Amy Goodman, vaihtoehto-Amerikan ääni
Democracy Now! leviää
vauhdilla Yhdysvalloissa
(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.12. 2005)
Toimittaja Amy Goodman on raportoinut keskeltä Indonesian armeijan Itä-Timorissa toimeenpanemaa verilöylyä ja öljy-yhtiö Chevronin Nigeriassa tekemiä ympäristötuhoja. Democracy Now! -radio-ohjelman vetäjä on amerikkalaisen vaihtoehtojournalismin kuumin nimi.
KAI HIRVASNORO
– Kysymyksesi ovat vihamielisiä, hyökkääviä ja epäkunnioittavia.
Näin presidentti Bill Clinton ripitti amerikkalaisen Democracy Now! -radio-ohjelman toimittajaa Amy Goodmania vaalipäivän aamuna vuonna 2000.
Clinton soitteli radioasemille tarkoituksenaan sanoa pari mukavaa sanaa ja kehottaa ihmisiä vaaliuurnille äänestämään Al Gorea. Kun vuoroon osui hieman toisenlaisen radio-ohjelman suora lähetys, Goodman iski heti kiinni:
– Te soittelette radioasemille ja kehotatte ihmisiä äänestämään. Mitä te sanotte niille ihmisille, joiden mielestä molemmat puolueet ovat yhtiöiden hallussa ja siksi äänestämisellä ei ole merkitystä?
Ja niin edelleen puolen tunnin ajan. Sitten Clinton sai tarpeekseen, haukkui toimittajan ja lopetti puhelun.
New Yorkin Chinatownista joka arkipäivä lähetettävä tunnin pituinen radio- ja tv-ohjelma Democracy Now! on Yhdysvaltain nopeimmin leviävä vaihtoehtomedia. Kaksi vuotta sitten ohjelman lähetti 120 radioasemaa ympäri maata. Nyt se kuuluu ja näkyy jo 350 aseman alueella. Useimmiten Amy Goodmanin vetämän tiukan poliittisen paketin voi Suomessakin katsoa tai kuunnella tuoreeltaan alkuillasta lähtien verkko-osoitteessa http://www.democracynow.org/.
Oikeita uutisia
humpuukin maassa
Democracy Now! on täydellinen kummajainen amerikkalaisessa sähköisessä viestinnässä. Varsinkin amerikkalaiset tv-uutiset ovat jopa vielä huonompia kuin maineensa. Ne ovat yhdistelmä poliisi-tv:tä ja Kymmenen uutisten loppukevennyksiä. Murhia ja skandaaleja puidaan minuuttikaupalla, välissä voidaan ohimennen ja lyhyesti mainita, että on siellä muuallakin maailmalla jotain tapahtunut. Pohjoiskorealaiseen tyyliin tv-uutiset kertovat, missä presidentti George Bush milloinkin liikkuu, vaikka hän ei tekisi mitään uutisen arvoista.
Democracy Now! tekee asiat toisin. Se kertoo tärkeimmät kansainväliset ja kansalliset uutiset, ja löytää jatkuvasti kiinnostavia haastateltavia ja uusia näkökulmia maailman tapahtumiin. Viime maanantaina ohjelmassa haastateltiin Kanadan kansalaista William Sampsonia, joka oli 2,5 vuotta saudiarabialaisessa vankilassa kidutettavana syytettynä vakoilusta. Syyskuussa ohjelmassa oli Venezuelan presidentin Hugo Chavezin pitkä haastattelu, jossa hän kertoi olevansa Yhdysvaltain hallituksen tappolistalla. Irakin sotaa ohjelmassa on seurattu alusta alkaen äärimmäisen kriittisesti, samoin kaikkia muitakin George Bushin hallinnon toimia. Viimeksi ohjelmassa on puitu perusteellisesti brittilehdistön viime viikon paljastusta, jonka mukaan Bush oli uhonnut jo etukäteen pääministeri Tony Blairille pommittavansa tv-kanava al-Jazeeraa kuten sitten huhtikuussa 2003 pommittikin.
