Länsimaiden ay-liikettä painostetaan Kiina-ilmiöllä

ILO:n toimitusjohtaja Kari Tapiola:

Työehdot alas tai
tuotanto viedään pois

(Kansan Uutisten Viikkolehti, syksy 2004)

Kun länsiyritykset siirtävät tuhansia työpaikkoja kehitysmaiden vapaatuotantoalueille, niin miten käy työehtojen niiden kotimaissa? Kansainvälisen työjärjestön ILO:n toimitusjohtajan Kari Tapiolan mielestä nyt on poikkeuksellisen paljon ilmassa sitä, että työehtoja pyritään heikentämään uhkaamalla tuotannon siirtämisellä muualle.

KAI HIRVASNORO

Valtiot kilpailevat sijoittajista, ja mikä muu silloin olisi kilpailuvalttina kuin alhaiset työvoimakustannukset: Alle puolen dollarin tuntipalkka, lähes rajattomat joustot, ei järjestäytymisoikeutta, pitkä verovapaus. Siinä houkuttimia, joiden vuoksi niin sanottujen vapaatuotantoalueiden määrä pääasiassa kehitysmaissa kasvaa hurjaa vauhtia.

Lisää porkkanoita: Pidempi työaika kuin maan laki sallii, pakolliset ylityöt eikä välttämättä ylityökorvauksia. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan vuonna 2002 maailmassa oli 3 000 vapaatuotantoaluetta, joissa työskenteli 43 miljoonaa työläistä. Vuonna 1975 vyöhykkeitä oli 25 maassa 79. Nyt niitä on 116 maassa. Vapaatuotantoalueista tai erikoistalousalueista 2 000 on Kiinassa.

Vapaatuotantoalueilla tehdään vaatteita ja elektroniikan kokoonpanotöitä.Työläiset ovat etupäässä naisia, joissain tehtaissa jo 90-prosenttisesti. Maailman vapaiden ammattiliittojen vuosi sitten kokoaman raportin mukaan naiset ovat haluttua työvoimaa, koska he ovat näppärämpiä ja nöyrempiä kuin miehet ja suostuvat tekemään työtä pienemmällä palkalla. Nöyryytensä takia he eivät liity yhtä helposti ammattiliittoihin kuin miehet.

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK julkaisi kesäkuussa 2004 Työmaana maailma -lehden erikoisnumeron vapaatuotantoalueista. Sen mukaan Bangladeshissä vapaatuotantoalueilla työskentelevistä naisista vain yhdeksän prosenttia sai tauoillaan liikkua ulos ilman erillistä lupaa. Miehistäkin alle puolella oli vapaa liikkumisoikeus. Dhakassa naiset lukitaan yövuoroissa tehtaisiin, ja tulipalot ovat vieneet satojen käytännössä vangittujen tehdastyöläisten hengen eri kehitysmaissa.

Ei vain hyvää
eikä vain pahaa

Vapaatuotantovyöhykkeiden nopea lisääntyminen on yksi osa maailmantalouden kansainvälistymistä, globalisaatiota. ILO:n toimitusjohtajan Kari Tapiolan mukaan kyseessä on kuitenkin monisyinen ilmiö, ei pelkkä riisto.

- Me teimme ILO:ssa asiasta melko perusteellisen selvityksen vuonna 1998. Mielenkiintoista oli havaita, että vapaatuotantoalueita löytyy myös teollisuusmaiden sisältä. Yhdysvalloissa on paljon näitä erityisalueita.

- Meidän selvityksemme päätyi siihen, etteivät tällaiset vyöhykkeet ole yksioikoisesti pahoja eivätkä hyviä, Tapiola kertoo.

Hyvistä kokemuksista Kari Tapiola mainitsee Irlannin talouskehityksen, joka on pitkälti perustunut siihen, että melkein koko maa toimi aikoinaan tietyn asteisena vapaavyöhykkeenä. Mauritius taas on esimerkki maasta, jossa vapaavyöhykkeet ovat integroituneet sen omaan talouskehitykseen.

- Mutta sitten on alueita, jotka eivät ole päässeet mukaan yleiseen kehitykseen, vaan ovat pysähtyneet paikoilleen ja niissä pyritään ainoastaan tuottamaan halvalla antamalla verohelpotuksia ja poikkeuksia työlainsäädäntöön, estämällä työntekijöiden neuvotteluoikeuksia ja pitämällä palkkataso matalalla.

