Suomesta sijoitettiin ulkomaille 40 miljardia
Yritykset kylpevät rahassa,
mutta eivät investoi kotimaassa
(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.1. 2006)
Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen oli ”suuri harppaus”, jota edesauttoivat kotimaisten investointien romahtaminen ja ay-liikkeen palkkamaltti. Työntekijät toivoivat yritysten voittojen kasvamisen johtavan parempaan työllisyyskehitykseen kotimaassa, mutta työpaikat syntyivätkin ulkomaille. Kansantulon jakautumisessa näyttää tapahtuneen pysyvä muutos pääoman eduksi.
KAI HIRVASNORO
”Onko maallamme malttia vaurastua?” kysyi pääministeri Urho Kekkonen kuuluisassa talouspoliittisessa pamfletissaan vuonna 1952.
Kekkonen peräsi voimakkaita investointeja, ja ainakin näiltä osin hänen ohjelmansa toteutui. Vuosina 1960 - 1990 Suomessa pantiin niin paljon rahaa koneisiin, laitteisiin, kuljetusvälineisiin ja rakennuksiin, että on puhuttu investoimisen maailmanennätyksestä.
1990-luvulla vanhan Suomen rakenteet murtuivat ryskyen ja niin kävi myös investoinneille. Lamavuosien romahdusta ei seurannutkaan uutta nousua, vaan investoinnit pysyivät pohjamudissa lamaa seuranneina voimakkaan kasvun vuosina. Teollisuudessa pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2003. Palvelualoilla investointipula ei ole ollut yhtä paha kuin teollisuudessa, mutta sielläkin investointiaste on samaa luokkaa kuin 1970-luvun taantuman aikoihin.
Kummallinen kehitys näyttää vielä kummallisemmalta, kun sitä vertaa yritysten kannattavuuteen. Vuodesta 1948 teollisuuden kannattavuudessa on ollut kaksi huippuvuotta, 1951 ja 2000. Vuoden 2000 huippua edelsivät jo 1990-luvun lopun kultaiset vuodet. Eläkkeellä oleva KHT-tilintarkastaja Ritva Pitkänen selvitti vuonna 2003 Mihin katosi kultamuna? -tutkimuksessaan, että vuonna 2000 teollisuusyritysten voitto nousi 10 miljardiin euroon, kun se lamaa edeltävänä aikana oli alle 2 miljardia euroa vuodessa.
Pitkäsen ”kultamunaksi” kutsuma teollisuuden liikevoitto oli yhteensä 63 miljardia euroa 1990-luvulla. Kun investoinnit ennätystulosten vuosina romahtivat, niin mihin rahat käytettiin?
Investointilama
vain kotimaassa
Ritva Pitkäsen ja erikoistutkija Pekka Sauramon tiistaina julkistama tutkimus Pääoman lähtö – Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen ja tulopolitiikka vastaa kysymykseen oikeastaan jo nimellään: Yritysten voitot sijoitettiin ulkomaille. Yritykset kansainvälistyivät noin kymmenessä vuodessa ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä. Kansainvälistymisen mittakaavasta saa hyvän kuvan, kun katsoo suomalaisten yritysten työpaikkojen määrää Suomen ulkopuolella. Vuonna 2004 niitä oli 330 000, joista 200 000 syntyi runsaassa kymmenessä vuodessa.
Suomessa teollisuudessa oli 488 000 työpaikkaa ennen lamaa. Laman jälkeen liikevaihto viisinkertaistui, mutta työpaikkoja oli 50 000 vähemmän.
Aiemmissa selvityksissään Ritva Pitkänen on todennut, että 63 miljardin kultamunasta 35 miljardilla ostettiin yrityksiä, eikä suinkaan halvemman kustannustason maista, vaan pääasiassa EU-alueelta. Osinkoja maksettiin lähes 13 miljardia euroa.
Toteutuneen kehityksen perusteella näyttää selvältä, ettei yritysten hyväkään kannattavuus johda lähiaikoina automaattisesti parempaan työllisyyteen ja investointeihin. Yritykset toimivat nyt eri tavalla kuin vielä 1980-luvulla.