Radio-ohjelman suosion takana lienee sen tiukan asian lisäksi ohjelman toimittaja Amy Goodman, josta on tullut amerikkalaisen vaihtoehtojournalismin suurin tähti. Työnsä ohella hän on kiertänyt kuukausikaupalla maata mainostamassa öljy-yhtiöiden, mediabisneksen ja poliitikkojen välisistä suhteista kertovaa kirjaansa, jonka tekijänoikeusmaksut menevät radio-ohjelman pyörittämiseen. Pelkästään joulukuussa hänen ohjelmassaan on kuusi puhetilaisuutta, joista yhden aiheena on edistyksellisen poliittisen enemmistön rakentaminen Yhdysvaltoihin.
Bushin aika
hupenemassa
Viikkolehdelle Amy Goodman arvioi, että Yhdysvallat on tullut käännekohtaan.
– On sota, kidutusta ja ilmaston lämpeneminen. Kaikki nämä yhdessä horjuttavat ihmisten luottamusta hallitukseen ja he alkavat kysellä, mitä oikein on tapahtumassa. Tämä ylittää poliittiset raja-aidat. Odottamattomia käänteitä saattaa olla tapahtumassa. Niin monet ihmiset kärsivät tämän sodan takia ja meillä on presidentti, johon edes hänen oma puolueensa ei enää luota.
Mutta muutosta odotettiin jo vuosi sitten pidetyissä presidentinvaaleissa. Harva Bushin vastustaja osasi kuvitellakaan, että tämä kaiken neljän vuoden aikana tapahtuneen jälkeen voisi voittaa uudelleen. Mutta niin vain kävi. Mikä sen jälkeen on muuttunut ratkaisevasti?
– Amerikkalaisia miehiä ja naisia kuolee sodassa. Se on iso ongelma Bushille. Vastarinta Irakissa on voimistunut. Kyvyttömyys vastata hurrikaani Katrinaan. Skandaalit hallinnon ylimmällä tasolla, Goodman luettelee syitä, joiden vuoksi hän uskoo oikeistovallan olevan valmis luhistumaan Yhdysvalloissa.
Bushin hallinnon kyvyttömyyttä reagoida ajan tapahtumiin kuvaa Goodmanin mielestä se, että kun varapresidentti Dick Cheneyn tärkein avustaja Lewis Libby joutui vakoiluskandaalin takia eroamaan, niin tilalle palkattiin David Addington, joka on, jos mahdollista, Libbyäkin kovempi haukka. Addingtonia pidetään sen politiikan pääarkkitehtina, joka sallii terrorismista epäiltyjen kiduttamisen USA:n eri puolilla maailmaa ylläpitämissä salaisissa vankiloissa.
Demokraateista ei
kunnon vaihtoehdoksi
Amy Goodman on optimisti myös sen suhteen, että ei vain Bushin, vaan myös hänen uuskonservatiivisten taustavoimiensa aika alkaa olla täynnä.
– Ihmiset alkavat kaikilla tasoilla olla täynnä heidän valheitaan, Goodman sanoo.
Ongelma on vain siinä, että demokraatit omaksuivat sodan alla oikeiston rummutuksen Irakin joukkotuhoaseista, joita ei sitten koskaan löytynyt.
– Tämä osoittaa, että koko järjestelmä pitää haastaa tässä maassa. Demokraatteja on vaikea erottaa republikaaneista.
Tätä sotakoplaa Goodman kutsuu kanahaukoiksi. Termi tarkoittaa sotaa kannattavia haukkoja, jotka eivät kuitenkaan itse osallistu taisteluihin.
