat selvästi.Vaihtotaseen alijäämä oli kasvamassa, mutta suhdannenäkymät olivat hyvät.

Vaihtotaseen alijäämään alettiin toden teolla kiinnittää huomiota maaliskuussa 1989 talousneuvoston raportissa. Siinä varoitettiin mm. velkaantumisriskin aliarvioinnista ja teollisuuden kilpailukyvyn heikkenemisestä. Raportin kriisiskenaariossa kuvattiin melko tarkkaan se, mitä pari vuotta myöhemmin tapahtui: Korot nousevat, konkurssit ja työttömyys lisääntyvät.

Raportti kuitenkin erehtyi arvioidessaan Suomen ajautuvan 1990-luvulla pysyvään korkean työttömyyden, alhaisen investointiasteen ja pysyvän vaihtotasealijäämän tilaan.

Talousneuvoston silloisen pääsihteerin Seppo Leppäsen mukaan raporttia ei otettu kovin vakavasti:

"...niin Suominen kuin Liikanen aika korskeasti totesivat, että kyllä asia hoidetaan niin ettei tämmönen kriisivaihtoehto toteudu."

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tapani Mörttinen piti talousneuvoston sihteeristön suosituksia teoriaherrojen ajatteluna ja SDP:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaa Liisa Jaakonsaarta ärsyttivät"talouspoliittiset mullahit."

"Ylikuumenemisen
jälkilämmössä"

Vuonna 1990 talouden näkymien heikkeneminen oli jo ilmeinen tosiasia. Reaalikorko oli korkea, yritysten kannattavuus heikkeni, pörssikurssit ja asuntojen hinnat laskivat, mutta työllisyys pysyi vielä hyvänä. Hallituksen piirissä tunnelmat olivat kuitenkin virallisen optimistisia. Valtiovarainministeriön suhdannekatsauksessa helmikuussa tilanteesta annettiin kohtuullisen myönteinen kuva ja samaan aikaan Harri Holkerin valtiosihteeri Matti Korhonen kirjasi ajatuksiaan:

"Tästä eteenpäin hallitus kypsyttelee ylikuumenneen talouden jälkilämmössä vaalikauden uutisleipiä ja saattaa hyvinkin saada äänestäjät vielä puolelleen."

Maaliskuun alussa Erkki Liikasen (sd.) tilalle valtiovarainministeriksi noussut Matti Louekoski (sd.) oli kuitenkin kerännyt alkuvuoden talousennusteita ja pannut merkille, että joka ainoassa käyrät osoittivat alas. VM:n ylijohtaja Sixten Korkman oli hälyttänyt taloustilanteesta jo pitkään. 2. maaliskuuta hän saattoi todeta talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa, että kriisiuralla ollaan. Hallitus päättää, kumpi vaihtoehto toteutuu, kriisi vai pehmeä lasku.

"Kriisitunnelma
vie vaalitappioon"

Talouspoliittinen ministerivaliokunta käsitteli asiaa viikko myöhemmin. VM:n budjettiosasto nosti tavoitteeksi valtion menojen pitämisen ennallaan vuonna 1991, kun ne todellisuudessa olivat kasvamassa 6 prosentilla. Ministerit pohtivat, millä keinoilla säästöjä voitaisiin saada aikaan, kun kriisitunnelmaa ei edelleenkään ollut olemassa.

"Keskeistä on, miten synkkä sanoma saadaan kaikille tietoon", pohti Christoffer Taxell (r.). Kokoomuksen Ilkka Suominen torjui kriisitunnelman levittämisen, koska se johtaa vaalitappioon. Vuoden 1991 budjetin valmistelussa ministerit olivat haluttomia sitoutumaan valtiovarainministeriön esittämiin kehyksiin ja valtiovarainministeri Matti Louekoski torjui budjettiriihen alla elokuussa säästölakien säätämisen.

Budjettiriihessä VM:n esitykseen tehtiin suuria muutoksia, mutta budjetin lähetekeskustelussa syyskuussa Louekoski katsoi valtiontalouden olevan hyvässä kunnossa.

Neljän miljardin
aukko eduskunnassa

Vain pari viikkoa lähetekeskustelun jälkeen SDP:n eduskuntaryhmä vaati budjettiin lisää muutoksia. Neuvotteluja hoiti ryhmän varapuheenjohtaja Saara-Maria Paakkinen.

"Hän sanoi, että olisi noloa jättää kaveri kokonaan ilman, että laitetaan teillekin lisäyspakettiin jotain", kertoi kokoomuksen eduskuntaryhmän silloinen puheenjohtaja Iiro Viinanen Risto Rankille tammikuussa 2000. SDP:n ja kokoomuksen paketin vaikutukset julkiselle sektorille olivat vuositasolla 768 miljoonaa markkaa.

Samaan aikaan, kun hallituspuolueet lisäsivät menoja eduskunnassa, huomattiin VM:n budjettiosastolla toisenlaisia muutostarpeita. Valtion tulot olivat jäämässä 2 miljardia ennakoitua pienemmiksi ja menopaineet olivat mm. öljyn hinnan nousun takia 1,3-1,6 miljardia ennakoitua suuremmat eli oli syntynyt lähes 4 miljardin markan aukko.

Hallitus ryhtyi pohtimaan budjetin leikkaamista marraskuun lopulla. Talouspoliittiselle ministerivaliokunnalle esitettiin runsaan miljardin menoleikkauksia pakettina, jonka hallitus voi itse hyväksyä. Tuloromahdusta ei yritetty kattaa säästöillä, vaan pääasiassa lainanotolla.

Eduskunta hyväksyi lopulta budjetin, jonka menot olivat 0,8 miljardia suuremmat, mutta tulot 3,9 miljardia pienemmät kuin hallitus esitti.

Kirjoitus perustuu Risto Rankin väitöskirjaan Haltia vai haltija? - Holkerin hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta.