Päivänkakkaramiehiä, ay-konservatiiveja ja änkyröitä
Fraktiot taistelevat
15-vuotiaassa Vasemmistoliitossa
(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.4. 2005)
Vasemmistoliiton koko 15-vuotisen historian ajan puolueessa on vaikuttanut kolme suuntausta. Niiden voimasuhteet ja kulloisetkin liittoutumiset ovat määritelleet, mihin mennään. Nyt tällaista liittoumaa ei ole. Kaikki kyräilevät toisiaan.
KAI HIRVASNORO
Vapun alla tulee kuluneeksi 15 vuotta Vasemmistoliiton perustamisesta. Merkkipäivään otetaan varaslähtö jo tänä viikonloppuna puolueen juhlaristeilyllä.Murrosikäisen merkkipäivänä katsotaan yleensä tulevaisuuteen eikä menneisyyteen, mutta nyt tehdään poikkeus. Kaikkia puolueessa tänään vaikuttavia puheenaiheita ja ristiriitoja ei voi ymmärtää ymmärtämättä sitä, miten tähän on tultu.
Miksi uusi puolue perustettiin vuonna 1990? Millaiseksi se perustettiin? Mitkä ovat puolueessa vaikuttavat voimat? Mihin ollaan menossa?
Kysymyksiä pohtii Vasemmistoliiton perustamisen ja puolueen ensimmäisen kymmenen vuoden keskeinen ideanikkari Matti Hokkanen, joka tätä nykyä tarkkailee politiikkaa ulkopuolelta Raha-automaattiyhdistyksen viestintäpäällikkönä.
Tarinan mukaan Vasemmistoliiton perustamisen alkupisteen voi sijoittaa Kulttuuritalon kahvilaan talvella 1987. SKDL:n poliittinen sihteeri Hokkanen, SKDL:n pääsihteeri Reijo Käkelä ja SKP:n pääsihteeri Esko Vainionpää pohtivat tulevia haasteita ja varsinkin vuoden kuluttua edessä olevia presidentinvaaleja. SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston suoraa tukemista ei siihen maailmanaikaan voitu kuvitellakaan, mutta ei omallakaan ehdokkaalla olisi mahdollisuuksia.
Keksittiin, että perinteiset puoluerajat voisi yrittää ylittää kansanliikkeellä. Syntyi Liike 88, jonka ehdokas Kalevi Kivistö sai hyvän tuloksen, 10,5 prosenttia äänistä.
Pian alettiin pohtia, oliko siinäkään järkeä, että SKDL ja SKP pitivät yllä kaksinkertaista järjestöverkostoa.
Kansandemokraattisen liikkeen kummallinen organisaatio ja SKP:n toivoton asemasota olivat yksi syy, josta haluttiin päästä eroon perustamalla kokonaan uusi puolue.
Reaalisosialismin
vararikko taustalla
Matti Hokkasen mukaan taustalla oli lisäksi kaksi muuta syytä.
- Kyllä meillä oli näköala reaalisosialismin vararikosta jo silloin, hän väittää.
Näköala oli kehittynyt pitkin 1980-lukua. Hokkanen kertoo itse ennustaneensa sosialistisen talousjärjestelmän vararikon jo vuonna 1983 Tampereella järjestetyssä SKP:n puoluekonferenssissa. Hän uskoo, että kirjalliset todisteet tästä kaukonäköisyydestä löytyvät ainakin KGB:n arkistosta, koska puheenvuoron nauhoitti kolme neuvostoliittolaista "kirjeenvaihtajaa."
Alta pois ennen kuin sosialismi kaatuu päälle -ajattelu vahvistui Hokkasen mukaan liikkeessä sitä mukaa, kun 1990-luku lähestyi. Ei sitä nyt ehkä niin suoraan nähty, että Neuvostoliitto on luhistumassa ja uusi puolue pitää saada sitä ennen pystyyn. Mutta haluttiin uusi puolue, joka ei leimaudu Neuvostoliiton edustamaan komentotalouteen tai ns. reaalisosialismiin.
Kolmas taustatekijä oli näkemys siitä, että koko suomalainen vasemmisto on näköalaton ja kyvytön tunnistamaan ajan virtauksia.
- Silloin nähtiin, että poliittinen aloite on siirtynyt oikeistolle. Tämä on näistä kolmesta syystä se, joka on voimassa edelleenkin.
Ei ideologiaa,
vaan politiikkaa
Kun vanha aate oli vararikossa, niin uuden puolueen perustajat eivät lähteneet etsimään uutta aatetta tilalle. Vasemmistoliitto perustettiin Hokkasen mukaan tietoisesti sen varaan, ettei se ole ideologinen, vaan poliittinen yhteisö. Oli kyllä erilaisia aatteellisia taustoja, mutta Vasemmistoliittoa ei naulattu mihinkään niistä.
Siis jos joku on liittynyt Vasemmistoliittoon olematta minkään sortin sosialisti, niin hän on liittynyt sen idean pohjalle, mille puolue perustettiin?
- Täsmälleen näin. Tässä Suvi-Anne on ehdottomasti oikeassa.
Liike 88:aa ei ajateltu uuden puolueen iduksi, mutta siitä saatiin kokemuksia, jotka vahvistivat näkemystä hakea modernille vasemmistolaiselle liikkeelle aiempaa laveampaa pohjaa kuin vanhalla SKDL:llä ja SKP:llä oli.
Niin, se moderni vasemmistolaisuus. Siitä puhuttiin paljon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, mutta mitä se oli?
- Sepä onkin hyvä kysymys. Se jäi hyvin hapuilevaksi ja epämääräiseksi, Matti Hokkanen myöntää.
Lähtökohtana oli halu nostaa uusia asioita poliittiselle agendalle. Vanhan työväenliikkeen ratkaisevia asioita oli tuotantovälineiden omistukseen perustunut luokkanäkemys. Sen rinnalle ja ohikin haluttiin nostaa kysymys ympäristöstä ja maapallon sietokyvystä. Tuotannon rinnalle nousi kysymys kulutuksesta.
