Bushin skandaaleista huolimatta oikeiston ote pitää
Amerikkalaiset journalistit analysoivat
USA:n tulevaisuutta Viikkolehdelle
(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.12. 2005)
KAI HIRVASNORO
Ensin presidentti George W. Bush joutui todelliseen myrskyn silmään, kun liittovaltion kyvyttömyys paljastui kaikessa alastomuudessaan hirmumyrsky Katrinan runnellessa New Orleansin kaupunkia.
Irakin sodassa meni rikki 2 000 kuolleen amerikkalaissotilaan raja, ja sekasorto Irakissa jatkuu päivittäin.
Sitten Bush suututti kovakalloisimmat konservatiivitkin esittämällä avustajansa Harriet Miersin nimittämistä korkeimman oikeuden tuomariksi. Miersin äärikonservatiivisuudesta kun ei ollut mitään takeita.
Seuraavaksi tuli ilmi, että Bushin hallinto oli paljastanut CIA-agentti Valerie Plamen henkilöllisyyden julkisuuteen kostona siitä, että hänen miehensä, veteraanidiplomaatti Joe Wilson, ei löytänyt Nigeriasta Valkoisen talon kiihkeästi kaipaamia todisteita Irakin uraanikaupoista. Varapresidentti Dick Cheneyn esikunnan avainhenkilöihin kuulunut Lewis Libby on jo syytteessä ja Bushin hallinnon tärkeintä avustajaa Karl Rovea tutkitaan edelleen.
Ja viime aikoina Washingtonissa on jälleen taitettu peistä siitä, valehteliko ja kuinka paljon Bushin hallinto, kun se kiiruhti kohti Irakin sotaa.
Joko tässä on tarpeeksi? Joko George W. Bushin toinen presidenttikausi on lopullisesti pilalla ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan? Joko uuskonservatiivien pitkään jatkunut hegemonia Yhdysvaltain politiikassa on taittumassa? Onko Yhdysvallat käännekohdassa?
Republikaanit
hyötyvät virheistään
Viikkolehti kysyi asiaa neljältä Yhdysvaltain politiikan ammattimaiselta seuraajalta ja kommentaattorilta. He ovat Yhdysvalloissa ilmestyvien huomattavien laadukkaitten vaihtoehtolehtien johtavia toimittajia, joita Viikkolehti haastatteli sähköpostitse marraskuussa.
Vastaajat ovat San Franciscossa sijaitsevan Mother Jones -aikakauslehden päätoimittaja Russ Rymer, Wisconsinin osavaltiossa Madisonissa toimivan Progressive-aikakauslehden päätoimittaja Matthew Rothscild, kalifornialaisen LiP Magazinen päätoimittaja Brian Awehali ja Vermontin osavaltiossa ilmestyvän viikkolehti Vermont Guardianin yksi perustaja ja toimittaja Greg Guma.
Aluksi heiltä kysyttiin, mikä on George W. Bushin tilanne tällä hetkellä. Onko hänestä tullut poliittisesti kyvytön ns. rampa ankka ja pystyykö hän edistämään toiselle kaudelle kaavailemaansa poliittista ohjelmaa enää ollenkaan.
Useimmat olivat sitä mieltä, että niin toivottavaa kuin Bushin totaalinen kyvyttömyys olisikin, niin ei kannata vielä nuolaista.
Mother Jonesin Russ Rymer muistutti, että kaikesta huolimatta republikaaneilla on takanaan vahva vaalikoneisto, paljon rahaa ja halu pysyä vallassa keinolla millä hyvänsä.
– Ja vielä enemmän: Republikaanit ovat erittäin hyviä hyötymään omista virheistään. Koska he ovat vainoharhan ja pelon puolue, he syöttävät yleiseen ilmapiiriin vainoharhaa ja pelkoa. Esimerkki: Hallinto kieltäytyi ensimmäisen puolen vuoden aikanaan ottamasta Osama bin Ladenia ja terrorismia vakavasti. Tämän kyvyttömyyden seurauksena terroristit tuhosivat World Trade Centerin. Hallinto voitti lupaamalla suojella kansaa samanlaiselta katastrofilta, jonka se oli juuri antanut tapahtua.