Investointilamassa onkin näköharhaa, jos tarkastellaan vain Suomea. Kyllä yritykset ovat investoineet rajustikin, mutta muualle kuin Suomeen.
Suomi elää
alle varojensa
Muutos menneisiin aikoihin on tapahtunut myös siinä, että vuosikymmeniä lähes kroonisena jatkunut vaihtotaseen alijäämä muuttui 1990-luvun alussa voimakkaaksi ylijäämäksi. Kun ennen lamaa suomalaisten syyllistettiin elävän yli varojensa, niin nyt elämme alle varojemme. Suomessa syntyy enemmän tuloja kuin niitä täällä käytetään, investoidaan vähemmän kuin säästetään ja kansantaloudesta on tullut pääoman viejä.
Muutokset ovat niin suuria, että Pitkänen ja Sauramo puhuvat tutkimuksessaan ”suomalaisen mallin” murtumisesta taloushistoriassa. Aiemmin talouspolitiikan päättäjät ja elinkeinoelämän johtajat tavoittelivat nopeaa kasvua, alhaisia korkoja ja suuria investointeja vaihtotaseen tasapainon puitteissa.
Uusi malli on vielä hahmottumaton ja vakiintumaton. Mutta jos vanha valtiojohtoinen ajanjakso oli kahlitun rahan aikaa, niin siitä on siirrytty kahlitsemattoman rahan kauteen. Tärkein ero vanhaan on pääoman vapaa liikkuvuus. Voitot jaetaan pois osinkoina ja pankkien rooli rahoitusjärjestelmässä on heikentynyt. Pankkien hallitseman ”sinivalkoisen pääoman” sijaan suomalaisista pörssiyhtiöistä yli 50 prosenttia on ulkomaalaisessa omistuksessa.
Suurella harppauksella
mukaan globalisaatioon
Selitys kotimaisten investointien hiljaisuudelle löytyy siitä, että yritysten suorat sijoitukset ulkomaille kasvoivat rajusti 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Globalisaatio tuli mukaan suomalaiseen elinkeinoelämään lähes kertaheitolla muutaman kiihkeän vuoden kuluessa. Tutkijoiden mukaan kyseessä saattoi olla ”suuri harppaus”, joka laimenee tulevaisuudessa, mutta kansainvälistymisen jatkuminen pitänee kotimaiset investoinnit jatkossakin alhaisella tasolla.
Investointeja pidättelee myös se, että sijoitetun pääoman tuottovaatimus on kasvanut eli osakkeenomistajien on saatava joka vuosi reippaat osingot. 1990-luvulla yhtiöt maksoivat osinkoina keskimäärin 40 prosenttia voitoistaan, 2000-luvun puolella osuus on noussut jo yli 50 prosenttiin. Osinkojen lisääntyminen vähensi yritysten säästämistä. Osinkoihin käytettiin enemmän rahaa kuin investointeihin ja teollisuudessa osinkoja maksettiin myös enemmän kuin veroja. Suomessa maksetuista osingoista kolmasosa meni ulkomaille.
Uusi aika yhdistettynä maltillisiin palkkaratkaisuihin näkyy myös yritysvarallisuuden jakautumisessa. Yritykset ovat vuodesta 1995 lähtien investoineet ja sijoittaneet pääasiassa omia voittojaan. Osakeanteja ja velkarahaa tarvittiin vain vähän.
Ulkomaille meni
40 miljardia euroa
Ritva Pitkäsen mukaan kaikista teollisuusyrityksissä käytettävissä olevista varoista pitkäaikaisiin sijoituksiin ulkomaille on käytetty 30 prosenttia. 12 prosenttia käytettiin käyttöpääoman kasvattamiseen, mihin myös sisältyy huomattavaa varojen siirtoa ulkomaille. Tutkimuksessa päädytäänkin siihen, että vuosina 1995 – 2003 teollisuusyritykset käyttivät 40 miljardia euroa sijoituksiin ulkomaille, mikä oli 40 prosenttia kaikista käytettävissä olevista varoista. Yritysten voitot olivat keskeinen kansainvälistymisen lähde.