- Nähtiin, ettei tuotantoon perustuva luokka-asema ollut se, jonka perusteella voidaan määritellä poliittista paikkaa. Mutta mitä sen tilalle oltiin tekemässä, siitä ei saa kovin korkeita pisteitä. Yritys oli kyllä erittäin hyvä.
Innovaatio, joka
kantaa vieläkin
Matti Hokkanen kehuu, että Huhtikuun julistuksen ja Vasemmistoliiton ensimmäisen ohjelman periaatteet sisälsivät kestävän kehityksen ajatuksen paitsi ekologiselta, myös taloudelliselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta kannalta. Se oli politiikassa todellinen innovaatio ja Vasemmistoliitto ymmärsi asian ensimmäisenä Suomessa. Tässä olisi Hokkasen mukaan innovaatiota nykyisellekin Vasemmistoliitolle.
Myös kansalaistulo nostettiin silloin keskeiseksi tavoitteeksi, samoin Hokkasen mielestä edelleen politiikassa ajankohtainen kysymys avoimesta ja demokraattisesta toimintatavasta.
Punavihreys ei siis ollut mikään päälle liimattu brändi, vaan nimitys tuli uudenlaiseksi hahmotellun vasemmistopolitiikan sisällöstä.
Kolmen sortin sosialisteja
Alusta asti Vasemmistoliitossa vaikutti Matti Hokkasen mukaan kolme fraktiota. Niiden voimasuhteet ja liittoutumiset ovat vaikuttaneet puolueessa koko ajan ja ne ovat edelleen olemassa.
Kansandemokraattisen liikkeen perinteinen enemmistö alkoi jakautua 1980-luvun lopussa. Jaon tuloksena syntyivät ensinnäkin "punavihreät", jotka dominoivat puolueen perustamisvaihetta. He halusivat ottaa tietoisesti etäisyyttä perinteisen työväenpuolueen kysymyksiin ja modernisoida skdl:läistä ajattelua.
Toista enemmistöpohjaista haaraa Hokkanen kutsuu "konservatiiviseksi fraktioksi." Sen keulakuvat tulivat ay-liikkeen johdosta, mutta siihen kuului paljon muutakin kuin ay-väkeä ja toisaalta kaikki ay-liikkeessä eivät jakaneet heidän käsityksiään. Ay-siipi se ei siis ollut.
Konservatiivit suhtautuivat äärimmäisen epäluuloisesti koko Vasemmistoliiton perustamiseen ja halusivat jatkaa SKP:n toimintaa.
- Sieltä nimiteltiin meitä Vasemmistoliiton puuhamiehiä päivänkakkaramiehiksi, Hokkanen muistelee.
Konservatiivit halusivat Vasemmistoliiton olevan nimenomaan työväenpuolue.
Kolmas suuntaus olivat vanhaan maailmaan, Neuvostoliittoon ja herravihaan takertuneet "änkyrät". He tekeytyivät alkuvaiheessa kuoliaiksi päästäkseen vaivihkaa mukaan.
Puolueen historia on
fraktioiden historiaa
Suuntausten erot näkyvät helposti esimerkiksi suhtautumisessa sosialidemokratiaan.
"Änkyröille" sosialidemokratia on jotain sellaista mistä pitää erottautua ja olla demareista vasemmalla. "Päivänkakkaramiehet" eivät määrittele itseään sosialidemokraateista vasemmalle, vaan heidän edelleen, modernimpina vasemmistolaisina. "Konservatiivit" korostavat pelkästään yhteistyötä suhteessa sosialidemokraatteihin.
- Itse asiassa näiden kolmen suuntauksen välisestä taistelusta ja kulloisistakin liittoutumisista muodostuu Vasemmistoliiton koko 15 vuoden historia, Matti Hokkanen väittää.
Näin siitä huolimatta, että suurin osa vasemmistoliittolaisista tuskin mieltää kuuluvansa mihinkään näistä fraktiosta. Mutta näiden kolmen voimaryhmittymän keskinäiset voimasuhteet ovat sanelleet sen, mihin milloinkin mennään.
SKP:n konkurssi
vei puhevallan
Päivänkakkaraväki pääsi alussa niskan päälle liikkeessä syntyneen uudistumishurman siivellä. Mutta Matti Hokkanen muistuttaa, että tilaisuutta edesauttoi myös samassa vaiheessa tapahtunut SKP:n konkurssi. SKP menetti puhevaltansa siinä tilanteessa ja muut saivat tilaisuuden ottaa aloitteen käsiinsä.
Uuden puolueen perustamista valmisteli silloisista kd-johtajista muodostettu "torviseitsikko." Matti Hokkasen mukaan uuden puolueen syntysanojen lausujaa on vaikea hahmottaa, mutta se saattoi tapahtua eräässä torviseitsikon vapaamuotoisemmassa tilaisuudessa.
- Minä taisin sanoa, että ei ennen seuraavia eduskuntavaaleja (vuoden 1991 vaaleja) varmaankaan voida tehdä mitään järjestöllisessä mielessä. Muistaakseni Pekka Ahmavaara reagoi siihen ja sanoi, että mietitäänpäs vielä.
- Ahmavaara tuli silloin laukaisseeksi liikkeelle sellaisen pohdinnan, jonka lopputuloksesta hän itse ei ollut sitten enää niin kauhean vakuuttunut.
Ovet auki, Käkelä ulos
Vasemmistoliittoa ryhdyttiin perustamaan kaikille avoimelta pohjalta. Kuka tahansa saattoi kävellä perustamiskokoukseen. 3 500 käveli Kulttuuritalolle ja Jäähalliin 28.-29. huhtikuuta 1990. On arveltu, että neljäsosa heistä oli SKP:n vähemmistöläisiä, jotka oli puhdistettu puolueesta vain muutama vuosi aikaisemmin.
