maanantaina, tammikuuta 28, 2008

Dokumentaristi Seppo Rustanius näkee punaisten kohtalossa suurta draamaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.1. 2008)


Vuosi 1918 vei dokumenttiohjaaja Seppo Rustaniuksen mennessään 1980-luvun alussa. Uudessa elokuvassa Uhrit 1918 havainnollistuu se, millaisia massateloituksia Suomessa pantiin täytäntöön 90 vuotta sitten.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Vuosi 1918 ei jätä ohjaaja Seppo Rustaniusta rauhaan. Dokumenteissaan hän on valottanut mm. naispunakaartilaisten, Suomessa olleiden venäläisten sekä punaorpojen kohtaloita. Viime vuonna häneltä ilmestyi yhdessä Tuulikki Pekkalaisen kanssa kirja punavankileireistä.

Helsingin DocPoint-festivaaleilla esitettiin Rustaniuksen uusi dokumentti Uhrit 1918. Televisiossa se nähdään jo 5. helmikuuta Ylen kakkosen dokumenttiprojektin ohjelmistossa.

50-minuuttinen Uhrit 1918 on voimakkaasti tunteisiin koskettava kuvaus Suomessa 90 vuotta sitten vallinneesta kauhun ja terrorin ajasta, jona valkoisten kostajien mielivalta rinnastuu nykykatsojan silmissä esimerkiksi Ruandan verilöylyyn. Samanlaisia ruumiskasoja nähtiin kummassakin sisällissodassa. Ruandassa pakolaiset hakivat turhaan suojaa kirkoista. Suomessa ainakin Jämsässä punavankeja teloitettiin kirkon kellotapulissa, koska heidän ampumisensa ulkosalla häiritsi kartanonisännän rauhaa.

Teloittaja ja
teloitettu

Uhrit 1918 -elokuvassa etualalle nousee kaksi henkilöä. Toinen on helsinkiläinen lehtimies Erik Grotelfelt, joka johti kenttätuomioistuinta Västankvarnissa Länsi-Uudellamaalla ja oli armoton teloittaja.

Toinen on kemijärveläinen työmies Matti Ollanketo. Hänet vangittiin jo helmikuussa 1918 ja teloitettiin pari kuukautta myöhemmin. Ollanketo oli aktiivinen työväenyhdistyksen mies, mutta ei punakaartilainen, sillä Kemijärvellä ei sellaista varsinaisesti edes ollut.

Mutta lopulta Grotenfeltistakin tuli sisällissodan uhri. Hän ampui itsensä huhtikuussa 1919.

Erik Grotenfelt tietenkin päätti itse, mihin meni mukaan. Mutta Rustaniuksen mukaan hän oli myös sotilashallinnon hyväksikäyttämä ja siten tavallaan uhri itsekin.

Kansallinen
murhenäytelmä

Seppo Rustaniuksen ensimmäinen 1918-dokumentti, Sotapapit, ilmestyi vuonna 1981. Ensin se sensuroitiin, sitten palkittiin.

Sen jälkeen hän on saanut monta kertaa vastata kysymykseen, mikä sisällissodassa edelleen kiinnostaa.

Mutta mitään patenttivastausta ei ole, Rustanius sanoo. Jo Sotapappeja tehdessä hänelle valkeni, miten traaginen, merkittävä ja syvältä suomalaista yhteiskuntaa kouraiseva aihe on kyseessä.

– Se on kansallinen murhenäytelmä enemmän kuin talvi- tai jatkosota.

Omia elokuviaan Seppo Rustanius luonnehtii niin, etteivät ne kerro sisällissodasta sinänsä, vaan ihmisten kohtaloista poikkeusoloissa. Sen takia hän ei myöskään näe asiaa niin, että menneet voisi jo 90 vuoden jälkeen unohtaa. Uusia tarinoita tulee koko ajan eteen.

– Kuka sanoo, ettei vanhoja haavoja saa repiä auki? Rustanius kysyy.