ILO:n johtopäätös on se, että vapaavyöhykkeistä voi olla hyötyä, jos ne integroituvat tietyn ajan kuluessa maan taloudelliseen kehitykseen ja lakkaavat olemasta erityisvyöhykkeitä.

- Mutta jos ne eivät pääse pois erityisasemastaan, ne jäävät halpatuotantokummajaisiksi, jotka eivät viime kädessä tule kehittämään taloudellista kasvua, painottaa Tapiola.

Nicaraguaan ei
jää yhtään cordobaa

Onko vapaatuotantovyöhykkeistä sitten ollut hyötyä kehittyville talouksille ja ennen kaikkea niiden kansalaisille? Kari Tapiolan mukaan esimerkiksi Kiinassa on, mutta tiedot ovat ristiriitaisia. Maailmanpankin mukaan köyhien määrä laski Kiinassa vuonna 2001, mutta heinäkuussa 2004 sanomalehti Peking News kertoi, että vuonna 2003 köyhyydessä elävien ihmisten määrä lisääntyi maassa ensimmäisen kerran 25 vuoteen. Kiinassa köyhyysraja on alle 77 dollarin vuositulot (Tietoaika 8/2004).

Bangladeshissa ja Sri Lankassa loukataan jatkuvasti työntekijöiden perusoikeuksia. Sama koskee Tapiolan mukaan useita Keski-Amerikan valtioita. Ja Keski-Amerikassakin on eri maiden suhteen suuria eroja esimerkiksi palkoissa. Costa Ricassa vapaatuotantovyöhykkeiden keskipalkka on 1,69 dollaria tunti, Nicaraguassa 0,38 dollaria. SASK:n Työmaana maailma -lehdessä Nicaraguan kauppaministeriön edustaja Dean Garcia iloitsee vapaatuotantovyöhykkeistä sosiaalisen ja teknisen kehityksen näkökulmasta, ja kertoo, että maan tekstiilitehtaat vievät USA:n markkinoille vaatteita 250 miljoonan dollarin edestä. Paljonko tästä rahamäärästä jää Nicaraguaan? Ei mitään. Vapaatuotantoalueilla toimivat yritykset eivät maksa minkäänlaisia veroja. Nicaraguan lait takaavat järjestäytymisoikeuden, mutta käytännössä hallitus ja yritykset estävät ammattiliittojen toiminnan.

Oikeudet tunnustetaan,
periaatteessa...

ILO on tänä vuonna selvittänyt sitä, miten järjestäytymisoikeus ja kollektiivinen neuvotteluoikeus toteutuvat maailmassa. Näiden osalta vapaatuotantoalueet erottuivat, eivätkä edukseen.

- Konkreettisesti olemme olleet näiden asioiden kimpussa nimenomaan Bangladeshissa. Edistys on hidasta, Tapiola sanoo.

Mutta sitä kuitenkin on.

- Vähitellen ollaan tultu siihen, että työntekijöiden perusoikeudet tunnustetaan periaatteessa. Mutta siitä periaatteesta käytäntöön on vielä melkoinen matka.

Vastassa ovat sekä yritykset että hallitukset.

- Varsinkaan pohjoisamerikkalainen yrityskulttuuri ei kovin herkästi kollektiivista neuvottelutoimintaa suosi. Ja hallitukset ovat sellaisessa tilanteessa, etteivät ne välttämättä suoraan pane vastaan, mutta kun ne eivät näe itsellään vaihtoehtoja, niin ne antavat tämän tapahtua. Pahimmissa tapauksissa ne jopa houkuttelevat yrityksiä sanomalla, että täällä ei ammattiliittoja ole, neuvotella ei tarvitse ja palkkataso on alhainen, KariTapiola kertoo.

ILO:n normiston mukaan erityisalueilla ei kuitenkaan voi olla poikkeamia ammattiyhdistysoikeuksien tai kollektiivisen neuvottelutoiminnan suhteen.Valtio, missä ne eivät ole voimassa, rikkoo kansainvälisiä sopimusvelvoitteita. Tällaisissa tapauksissa ILO voi esittää paheksuvia kannanottoja, mutta pakotejärjestelmiähän sillä ei ole. Neuvotteluja kyllä käydään, mutta kyseessä on pitkä prosessi, Tapiola muistuttaa.

Levi's-farkut
jättivät USA:n

Vapaatuotantovyöhykkeiden määrä kasvoi voimakkaasti vuosituhannen vaihteessa. Kari Tapiolan mukaan kyse on maailmantalouden rakennemuutoksesta ja kansainvälistymisestä.