SKDL:n puheenjohtaja Reijo Käkelä oli heittänyt hanskat tiskiin helmikuussa 1990, koska hänen mielestään vähemmistöläisten päästäminen mukaan kaikille avoimessa kokouksessa oli virhe ja se johtaisi uuden puolueen vain uudelleen vanhojen fraktioiden taistelukentäksi.
Oliko hän oikeassa?
- Tässä suhteessa hän oli oikeassa. Toinen asia on se, mikä olisi ollut vaihtoehto ja minkälaiseksi Vasemmistoliiton kannatus olisi muodostunut. Mutta tässä suhteessa hän oli varmasti oikeassa.
Ettekö te muut osanneet ennakoida, että vähemmistöläiset marssivat joukolla mukaan vai ettekö pitäneet sitä ongelmana?
- Henkilökohtaisesti olin kahden vaiheilla. Toisaalta en ollut siinä asemassa, että olisin voinut ratkaista sitä asiaa. Kaikki muut, erityisesti Salme Kandolin, olivat avoimen kokouksen kannalla, Hokkanen muistelee.
Lama palautti
todellisuuteen
Aika pian uudistamishurmion jälkeen alkoi Vasemmistoliiton normalisointi tavalliseksi työväenpuolueeksi. Taustalla oli kaksi asiaa; Matti Viialaisen valinta puoluesihteeriksi ja lama. 1990-luvun alun lama pakotti palaamaan perinteisiin asioihin eikä päivänkakkara-asioilla ollut siinä tilanteessa kysyntää. Myös poliittisesti ja järjestöllisesti Vasemmistoliittoa alettiin Viialaisen johdolla normalisoimaan.
Perinteisellä työväenpolitiikalla saatiin vuonna 1995 vaalivoitto ja 11,2 prosenttia äänistä. Claes Anderssonin johtama päivänkakkarasiipi, Matti Viialainen ja ay-johto liittoutuivat keskenään ja Vasemmistoliitto meni Lipposen "kansallisen pelastuksen hallitukseen." Todella vaikeiden vaiheiden jälkeen, mutta meni kumminkin, vaikka noin puolet eduskuntaryhmästä pani vastaan.
Claes Andersson kuvasi silloista tilannetta sanomalla Vasemmistoliiton olevan tosiolemukseltaan oppositiopuolue, joka on tilapäisen mielenhäiriön takia hallituksessa.
1990-luvun puoliväliin asti Vasemmistoliitossa oli eletty poikkeuksellisen rauhallisia aikoja. Oli helppoa olla oppositiossa porvarihallitusta vastaan. Ongelmat alkoivat heti, kun hallitukseen menoa alettiin miettiä vakavissaan ja riidat jatkuivat koko Lipposen ensimmäisen hallituksen ajan.
Niska poikki ja uusi rauha
Hallituksen lisäksi vanhan jaon Vasemmistoliittoon palautti kysymys liittymisestä Euroopan raha- ja talousalueeseen Emuun, jonka hyväksyminen oli hallituksessa jatkamisen ehto. Vielä liittyminen Euroopan unioniin ei tätä jakoa saanut aikaan, koska useimmat perinteiset enemmistöläisetkin vastustivat sitä aluksi vanhasta muistista.
Puolueen Emu-kanta ratkaistiin jäsenäänestyksessä. Enemmistö hyväksyi sen pitkin hampain, mikä Matti Hokkasen tulkinnan mukaan katkaisi änkyräsiiven kaulan pitkäksi aikaa. He tekeytyivät jälleen kuoliaiksi, eduskuntaryhmästä erotetut pääsivät Vasemmistoliiton listoille seuraavissa vaaleissa ja palasivat ryhmään.
1999 Vasemmistoliitto meni Lipposen toiseen hallitukseen ilman vastalauseita ja Esko-Juhani Tenniläkin kehui myöhemmin Viikkolehden haastattelussa sen otetta ihan toisenlaiseksi.
Kaikki epäilevät nyt kaikkia
Elettiin Vasemmistoliiton toista rauhan aikaa, joka ulottui 2000-luvun alkuvuosiin. Sen rikkoi uusi jako, jossa ay-liikkeen johto suuttui puheenjohtaja Suvi-Anne Siimekselle. Matti Hokkanen ei tiedä, missä määrin kyse oli selvistä poliittisista erimielisyyksistä, missä siitä, että toimintatavat eivät kerta kaikkiaan sopineet yhteen. Uudelleen kuolleista noussut vähemmistö tuki tässä vaiheessa Siimestä ay-johtoa vastaan.
Kiista kärjistyi vuoden 2003 vaalien alla. Silloisen SAK:n kakkosjohtajan Pekka Ahmavaaran tulkittiin kehottaneen äänestämään demareita. Suvi-Anne Siimes pillastui tästä ja sanoi SDP:n olevan Vasemmistoliitolle vain yksi puolue muiden joukossa.
- Järjetön lausunto. En tiedä, missä mielentilassa se on annettu, Siimeksen entinen erityisavustaja Hokkanen noituu.
Siimeksen ja vanhan vähemmistön välistä rauhaa riitti viime kevääseen saakka. Viime vuoden puoluekokouksessa Suvi-Anne Siimes sanoi tunnetut sanansa EU:n taistelujoukoista.
- Siitä raivostui puolestaan änkyräsiipi. Mutta nyt ei enää kuulunutkaan aplodeja ay-puolelta, vaikka siellä oltiin varmasti samaa mieltä tästä asiasta Siimeksen kanssa. Välit olivat menneet niin huonoiksi, Matti Hokkanen huomauttaa.
Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa Vasemmistoliiton kaikki kolme suuntausta epäilevät toisiaan eikä kolmesta fraktiosta löydy kahden liittoa kolmatta vastaan niin kuin aina ennen.