Suomen riippuvuutta muutamista suuryhtiöistä kuvaa se, että lähes puolet ulkomaille suuntautuneista sijoituksista muodostuu Stora-Enson, UPM-Kymmenen ja Soneran neljästä kaupasta.
Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen tapahtui siis ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä.
Tulojen jakautuminen
on jäädytetty
Vielä yksi iso murros 1990-luvulla oli tulonjaon voimakas muutos. Palkkojen osuus kansantulosta laski enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyys jäi laman ennätystasonkin jälkeen epätavallisen suureksi ja palkkojen kansantuoteosuus on säilynyt lamaa edeltänyttä aikaa matalampana. Joukkotyöttömyys on pitänyt palkkojen osuuden alhaalla.
Vanhassa maailmassa Suomen työttömyysaste oli aina alempi kuin viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana. Palkkavaatimuksetkin olivat kovempia. Jo Urho Kekkosen haaveilemasta palkkamaltista tuli totta vasta 1990-luvulla. Aikojen muutosta kuvaa Pekka Sauramon luonnehdinta siitä, että vuonna 2003 ay-liike oli valmis hyväksymään palkankorotukset, jotka pitävät funktionaalisen tulonjaon ennallaan. Näin oli myös vuoden 1975 tuloneuvotteluissa, mutta silloin palkkojen kansantuoteosuus oli 11 prosenttia nykyistä korkeampi ja työttömyysaste 6,5 prosenttia alhaisempi.
Sauramo arvioi, että jos työttömyys alenee, palkkavaatimuksistakin tulee jatkossa kunnianhimoisempia. Jos ei, ei funktionaalisessa tulonjaossakaan tapahdu suuria muutoksia. Jos liiketoiminnan siirtäminen ulkomaille jatkuu, työllisyyden paraneminen Suomessa hidastuu, yritysten kannattavuus säilyy hyvänä, mutta tulojen jakautuminen pääoman ja työn kesken ei oleellisesti muutu.
”Viime vuosien kehitystä voi tulkita siten, että suomalaiset palkansaajat ovat korkean työttömyyden takia olleet valmiita hyväksymään palkkamaltin, vaikka huomionarvoinen osa palkkamaltin tuloksena syntyneistä suomalaisten yritysten luomista työpaikoista on syntynyt Suomen rajojen ulkopuolelle”, tutkimuksessa todetaan.
Ay-liikkeelle asetelma on hankala, koska maltillisilla palkankorotuksilla tavoiteltiin uusien työpaikkojen luomista Suomeen eikä muihin maihin.Tutkimuksen julkistamistilaisuudessa kysyttiinkin, olisivatko suuremmat palkankorotukset merkinneet parempaa työllisyyttä Suomessa.
– Teoriassa on mahdollista, että työllisyyskehitys olisi ollut myönteisempää, jos ne rahat olisivat jääneet Suomeen joko investointeina tai kanavoituneina kotitalouksien tuloiksi, vastasi Pekka Sauramo.
mutta eivät investoi kotimaassa
(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.1. 2006)
Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen oli ”suuri harppaus”, jota edesauttoivat kotimaisten investointien romahtaminen ja ay-liikkeen palkkamaltti. Työntekijät toivoivat yritysten voittojen kasvamisen johtavan parempaan työllisyyskehitykseen kotimaassa, mutta työpaikat syntyivätkin ulkomaille. Kansantulon jakautumisessa näyttää tapahtuneen pysyvä muutos pääoman eduksi.
KAI HIRVASNORO
”Onko maallamme malttia vaurastua?” kysyi pääministeri Urho Kekkonen kuuluisassa talouspoliittisessa pamfletissaan vuonna 1952.
Kekkonen peräsi voimakkaita investointeja, ja ainakin näiltä osin hänen ohjelmansa toteutui. Vuosina 1960 - 1990 Suomessa pantiin niin paljon rahaa koneisiin, laitteisiin, kuljetusvälineisiin ja rakennuksiin, että on puhuttu investoimisen maailmanennätyksestä.