– Näin sanovat ne, jotka ovat teloittajien jälkeläisiä ja jotka pelkäävät totuuden paljastumista. Se on ihan ymmärrettävää psykologista torjuntaa, ettei kukaan halua kuulla isoisän olleen lahtari, joka ampui 20 punikkia, joukossa 16-vuotiaita tyttöjä. Kun kymmenen tuhatta teloitettiin, niin teloittajia on täytynyt olla tuhansia. Kun katsoo valokuvia, niin jokaisessa näkyy vähintään kuusi teloittajaa, hän vastaa itse.

Mannerheimin
vastuu teloituksista

Aiheensa Seppo Rustanius löysi opiskellessaan teologiaa. Silloin hän alkoi pohtia, mitä papit oikein tekivät sisällissodassa ja millaisia moraalisia ristiriitoja siihen sisältyi. Ja siitä Rustanius tempautui sisällissodan problematiikkaan, ihmisten kokemuksiin ja kärsimyksiin nyt yli neljännesvuosisadaksi.

Uudessa elokuvassa Seppo Rustanius nostaa esille kansallissankariksi nostetun Mannerheimin roolin niin väkivaltaisuuksien kuin massamittaisiksi yltyneiden teloitusten suhteen. Hän käyttää sanaa ”vallankaappaus” Mannerheimin päätöksestä ryhtyä riisumaan väkivalloin aseista maassa olleita venäläissotilaita aikana, jolloin valtiovalta vielä neuvotteli heidän kotiuttamisestaan Venäjän uuden hallinnon kanssa.

Ylipäällikkö Mannerheimin antama julistus myös siirsi käytännössä päätösvallan teloituksista rintamapäälliköílle, jolloin keväällä 1918 eri puolilla Suomea työväestölle kostettiin muitakin asioita kuin ”kapina.” Mannerheimin neuvottelukunnan jäsen Aatu Åberg kirjoitti, että ”periaatteena on ampua niin paljon kuin mahdollista. Vankeja ei oteta.”

– Mannerheimilla oli keskeinen rooli vuonna 1918. Hän oli armeijan ylipäällikkö ja olisi halutessaan voinut vapauttaa kaikki punavangit. Mutta tämä kietoutuu tavoitteeseen Pietarin valtaamisesta. Hän halusi turvata selustansa. Hän oli ammattisotilas, 30 vuotta tsaarin armeijan upseerina. Hänhän oli valmis kuolemaan tsaarin puolesta. Tällaiset suuremmat kuviot kuin kahinointi työläisten kanssa Suomessa olivat Mannerheimilla mielessä, Rustanius pohtii.

Työväellä sana,
valkoisilla kiväärit

Seppo Rustanius ei omasta mielestään ole puolueellinen dokumentaristi. Hänen aiheensa vain käsittelevät punaisten kohtaloita, koska ne ovat hänestä kiinnostavampia kuin valkoisten.

– Dramaattisestikin nämä köyhyydestä nousevat ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia. Iso joukko ihmisiä ottaa yhtäkkiä itse oman kulttuurinsa omaan haltuunsa. 900 työväentaloa rakennettiin vuosina 1916–17 ja oli näyttämöharrastusta kuten Matti Ollankedolla Kemijärvellä. Minusta se on hienoa, että painettu yhteiskuntaluokka nostaa tällä tavalla päätään.

– Ja sitten yhtäkkiä lahtarit tulevat ase kädessä tappamaan työväenkulttuurin. Työväenliikkeellä oli sana aseena, valkoisilla kiväärit, Rustanius kiivastuu.

Tänä keväänä vuoden 1918 tapahtumia muistellaan taas monin tavoin. Seppo Rustanius toivoo, että tänä vuonna kartoitettaisiin ja dokumentoitaisiin teloituspaikkoja. Eivät ihmiset enää välttämättä tiedä ja ymmärrä, että Suomessa on punakaartilaisten joukkohautoja siellä täällä.