Tutkija Anu Suoranta: Ay-liike ei kuule pätkäväen ääntä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.12. 2007)

Erilaisia pätkätöitä tekeviä tulee koko ajan lisää, mutta kuuleeko ammattiyhdistysliike heidän ääntään? Heikosti, väittää tutkija Anu Suoranta, itsekin pitkäaikainen pätkäläinen. Aloite on yhä härskimmin käyttäytyvillä työnantajilla.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Tuntiopettaja, rahdittaja, pakkaaja, nuorisotyöntekijä, kalastusvälinemyyjä, mansikanpoimija, keittiöapulainen, polkupyörien huoltaja.

Siinä ovat tutkija Anu Suorannan määräaikaiset ja keikkaluonteiset työsuhteet noin kymmenen vuoden ajalta.

Juuri nyt valtiotieteen maisteri Anu Suoranta nauttii joulukuun mittaisesta määräaikaisesta pestistä tutkijana Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella. Hän viimeistelee määräaikaisten töiden pitkää historiaa käsittelevää väitöskirjaansa. Tammikuun alussa Suorannasta tulee kolmeksi kuukaudeksi apurahatutkija saman aiheen parissa.

Mitä maaliskuun jälkeen, sen näyttää aika. Nyt tietoa mahdollisista tulevista töistä ei ole.

Yksi kesäloma

kymmenessä vuodessa

Anu Suorannan ainoa vakituinen työpaikka oli vuodet 1990 - 1998 Kansan Arkistossa. Sieltä hän lähti tutkimusmaailmaan, ”epävarmuuden maailmaan.” Ensimmäinen työsuhde kesti pari vuotta, mutta sen jälkeen Anu Suoranta on tehnyt pelkkää pätkää muutaman kuukauden jaksoissa. Paitsi pari vuotta sitten hän eli jonkin aikaa myös sovitellulla työttömyysturvalla.

Vuoden 1998 jälkeen hänellä on ollut yksi palkallinen kesäloma.

Jos Anu Suoranta vielä joskus saisi vakituisen työpaikan, niin hän uskoo suurimmaksi muutokseksi sen, ettei koko elämä menisi työnteon hallintaan.

– Se mahdollistaisi yksinkertaisesti laadukkaamman elämän. En ole niinkään kiinnostunut ostamaan seiniä ympärilleni, mutta mahdollistaisi se jonkin sortin suunnittelun elämässä, hän pohtii.

Puolet työajasta

uuden etsimiseen

Ainakin tietotyöläisellä pätkätyö merkitsee Suorannan arvion mukaan sitä, että yli puolet työajasta kuluu seuraavan pätkän hankkimiseen.

– Työnantajalle tehdään töitä ajankäytöstä puolet jos sitäkään. Ja ajankäyttö tarkoittaa koko päivää, koska tutkijat ovat aina töissä.

– Ainakin tutkimustyössä on ihan selvää, ettei työnantaja todellisuudessa saa sitä, mistä maksaa. Edelliseltä työnantajalta tavallaan varastetaan seuraavalle, hän myöntää.

Pätkätyöläisten edunvalvontaa Anu Suoranta harjoittaa Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtajana sekä Tatusotu-liikkeessä (Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan puolesta työskentelevä työryhmä).

Ja edunvalvonnaksi on laskettava myös keskiviikkona ilmestynyt Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisema kirja Pärjäämisen ajat - horjuvat työmarkkinat, jonka Suoranta on toimittanut yhdessä Turun yliopiston sosiologian laitoksen määräaikaisen yliassistentin Anu-Hanna Anttilan (assistentti, hoitaja, juoksutyttö, kahvilavastaava, keittiöapulainen, koulunkäyntiavustaja, lehtori, siivooja, varanainen...) kanssa.

Riskit ulkoistetaan

työntekijälle

Kirjan artikkeleissa ruoditaan sitä, mitä tapahtuu työelämässä juuri nyt. Esimerkiksi maisteri Liisa Lähteenmäki (ei vielä koskaan vakituista työsuhdetta eikä palkallista kesälomaa) perkaa nopeasti yleistyneitä vuokratyömarkkinoita ja niiden antamia lupauksia.