Hokkanen on huomannut, että oppositiossa oleminenkin tuntuu tällä kertaa vaikealta eikä puoluetta kokoavia poliittisia aloitteita tunnu löytyvän.
Vasemmistoliitto olkoon piirun
SDP:tä solidaarisempi
Vasemmistoliiton 15-vuotiseen historiaan kuuluu myös se, että säännöllisin väliajoin kysytään sekä puolueen ulkopuolelta että sisäpuolelta, mihin sitä oikein tarvitaan. Tänä talvena käytiin jälleen kerran puolueen sisältä masinoitu keskustelu, jonka ainoa anti oli Vasemmistoliiton julkisuuskuvan heikkeneminen. Taas ne riitelee. Eiväthän ne usko enää itsekään omaan tekemiseensä.
Myös Matti Hokkanen on miettinyt sitä, että tarvitaanko Vasemmistoliittoa.
- Jossain vaiheessa olin niin hermostunut, että ajattelin, että minä en ainakaan tarvitse sitä mihinkään, hän kertoo.
Mutta nyt Hokkanen kuitenkin sanoo, että kyllä sitä sittenkin tarvitaan.
Matti Hokkasen mielestä Vasemmistoliiton tulisi olla puolue, joka on aavistuksen verran solidaarisempi ja aavistuksen verran enemmän köyhien ja sorrettujen puolella kuin SDP.
- Tahallani en sano, että vasemmalla SDP:stä, vaan "piirun verran" solidaarisempi kuin SDP, hän tarkentaa.
Hokkasen mukaan suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä SDP tavoittelee valtaa, se on sen tehtävä. Valtaa tavoitellessaan SDP on pakostakin yleispuolue, joka ajaa keskiluokkaisia asioita ihan samalla tavalla kuin keskusta ja kokoomuskin ajavat keskiluokkaisia asioita.
- Silloin tarvitaan jotain, joka pitää niiden ihmisten puolta, jotka ovat heikommassa asemassa markkinoilla ja joita julkinenkaan järjestelmä ei välttämättä tue riittävästi. Siinä on Vasemmistoliiton paikka, ja sellaisena puolueena Vasemmistoliitto voi hyvin säilyä 10-15 prosentin puolueena.
Ja: Matti Hokkasen mielestä sen suurempaa kannatusta ei saakaan tavoitella. Ei siitä tosin tällä hetkellä kovin suurta vaaraa olekaan.
Mutta SDP:n suuruutta ei pidäkään tavoitella, koska sillä Vasemmistoliitto menettäisi erityisyytensä ja olemassa olonsa perusteet.
- Tällaisena Vasemmistoliitolle on ihan selvä paikka. Jos se kykenee jatkamaan 10-15 prosentin suuruisena, niin se toimii samalla pelotteena ja herätteenä SDP:lle, että sekään ei voi erkaantua ihan kokonaan juuristaan.
Mutta Matti Hokkanen painottaa, että samalla Vasemmistoliiton tavoitteiden tulee olla sillä tavoin realistisia, että yhteistyö muiden, ennen kaikkea SDP:n kanssa säilyy.
Mutta entä ne ideologiset erot, tai pikemminkin niiden puute? On sanottu, että Vasemmistoliittoa ei tarvita, koska ideologiset erot sosialidemokraatteihin ovat hävinneet.
Matti Hokkasen mielestä ideologia ei ole olennainen kysymys eikä hän tiedä, perustuuko enää mikään puolue ideologialle.
- Ja missä se on sanottu, etteikö kaksi puoluetta voisi edustaa samaa ideologiaa? hän kysyy.
- Minun mielestäni sosialidemokraattinen ideologia on ihan hieno ideologia. Jos välttämättä haluaa juhlapuheissa vedota johonkin tunnustukselliseen uskoon, niin sosialidemokratia kelpaa ihan hyvin minulle. Mutta en haluaisi Vasemmistoliiton samaistuvan poliittisesti SDP:hen, vaan sillä pitää olla äsken kuvattu oma roolinsa.
Siimes on opettaja
Matti Hokkanen oli pitkään politiikan ns. taustavaikuttaja. Hän toimi 1980-luvulla SKDL:n poliittisena sihteerinä. Puolueita lakkauttaessaan ja uutta perustettaessa hän tuli samalla lakkauttaneeksi myös oman työpaikkansa.
1990-luvun alussa hänet värvättiin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän tiedottajaksi. Vuonna 1995 hänestä tuli ensin kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja hänen jälkeensä Suvi-Anne Siimeksen erityisavustaja. Hokkanen oli hallitusvuosina niin keskeinen hahmo, että häntä kutsuttiin varaministeriksi. Vappuna 2000 Matti Hokkanen siirtyi Raha-automaattiyhdistykseen.
Entistä esinaistaan Suvi-Anne Siimestä hän arvioi niin, että tällä on missio, pyhä tehtävä, Vasemmistoliitossa.
- Suvi-Anne ei oikeastaan ole puheenjohtaja, vaan Vasemmistoliiton opettaja.
- Kahdeksan vuoden hallituksessa olon aikana Vasemmistoliitolle opetettiin talouspoliittista realismia. Vasemmistoliitossa ymmärretään talouden tiettyjä välttämättömyyksiä ja lainalaisuuksia paljon enemmän kuin vuonna 1995. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta joka tapauksessa ollaan lähempänä keskitien ajattelua talouspolitiikassa.
- Nyt opettaja haluaa tehdä saman asian ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Matti Hokkanen ei ota kantaa siihen, onko Siimeksen itselleen ottama rooli hyvä tai huono asia.
- Mutta se on vaan niin, että jos johtaja tekee sitä kovin yksinäisenä, niin tämä pyhä tehtävä ei välttämättä koidu siunaukseksi sille organisaatiolle.