Nyt republikaanit käyttävät Russ Rymerin mukaan hurrikaani Katrinaa samalla tavalla poliittisen ohjelmansa edistämiseksi. He haluavat alentaa palkkoja, koska se tekisi jälleenrakennuksesta halvempaa, purkaa sosiaalista turvaverkkoa entisestään hurrikaanin tuhojen korjausten rahoittamiseksi ja pilata ympäristöä poraamalla öljyä Alaskassa Meksikonlahden tuhojen korvaamiseksi.
Bush ehtii vielä
hyökätä Iraniin
Progressive Magazinen Matthew Rothschildin mukaan Bush on nyt haavoitettu karhu ja siksi vaarallinen.
– Vaikka hän ei voikaan tehdä kaikkea haluamaansa, hänellä on edelleen suunnattomasti valtaa. Todennäköisesti hän pystyy edelleen edistämään sisäpoliittista ohjelmaansa, joka on lisää veronkevennyksiä rikkaille, lisää sosiaalituen leikkauksia köyhille ja lisää sääntelyn purkua bisnekselle.
Ulkopolitiikassa Bush on Rothschildin mielestä entistäkin vaarallisempi:
– Ennen virkakautensa päättymistä hän on voinut hyvinkin hyökätä Iraniin, Syyriaan tai Pohjois-Koreaan. Ja joka tapauksessa hän jättää jälkeensä 140 000 sotilasta Irakiin.
Vermont Guardianin Greg Guma on toista mieltä. Bushin sisäpoliittinen ohjelma on kuollut ja skandaalit ovat syöneet hänen uskottavuuttaan niin, että omassakin puolueessa otetaan etäisyyttä presidenttiin.
– Mutta republikaanit hallitsevat kuitenkin kongressia ja Bushin hyvin konservatiivinen ehdokas tullee valituksi korkeimpaan oikeuteen. Se vaikuttaa tässä maassa vuosia ja siirtää korkeimman oikeuden ratkaisuja radikaalisti oikealle.
– Tulossa on todennäköisesti lisää skandaaleja, mutta eliitti ei siirrä Bushia syrjään. Hänet pidetään keulakuvana, mutta kongressin valta lisääntyy.
Bush ehkä mennyttä,
taustavoimat eivät
LiP Magazinen Brian Awehali muistutti, että luottamus George W. Bushiin on romahtanut poliittisen spektrin kaikilla laidoilla.
– Mutta tärkeämpää on se, ettei George Bush ole koskaan todella vedellyt naruista muutenkaan. Sen tekevät öljyoligarkit, joiden hyppysissä Yhdysvallat on. George Bush on vain heidän sylikoiransa, joten odotan uuskonservatiivisen ohjelman jatkuvan. Tosin ehkä aiempaa hitaammin Bushin ongelmien takia.
– En siis usko, että kyseessä on ollut Bushin ohjelma. Ja niitä joiden se on, eivät Bushin ongelmat häiritse. ”Hyväntahtoisempi” ja ”lempeämpi” demokraatti sopisi ehkä heidän suunnitelmiinsa nyt paremmin, Awehali ennakoi seuraavia presidentinvaaleja.
Oppositiota edustavat lehtimiehet tuntuivat erittäin turhautuneilta siihen, ettei Yhdysvaltain toisesta puolueesta, demokraateista, ole republikaanien haastajaksi eikä kunnon vaihtoehdoksi.
– Valitettavasti demokraatit näyttävät olevan avuttomia, pohti Russ Rymer Mother Jonesista.
Rymerin mukaan heissä näytti marraskuussa olevan hieman pontta, kun he vaativat Irakin sotaan johtaneiden valheiden käsittelyä senaatissa.
– Mutta heiltä puuttuu selkeä suunnitelma tuoda itsensä esille vaihtoehtona republikaanien hallinnolle. Luotettava vaihtoehto olisi sanoa, että veroja on korotettava ja terveydenhuolto kansallistettava, mutta sellaista ei kukaan halua sanoa.