- Yhä enemmän teetetään varsinkin elektroniikka- sekä tekstiili- ja vaatetusalan työtä alihankkijoilla. Eiväthän isot urheiluväline- ja vaatefirmat välttämättä itse kauhean paljon tuota. Eri maat kilpailevat sillä, kuka saa sitä tuotantoa, hän muistuttaa.

Esimerkiksi periamerikkalainen farkkufirma Levi's ilmoitti viime syksynä sulkevansa viimeisetkin tehtaansa Pohjois-Amerikassa. Tuotantoa siirrettiin Haitin vapaatuotantoalueille.

Kiinassa kuilu
kasvaa

Kari Tapiolan mukaan ILO antaa verrattain puhtaat paperit länsiyrityksille, jotka ovat kuin magneetin vetämänä siirtäneet tuotantoaan Kiinaan. Eivät niissä työläisten oikeudet ainakaan huonommat ole kuin kiinalaisissa yrityksissä.

- Kiinan työelämän oikeuksien ja yleensä työmarkkinoiden ongelma on pikemminkin rapautuva vanha valtiojohtoinen yritystoiminta, josta työpaikkoja katoaa ja jossa on aika paljon levottomuuksia. Siellä on mielenosoituksia ja lakkoja. En minä ole kuullut samanlaisista ristiriidoista näissä ulkomaalaisissa yrityksissä.

Samalla kuitenkin kasvaa kuilu kasvavan ja rapautuvan teollisuuden välillä, sekä kaupungin ja maaseudun välillä.

- Kiinalaiset ovat todenneet, että tämä sisäinen muutos tuottaa heille suuria sopeuttamisongelmia.

Mutta Kiinan mittasuhteissa suurimmat ongelmat eivät kuitenkaan synny siitä tuotannosta, joka siirtyy Kiinaan. Ulkomaisten yritysten työpaikat ovat Tapiolan mukaan haluttuja ja palkka kiinalaiseen tulotasoon verrattuna paremmasta päästä.

Ay-liikettä painostetaan
Kiina-ilmiöllä

Tuhansia työpaikkoja on siirretty länsimaista huonompien työehtojen piiriin vapaatuotantoalueille. Käytetäänkö työpaikkojen siirtämistä kiristyskeinona työehtojen huonontamiseksi myös länsimaissa?

- Juuri tällä hetkellä minusta on syytä olla huolissaan, Kari Tapiola sanoo.

- Nyt on poikkeuksellisenkin paljon ilmassa sitä, että painostetaan ammattiyhdistysliikettä löystämään ja hyväksymään huonommat ehdot uhkaamalla tuotannon siirtämisellä jonnekin muualle. Viime aikoina tätä on käytetty ennen kaikkea Euroopan unionin sisällä, jossa 35 tunnin työviikko on sekä Ranskassa että Saksassa asetettu kyseenalaiseksi. Tämä on huolestuttava piirre.

- Myönteistä on se, että tästä kuitenkin neuvotellaan. Tämä ei tapahdu niin, että yritys yhtenä päivänä panee lapun luukulle, ovet kiinni ja muuttaa yön aikana jonnekin muualle. Tällaistakin on maailmassa nähty.

Kari Tapiolan mielestä asiaa pitää katsoa laajemmalla perspektiivillä. Jos työntekijät tekevät myönnytyksiä, niin pyydetäänkö jatkossa lisää myönnytyksiä? Vai onko kysymyksessä osa yritysstrategiaa, jolla katsotaan, millä tavalla yritys kokonaisuudessaan toimii uuden EU:n alueella.

- Olen aina ollut sitä mieltä, että jos ollaan tilanteessa, missä ammattiyhdistysliike joutuu myönnytyksiä tekemään, niin silloin pitää katsoa kokonaisuutta. Kyllä sen pitäisi sitten kuitenkin lisätä ay-liikkeen pitemmän tähtäimen vaikutusmahdollisuutta tuleviin päätöksiin ja tulevaan työllisyyskehitykseen.

Yhteiskunnan vastuulla on sitten Tapiolan mukaan katsoa, että kun työn uusjakoa maailmassa tapahtuu, niin millä keinoilla työntekijöitä autetaan sopeutumaan ja mitä muuta toimintaa voidaan kehittää.