15-vuotiaassa Vasemmistoliitossa
(Kansan Uutisten Viikkolehti 15.4. 2005)
Vasemmistoliiton koko 15-vuotisen historian ajan puolueessa on vaikuttanut kolme suuntausta. Niiden voimasuhteet ja kulloisetkin liittoutumiset ovat määritelleet, mihin mennään. Nyt tällaista liittoumaa ei ole. Kaikki kyräilevät toisiaan.
KAI HIRVASNORO
Vapun alla tulee kuluneeksi 15 vuotta Vasemmistoliiton perustamisesta. Merkkipäivään otetaan varaslähtö jo tänä viikonloppuna puolueen juhlaristeilyllä.Murrosikäisen merkkipäivänä katsotaan yleensä tulevaisuuteen eikä menneisyyteen, mutta nyt tehdään poikkeus. Kaikkia puolueessa tänään vaikuttavia puheenaiheita ja ristiriitoja ei voi ymmärtää ymmärtämättä sitä, miten tähän on tultu.
Miksi uusi puolue perustettiin vuonna 1990? Millaiseksi se perustettiin? Mitkä ovat puolueessa vaikuttavat voimat? Mihin ollaan menossa?
Kysymyksiä pohtii Vasemmistoliiton perustamisen ja puolueen ensimmäisen kymmenen vuoden keskeinen ideanikkari Matti Hokkanen, joka tätä nykyä tarkkailee politiikkaa ulkopuolelta Raha-automaattiyhdistyksen viestintäpäällikkönä.
Tarinan mukaan Vasemmistoliiton perustamisen alkupisteen voi sijoittaa Kulttuuritalon kahvilaan talvella 1987. SKDL:n poliittinen sihteeri Hokkanen, SKDL:n pääsihteeri Reijo Käkelä ja SKP:n pääsihteeri Esko Vainionpää pohtivat tulevia haasteita ja varsinkin vuoden kuluttua edessä olevia presidentinvaaleja. SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston suoraa tukemista ei siihen maailmanaikaan voitu kuvitellakaan, mutta ei omallakaan ehdokkaalla olisi mahdollisuuksia.
Keksittiin, että perinteiset puoluerajat voisi yrittää ylittää kansanliikkeellä. Syntyi Liike 88, jonka ehdokas Kalevi Kivistö sai hyvän tuloksen, 10,5 prosenttia äänistä.
Pian alettiin pohtia, oliko siinäkään järkeä, että SKDL ja SKP pitivät yllä kaksinkertaista järjestöverkostoa.
Kansandemokraattisen liikkeen kummallinen organisaatio ja SKP:n toivoton asemasota olivat yksi syy, josta haluttiin päästä eroon perustamalla kokonaan uusi puolue.
Reaalisosialismin
vararikko taustalla
Matti Hokkasen mukaan taustalla oli lisäksi kaksi muuta syytä.
- Kyllä meillä oli näköala reaalisosialismin vararikosta jo silloin, hän väittää.
Näköala oli kehittynyt pitkin 1980-lukua. Hokkanen kertoo itse ennustaneensa sosialistisen talousjärjestelmän vararikon jo vuonna 1983 Tampereella järjestetyssä SKP:n puoluekonferenssissa. Hän uskoo, että kirjalliset todisteet tästä kaukonäköisyydestä löytyvät ainakin KGB:n arkistosta, koska puheenvuoron nauhoitti kolme neuvostoliittolaista "kirjeenvaihtajaa."
Alta pois ennen kuin sosialismi kaatuu päälle -ajattelu vahvistui Hokkasen mukaan liikkeessä sitä mukaa, kun 1990-luku lähestyi. Ei sitä nyt ehkä niin suoraan nähty, että Neuvostoliitto on luhistumassa ja uusi puolue pitää saada sitä ennen pystyyn. Mutta haluttiin uusi puolue, joka ei leimaudu Neuvostoliiton edustamaan komentotalouteen tai ns. reaalisosialismiin.
Kolmas taustatekijä oli näkemys siitä, että koko suomalainen vasemmisto on näköalaton ja kyvytön tunnistamaan ajan virtauksia.
- Silloin nähtiin, että poliittinen aloite on siirtynyt oikeistolle. Tämä on näistä kolmesta syystä se, joka on voimassa edelleenkin.
Ei ideologiaa,
vaan politiikkaa
Kun vanha aate oli vararikossa, niin uuden puolueen perustajat eivät lähteneet etsimään uutta aatetta tilalle. Vasemmistoliitto perustettiin Hokkasen mukaan tietoisesti sen varaan, ettei se ole ideologinen, vaan poliittinen yhteisö. Oli kyllä erilaisia aatteellisia taustoja, mutta Vasemmistoliittoa ei naulattu mihinkään niistä.
Siis jos joku on liittynyt Vasemmistoliittoon olematta minkään sortin sosialisti, niin hän on liittynyt sen idean pohjalle, mille puolue perustettiin?
- Täsmälleen näin. Tässä Suvi-Anne on ehdottomasti oikeassa.
Liike 88:aa ei ajateltu uuden puolueen iduksi, mutta siitä saatiin kokemuksia, jotka vahvistivat näkemystä hakea modernille vasemmistolaiselle liikkeelle aiempaa laveampaa pohjaa kuin vanhalla SKDL:llä ja SKP:llä oli.
Niin, se moderni vasemmistolaisuus. Siitä puhuttiin paljon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, mutta mitä se oli?
- Sepä onkin hyvä kysymys. Se jäi hyvin hapuilevaksi ja epämääräiseksi, Matti Hokkanen myöntää.
Lähtökohtana oli halu nostaa uusia asioita poliittiselle agendalle. Vanhan työväenliikkeen ratkaisevia asioita oli tuotantovälineiden omistukseen perustunut luokkanäkemys. Sen rinnalle ja ohikin haluttiin nostaa kysymys ympäristöstä ja maapallon sietokyvystä. Tuotannon rinnalle nousi kysymys kulutuksesta.