– Bush, Cheney, Rumsfeld...He lähettävät toisten ihmisten lapset kuolemaan. Nyt nämä lapset palaavat kotiin ja yhteisöihinsä, heidän vanhempansa ovat kauhuissaan ja sairaalat täyttyvät. Ja hallinto yrittää rajoittaa kuvia haavoittuneista ja ruumispusseista, koska se ei muka ole kunnioittavaa. On erittäin kunnioittavaa näyttää heidän kuvansa ja kertoa heidän nimensä, koska sitähän sota on; rumaa, painottaa Amy Goodman.
Ei journalismia,
vaan propagandaa
Puhetilaisuuksissaan Amy Goodman kaataa täyslaidallisen amerikkalaisen valtamedian niskaan Irakin sodan uutisoinnista, koska valtaosin se ei uutisoi, vaan levittää hallituksen propagandaa. Tunnetut uutiskasvot ovat Yhdysvalloissa suuria julkkiksia ja sodan alussa he irtautuivat täysin journalismista sotakiihkon valtaan. Sodan alla kaksi viikkoa ulkoministeri Colin Powellin kuuluisan YK-puheen jälkeen neljä pääuutiskanavaa haastatteli 393 ihmistä Irakin sotaan liittyvistä kysymyksistä. Heistä kolme oli sodan vastustajia.
Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä muokkaavat voimakkaasti New York Times -sanomalehden etusivun uutiset, koska ne leviävät kulovalkean tavoin kaikkiin muihinkin viestimiin. Sodan alla lehden tähtitoimittaja Judith Miller tehtaili skuuppeja Irakin joukkotuhoaseista. Vasta myöhemmin paljastui, että Millerin ”uutiset” olivat puolustusministeriö Pentagonin hänelle syöttämää propagandaa ja pääosin valheita. Tänä syksynä Judith Miller sai lehdestä potkut, mutta New York Times ei ole käyttänyt kovinkaan paljon palstatilaa anteeksipyyntöön ja väärien tietojen oikaisemiseen.
Lokakuussa 2002 Washingtonissa järjestettiin Yhdysvaltain suurin rauhanmarssi sitten Vietnamin sodan, tällä kertaa Irakiin hyökkäystä vastaan. Osanottajia oli 150 000 - 200 000, mutta seuraavana päivänä New York Times kertoi mielenosoituksen olleen pienen ja osallistujia olleen vähemmän kuin järjestäjät odottivat. Democracy Now! selvitti lehden uutisoinnin taustoja. Kävi ilmi, ettei mielenosoituksesta kirjoittanut toimittaja ollut edes käynyt paikalla.
Sota on siistiä
videopeliä
Sota amerikkalaisissa tiedotusvälineissä on samanlaista kliinistä peliä kuin ensimmäisessä Persianlahden sodassa, eräänlaista videopeliä. Täsmäpommit osuvat tarkalleen kohteisiinsa, tv-yhtiöiden palkkaamat eläkkeellä olevat kenraalit kommentoivat tapahtumia ja erilaisia taisteluvälineitä esitellään kuin autoja autonäyttelyissä. Sodan amerikkalaisten uhrien ruumisarkkuja ei saa kuvata, siviiliuhreja ei näytetä.
Kun Amy Goodman kysyi CNN:n Aaron Brownilta kolme viikkoa sodan alkamisen jälkeen, miksi tv:ssä ei näytetä irakilaisten uhrien kuvia, Brown vastasi, että ne ovat liian pornografisia.
Miksi amerikkalainen media hurraa poliitikkojen ja sotilaiden tahdissa, kun Amerikka menee sotaan?
Koska sodasta hyötyvät suuryhtiöt omistavat lähes kaikki amerikkalaiset tiedotusvälineet. Suurista tv-yhtiöistä CBS:n omistaa Westinghouse ja NBC:n General Electric, jotka olivat suurimpia aseiden toimittajia ensimmäisessä Persianlahden sodassa.