Progressive Magazinen Matthew Rothschild syytti useimpien johtavien demokraattien olevan liian pelkureita haastaakseen edes Bushin Irakin sodan saati sitten amerikkalaisen imperiumin ajatuksen, jota Rothschild itse nimittää amerikkalaiseksi ylemmyyskompleksiksi.
– Pelkään, että vaikka Hillary Clinton olisi presidentti, hän pitäisi Yhdysvaltain joukot Irakissa, sillä hänen täytyisi näyttää kovuuttaan.
Molemmat puolueet
korruption vallassa
Greg Guma Vermont Guardianista oli optimistisempi. Muutama viikko sitten eri osavaltioissa pidetyt vaalit osoittivat hänestä, että heiluri on kääntymässä kohti demokraatteja ja uuskonservatiivien asialista mahdollista haastaa. Tätä edesauttavat ongelmat sekä Irakissa että kotirintamalla, varsinkin USA:n talouden katastrofaalinen tila.
LiP Magazinen Brian Awehali suhtautui demokraattien vaihtoehtoon äärikyynisesti:
– Demokraattien on vaikea haastaa republikaaneja, koska he saavat suurimman osan kannatuksestaan samalta yhtiösektorilta eivätkä he ole onnistuneet kertomaan, mitä he todella ajavat. He asemoivat itsensä vain sillä, että eivät ole republikaaneja. Minun näkökulmastani molemmat puolueet ovat korruptoituneita ja niin kauan kuin ei tule muutoksia kaksipuoluejärjestelmään, vain vähän voi muuttua.
Awehali myös korosti, ettei uuskonservatiivien hegemonia amerikkalaisessa politiikassa ole häviämässä mihinkään. Russ Rymerin tavoin hän katsoo oikeiston vain hyötyvän epäjärjestyksestä ja katastrofeista.
– Karl Roven vaikutusvalta on todennäköisesti vähentynyt, mutta en usko, että hän tai Dick Cheney joutuvat oikeuteen teoistaan. Tähän on monta syytä, mutta tärkein on se, että New York Times on kaulaansa myöten samassa suossa ja Cheneyn tai Roven jahtaaminen vahingoittaisi heidän omaa uskottavuuttaan. He antoivat potkut Judith Millerille, amerikkalainen yleisö väsyy koko juttuun ja joku uusi kriisi kerää kaiken huomion.
Brian Awehalin mukaan myös demokraatit ovat osa uuskonservatiivista liikettä, tosin vähän ihmiskasvoisempi kuin republikaaninen puolue.
Demokraattivalta
lisäisi yhteistyötä
Jos demokraatit kuitenkin nousisivat Yhdysvalloissa valtaan, niin mikä muuttuisi varsinkin ulkopolitiikassa?
Kaikki vastaajat olivat sitä mieltä, että Yhdysvallat suhtautuisi aiempaa myönteisemmin monenkeskisiin kansainvälisiin järjestöihin ja eristäytyisi vähemmän.
– Demokraatitkin kannattavat amerikkalaista imperiumia, mutta enemmän talouden kuin Bushin hallinnon cowboy-politiikan kautta, arveli Brian Awehali.
Greg Guman mukaan demokraatit ryhtyisivät rakentamaan uudelleen liittolaismaiden kanssa vaurioituneita suhteita. Sen sijaan ajatusta Irakista vetäytymisestä hekään eivät kannata.
– Vie aikansa päästä irti ”terrorismin vastaisen sodan” retoriikasta eikä yksikään johtava demokraatti näytä valmiilta todella haastamaan tämän konfliktin perusteita.
Sisäpolitiikassa demokraattivalta johtaisi Guman mukaan siihen, että fundamentalistisen moralismin vaikutus sosiaaliohjelmiin vähenisi.
Russ Rymer korosti, että useimmat republikaanihallinnotkin ovat olleet varovaisempia voimankäytössä ja herkkäkorvaisempia maailman mielipiteelle kuin George W. Bushin. Demokraatit olisivat avoimempia kansainvälisille järjestöille ja sopimuksille, ja kehitysavussa ne pistäisivät avun tehokkuuden ideologisten näkökohtien edelle.