- Nähtiin, ettei tuotantoon perustuva luokka-asema ollut se, jonka perusteella voidaan määritellä poliittista paikkaa. Mutta mitä sen tilalle oltiin tekemässä, siitä ei saa kovin korkeita pisteitä. Yritys oli kyllä erittäin hyvä.
Innovaatio, joka
kantaa vieläkin
Matti Hokkanen kehuu, että Huhtikuun julistuksen ja Vasemmistoliiton ensimmäisen ohjelman periaatteet sisälsivät kestävän kehityksen ajatuksen paitsi ekologiselta, myös taloudelliselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta kannalta. Se oli politiikassa todellinen innovaatio ja Vasemmistoliitto ymmärsi asian ensimmäisenä Suomessa. Tässä olisi Hokkasen mukaan innovaatiota nykyisellekin Vasemmistoliitolle.
Myös kansalaistulo nostettiin silloin keskeiseksi tavoitteeksi, samoin Hokkasen mielestä edelleen politiikassa ajankohtainen kysymys avoimesta ja demokraattisesta toimintatavasta.
Punavihreys ei siis ollut mikään päälle liimattu brändi, vaan nimitys tuli uudenlaiseksi hahmotellun vasemmistopolitiikan sisällöstä.
Kolmen sortin sosialisteja
Alusta asti Vasemmistoliitossa vaikutti Matti Hokkasen mukaan kolme fraktiota. Niiden voimasuhteet ja liittoutumiset ovat vaikuttaneet puolueessa koko ajan ja ne ovat edelleen olemassa.
Kansandemokraattisen liikkeen perinteinen enemmistö alkoi jakautua 1980-luvun lopussa. Jaon tuloksena syntyivät ensinnäkin "punavihreät", jotka dominoivat puolueen perustamisvaihetta. He halusivat ottaa tietoisesti etäisyyttä perinteisen työväenpuolueen kysymyksiin ja modernisoida skdl:läistä ajattelua.
Toista enemmistöpohjaista haaraa Hokkanen kutsuu "konservatiiviseksi fraktioksi." Sen keulakuvat tulivat ay-liikkeen johdosta, mutta siihen kuului paljon muutakin kuin ay-väkeä ja toisaalta kaikki ay-liikkeessä eivät jakaneet heidän käsityksiään. Ay-siipi se ei siis ollut.
Konservatiivit suhtautuivat äärimmäisen epäluuloisesti koko Vasemmistoliiton perustamiseen ja halusivat jatkaa SKP:n toimintaa.
- Sieltä nimiteltiin meitä Vasemmistoliiton puuhamiehiä päivänkakkaramiehiksi, Hokkanen muistelee.
Konservatiivit halusivat Vasemmistoliiton olevan nimenomaan työväenpuolue.
Kolmas suuntaus olivat vanhaan maailmaan, Neuvostoliittoon ja herravihaan takertuneet "änkyrät". He tekeytyivät alkuvaiheessa kuoliaiksi päästäkseen vaivihkaa mukaan.
Puolueen historia on
fraktioiden historiaa
Suuntausten erot näkyvät helposti esimerkiksi suhtautumisessa sosialidemokratiaan.
"Änkyröille" sosialidemokratia on jotain sellaista mistä pitää erottautua ja olla demareista vasemmalla. "Päivänkakkaramiehet" eivät määrittele itseään sosialidemokraateista vasemmalle, vaan heidän edelleen, modernimpina vasemmistolaisina. "Konservatiivit" korostavat pelkästään yhteistyötä suhteessa sosialidemokraatteihin.
- Itse asiassa näiden kolmen suuntauksen välisestä taistelusta ja kulloisistakin liittoutumisista muodostuu Vasemmistoliiton koko 15 vuoden historia, Matti Hokkanen väittää.
Näin siitä huolimatta, että suurin osa vasemmistoliittolaisista tuskin mieltää kuuluvansa mihinkään näistä fraktiosta. Mutta näiden kolmen voimaryhmittymän keskinäiset voimasuhteet ovat sanelleet sen, mihin milloinkin mennään.
SKP:n konkurssi
vei puhevallan
Päivänkakkaraväki pääsi alussa niskan päälle liikkeessä syntyneen uudistumishurman siivellä. Mutta Matti Hokkanen muistuttaa, että tilaisuutta edesauttoi myös samassa vaiheessa tapahtunut SKP:n konkurssi. SKP menetti puhevaltansa siinä tilanteessa ja muut saivat tilaisuuden ottaa aloitteen käsiinsä.
Uuden puolueen perustamista valmisteli silloisista kd-johtajista muodostettu "torviseitsikko." Matti Hokkasen mukaan uuden puolueen syntysanojen lausujaa on vaikea hahmottaa, mutta se saattoi tapahtua eräässä torviseitsikon vapaamuotoisemmassa tilaisuudessa.
- Minä taisin sanoa, että ei ennen seuraavia eduskuntavaaleja (vuoden 1991 vaaleja) varmaankaan voida tehdä mitään järjestöllisessä mielessä. Muistaakseni Pekka Ahmavaara reagoi siihen ja sanoi, että mietitäänpäs vielä.
- Ahmavaara tuli silloin laukaisseeksi liikkeelle sellaisen pohdinnan, jonka lopputuloksesta hän itse ei ollut sitten enää niin kauhean vakuuttunut.
Ovet auki, Käkelä ulos
Vasemmistoliittoa ryhdyttiin perustamaan kaikille avoimelta pohjalta. Kuka tahansa saattoi kävellä perustamiskokoukseen. 3 500 käveli Kulttuuritalolle ja Jäähalliin 28.-29. huhtikuuta 1990. On arveltu, että neljäsosa heistä oli SKP:n vähemmistöläisiä, jotka oli puhdistettu puolueesta vain muutama vuosi aikaisemmin.