Sota on myös
isoa bisnestä
Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin tiedotusvälineiden omistus on keskittynyt entisestään. Kuusi monialayhtiötä omistaa käytännössä kaikki amerikkalaiset tv-yhtiöt, radiot ja suuren joukon sanoma- ja aikakauslehdistäkin. Vaikka tiedotusvälineitä on valtavasti, ei tilanne enää juuri eroa Vladimir Putinin Venäjän valtiojohtoisesta tiedotuskentästä. Suurin osa toimittajista on valjastettu journalismin sijasta valtiollisen propagandan palvelukseen.
Tässä mielessä ei teekään Amy Goodmanille oikeutta kutsua häntä vaihtoehtojournalistiksi, koska hän tekee journalistista perustyötä – esittää hankalia kysymyksiä niille, jotka ovat vallassa, tuo esiin erilaisia mielipiteitä ja antaa äänen niille, joita ei yleensä kuulla.
Sen sijaan valtavirtajournalistit Yhdysvalloissa näyttävät edustavan yhä useammin vaihtoehtoa journalismille – vapaaehtoista itsesensuuria ja poliitikkojen ja liikemiesten kädestä syömistä.
Mutta Amy Goodmanin linja pitää. Tänäkin aamuna tasan kello 9.00 New Yorkissa taajuudella 99,5 ja kymmenissä muissa kaupungeissa radiosta kajahti Democracy Now!:n tunnussävel ja sitten Amy Goodmanin ääni. Ensin pääuutisotsikot, joita CNN ei kerro ja sitten:
– Tämä on Democracy Now! Uutisia sodasta ja rauhasta. Minä olen Amy Goodman, hyvää huomenta.
Lisää amerikkalaisesta vaihtoehtomediasta vain Viikkolehden painetussa numerossa 2.12. 2005.
vauhdilla Yhdysvalloissa
(Kansan Uutisten Viikkolehti 2.12. 2005)
Toimittaja Amy Goodman on raportoinut keskeltä Indonesian armeijan Itä-Timorissa toimeenpanemaa verilöylyä ja öljy-yhtiö Chevronin Nigeriassa tekemiä ympäristötuhoja. Democracy Now! -radio-ohjelman vetäjä on amerikkalaisen vaihtoehtojournalismin kuumin nimi.
KAI HIRVASNORO
– Kysymyksesi ovat vihamielisiä, hyökkääviä ja epäkunnioittavia.
Näin presidentti Bill Clinton ripitti amerikkalaisen Democracy Now! -radio-ohjelman toimittajaa Amy Goodmania vaalipäivän aamuna vuonna 2000.
Clinton soitteli radioasemille tarkoituksenaan sanoa pari mukavaa sanaa ja kehottaa ihmisiä vaaliuurnille äänestämään Al Gorea. Kun vuoroon osui hieman toisenlaisen radio-ohjelman suora lähetys, Goodman iski heti kiinni:
– Te soittelette radioasemille ja kehotatte ihmisiä äänestämään. Mitä te sanotte niille ihmisille, joiden mielestä molemmat puolueet ovat yhtiöiden hallussa ja siksi äänestämisellä ei ole merkitystä?
Ja niin edelleen puolen tunnin ajan. Sitten Clinton sai tarpeekseen, haukkui toimittajan ja lopetti puhelun.
New Yorkin Chinatownista joka arkipäivä lähetettävä tunnin pituinen radio- ja tv-ohjelma Democracy Now! on Yhdysvaltain nopeimmin leviävä vaihtoehtomedia. Kaksi vuotta sitten ohjelman lähetti 120 radioasemaa ympäri maata. Nyt se kuuluu ja näkyy jo 350 aseman alueella. Useimmiten Amy Goodmanin vetämän tiukan poliittisen paketin voi Suomessakin katsoa tai kuunnella tuoreeltaan alkuillasta lähtien verkko-osoitteessa http://www.democracynow.org/.
