Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa, osa 1

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.9. 2007)

Lipposen hallitukset

sinetöivät uusliberalismin

Professori Heikki Patomäki kertoo maanantaina 1.10. ilmestyvässä kirjassaan, miten uusliberalismi saavutti ideologisen johtoaseman maailmalla ja Suomessa. Suomessa ratkaisevia käänteitä oli hänen mukaansa kolme; rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvulla, lamapolitiikka ja Paavo Lipposen hallitukset 1990-luvulla.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Jos tänä syksynä lukee vain yhden tietokirjan, niin viisaan valinta on professori Heikki Patomäen Uusliberalismi Suomessa (WSOY).

Vaikka uusliberalismin valtakautta maailmalla ja Suomessa on analysoitu jo monissa muissakin teoksissa, on Patomäen kirja maltillisesta sivumäärästään huolimatta järkäle, joka selittää tämän päivän yhteiskunnallisen tilanteen selkeästi yksissä kansissa. Ja menneen lisäksi se katsoo paljon myös tulevaisuuteen. Patomäen mukaan uusliberalismin valtakauden loppu on väistämätön lähimmän puolen vuosisadan sisällä, ja jo 2020-luku saattaa osoittautua käänteentekeväksi.

Uusliberalismi ei tullut Suomeen laman varjolla, mutta silloin ja sen jälkeen Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen kaudella sen voittokulku sinetöitiin. Maailmalla globaali rahoitusjärjestelmä alkoi asettaa ehtoja hallituksille 1970-luvun alussa sen jälkeen, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta ja siirryttiin vapaasti kelluvien vaihtokurssien aikaan.

Tärkeä askel otettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher astuivat johtoon omissa maissaan vapauden ja talousliberalismin lipunkantajina.

Rahoitusmarkkinoilta

se alkoi 1980-luvulla

Suomessa heidän kannattamiaan oppeja on sovellettu 1980-luvun puolivälistä lähtien. Alkuun päästiin rahoitus- ja pääomaliikkeiden vapauttamisella. Valtionhallinnon liikelaitostamisen aloitti Harri Holkerin hallitus (1987-91) ja siitä pitäen meno on vain kiihtynyt.

Heikki Patomäen mukaan laman alkaessa 1991 uusliberalismi oli saavuttanut ideologisen johtoaseman.

Nyt valtion ja kuntien hallintokin on muokattu pitkälti muistuttamaan yksityisiä markkinoita.

Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen toteutti pieni virkamieseliitti. Jälkeenpäin laman iskiessä poliitikot valittivat, ettei kenelläkään ollut kokonaiskuvaa siitä, mitä edellisillä vuosikymmenellä oli tehty. Näin, koska uudistukset olivat sarja teknisiä päätöksiä, joista ei käyty julkista keskustelua.

Se toinen Korpilampi

Virkamiesten sisäistä keskustelua sen sijaan käytiin Suomen Pankin seminaareissa, joista ensimmäinen järjestettiin kuulussa kongressihotellissa Korpilammella vuonna 1981. Useita vuosia jatkuneessa seminaarien sarjassa usein ulkomaalaiset asiantuntijat neuvoivat suomalaisia siinä, miten talouteen saadaan lisää markkinamekanismia, devalvaatiokierre katkaistaan ja inflaatiota hillitään eikä talouspolitiikalla enää aiheuteta vinoutumia.

– Uusklassisen tai oikeaoppista talouspolitiikkaa* tukevan taloustieteen maailmankuva tuli silloin Suomeen, Heikki Patomäki sanoo Viikkolehden haastattelussa.

– Minusta se oli keskeisin muutos. Kukaan ei ehkä käyttänyt termiä uusliberalismi eikä kukaan ajatellut tämän olevan uusliberaali projekti. Monilla mukana olleilla ei myöskään varmaankaan ollut suoraa näkemystä siitä, että tämä on samaa Reaganin ja Thatcherin projektia. Mutta yhteistä oli vapaiden markkinoiden ideologia, joka tulee oikeaoppisen taloustieteen* kautta.

Holkerin hallitus aloitti

hallinnon uudistamisen

Rahamarkkinoiden vapauttamisen lisäksi myös uusliberalismiin kuuluvan hallinnonuudistuksen juuret ajoittuvat 1970-luvulle. Jo silloin lähinnä kokoomusta lähellä olleet virkamiehet pyrkivät tuomaan Yhdysvalloissa nousseen uuden julkishallinnon, new public managementin, oppeja Suomeenkin. Silloin ne eivät menneet läpi. Mutta Harri Holkerin hallitus laittoi uudistukset vireille, ja varsinainen ryminä tapahtui sitten vasta laman jälkeen.