– Demokraatit ymmärtäisivät muun maailman kumppanina eivätkä kilpailevana voimana. On tärkeää ymmärtää, ettei nykyinen ”Yhdysvallat ensin” -politiikka ole hyödyttänyt Yhdysvaltoja, vaan se on vahingoittanut vakavasti meidän etujamme. Joten parasta, mitä demokraatit voisivat tehdä olisi palauttaa ulkopolitiikka realistiselle pohjalle.
Vasemmisto
pannassa
Pohjoismaisesta näkökulmasta onkin käsittämätöntä, ettei Yhdysvaltain kaltaisessa teollisuusmaassa ole käytännössä minkäänlaista vasemmistoa. Vasemmalla on kyllä useita sirpalepuolueita, mutta niillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Ay-liikekin on nykyisin olematon. Kysyinkin päätoimittajilta, miten tällainen poliittinen tilanne on mahdollinen.
Matthew Rothschild selitti asiaa sillä, että Yhdysvaltain sosialistinen puolue tuhottiin ensimmäisen maailmansodan aikana, kun puolueen viisinkertainen presidenttiehdokas Eugene V. Debs vangittiin kymmeneksi vuodeksi vuonna 1918 hänen pidettyään maailmansotaa vastustaneen puheen.
– Antikommunismilla on ollut Yhdysvaltain vasemmistoon lamauttava vaikutus viimeksi kuluneiden 85 vuoden aikana. Ja myytti yksilöstä on ongelma, Rothschild totesi.
Greg Guma sanoi, että Yhdysvaltain vaalijärjestelmä, jossa vaalipiirin voittaja saa kaiken, tekee kolmansien puolueiden syntymisen melkein mahdottomaksi. Lisäksi yhtiövalta on median avustuksella tehnyt kaikkensa saadakseen ”luokkasodan” ja kommunismin huonoon valoon.
– Työväenliike puhdistettiin vasemmistolaisista elementeistä vuosikymmeniä sitten ja nyt se eristää itse itsensä valtarakenteista.
– Vallanpitäjät ovat hyvin luokkatietoisia, mutta työväenluokka on saatu uskomaan, että ideologia on vaarallista ja keskiluokkaistuminen tekee sosialismista tarpeetonta ja haitallista heidän ”eduilleen”, jotka ovat pääosin illusorisia, Guma huomautti.
Myös Brian Awehali totesi, että amerikkalainen poliittinen järjestelmä kaapattiin jo vuosikymmeniä sitten. Sen tekivät kuluttajademokratian arkkitehdit, PR- ja mainosmiehet, yhtiöiden hallitsema media ja tuloerojen räjähdysmäinen kasvu.
– Useimmat amerikkalaiset eivät ymmärrä, miten he voisivat osallistua niin sanottuun ”demokratiaamme”, koska heidät on opetettu ymmärtämään maailmaa enimmäkseen kuluttajina. Minun mielestäni tämä ei ole demokratiaa ollenkaan, vaan oligarkiaa, jossa on demokratian nimilappu.
Awehalin mukaan amerikkalainen työväenliike ei ole onnistunut ymmärtämään informaatioyhteiskunnan muutoksia, ja sitä on heikentänyt myös teollisuustyöpaikkojen siirtyminen muihin maihin.
– Sosialistisia liikkeitä on Yhdysvalloissa sabotoitu ainakin viimeksi kuluneet sata vuotta. Hallituksella on hyvin hienovaraiset keinot seurata ja rajoittaa sosialistien toimintaa täällä.
– Tämän yli katson, että erityisesti amerikkalainen idea yksilöllisyydestä ja yleinen käsitys siitä, että me olemme maailman suurin kansakunta, ovat olleet suurina esteinä solidaarisuudelle, yhteistyölle ja vastavuoroisuudelle, jotka ovat voimakkaan sosialistisen liikkeen edellytyksiä, Brian Awehali painotti.