Oikeita uutisia
humpuukin maassa
Democracy Now! on täydellinen kummajainen amerikkalaisessa sähköisessä viestinnässä. Varsinkin amerikkalaiset tv-uutiset ovat jopa vielä huonompia kuin maineensa. Ne ovat yhdistelmä poliisi-tv:tä ja Kymmenen uutisten loppukevennyksiä. Murhia ja skandaaleja puidaan minuuttikaupalla, välissä voidaan ohimennen ja lyhyesti mainita, että on siellä muuallakin maailmalla jotain tapahtunut. Pohjoiskorealaiseen tyyliin tv-uutiset kertovat, missä presidentti George Bush milloinkin liikkuu, vaikka hän ei tekisi mitään uutisen arvoista.
Democracy Now! tekee asiat toisin. Se kertoo tärkeimmät kansainväliset ja kansalliset uutiset, ja löytää jatkuvasti kiinnostavia haastateltavia ja uusia näkökulmia maailman tapahtumiin. Viime maanantaina ohjelmassa haastateltiin Kanadan kansalaista William Sampsonia, joka oli 2,5 vuotta saudiarabialaisessa vankilassa kidutettavana syytettynä vakoilusta. Syyskuussa ohjelmassa oli Venezuelan presidentin Hugo Chavezin pitkä haastattelu, jossa hän kertoi olevansa Yhdysvaltain hallituksen tappolistalla. Irakin sotaa ohjelmassa on seurattu alusta alkaen äärimmäisen kriittisesti, samoin kaikkia muitakin George Bushin hallinnon toimia. Viimeksi ohjelmassa on puitu perusteellisesti brittilehdistön viime viikon paljastusta, jonka mukaan Bush oli uhonnut jo etukäteen pääministeri Tony Blairille pommittavansa tv-kanava al-Jazeeraa kuten sitten huhtikuussa 2003 pommittikin.
Radio-ohjelman suosion takana lienee sen tiukan asian lisäksi ohjelman toimittaja Amy Goodman, josta on tullut amerikkalaisen vaihtoehtojournalismin suurin tähti. Työnsä ohella hän on kiertänyt kuukausikaupalla maata mainostamassa öljy-yhtiöiden, mediabisneksen ja poliitikkojen välisistä suhteista kertovaa kirjaansa, jonka tekijänoikeusmaksut menevät radio-ohjelman pyörittämiseen. Pelkästään joulukuussa hänen ohjelmassaan on kuusi puhetilaisuutta, joista yhden aiheena on edistyksellisen poliittisen enemmistön rakentaminen Yhdysvaltoihin.
Bushin aika
hupenemassa
Viikkolehdelle Amy Goodman arvioi, että Yhdysvallat on tullut käännekohtaan.
– On sota, kidutusta ja ilmaston lämpeneminen. Kaikki nämä yhdessä horjuttavat ihmisten luottamusta hallitukseen ja he alkavat kysellä, mitä oikein on tapahtumassa. Tämä ylittää poliittiset raja-aidat. Odottamattomia käänteitä saattaa olla tapahtumassa. Niin monet ihmiset kärsivät tämän sodan takia ja meillä on presidentti, johon edes hänen oma puolueensa ei enää luota.
Mutta muutosta odotettiin jo vuosi sitten pidetyissä presidentinvaaleissa. Harva Bushin vastustaja osasi kuvitellakaan, että tämä kaiken neljän vuoden aikana tapahtuneen jälkeen voisi voittaa uudelleen. Mutta niin vain kävi. Mikä sen jälkeen on muuttunut ratkaisevasti?
– Amerikkalaisia miehiä ja naisia kuolee sodassa. Se on iso ongelma Bushille. Vastarinta Irakissa on voimistunut. Kyvyttömyys vastata hurrikaani Katrinaan. Skandaalit hallinnon ylimmällä tasolla, Goodman luettelee syitä, joiden vuoksi hän uskoo oikeistovallan olevan valmis luhistumaan Yhdysvalloissa.