1990-luvulla vanhan Suomen rakenteet murtuivat ryskyen ja niin kävi myös investoinneille. Lamavuosien romahdusta ei seurannutkaan uutta nousua, vaan investoinnit pysyivät pohjamudissa lamaa seuranneina voimakkaan kasvun vuosina. Teollisuudessa pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2003. Palvelualoilla investointipula ei ole ollut yhtä paha kuin teollisuudessa, mutta sielläkin investointiaste on samaa luokkaa kuin 1970-luvun taantuman aikoihin.
Kummallinen kehitys näyttää vielä kummallisemmalta, kun sitä vertaa yritysten kannattavuuteen. Vuodesta 1948 teollisuuden kannattavuudessa on ollut kaksi huippuvuotta, 1951 ja 2000. Vuoden 2000 huippua edelsivät jo 1990-luvun lopun kultaiset vuodet. Eläkkeellä oleva KHT-tilintarkastaja Ritva Pitkänen selvitti vuonna 2003 Mihin katosi kultamuna? -tutkimuksessaan, että vuonna 2000 teollisuusyritysten voitto nousi 10 miljardiin euroon, kun se lamaa edeltävänä aikana oli alle 2 miljardia euroa vuodessa.
Pitkäsen ”kultamunaksi” kutsuma teollisuuden liikevoitto oli yhteensä 63 miljardia euroa 1990-luvulla. Kun investoinnit ennätystulosten vuosina romahtivat, niin mihin rahat käytettiin?
Investointilama
vain kotimaassa
Ritva Pitkäsen ja erikoistutkija Pekka Sauramon tiistaina julkistama tutkimus Pääoman lähtö – Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen ja tulopolitiikka vastaa kysymykseen oikeastaan jo nimellään: Yritysten voitot sijoitettiin ulkomaille. Yritykset kansainvälistyivät noin kymmenessä vuodessa ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä. Kansainvälistymisen mittakaavasta saa hyvän kuvan, kun katsoo suomalaisten yritysten työpaikkojen määrää Suomen ulkopuolella. Vuonna 2004 niitä oli 330 000, joista 200 000 syntyi runsaassa kymmenessä vuodessa.
Suomessa teollisuudessa oli 488 000 työpaikkaa ennen lamaa. Laman jälkeen liikevaihto viisinkertaistui, mutta työpaikkoja oli 50 000 vähemmän.
Aiemmissa selvityksissään Ritva Pitkänen on todennut, että 63 miljardin kultamunasta 35 miljardilla ostettiin yrityksiä, eikä suinkaan halvemman kustannustason maista, vaan pääasiassa EU-alueelta. Osinkoja maksettiin lähes 13 miljardia euroa.
Toteutuneen kehityksen perusteella näyttää selvältä, ettei yritysten hyväkään kannattavuus johda lähiaikoina automaattisesti parempaan työllisyyteen ja investointeihin. Yritykset toimivat nyt eri tavalla kuin vielä 1980-luvulla.
Investointilamassa onkin näköharhaa, jos tarkastellaan vain Suomea. Kyllä yritykset ovat investoineet rajustikin, mutta muualle kuin Suomeen.
Suomi elää
alle varojensa
Muutos menneisiin aikoihin on tapahtunut myös siinä, että vuosikymmeniä lähes kroonisena jatkunut vaihtotaseen alijäämä muuttui 1990-luvun alussa voimakkaaksi ylijäämäksi. Kun ennen lamaa suomalaisten syyllistettiin elävän yli varojensa, niin nyt elämme alle varojemme. Suomessa syntyy enemmän tuloja kuin niitä täällä käytetään, investoidaan vähemmän kuin säästetään ja kansantaloudesta on tullut pääoman viejä.
Muutokset ovat niin suuria, että Pitkänen ja Sauramo puhuvat tutkimuksessaan ”suomalaisen mallin” murtumisesta taloushistoriassa. Aiemmin talouspolitiikan päättäjät ja elinkeinoelämän johtajat tavoittelivat nopeaa kasvua, alhaisia korkoja ja suuria investointeja vaihtotaseen tasapainon puitteissa.