USA:n tulevaisuutta Viikkolehdelle
(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.12. 2005)
KAI HIRVASNORO
Ensin presidentti George W. Bush joutui todelliseen myrskyn silmään, kun liittovaltion kyvyttömyys paljastui kaikessa alastomuudessaan hirmumyrsky Katrinan runnellessa New Orleansin kaupunkia.
Irakin sodassa meni rikki 2 000 kuolleen amerikkalaissotilaan raja, ja sekasorto Irakissa jatkuu päivittäin.
Sitten Bush suututti kovakalloisimmat konservatiivitkin esittämällä avustajansa Harriet Miersin nimittämistä korkeimman oikeuden tuomariksi. Miersin äärikonservatiivisuudesta kun ei ollut mitään takeita.
Seuraavaksi tuli ilmi, että Bushin hallinto oli paljastanut CIA-agentti Valerie Plamen henkilöllisyyden julkisuuteen kostona siitä, että hänen miehensä, veteraanidiplomaatti Joe Wilson, ei löytänyt Nigeriasta Valkoisen talon kiihkeästi kaipaamia todisteita Irakin uraanikaupoista. Varapresidentti Dick Cheneyn esikunnan avainhenkilöihin kuulunut Lewis Libby on jo syytteessä ja Bushin hallinnon tärkeintä avustajaa Karl Rovea tutkitaan edelleen.
Ja viime aikoina Washingtonissa on jälleen taitettu peistä siitä, valehteliko ja kuinka paljon Bushin hallinto, kun se kiiruhti kohti Irakin sotaa.
Joko tässä on tarpeeksi? Joko George W. Bushin toinen presidenttikausi on lopullisesti pilalla ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan? Joko uuskonservatiivien pitkään jatkunut hegemonia Yhdysvaltain politiikassa on taittumassa? Onko Yhdysvallat käännekohdassa?
Republikaanit
hyötyvät virheistään
Viikkolehti kysyi asiaa neljältä Yhdysvaltain politiikan ammattimaiselta seuraajalta ja kommentaattorilta. He ovat Yhdysvalloissa ilmestyvien huomattavien laadukkaitten vaihtoehtolehtien johtavia toimittajia, joita Viikkolehti haastatteli sähköpostitse marraskuussa.
Vastaajat ovat San Franciscossa sijaitsevan Mother Jones -aikakauslehden päätoimittaja Russ Rymer, Wisconsinin osavaltiossa Madisonissa toimivan Progressive-aikakauslehden päätoimittaja Matthew Rothscild, kalifornialaisen LiP Magazinen päätoimittaja Brian Awehali ja Vermontin osavaltiossa ilmestyvän viikkolehti Vermont Guardianin yksi perustaja ja toimittaja Greg Guma.
Aluksi heiltä kysyttiin, mikä on George W. Bushin tilanne tällä hetkellä. Onko hänestä tullut poliittisesti kyvytön ns. rampa ankka ja pystyykö hän edistämään toiselle kaudelle kaavailemaansa poliittista ohjelmaa enää ollenkaan.
Useimmat olivat sitä mieltä, että niin toivottavaa kuin Bushin totaalinen kyvyttömyys olisikin, niin ei kannata vielä nuolaista.
Mother Jonesin Russ Rymer muistutti, että kaikesta huolimatta republikaaneilla on takanaan vahva vaalikoneisto, paljon rahaa ja halu pysyä vallassa keinolla millä hyvänsä.
– Ja vielä enemmän: Republikaanit ovat erittäin hyviä hyötymään omista virheistään. Koska he ovat vainoharhan ja pelon puolue, he syöttävät yleiseen ilmapiiriin vainoharhaa ja pelkoa. Esimerkki: Hallinto kieltäytyi ensimmäisen puolen vuoden aikanaan ottamasta Osama bin Ladenia ja terrorismia vakavasti. Tämän kyvyttömyyden seurauksena terroristit tuhosivat World Trade Centerin. Hallinto voitti lupaamalla suojella kansaa samanlaiselta katastrofilta, jonka se oli juuri antanut tapahtua.