Bushin hallinnon kyvyttömyyttä reagoida ajan tapahtumiin kuvaa Goodmanin mielestä se, että kun varapresidentti Dick Cheneyn tärkein avustaja Lewis Libby joutui vakoiluskandaalin takia eroamaan, niin tilalle palkattiin David Addington, joka on, jos mahdollista, Libbyäkin kovempi haukka. Addingtonia pidetään sen politiikan pääarkkitehtina, joka sallii terrorismista epäiltyjen kiduttamisen USA:n eri puolilla maailmaa ylläpitämissä salaisissa vankiloissa.
Demokraateista ei
kunnon vaihtoehdoksi
Amy Goodman on optimisti myös sen suhteen, että ei vain Bushin, vaan myös hänen uuskonservatiivisten taustavoimiensa aika alkaa olla täynnä.
– Ihmiset alkavat kaikilla tasoilla olla täynnä heidän valheitaan, Goodman sanoo.
Ongelma on vain siinä, että demokraatit omaksuivat sodan alla oikeiston rummutuksen Irakin joukkotuhoaseista, joita ei sitten koskaan löytynyt.
– Tämä osoittaa, että koko järjestelmä pitää haastaa tässä maassa. Demokraatteja on vaikea erottaa republikaaneista.
Tätä sotakoplaa Goodman kutsuu kanahaukoiksi. Termi tarkoittaa sotaa kannattavia haukkoja, jotka eivät kuitenkaan itse osallistu taisteluihin.
– Bush, Cheney, Rumsfeld...He lähettävät toisten ihmisten lapset kuolemaan. Nyt nämä lapset palaavat kotiin ja yhteisöihinsä, heidän vanhempansa ovat kauhuissaan ja sairaalat täyttyvät. Ja hallinto yrittää rajoittaa kuvia haavoittuneista ja ruumispusseista, koska se ei muka ole kunnioittavaa. On erittäin kunnioittavaa näyttää heidän kuvansa ja kertoa heidän nimensä, koska sitähän sota on; rumaa, painottaa Amy Goodman.
Ei journalismia,
vaan propagandaa
Puhetilaisuuksissaan Amy Goodman kaataa täyslaidallisen amerikkalaisen valtamedian niskaan Irakin sodan uutisoinnista, koska valtaosin se ei uutisoi, vaan levittää hallituksen propagandaa. Tunnetut uutiskasvot ovat Yhdysvalloissa suuria julkkiksia ja sodan alussa he irtautuivat täysin journalismista sotakiihkon valtaan. Sodan alla kaksi viikkoa ulkoministeri Colin Powellin kuuluisan YK-puheen jälkeen neljä pääuutiskanavaa haastatteli 393 ihmistä Irakin sotaan liittyvistä kysymyksistä. Heistä kolme oli sodan vastustajia.
Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä muokkaavat voimakkaasti New York Times -sanomalehden etusivun uutiset, koska ne leviävät kulovalkean tavoin kaikkiin muihinkin viestimiin. Sodan alla lehden tähtitoimittaja Judith Miller tehtaili skuuppeja Irakin joukkotuhoaseista. Vasta myöhemmin paljastui, että Millerin ”uutiset” olivat puolustusministeriö Pentagonin hänelle syöttämää propagandaa ja pääosin valheita. Tänä syksynä Judith Miller sai lehdestä potkut, mutta New York Times ei ole käyttänyt kovinkaan paljon palstatilaa anteeksipyyntöön ja väärien tietojen oikaisemiseen.
Lokakuussa 2002 Washingtonissa järjestettiin Yhdysvaltain suurin rauhanmarssi sitten Vietnamin sodan, tällä kertaa Irakiin hyökkäystä vastaan. Osanottajia oli 150 000 - 200 000, mutta seuraavana päivänä New York Times kertoi mielenosoituksen olleen pienen ja osallistujia olleen vähemmän kuin järjestäjät odottivat. Democracy Now! selvitti lehden uutisoinnin taustoja. Kävi ilmi, ettei mielenosoituksesta kirjoittanut toimittaja ollut edes käynyt paikalla.