Uusi malli on vielä hahmottumaton ja vakiintumaton. Mutta jos vanha valtiojohtoinen ajanjakso oli kahlitun rahan aikaa, niin siitä on siirrytty kahlitsemattoman rahan kauteen. Tärkein ero vanhaan on pääoman vapaa liikkuvuus. Voitot jaetaan pois osinkoina ja pankkien rooli rahoitusjärjestelmässä on heikentynyt. Pankkien hallitseman ”sinivalkoisen pääoman” sijaan suomalaisista pörssiyhtiöistä yli 50 prosenttia on ulkomaalaisessa omistuksessa.
Suurella harppauksella
mukaan globalisaatioon
Selitys kotimaisten investointien hiljaisuudelle löytyy siitä, että yritysten suorat sijoitukset ulkomaille kasvoivat rajusti 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Globalisaatio tuli mukaan suomalaiseen elinkeinoelämään lähes kertaheitolla muutaman kiihkeän vuoden kuluessa. Tutkijoiden mukaan kyseessä saattoi olla ”suuri harppaus”, joka laimenee tulevaisuudessa, mutta kansainvälistymisen jatkuminen pitänee kotimaiset investoinnit jatkossakin alhaisella tasolla.
Investointeja pidättelee myös se, että sijoitetun pääoman tuottovaatimus on kasvanut eli osakkeenomistajien on saatava joka vuosi reippaat osingot. 1990-luvulla yhtiöt maksoivat osinkoina keskimäärin 40 prosenttia voitoistaan, 2000-luvun puolella osuus on noussut jo yli 50 prosenttiin. Osinkojen lisääntyminen vähensi yritysten säästämistä. Osinkoihin käytettiin enemmän rahaa kuin investointeihin ja teollisuudessa osinkoja maksettiin myös enemmän kuin veroja. Suomessa maksetuista osingoista kolmasosa meni ulkomaille.
Uusi aika yhdistettynä maltillisiin palkkaratkaisuihin näkyy myös yritysvarallisuuden jakautumisessa. Yritykset ovat vuodesta 1995 lähtien investoineet ja sijoittaneet pääasiassa omia voittojaan. Osakeanteja ja velkarahaa tarvittiin vain vähän.
Ulkomaille meni
40 miljardia euroa
Ritva Pitkäsen mukaan kaikista teollisuusyrityksissä käytettävissä olevista varoista pitkäaikaisiin sijoituksiin ulkomaille on käytetty 30 prosenttia. 12 prosenttia käytettiin käyttöpääoman kasvattamiseen, mihin myös sisältyy huomattavaa varojen siirtoa ulkomaille. Tutkimuksessa päädytäänkin siihen, että vuosina 1995 – 2003 teollisuusyritykset käyttivät 40 miljardia euroa sijoituksiin ulkomaille, mikä oli 40 prosenttia kaikista käytettävissä olevista varoista. Yritysten voitot olivat keskeinen kansainvälistymisen lähde.
Suomen riippuvuutta muutamista suuryhtiöistä kuvaa se, että lähes puolet ulkomaille suuntautuneista sijoituksista muodostuu Stora-Enson, UPM-Kymmenen ja Soneran neljästä kaupasta.
Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen tapahtui siis ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä.
Tulojen jakautuminen
on jäädytetty
Vielä yksi iso murros 1990-luvulla oli tulonjaon voimakas muutos. Palkkojen osuus kansantulosta laski enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyys jäi laman ennätystasonkin jälkeen epätavallisen suureksi ja palkkojen kansantuoteosuus on säilynyt lamaa edeltänyttä aikaa matalampana. Joukkotyöttömyys on pitänyt palkkojen osuuden alhaalla.
Vanhassa maailmassa Suomen työttömyysaste oli aina alempi kuin viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana. Palkkavaatimuksetkin olivat kovempia. Jo Urho Kekkosen haaveilemasta palkkamaltista tuli totta vasta 1990-luvulla. Aikojen muutosta kuvaa Pekka Sauramon luonnehdinta siitä, että vuonna 2003 ay-liike oli valmis hyväksymään palkankorotukset, jotka pitävät funktionaalisen tulonjaon ennallaan. Näin oli myös vuoden 1975 tuloneuvotteluissa, mutta silloin palkkojen kansantuoteosuus oli 11 prosenttia nykyistä korkeampi ja työttömyysaste 6,5 prosenttia alhaisempi.