Nyt republikaanit käyttävät Russ Rymerin mukaan hurrikaani Katrinaa samalla tavalla poliittisen ohjelmansa edistämiseksi. He haluavat alentaa palkkoja, koska se tekisi jälleenrakennuksesta halvempaa, purkaa sosiaalista turvaverkkoa entisestään hurrikaanin tuhojen korjausten rahoittamiseksi ja pilata ympäristöä poraamalla öljyä Alaskassa Meksikonlahden tuhojen korvaamiseksi.
Bush ehtii vielä
hyökätä Iraniin
Progressive Magazinen Matthew Rothschildin mukaan Bush on nyt haavoitettu karhu ja siksi vaarallinen.
– Vaikka hän ei voikaan tehdä kaikkea haluamaansa, hänellä on edelleen suunnattomasti valtaa. Todennäköisesti hän pystyy edelleen edistämään sisäpoliittista ohjelmaansa, joka on lisää veronkevennyksiä rikkaille, lisää sosiaalituen leikkauksia köyhille ja lisää sääntelyn purkua bisnekselle.
Ulkopolitiikassa Bush on Rothschildin mielestä entistäkin vaarallisempi:
– Ennen virkakautensa päättymistä hän on voinut hyvinkin hyökätä Iraniin, Syyriaan tai Pohjois-Koreaan. Ja joka tapauksessa hän jättää jälkeensä 140 000 sotilasta Irakiin.
Vermont Guardianin Greg Guma on toista mieltä. Bushin sisäpoliittinen ohjelma on kuollut ja skandaalit ovat syöneet hänen uskottavuuttaan niin, että omassakin puolueessa otetaan etäisyyttä presidenttiin.
– Mutta republikaanit hallitsevat kuitenkin kongressia ja Bushin hyvin konservatiivinen ehdokas tullee valituksi korkeimpaan oikeuteen. Se vaikuttaa tässä maassa vuosia ja siirtää korkeimman oikeuden ratkaisuja radikaalisti oikealle.
– Tulossa on todennäköisesti lisää skandaaleja, mutta eliitti ei siirrä Bushia syrjään. Hänet pidetään keulakuvana, mutta kongressin valta lisääntyy.
Bush ehkä mennyttä,
taustavoimat eivät
LiP Magazinen Brian Awehali muistutti, että luottamus George W. Bushiin on romahtanut poliittisen spektrin kaikilla laidoilla.
– Mutta tärkeämpää on se, ettei George Bush ole koskaan todella vedellyt naruista muutenkaan. Sen tekevät öljyoligarkit, joiden hyppysissä Yhdysvallat on. George Bush on vain heidän sylikoiransa, joten odotan uuskonservatiivisen ohjelman jatkuvan. Tosin ehkä aiempaa hitaammin Bushin ongelmien takia.
– En siis usko, että kyseessä on ollut Bushin ohjelma. Ja niitä joiden se on, eivät Bushin ongelmat häiritse. ”Hyväntahtoisempi” ja ”lempeämpi” demokraatti sopisi ehkä heidän suunnitelmiinsa nyt paremmin, Awehali ennakoi seuraavia presidentinvaaleja.
Oppositiota edustavat lehtimiehet tuntuivat erittäin turhautuneilta siihen, ettei Yhdysvaltain toisesta puolueesta, demokraateista, ole republikaanien haastajaksi eikä kunnon vaihtoehdoksi.
– Valitettavasti demokraatit näyttävät olevan avuttomia, pohti Russ Rymer Mother Jonesista.
Rymerin mukaan heissä näytti marraskuussa olevan hieman pontta, kun he vaativat Irakin sotaan johtaneiden valheiden käsittelyä senaatissa.
– Mutta heiltä puuttuu selkeä suunnitelma tuoda itsensä esille vaihtoehtona republikaanien hallinnolle. Luotettava vaihtoehto olisi sanoa, että veroja on korotettava ja terveydenhuolto kansallistettava, mutta sellaista ei kukaan halua sanoa.