Sota on siistiä
videopeliä
Sota amerikkalaisissa tiedotusvälineissä on samanlaista kliinistä peliä kuin ensimmäisessä Persianlahden sodassa, eräänlaista videopeliä. Täsmäpommit osuvat tarkalleen kohteisiinsa, tv-yhtiöiden palkkaamat eläkkeellä olevat kenraalit kommentoivat tapahtumia ja erilaisia taisteluvälineitä esitellään kuin autoja autonäyttelyissä. Sodan amerikkalaisten uhrien ruumisarkkuja ei saa kuvata, siviiliuhreja ei näytetä.
Kun Amy Goodman kysyi CNN:n Aaron Brownilta kolme viikkoa sodan alkamisen jälkeen, miksi tv:ssä ei näytetä irakilaisten uhrien kuvia, Brown vastasi, että ne ovat liian pornografisia.
Miksi amerikkalainen media hurraa poliitikkojen ja sotilaiden tahdissa, kun Amerikka menee sotaan?
Koska sodasta hyötyvät suuryhtiöt omistavat lähes kaikki amerikkalaiset tiedotusvälineet. Suurista tv-yhtiöistä CBS:n omistaa Westinghouse ja NBC:n General Electric, jotka olivat suurimpia aseiden toimittajia ensimmäisessä Persianlahden sodassa.
Sota on myös
isoa bisnestä
Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin tiedotusvälineiden omistus on keskittynyt entisestään. Kuusi monialayhtiötä omistaa käytännössä kaikki amerikkalaiset tv-yhtiöt, radiot ja suuren joukon sanoma- ja aikakauslehdistäkin. Vaikka tiedotusvälineitä on valtavasti, ei tilanne enää juuri eroa Vladimir Putinin Venäjän valtiojohtoisesta tiedotuskentästä. Suurin osa toimittajista on valjastettu journalismin sijasta valtiollisen propagandan palvelukseen.
Tässä mielessä ei teekään Amy Goodmanille oikeutta kutsua häntä vaihtoehtojournalistiksi, koska hän tekee journalistista perustyötä – esittää hankalia kysymyksiä niille, jotka ovat vallassa, tuo esiin erilaisia mielipiteitä ja antaa äänen niille, joita ei yleensä kuulla.
Sen sijaan valtavirtajournalistit Yhdysvalloissa näyttävät edustavan yhä useammin vaihtoehtoa journalismille – vapaaehtoista itsesensuuria ja poliitikkojen ja liikemiesten kädestä syömistä.
Mutta Amy Goodmanin linja pitää. Tänäkin aamuna tasan kello 9.00 New Yorkissa taajuudella 99,5 ja kymmenissä muissa kaupungeissa radiosta kajahti Democracy Now!:n tunnussävel ja sitten Amy Goodmanin ääni. Ensin pääuutisotsikot, joita CNN ei kerro ja sitten:
– Tämä on Democracy Now! Uutisia sodasta ja rauhasta. Minä olen Amy Goodman, hyvää huomenta.
Lisää amerikkalaisesta vaihtoehtomediasta vain Viikkolehden painetussa numerossa 2.12. 2005.
posted by Kai Hirvasnoro at 3:02 ip.
1 Comments:
Erinomainen artikkeli. Ihastuin itse Goodmanin reportaaseihin vietettyäni viime kesän New Yorkissa. USA:ssa vaihtoehtomedia näyttää voivan varsin hyvin - Democracy Now'sta, Village Voicesta ja The Nationista sai valtavasti uutta näkökulmaa sekä maan että koko maailman tapahtumiin. Suomessa vastaavaa vaihtoehtoista laatujournalismia on valitettavan vähän; Kansan Uutiset ja Vihreä lanka liki ainoita, ja niitä taas vaivaa välillä puoluesidonnaisuus. Etenkin suomalaiseen politiikkaan pureutuvaa mutta poliittisesta pelistä irtiottoa tekevää analyysia kaivattaisiin.
Lähetä kommentti
<< Home