Syksyn parhaat dekkarit, osa 2

Tomaattien karvas sivumaku

Jaana Airaksinen: Vailla varjoa. Like 2006. 238 sivua.

KAI HIRVASNORO

Voima-lehden toimitusjohtaja Jaana Airaksinen nousi suomalaisten dekkaristien eturiviin kaksi vuotta sitten toisella jännärillään Kätköissä paratiisin. Kehitys esikoisromaanista oli huima, mutta nyt Airaksinen pistää vielä paremmaksi. Vailla varjoa on se suomalainen dekkari, jota tässä on vuosikausia odotettu.

Rosvojen ja poliisien ikuisen kilpajuoksun sijasta Jaana Airaksinen on tiukasti kiinni ajan ytimessä. Mutta ei niin, että yhteiskunnallinen sanoma nousisi esiin kiusallisena saarnaamisena tai päälle liimattuina huomioina. Vailla varjoa on täysipainoinen, yllättävän toiminnallinen, jännäri. Sen aihe vain on paljon isompi ryöstö kuin pankkiryöstö.

Airaksisen aiemmista kirjoista tuttu toimittaja Eva Raulo on Espanjassa tekemässä juttua siitä, missä oloissa ja kenen toimesta Suomessakin talvella syötävät tomaatit kasvatetaan. Jättiläismäisissä kasvihuoneissa työskentelevät luvattomat vierastyöläiset isäntiensä armoilla. Euroopan siirtolaisuuspolitiikka yrittää pitää heidät loitolla, mutta toisaalta moni eurooppalainen bisnes ei tule enää toimeen ilman heitä. Ilman virallisia papereita vierastyöläiset ovat kuitenkin vailla mitään suojaa.

Kaikille ei riitä vierastyöläisen työpanos. Vielä paremman tuoton saa, kun myy koko ihmisen.

Espanjalaiselta viljelmältä katoaa equadorilainen teinityttö Victoria, joka on hoitanut ystäväpariskunnan vauvaa. Jäljet johtavat Hollantiin Rotterdamin satamakaupunkiin, missä rikollisliiga myy kaapattuja naisia hyvään hintaan. Yöstä pahoinpidellyn Victorian kanssa käydään internetissä irvokas huutokauppa, jossa miehet tuntuvat kilpailevan oikeudesta raiskata Victoria. Jakso on kirjassa niin hyvin kuvattu, että kaipa se pohjautuu todellisuuteen.

Pelastajatkin ovat kintereillä. Rotterdamin kaduilla ja kujilla käydään kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Airaksinen kirjoittaa kuin action-elokuvan käsikirjoitusta.

Jaana Airaksinen kirjoittaa eurooppalaisen hyvinvoinnin takapihoista tavalla, joka pistää miettimään valintoja kauppareissulla. Tekeekö noita espanjalaisia tomaatteja sittenkään mieli.

Viime vuoden paras suomalainen jännäri oli Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Tänä vuonna mestaruus pysyy perhepiirissä, sillä Jaana Airaksinen on Isomäen puoliso.

Arkinen väkivalta keskuudessamme

Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä. Suomentanut Sanna Manninen. Otava 2006.
675 sivua.

KAI HIRVASNORO

Sopivissa olosuhteissa kenestä tahansa voi tulla murhaaja, väittää tanskalaiskirjailija Christian Jungersen.

Sanomaansa hän perustelee tehokkaalla romaanilla, joka hämmästyttävää kyllä on vasta miehen toinen. Jungersenin esikoisromaani Krat, Tiheikkö, ilmestyi Tanskassa vuonna 1999 ja tuotti hänelle heti kolmivuotisen kirjoittamisapurahan. Kahteenkymmeneen vuoteen kukaan ei ollut saanut sellaista vain yhden romaanin perusteella.

Tiheikköä ei ole käännetty muille kielille, mutta Tanskassa toissa vuonna ilmestynyt Poikkeus säännöstä on jo nyt kansainvälinen menestys.

Ennen kirjailijanuraansa Christian Junger työskenteli mainostoimistossa ja tiedottajana. Pienen toimiston musertavan tappavasta ilmapiiristä kertoo hänen omien kokemustensa pohjalta myös Poikkeus säännöstä. Kyseessä on neljän naisen ja miespomon muodostama Kansanmurhien tutkimuskeskus, jossa lähinnä toimitetaan internetiin ja muihin julkaisuihin taustatietoja ja analyysejä eri puolilla maailmaa tapahtuneista hirmuteoista.

Keskuksen tiedostavat työntekijät muuttuvat sitä itse tajuamatta vähitellen hirviöiksi, kun he saavat uuden työtoverin, jonka ainoa vika on se, että hän on uusi. Eristäminen on työpaikkakiusaamisen alkumuoto ja siitä edetään lähes 700 sivun aikana henkisen väkivallan koko kirjoon.

Vaikka romaanin asetelma pysyy lähes loppuun asti samanlaisena, ei se satojen sivujen aikana jää polkemaan paikalleen eikä tylsy. Aina kun näin uhkaa käydä, Christian Jungersen kaivaa esille uuden ja mielenkiintoa kutkuttavan koukun.

Ehkä pientä epäuskottavuutta on kuitenkin siinä, että kirjan kiusaajien todellisuudentaju heittää todella pahasti, mutta silti he pystyvät hoitamaan työnsä melko mallikelpoisesti. Toisaalta kuvion voi nähdä vain lisäävän kirjan ahdistavuutta. Pahat teot eivät näy ihmisestä päälle päin. Ei Srebrenican teurastajalla Ratko Mladicilla tosiaankaan ole sarvia päässään.

Ja aina kun Suomessakin tapahtuu perhemurha, niin otsikot syntyvät siitä, että murhaajahan oli ihan tavallinen ihminen. Että ei olisi koskaan juuri hänestä uskonut...

Poikkeus säännöstä ei ole mikään dekkari. Mutta jännittävämpi se on kuin useimmat jännityskirjoiksi mainostetut romaanit.

Poikkeus säännöstä kuuluu syksyn pakollisiin dekkareihin. Kamalan kannen ei pidä antaa hämätä.