Hän osoittaa, että työnantajat käyttävät vuokratyövoimaa mielellään silloinkin, kun työ on luonteeltaan selkeästi jatkuvaa. Liisa Lähteenmäki väittää syyksi vallan ja vastuun uutta jakoa. Kilpailutalouden riskit kaadetaan aina vain enemmän työntekijän päälle, mutta valta työsuhteista päättämiseen jää työnantajille.

Vuokratyöntekijöitä on muuten Suomessa yli 100 000 ja vuokratyötä välittäviä yrityksiä yli 600. Vuokratyötä markkinoidaan väylänä ”normaaleihin” eli pysyviin työsuhteisiin, mutta todellisuudessa työministeriön tilastojen mukaan vakinaistumisesta pääsee nauttimaan vain seitsemän prosenttia vuokratyöläisistä.

Psykologinen

sopimus purettu

Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta osoittavat omissa artikkeleissaan, että epätyypillisellä työllä on pitkä historia. Esimerkiksi satamissa työsuhteet olivat aikoinaan tyyppiä päivä kerrallaan.

Anu Suorannan mielestä voi kysyä, oliko hyvinvointivaltion kultakausi vain väliaikainen vaihe ja onko nyt palattu siihen työnantajien arvomaailmaan, joka vallitsi ennen hyvinvointivaltiota.

– Ei työ, vaan työnantajien arvomaailma on muuttunut. Nyt ollaan tulossa takaisin siihen raakalaismalliin, mikä vallitsi aiemmin, Suoranta sanoo.

Monet työelämän tutkijat puhuvat psykologisen sopimuksen muutoksesta. Esimerkiksi dosentti Tuomo Alasoini Työministeriöstä toteaa viime kesänä ilmestyneessä Työterveyslaitoksen artikkelikokoelmassa Työ murroksessa palkansaajien saattaneen aiemmin luottaa kahteen perusasiaan:

1) Hyvin tehty työ ja uskollisuus työnantajalle riittävät ja ne palkitaan turvallisuudella ja luottamuksella.

2) Työnantajan menestys palkitsee myös palkansaajaa lisäämällä palkanmaksuvaraa ja varmuutta työsuhteiden jatkuvuudesta.

Kun molemmat ovat kokeneet kolauksen, on myös työnteon mielekkyys koetteilla. Työolobarometreissä työnteon mielekkyys on ollut pahasti pakkasella koko 2000-luvun.

– Minusta yritykset ovat hetki hetkeltä härskimpiä. Työntekijää kohdellaan kertakäyttötavarana, Anu Suoranta sanoo asian suoremmin. Hänestä tätä asennetta ei enää välitetä juuri edes peitellä.

Naiset aina

pohjimmaisia

Huonon työelämän pitkässä historiassa alinta kastia ovat aina olleet naiset, Suoranta väittää.

– Väittäisin, että alkujaan työehtosopimuksilla itse asiassa rakennettiin epätasa-arvojärjestelmää. Naisten työ on aina ollut vähän katkonaisempaa. Toisen maailmansodan jälkeen erityisesti sak:lainen ammattiyhdistysliike reivasi tätä kurssia vähän. Mutta sata vuotta näitä palkkaeroja on kärsitty ja yhä edelleen tilanne on sama.

Anu Suoranta huomauttaa, että ensimmäisessä työehtosopimuksessa, kirjatyöntekijöiden sopimuksessa vuonna 1900 tosin todettiin, että naisilla ja miehillä on sama palkka. Mutta sen jälkeen tavoite unohtui 60 vuodeksi.

– Miksi? Ensin se oli varmaan kulttuurinen kysymys. Töitä arvotettiin silloin kuten arvotetaan edelleenkin. Naisen työ oli vähemmän arvokasta. Sitä kutsuttiin ammattitaidottomaksi ja muilla vastaavilla nimityksillä.

Nykyajan ominaispiirre huonomman palkan lisäksi on se, että kaikilla mittareilla kaikissa epätyypillisissä työsuhteissa naiset ovat enemmistönä.

– Ammattiyhdistysliike on jos ei nyt tietoisesti syrjäyttänyt, niin ainakin jättänyt pitkälle huomiotta tämän pätkä-, katko- ja osa-aikatyöntekijöiden edunvalvonnan. Homman ydin on siinä, että on keskitytty tähän palkkaedunvalvontaan siinäkin tilanteessa, kun työolosuhteet ovat joillakin aloilla todella heikot.