Vanhan ja uuden maailman taitekohdassa, Holkerin hallituksen ensimmäisenä vuotena 1987, Suomi oli taloudellisesti tasa-arvoisempi kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Tuloerot olivat pienimmillään vuotena, jona historiallisesti uudenlaisen sinipunahallituksen politiikka ei vielä ehtinyt vaikuttaa. Jo 1988 ja 1989 eriarvoisuus kääntyi hienoiseen kasvuun.

Lamassa laitettiin

bensaa liekkeihin

Lama oli uusliberalistien ”momentum.” Se antoi Esko Ahon porvarihallitukselle oikeutuksen toteuttaa ”välttämättömiä” uudistuksia, jotka eivät olisi tulleet kysymykseenkään vain muutamia vuosia aikaisemmin.

Heikki Patomäestä oli huikea innovaatio panna laman syyksi se, ettei markkinoilla ole tarpeeksi vapautta.

– Lamahan oli suora seuraus rahoitusmarkkinoiden vapauttamisesta, hän muistuttaa.

Patomäki korostaa, että maailmassa oli 1970-luvun lopulta lähtien koettu yli 200 merkittävää rahoituskriisiä – pankkikriisi tai valuuttakriisi tai molemmat yhdessä. Kaava oli tyypillisesti aina tämä: Markkinat vapautettiin holtittomasti, tuli luottoekspansio, markkinat ylikuumenivat ja buumi päättyi lopulta romahdukseen.

Silti jopa ay-liikkeen johto omaksui Suomessa eliitin lamatulkinnan, Patomäki hämmästelee.

Ei lippuja, vaan

teknisiä päätöksiä

Miksi Suomi-laiva alkoi 1980-luvulla kääntyä?

Heikki Patomäen mukaan rahoitusmarkkinoita alettiin vapauttaa tilanteessa, jossa uusi aika astui esiin. Suomi siirtyi Kekkosen jälkeiseen kauteen. Sosialismi oireili Itä-Euroopassa. Kaikki näytti puhuvan läntisen markkinatalousopin puolesta.

Suomen Pankin seminaareissa viitoitettiin se tekninen linja, jolla rahoitusmarkkinat vapautettiin nopeasti 1980-luvun kuluessa. Seminaareja pidettiin lähinnä asiantuntijoiden kesken. Laajemmalle talouspolitiikan päättäjien joukolle oli omia tilaisuuksia, kuuluisimpana se tunnetumpi Korpilammen seminaari, jonka SKP:n entinen puheenjohtaja Jouko Kajanoja nimesi keväällä Viikkolehden haastattelussa Suomen käännekohdaksi.

Heikki Patomäen mukaan suomalaiselle uusliberalismille tyypillistä on juuri teknokraatti-vetoisuus. Margaret Thatcherin kaltaisia lipunheiluttajia ei ole juuri ollut, vaan uusliberalismi on edennyt sektori kerrallaan teknis-hallinnollisen uudistamisen kautta. Laajemmat poliittiset pyrkimykset on pidetty pinnan alla.

Uusi aika tuottaa

raimosailaksia

Uusliberalismin nousu Suomessa on siinä mielessä hämmästyttävää, että käytännössä kukaan ei Suomessa myönnä olevansa uusliberalisti. Silti juna kulkee.

Heikki Patomäki nostaa veturinkuljettajista esille yhden nimen, eikä se mitenkään yllättävästi ole Raimo Sailas, jonka voi leikillisesti sanoa johtaneen kaikkia Suomen hallituksia vuodesta 1991 alkaen. Patomäen mukaan raimosailaksien nousu liittyy valtiovarainministeriöiden aseman vahvistumiseen kaikkialla länsimaissa. Poliitikot vaihtuvat, mutta sailakset pysyvät jopa vuosikymmeniä.

Ketkä muut henkilöt ovat Suomessa edistäneet tosiasiallisesti uusliberalismia merkittävissä määrin?

– Kääntäisin kysymyksen niin päin, että ketkä eivät ole tehneet sitä.

– Sailaksella on ollut keskeinen rooli, koska valtiovarainministeriöiden asema on muuttunut jokseenkin kaikissa maissa. Ne on kytketty Kansainväliseen valuuttarahaston IMF:n poliittisiin suosituksiin, joka myös kouluttaa eri valtioiden virkamiehiä. Tätä tapahtuu myös OECD:n ja nyttemmin Euroopan unioninkin kautta. Kaikki globaalit järjestelyt ovat vahvistaneet valtiovarainministeriöiden roolia, vastaa Patomäki.

Suomen sisällä taas kehysbudjetoinnin vuoksi valtiovarainministeriö päättää hyvinkin pienistä yksityiskohdista toisten ministeriöiden hankkeissa.

Raimo Sailaksen lisäksi Heikki Patomäki nimeää Suomen uusliberalismin lipunkantajiksi vähemmän tunnetut valtion työmarkkinalaitoksen sekä 1990-luvun alkupuolella toimineen hallinnon kehittämiskeskuksen, joka yhtiöitettiin ja yksityistettiin vuonna 2002.