Progressive Magazinen Matthew Rothschild syytti useimpien johtavien demokraattien olevan liian pelkureita haastaakseen edes Bushin Irakin sodan saati sitten amerikkalaisen imperiumin ajatuksen, jota Rothschild itse nimittää amerikkalaiseksi ylemmyyskompleksiksi.
– Pelkään, että vaikka Hillary Clinton olisi presidentti, hän pitäisi Yhdysvaltain joukot Irakissa, sillä hänen täytyisi näyttää kovuuttaan.
Molemmat puolueet
korruption vallassa
Greg Guma Vermont Guardianista oli optimistisempi. Muutama viikko sitten eri osavaltioissa pidetyt vaalit osoittivat hänestä, että heiluri on kääntymässä kohti demokraatteja ja uuskonservatiivien asialista mahdollista haastaa. Tätä edesauttavat ongelmat sekä Irakissa että kotirintamalla, varsinkin USA:n talouden katastrofaalinen tila.
LiP Magazinen Brian Awehali suhtautui demokraattien vaihtoehtoon äärikyynisesti:
– Demokraattien on vaikea haastaa republikaaneja, koska he saavat suurimman osan kannatuksestaan samalta yhtiösektorilta eivätkä he ole onnistuneet kertomaan, mitä he todella ajavat. He asemoivat itsensä vain sillä, että eivät ole republikaaneja. Minun näkökulmastani molemmat puolueet ovat korruptoituneita ja niin kauan kuin ei tule muutoksia kaksipuoluejärjestelmään, vain vähän voi muuttua.
Awehali myös korosti, ettei uuskonservatiivien hegemonia amerikkalaisessa politiikassa ole häviämässä mihinkään. Russ Rymerin tavoin hän katsoo oikeiston vain hyötyvän epäjärjestyksestä ja katastrofeista.
– Karl Roven vaikutusvalta on todennäköisesti vähentynyt, mutta en usko, että hän tai Dick Cheney joutuvat oikeuteen teoistaan. Tähän on monta syytä, mutta tärkein on se, että New York Times on kaulaansa myöten samassa suossa ja Cheneyn tai Roven jahtaaminen vahingoittaisi heidän omaa uskottavuuttaan. He antoivat potkut Judith Millerille, amerikkalainen yleisö väsyy koko juttuun ja joku uusi kriisi kerää kaiken huomion.
Brian Awehalin mukaan myös demokraatit ovat osa uuskonservatiivista liikettä, tosin vähän ihmiskasvoisempi kuin republikaaninen puolue.
Demokraattivalta
lisäisi yhteistyötä
Jos demokraatit kuitenkin nousisivat Yhdysvalloissa valtaan, niin mikä muuttuisi varsinkin ulkopolitiikassa?
Kaikki vastaajat olivat sitä mieltä, että Yhdysvallat suhtautuisi aiempaa myönteisemmin monenkeskisiin kansainvälisiin järjestöihin ja eristäytyisi vähemmän.
– Demokraatitkin kannattavat amerikkalaista imperiumia, mutta enemmän talouden kuin Bushin hallinnon cowboy-politiikan kautta, arveli Brian Awehali.
Greg Guman mukaan demokraatit ryhtyisivät rakentamaan uudelleen liittolaismaiden kanssa vaurioituneita suhteita. Sen sijaan ajatusta Irakista vetäytymisestä hekään eivät kannata.
– Vie aikansa päästä irti ”terrorismin vastaisen sodan” retoriikasta eikä yksikään johtava demokraatti näytä valmiilta todella haastamaan tämän konfliktin perusteita.
Sisäpolitiikassa demokraattivalta johtaisi Guman mukaan siihen, että fundamentalistisen moralismin vaikutus sosiaaliohjelmiin vähenisi.
Russ Rymer korosti, että useimmat republikaanihallinnotkin ovat olleet varovaisempia voimankäytössä ja herkkäkorvaisempia maailman mielipiteelle kuin George W. Bushin. Demokraatit olisivat avoimempia kansainvälisille järjestöille ja sopimuksille, ja kehitysavussa ne pistäisivät avun tehokkuuden ideologisten näkökohtien edelle.