Kuuluvatko

kentän signaalit?

– Me elämme kuitenkin suhteellisen vauraassa maassa. Lisää liksaa ei ole turha vaade, mutta ei kuitenkaan ehkä keskeisin. Tuntuu, että tässä on aikamoinen katkos. Ay-liike ei kuule niitä, jotka ovat pätkätöissä.

Tutkija Kimmo Kevätsalo pohtii Pärjäämisen ajat -kirjassa samaa. Hän toteaa, että sekä SAK:ssa että STTK:ssa on käynnissä johtajasukupolven vaihdos.

Prosessi on kuitenkin niin hidas, että uudet johtajat ja avainasemissa olevat luottamushenkilöt joutuvat sisäistämään väistyvän sukupolven arvot päästäkseen johtoasemiin. Niinpä heidän on vaikea kuulla niitä signaaleja, joiden mukaan kasvava osa jäsenistä pitää ay-liikkeen ykköstehtävänä työttömyyden torjumista ja työsuhteen jatkuvuuden turvaamista.

Kevätsalon mukaan työnantajat kilpailuttavat häikäilemättä pätkä- ja silpputyöläisiä eikä kukaan organisoi tehokkaasti näiden palkkatyöläisten yhteistoimintaa.

Riittääkö kentän

tieto enää?

Avainkysymys kuuluukin, miten tämä on mahdollista Suomen kaltaisessa vahvan ay-liikkeen maassa.

Anu Suorannan mukaan ainakin yksi syy on tiedonhallinnan ongelma.

– Ay-liike on pitkään ja tyylikkäästi valvonut etuja sillä logiikalla, että kentältä tuleva tieto on riittävää. Mutta työmarkkinat ovat niin monimutkaistuneet, ettei kentältä tuleva tieto tai yhden sektorin tieto enää riitä. Tämä näkyy mm. siinä, että ay-liikkeen tutkimusosastot ovat aika surkeita ja sitten taas EK:lta tulee jatkuvasti uusia pelinavauksia. Juuri äsken sen tuutista tuli, että ihmiset haluavat tehdä osa-aika- ja pätkätöitä.

Päästävä yli

paikallisen

Suoranta pohtii, että aikoinaan noustessaan ay-liikkeen keskeinen elementti oli paikallisuuden ylittäminen. Vaatimukset olivat kansainvälisiä.

Nyt jonkinlainen oire uudenlaisesta ajattelusta on ruohonjuuritasolta viime kesänä lähtenyt Oikeutta siivoojille -liike.

– Hetken kukoistuksessaan se on hieno liike, mutta ennustan, että se tulee kuihtumaan paikallisuuteen. He eivät pääse niihin paikkoihin, joissa asioita ratkaistaan. Tämä olisi se hetki, jolloin sak:laisen ay-liikkeen pitäisi ymmärtää ottaa heidän argumenttinsa vakavasti, Anu Suoranta patistaa.

Hän itse on Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtaja, jolle rinnakkainen kansanliike on Tatusotu-ryhmä.

– Mielestäni meillä Tieteentekijöiden liitossa otettiin alusta alkaen vakavasti se, että Tatusotu ilmentää jotain sellaista kentän tyytymättömyyttä, jota ay-liikkeen on kuunneltava. Ja sitä kuunneltiin ja teemme aitoa yhteistyötä. Siinä ei asennoiduttu niin, että kyllä ay-liike tietää. Väitän, että kokemus on ollut hyvä molemmin puolin.

Mitä ay-liike sitten voisi tehdä, ettei esimerkiksi juuri siivoojien liikkeen tarina jäisi lyhyeksi?

– Minusta ay-liikkeen pitäisi mennä itse aktiivisesti kuuntelemaan ja aika korkealta tasolta. Ottaa se vakavasti eikä suhtautua niin, että se on ohimenevä liike.

– Ja kyllähän PAM on minusta tätä yrittänytkin. Eivät he ole sitä millään lailla tyrmäämässä. Mutta näitä liikkeitä kannattaisi minusta kuunnella vakavammin ja toivoa, että niitä syntyy lisää, Anu Suoranta usuttaa.

– Ei tässä nyt ihan avuttomia olla. Ay-liikkeen pitäisi minun mielestäni lähteä rakentamaan uusia avauksia eikä perääntyä jatkuvasti.