OECD linjasi

uuden hallinnon

Käytännön tasolla uudistukset etenivät eri komiteoissa, joissa olivat mukana pääministeri ja/tai valtiovarainministeri, asianomaisen hallinnonalan ministeri sekä joukko virkamiehiä.

Opit ja mallit otettiin maailmalta. Keskeinen oli OECD:n konferenssi Managing Change in Public Administration, PUMA, joka järjestettiin Madridissa 1979 ja josta lähdettiin levittämään uuden julkishallinnon ilosanomaa ja markkinaperustaa jäsenmaihin. Koko maailma piti ahtaa samaan muottiin. Suomalaiset suhtautuivat ajatuksiin aluksi skeptisesti, mutta Holkerin hallituksen aikana ideoita saatiin liikkeelle.

– Vaikka useimmilla mukana olleilla virkamiehillä oli taustalla laajempia poliittisia ajatuksia, heillä ei ollut täsmällisesti artikuloitua suurta ideologiaa siitä, että Suomesta tehdään uusliberaali. Sen sijaan koettiin, että ajan henki on muuttunut ja sitä varten tarvitaan uudet mallit. ”Uusi” oli hyvin keskeinen sana, Heikki Patomäki painottaa.

”Uuden” mallit syntyvät kansainvälisissä organisaatioissa ja ne välitetään jäsenmaihin virkamiehiä kouluttamalla. Tämähän on kuultu jossain ennenkin. Stakesin tutkija Elina Palola kertoi heinäkuussa Viikkolehdessä uudesta eurooppalaisesta sosiaalipolitiikasta. Virkamiehet ja tutkijat sitoutetaan yhteiseen konsensukseen EU:n komission konferensseissa ja linjaukset levitetään sitten jäsenmaihin. Jäsenmaat ”oppivat” virkamiesten välisessä prosessissa, josta poliitikot ovat sivussa.

”Uusliberalismille

ei ollut oppositiota”

Aivan olennaisena suomalaisen uusliberalismin lopulliselle läpimurrolle Heikki Patomäki pitää sitä, että laman jälkeen projektiin sitoutettiin sen potentiaalisimmat kriitikot, Vasemmistoliitto ja vihreät.

Juuri Lipposen ensimmäinen hallitus oli kolmas ratkaiseva tekijä sen jälkeen, kun rahoitusmarkkinat oli vapautettu ja lamaan reagoitu Esko Ahon hallituksen politiikalla.

– Lipposen ensimmäinen hallitus, jossa Vasemmistoliitto ja vihreät olivat mukana, oli lopullinen sinetti tälle. Suomessa ei ollut oppositiota uusliberalismille. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän mukana, sanoo Patomäki.

Hänen mukaansa Lipposen hallitus teki suunnilleen samaa kuin Tony Blairin johtama New Labour Britanniassa: Se vahvisti uusliberalistista päälinjaa eräin pehmennyksin. Tärkein tulojen eriarvoisuutta lisäävä ratkaisu, pääomaverouudistus, oli tehty jo porvarihallituksessa, mutta Lipposen hallitus antoi kehityksen jatkua. Valtion omaisuuden yksityistämisestä suurin osa tehtiin Lipposen pääministerikausilla. Markkinatalousideologiaa tuupattiin yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan. Suomi luopui omasta rahapolitiikasta.

Parempi vai

huonompi Suomi?

Heikki Patomäki sanoo, että ani harvalla uusliberalistisen kauden poliitikolla tai virkamiehellä on ollut kokonaiskäsitystä siitä, mitä tästä seuraa. Edes projektin kannattajat eivät miettineet läpi sitä, mikä on pidemmän aikavälin lopputulos, mikä Suomesta sitten tulee.

Aika moni sanoo, että Suomi on entistä dynaamisempi, vauraampi, hyvinvoiva maa. Ja sen täytyy olla uusliberaalien uudistusten ansiota.

Heikki Patomäki väittää, että kyseessä on osin illuusio. Toisenlaisella politiikalla Suomi olisi yhtä vauras, mutta lisäksi nykyistä tasa-arvoisempi, demokraattisempi, hyvinvoivempi ja ulkosuhteissaan edistyksellisempi maa.

* Jo 1800-luvulla harjoitettu oikeaoppinen talousliberalismi uskoi kysynnän ja tarjonnan lain huolehtivan automaattisesti kokonaistaloudellisesta tasapainosta. Geneveläinen talousteoreetikko J.C.L de Sismondi arvosteli teoriaa siitä, että se johtaa antaa mennä -talouspolitiikkaan ja varsinkin köyhien kärsimyksiin etenkin lama-aikoina. Sismondi oli ensimmäinen, joka otti käyttöön termin oikeaoppinen talousteoria.

Heikki Patomäen haastattelun toinen osa tulee tänne lähiaikoina. Se on jo julkaistu KU:n Viikkolehdessä.