Kauppajärjestöä
koko asia ei kiinnosta

Kansainvälisen ay-liikkeen vuosi sitten julkaisemassa raportissa valitettiin sitä, ettei maailman kauppajärjestö WTO ole kiinnostunut "työläisten riistämisestä ympäri maailmaa" eikä pyrkimyksistä vähentää kustannuksia ja lisätä voittoja heikentämällä työoloja. Koska kansainväliset kauppasopimukset eivät tue ILO:n vähimmäisnormeja, negatiivinen kierre jatkuu hallitusten kilpaillessa sijoituksista toisiaan vastaan halvalla työvoimalla, verohelpotuksilla ja muilla myönnytyksillä.

Kari Tapiolan mukaan WTO:ssa suhtaudutaan kysymykseen työehdoista niin, ettei asia heille kuulu, hoitakaa asiat ILO:ssa.

- Minä kyllä sanoisin, ettei niitä voida hoitaa yksinomaan ILO:ssa eikä niitä pidä hoitaa myöskään yksinomaan WTO:ssa. Tarvitaan enemmän dialogia kauppapoliittisten, kehityspoliittisten, työllisyyspoliittisten ja työelämän perusoikeusprosessien välillä. Ei WTO:lle pitäisi olla vierasta tehdä analyysiä siitä, missä olosuhteissa kaupan kehittäminen onnistuu parhaiten, missä ei, ja mitkä ovat seuraukset yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Ei WTO:n pidä niin herkkä olla, että jos joku sanoo, että on tällä nyt seurauksia työelämän perusoikeuksiin, niin WTO sanoo, ettei näistä asioista täällä voida puhua. Meidän pitää voida puhua yhä enemmän näistä eri puolista.

Ei Tapiolakaan sitä tarkoita, että WTO:n pitäisi ryhtyä kehittämään omia työnormejaan. Ne kuuluvat ILO:lle.

Työsuojelu usein
aivan alkuasteella

ILO:n perusnormien rikkominen vapaatuotantoalueilla merkitsee useimmissa tapauksissa sitä, että niissä rikotaan kyseisen maan omia lakeja. ILO:n perusoikeussopimukset on laajalti ratifioitu. Toinen asia on sitten se, onko näillä mailla kykyä noudattaa sopimuksia ja pystyvätkö ne valvomaan asiaa. ILO aloitti vuonna 1996 Bangladeshissä lapsityövoiman käytön valvonnan yhteistyössä teollisuuden kanssa. Samaa metodia on sen jälkeen käytetty muuallakin. Alle 14-vuotiaat lapset siirretään tuotannosta kouluun ja myös valvotaan, että he pysyvät siellä.

- Me pystyimme kehittämään tällaisen metodologian maassa, jossa valitettavasti työsuojeluhallinto on niin heikko, että vaikka he tarkastaisivat seitsemänä päivänä viikossa niin monta tuotantolaitosta kuin mahdollista, niin kestäisi useita vuosia ennen kuin he tulisivat samaan paikkaan uudestaan. Tämän ongelman yksi tekijä on se, että resursseja ei kerta kaikkiaan ole näiden periaatteessa hyväksyttyjen säännösten noudattamiseen.

Kari Tapiola korostaa, ettei syyllistä kehitysmaiden harvoja työsuojeluviranomaisia. Asia on vain niin, että kun ILO on aloittanut perusoikeusohjelmat Kenian ja Tansanian kaltaisissa maissa, niin liikkeelle lähdetään siitä, että paikallisilla viranomaisilla olisi kyniä ja paperia.

- Puutteet eivät aina johdu siitä, että valtiovalta sallisi tietoisesti väärinkäytökset, vaan niillä ei kerta kaikkiaan ole valvontakapasiteettia.

Ongelmia ei Tapiolan mukaan esiinny yleensä monikansallisten yritysten tytäryrityksissä. Niiden suorat sijoitukset ja suora työllisyysvaikutus on sen verran rajallinen, että näiden yritysten suoranaisella työvoimalla on siedettävät olot.

- Mutta se mikä tässä on räjähtänyt 1990-luvulta eteenpäin on alihankintatyö. Alihankintatyössä jopa monikansallisen yrityksen pääkonttori voi sanoa, ettei se hyväksy myyntiketjuunsa sellaista tuotantoa, joka on tehty normit alittavalla työllä. Mutta ei silläkään ole aina välttämättä mahdollisuuksia valvoa tätä.

Yritysten oma valvonta ei silti Kari Tapiolan mielestä korvaa ILO:n normistoa.

- Ei työelämän normien valvontaakaan pidä yksityistää. Se pitää pitää sekä julkisten viranomaisten vastuulla että tavallaan yhtenä kehitysindikaattorina.