– Demokraatit ymmärtäisivät muun maailman kumppanina eivätkä kilpailevana voimana. On tärkeää ymmärtää, ettei nykyinen ”Yhdysvallat ensin” -politiikka ole hyödyttänyt Yhdysvaltoja, vaan se on vahingoittanut vakavasti meidän etujamme. Joten parasta, mitä demokraatit voisivat tehdä olisi palauttaa ulkopolitiikka realistiselle pohjalle.
Vasemmisto
pannassa
Pohjoismaisesta näkökulmasta onkin käsittämätöntä, ettei Yhdysvaltain kaltaisessa teollisuusmaassa ole käytännössä minkäänlaista vasemmistoa. Vasemmalla on kyllä useita sirpalepuolueita, mutta niillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Ay-liikekin on nykyisin olematon. Kysyinkin päätoimittajilta, miten tällainen poliittinen tilanne on mahdollinen.
Matthew Rothschild selitti asiaa sillä, että Yhdysvaltain sosialistinen puolue tuhottiin ensimmäisen maailmansodan aikana, kun puolueen viisinkertainen presidenttiehdokas Eugene V. Debs vangittiin kymmeneksi vuodeksi vuonna 1918 hänen pidettyään maailmansotaa vastustaneen puheen.
– Antikommunismilla on ollut Yhdysvaltain vasemmistoon lamauttava vaikutus viimeksi kuluneiden 85 vuoden aikana. Ja myytti yksilöstä on ongelma, Rothschild totesi.
Greg Guma sanoi, että Yhdysvaltain vaalijärjestelmä, jossa vaalipiirin voittaja saa kaiken, tekee kolmansien puolueiden syntymisen melkein mahdottomaksi. Lisäksi yhtiövalta on median avustuksella tehnyt kaikkensa saadakseen ”luokkasodan” ja kommunismin huonoon valoon.
– Työväenliike puhdistettiin vasemmistolaisista elementeistä vuosikymmeniä sitten ja nyt se eristää itse itsensä valtarakenteista.
– Vallanpitäjät ovat hyvin luokkatietoisia, mutta työväenluokka on saatu uskomaan, että ideologia on vaarallista ja keskiluokkaistuminen tekee sosialismista tarpeetonta ja haitallista heidän ”eduilleen”, jotka ovat pääosin illusorisia, Guma huomautti.
Myös Brian Awehali totesi, että amerikkalainen poliittinen järjestelmä kaapattiin jo vuosikymmeniä sitten. Sen tekivät kuluttajademokratian arkkitehdit, PR- ja mainosmiehet, yhtiöiden hallitsema media ja tuloerojen räjähdysmäinen kasvu.
– Useimmat amerikkalaiset eivät ymmärrä, miten he voisivat osallistua niin sanottuun ”demokratiaamme”, koska heidät on opetettu ymmärtämään maailmaa enimmäkseen kuluttajina. Minun mielestäni tämä ei ole demokratiaa ollenkaan, vaan oligarkiaa, jossa on demokratian nimilappu.
Awehalin mukaan amerikkalainen työväenliike ei ole onnistunut ymmärtämään informaatioyhteiskunnan muutoksia, ja sitä on heikentänyt myös teollisuustyöpaikkojen siirtyminen muihin maihin.
– Sosialistisia liikkeitä on Yhdysvalloissa sabotoitu ainakin viimeksi kuluneet sata vuotta. Hallituksella on hyvin hienovaraiset keinot seurata ja rajoittaa sosialistien toimintaa täällä.
– Tämän yli katson, että erityisesti amerikkalainen idea yksilöllisyydestä ja yleinen käsitys siitä, että me olemme maailman suurin kansakunta, ovat olleet suurina esteinä solidaarisuudelle, yhteistyölle ja vastavuoroisuudelle, jotka ovat voimakkaan sosialistisen liikkeen edellytyksiä, Brian Awehali painotti.
posted by Kai Hirvasnoro at 3:10 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home