SKDL:n puheenjohtaja Reijo Käkelä oli heittänyt hanskat tiskiin helmikuussa 1990, koska hänen mielestään vähemmistöläisten päästäminen mukaan kaikille avoimessa kokouksessa oli virhe ja se johtaisi uuden puolueen vain uudelleen vanhojen fraktioiden taistelukentäksi.
Oliko hän oikeassa?
- Tässä suhteessa hän oli oikeassa. Toinen asia on se, mikä olisi ollut vaihtoehto ja minkälaiseksi Vasemmistoliiton kannatus olisi muodostunut. Mutta tässä suhteessa hän oli varmasti oikeassa.
Ettekö te muut osanneet ennakoida, että vähemmistöläiset marssivat joukolla mukaan vai ettekö pitäneet sitä ongelmana?
- Henkilökohtaisesti olin kahden vaiheilla. Toisaalta en ollut siinä asemassa, että olisin voinut ratkaista sitä asiaa. Kaikki muut, erityisesti Salme Kandolin, olivat avoimen kokouksen kannalla, Hokkanen muistelee.
Lama palautti
todellisuuteen
Aika pian uudistamishurmion jälkeen alkoi Vasemmistoliiton normalisointi tavalliseksi työväenpuolueeksi. Taustalla oli kaksi asiaa; Matti Viialaisen valinta puoluesihteeriksi ja lama. 1990-luvun alun lama pakotti palaamaan perinteisiin asioihin eikä päivänkakkara-asioilla ollut siinä tilanteessa kysyntää. Myös poliittisesti ja järjestöllisesti Vasemmistoliittoa alettiin Viialaisen johdolla normalisoimaan.
Perinteisellä työväenpolitiikalla saatiin vuonna 1995 vaalivoitto ja 11,2 prosenttia äänistä. Claes Anderssonin johtama päivänkakkarasiipi, Matti Viialainen ja ay-johto liittoutuivat keskenään ja Vasemmistoliitto meni Lipposen "kansallisen pelastuksen hallitukseen." Todella vaikeiden vaiheiden jälkeen, mutta meni kumminkin, vaikka noin puolet eduskuntaryhmästä pani vastaan.
Claes Andersson kuvasi silloista tilannetta sanomalla Vasemmistoliiton olevan tosiolemukseltaan oppositiopuolue, joka on tilapäisen mielenhäiriön takia hallituksessa.
1990-luvun puoliväliin asti Vasemmistoliitossa oli eletty poikkeuksellisen rauhallisia aikoja. Oli helppoa olla oppositiossa porvarihallitusta vastaan. Ongelmat alkoivat heti, kun hallitukseen menoa alettiin miettiä vakavissaan ja riidat jatkuivat koko Lipposen ensimmäisen hallituksen ajan.
Niska poikki ja uusi rauha
Hallituksen lisäksi vanhan jaon Vasemmistoliittoon palautti kysymys liittymisestä Euroopan raha- ja talousalueeseen Emuun, jonka hyväksyminen oli hallituksessa jatkamisen ehto. Vielä liittyminen Euroopan unioniin ei tätä jakoa saanut aikaan, koska useimmat perinteiset enemmistöläisetkin vastustivat sitä aluksi vanhasta muistista.
Puolueen Emu-kanta ratkaistiin jäsenäänestyksessä. Enemmistö hyväksyi sen pitkin hampain, mikä Matti Hokkasen tulkinnan mukaan katkaisi änkyräsiiven kaulan pitkäksi aikaa. He tekeytyivät jälleen kuoliaiksi, eduskuntaryhmästä erotetut pääsivät Vasemmistoliiton listoille seuraavissa vaaleissa ja palasivat ryhmään.
1999 Vasemmistoliitto meni Lipposen toiseen hallitukseen ilman vastalauseita ja Esko-Juhani Tenniläkin kehui myöhemmin Viikkolehden haastattelussa sen otetta ihan toisenlaiseksi.
Kaikki epäilevät nyt kaikkia
Elettiin Vasemmistoliiton toista rauhan aikaa, joka ulottui 2000-luvun alkuvuosiin. Sen rikkoi uusi jako, jossa ay-liikkeen johto suuttui puheenjohtaja Suvi-Anne Siimekselle. Matti Hokkanen ei tiedä, missä määrin kyse oli selvistä poliittisista erimielisyyksistä, missä siitä, että toimintatavat eivät kerta kaikkiaan sopineet yhteen. Uudelleen kuolleista noussut vähemmistö tuki tässä vaiheessa Siimestä ay-johtoa vastaan.
Kiista kärjistyi vuoden 2003 vaalien alla. Silloisen SAK:n kakkosjohtajan Pekka Ahmavaaran tulkittiin kehottaneen äänestämään demareita. Suvi-Anne Siimes pillastui tästä ja sanoi SDP:n olevan Vasemmistoliitolle vain yksi puolue muiden joukossa.
- Järjetön lausunto. En tiedä, missä mielentilassa se on annettu, Siimeksen entinen erityisavustaja Hokkanen noituu.
Siimeksen ja vanhan vähemmistön välistä rauhaa riitti viime kevääseen saakka. Viime vuoden puoluekokouksessa Suvi-Anne Siimes sanoi tunnetut sanansa EU:n taistelujoukoista.
- Siitä raivostui puolestaan änkyräsiipi. Mutta nyt ei enää kuulunutkaan aplodeja ay-puolelta, vaikka siellä oltiin varmasti samaa mieltä tästä asiasta Siimeksen kanssa. Välit olivat menneet niin huonoiksi, Matti Hokkanen huomauttaa.
Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa Vasemmistoliiton kaikki kolme suuntausta epäilevät toisiaan eikä kolmesta fraktiosta löydy kahden liittoa kolmatta vastaan niin kuin aina ennen.