Sauramo arvioi, että jos työttömyys alenee, palkkavaatimuksistakin tulee jatkossa kunnianhimoisempia. Jos ei, ei funktionaalisessa tulonjaossakaan tapahdu suuria muutoksia. Jos liiketoiminnan siirtäminen ulkomaille jatkuu, työllisyyden paraneminen Suomessa hidastuu, yritysten kannattavuus säilyy hyvänä, mutta tulojen jakautuminen pääoman ja työn kesken ei oleellisesti muutu.
”Viime vuosien kehitystä voi tulkita siten, että suomalaiset palkansaajat ovat korkean työttömyyden takia olleet valmiita hyväksymään palkkamaltin, vaikka huomionarvoinen osa palkkamaltin tuloksena syntyneistä suomalaisten yritysten luomista työpaikoista on syntynyt Suomen rajojen ulkopuolelle”, tutkimuksessa todetaan.
Ay-liikkeelle asetelma on hankala, koska maltillisilla palkankorotuksilla tavoiteltiin uusien työpaikkojen luomista Suomeen eikä muihin maihin.Tutkimuksen julkistamistilaisuudessa kysyttiinkin, olisivatko suuremmat palkankorotukset merkinneet parempaa työllisyyttä Suomessa.
– Teoriassa on mahdollista, että työllisyyskehitys olisi ollut myönteisempää, jos ne rahat olisivat jääneet Suomeen joko investointeina tai kanavoituneina kotitalouksien tuloiksi, vastasi Pekka Sauramo.
posted by Kai Hirvasnoro at 3:26 ip.
1 Comments:
Yritysten sijoituksista puhuttaessa on tärkeää korostaa sitä, että länsimaihin kohdistuneet sijoitukset tapahtuvat ensisijaisesti muita yrityksiä ostamalla, kun taas kehitysmaihin kohdistuvat sijoutukset perustuvat infrastruktuurin rakentamiselle. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että länsimaissa perinteisen teollisuuden vaatima infrastuktuuri on jo olemassa. Näin ollen ei kannata liiaksi takertua siihen, että suomeen ei investoida enää yhtäpaljon kuin menneinä vuosikymmeninä (tai ainakin pitää ymmärtää mistä tämä investoinnin väheneminen johtuu).
Mitä tulee kehitysmaiden infrastruktuuriin investoimiseen ja työapaikkojen siirtymiseen niin tämä on kehitys jonka heille myös mielelläni suon (ottaen huomioon, että länsimaiden hyvinvointi teollistumisesta lähtien on pitkälle kehitysmaiden orjuuttamisen ja raaka-aineiden ryöstön seurausta). Ongelma ei siis niinkään ole länsimaat-kehitysmaat akselilla, vaan ennemminkin työantaja-työntekijä akselilla.
Koska kehitysmaiden työntekijöillä ei ole "varaa" ay-liikkeisiin (ja suuryritykset tekevät kaikkensa ay-liikkeiden estämiseksi - kuten tekisivät länsimaissakin, jos vain kykenisivät), niin kehitysmaissa tehdystä kännykänakkulaturin tuotosta huomattavasti suurempi osa menee työnantajan kuin työntekijän pussiin, jonka seurausta myös osakeantien kasvu on seurausta. Ja tämä valtaeliitin voimistuminen taas on uhka demokratialle niin länsimaissa, kuin kehitysmaissakin.
Globalisoituneen talouden rinnalle tarvitaan näin ollen myös globaaleja taloudellisia rakenteita, jotka (kansallisvaltion tavoin) pyrkivät vähentämään epäreilua kauppaa ja vastaavaa globalisoitumista toivoisin myös ay-liikkeeltä. Intiassa ja Kiinassa toimivien Nokia alihankkijoiden työntekijöiden etujen valvominen nimittäin hyödyttää epäsuorasti myös Suomalaisia duunareita.
Lähetä kommentti
<< Home