Hokkanen on huomannut, että oppositiossa oleminenkin tuntuu tällä kertaa vaikealta eikä puoluetta kokoavia poliittisia aloitteita tunnu löytyvän.
Vasemmistoliitto olkoon piirun
SDP:tä solidaarisempi
Vasemmistoliiton 15-vuotiseen historiaan kuuluu myös se, että säännöllisin väliajoin kysytään sekä puolueen ulkopuolelta että sisäpuolelta, mihin sitä oikein tarvitaan. Tänä talvena käytiin jälleen kerran puolueen sisältä masinoitu keskustelu, jonka ainoa anti oli Vasemmistoliiton julkisuuskuvan heikkeneminen. Taas ne riitelee. Eiväthän ne usko enää itsekään omaan tekemiseensä.
Myös Matti Hokkanen on miettinyt sitä, että tarvitaanko Vasemmistoliittoa.
- Jossain vaiheessa olin niin hermostunut, että ajattelin, että minä en ainakaan tarvitse sitä mihinkään, hän kertoo.
Mutta nyt Hokkanen kuitenkin sanoo, että kyllä sitä sittenkin tarvitaan.
Matti Hokkasen mielestä Vasemmistoliiton tulisi olla puolue, joka on aavistuksen verran solidaarisempi ja aavistuksen verran enemmän köyhien ja sorrettujen puolella kuin SDP.
- Tahallani en sano, että vasemmalla SDP:stä, vaan "piirun verran" solidaarisempi kuin SDP, hän tarkentaa.
Hokkasen mukaan suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä SDP tavoittelee valtaa, se on sen tehtävä. Valtaa tavoitellessaan SDP on pakostakin yleispuolue, joka ajaa keskiluokkaisia asioita ihan samalla tavalla kuin keskusta ja kokoomuskin ajavat keskiluokkaisia asioita.
- Silloin tarvitaan jotain, joka pitää niiden ihmisten puolta, jotka ovat heikommassa asemassa markkinoilla ja joita julkinenkaan järjestelmä ei välttämättä tue riittävästi. Siinä on Vasemmistoliiton paikka, ja sellaisena puolueena Vasemmistoliitto voi hyvin säilyä 10-15 prosentin puolueena.
Ja: Matti Hokkasen mielestä sen suurempaa kannatusta ei saakaan tavoitella. Ei siitä tosin tällä hetkellä kovin suurta vaaraa olekaan.
Mutta SDP:n suuruutta ei pidäkään tavoitella, koska sillä Vasemmistoliitto menettäisi erityisyytensä ja olemassa olonsa perusteet.
- Tällaisena Vasemmistoliitolle on ihan selvä paikka. Jos se kykenee jatkamaan 10-15 prosentin suuruisena, niin se toimii samalla pelotteena ja herätteenä SDP:lle, että sekään ei voi erkaantua ihan kokonaan juuristaan.
Mutta Matti Hokkanen painottaa, että samalla Vasemmistoliiton tavoitteiden tulee olla sillä tavoin realistisia, että yhteistyö muiden, ennen kaikkea SDP:n kanssa säilyy.
Mutta entä ne ideologiset erot, tai pikemminkin niiden puute? On sanottu, että Vasemmistoliittoa ei tarvita, koska ideologiset erot sosialidemokraatteihin ovat hävinneet.
Matti Hokkasen mielestä ideologia ei ole olennainen kysymys eikä hän tiedä, perustuuko enää mikään puolue ideologialle.
- Ja missä se on sanottu, etteikö kaksi puoluetta voisi edustaa samaa ideologiaa? hän kysyy.
- Minun mielestäni sosialidemokraattinen ideologia on ihan hieno ideologia. Jos välttämättä haluaa juhlapuheissa vedota johonkin tunnustukselliseen uskoon, niin sosialidemokratia kelpaa ihan hyvin minulle. Mutta en haluaisi Vasemmistoliiton samaistuvan poliittisesti SDP:hen, vaan sillä pitää olla äsken kuvattu oma roolinsa.
Siimes on opettaja
Matti Hokkanen oli pitkään politiikan ns. taustavaikuttaja. Hän toimi 1980-luvulla SKDL:n poliittisena sihteerinä. Puolueita lakkauttaessaan ja uutta perustettaessa hän tuli samalla lakkauttaneeksi myös oman työpaikkansa.
1990-luvun alussa hänet värvättiin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän tiedottajaksi. Vuonna 1995 hänestä tuli ensin kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja hänen jälkeensä Suvi-Anne Siimeksen erityisavustaja. Hokkanen oli hallitusvuosina niin keskeinen hahmo, että häntä kutsuttiin varaministeriksi. Vappuna 2000 Matti Hokkanen siirtyi Raha-automaattiyhdistykseen.
Entistä esinaistaan Suvi-Anne Siimestä hän arvioi niin, että tällä on missio, pyhä tehtävä, Vasemmistoliitossa.
- Suvi-Anne ei oikeastaan ole puheenjohtaja, vaan Vasemmistoliiton opettaja.
- Kahdeksan vuoden hallituksessa olon aikana Vasemmistoliitolle opetettiin talouspoliittista realismia. Vasemmistoliitossa ymmärretään talouden tiettyjä välttämättömyyksiä ja lainalaisuuksia paljon enemmän kuin vuonna 1995. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta joka tapauksessa ollaan lähempänä keskitien ajattelua talouspolitiikassa.
- Nyt opettaja haluaa tehdä saman asian ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Matti Hokkanen ei ota kantaa siihen, onko Siimeksen itselleen ottama rooli hyvä tai huono asia.
- Mutta se on vaan niin, että jos johtaja tekee sitä kovin yksinäisenä, niin tämä pyhä tehtävä ei välttämättä koidu siunaukseksi sille organisaatiolle.
posted by Kai Hirvasnoro at 3:29 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home