Irak-sodan käsikirjoitus vuodelta 1996

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.1. 2006)


Vuonna 1996 joukko nykyisiä George W. Bushin hallinnon taustavaikuttajia laati Israelille ohjelman, jossa vaadittiin hyökkäystä Irakiin ja Syyriaan, Saddam Husseinin syrjäyttämistä ja uutta alkua Lähi-itään. Israelin silloinen pääministeri Benjamin Netanjahu ei sotaan suostunut, mutta neljä vuotta myöhemmin Valkoiseen taloon saatiin mies, jolle Clean Break kelpasi.

KAI HIRVASNORO

Yhdysvaltain hyökkäyksestä Irakiin tulee maaliskuussa kuluneeksi kolme vuotta. Arviot sodan siviiliuhreista vaihtelevat 30 000 molemmin puolin, ja itse presidentti George W. Bushkin myönsi tällaisen suuruusluokan oikeaksi joulukuun puolivälissä.

Bush myös myönsi, että sotaan lähdettiin vääriksi osoittautuneiden tiedustelutietojen perusteella, mikä ei ehkä tarkkaan ottaen pidäkään paikkaansa. Ainakin varapresidentti Dick Cheneyn on kerrottu olleen valmiina pommittamaan Irakia ennen ensimmäistäkään tiedustelutietoa vain muutamia tunteja New Yorkiin ja Washingtoniin kohdistuneiden terrori-iskujen jälkeen.

Uutta tietoa ja perusteellisen kokonaiskuvan sodan taustoista tarjoilee amerikkalainen tutkiva journalisti James Bamford, joka kirjassaan A Pretext For War kertoo yksityiskohtaisesti tapahtumaketjun eräästä syyskuisesta aamusta vuonna 2001 siihen, kun maaliskuun 20. päivä vuonna 2003 Bagdadiin iskettiin aamuyöllä ensi vaiheessa 29 199 pommilla.

Bamfordin kirjaa ei ole suomennettu.

James Bamfordin mukaan sodan käsikirjoitus noudatti niitä linjoja, jotka Bill Clintonin presidenttikaudella Israelia voimakkaasti tukeneet uuskonservatiivit laativat Israelin silloiselle pääministerille Benjamin Netanjahulle vuonna 1996. Kesäkuussa 1996 jerusalemilaisessa IASPS-tutkimuslaitoksessa julkaistun Clean Break -raportin tuottivat jo Ronald Reaganin aikaisen apulaispuolustusministerin Richard Perlen johdolla mm. nykyinen Pentagonin kolmosmies Douglas Feith sekä Cheneyn Lähi-idän neuvonantaja David Wurmser.

Perle itse toimi heinäkuusta 2001 vuoteen 2003 puolustusministeriössä neuvonantajana. Vastustajat kutsuvat häntä nimellä Pimeyden prinssi.

Saddam ja Syyria
avainkohteita

Kolmikko Perle, Feith, Wurmser kuuluu Bushin tärkeimpiin turvallisuuspoliittisiin neuvonantajiin. Mutta vuonna 1996 he olivat syrjässä vallasta ja suosittelivat Israelille politiikkaa, josta Netanjahu kieltäytyi. Vasta Bush toteutti heidän toiveensa.

1990-luvulla kolmikko hengenheimolaisineen toimi eräänlaisina Israelin konsultteina Yhdysvalloissa. He ajoivat ratkaisua, jossa rauhanneuvottelut palestiinalaisten kanssa tuli katkaista ja Israelille piti antaa vapaat kädet hoitaa palestiinalaiskysymys mielensä mukaan.

Heidän ehdotustensa keskiössä oli Saddam Husseinin raivaaminen tieltä ensimmäisenä askeleena Lähi-idän muokkaamiseksi ystävällismielisemmäksi sekä Israelille että Yhdysvalloille. Saddam tulisi korvata Irakiin asetettavalla nukkehallituksella ja sen jälkeen hyökätä Libanonin kautta Syyriaan. Nämä olivat avaimia koko Lähi-idän alueen hallintaan. Perle ja kumppanit yllyttivät Netanjahua hyökkäämään naapureihinsa. Yhdysvaltain tuki sodalle hankittaisiin sopivalla käsikirjoituksella, jossa ilmaiskuja Libanoniin perusteltaisiin Syyrian huumekaupan ja väärän rahan pysäyttämisellä.

Syyriaa voitiin ehdotuksen mukaan syyttää myös joukkotuhoaseiden kehittelystä ja terroristien tukemisesta.

James Bamford pitää kirjassaan erikoisena sitä, että Yhdysvaltojen hallituksen entiset ja tulevat korkea-arvoiset neuvonantajat jakoivat nyt suosituksia toiselle valtiolle ja ehdottivat sotaa, joka todennäköisesti vaatisi myös amerikkalaisuhreja ja jonka todellinen tarkoitus naamioitaisiin kansalaisilta.

Valmiit tekstit
sotapuheisiinkin

Richard Perlen asiakirjaan sisältyi jopa valmiita tekstejä, joita Benjamin Netanjahu voisi käyttää puheissaan sodan alkamisen jälkeen. Ne muistuttavat paljon niitä lauseita, joita George W. Bush käytti ennen ja jälkeen Irakin hyökkäyksen. Sanat Syyria ja Israel vain korvattiin sanoilla Irak ja Yhdysvallat.

Eräässä tekstissä esimerkiksi todetaan, että Syyrian kaltaisen maan kanssa neuvoteltaessa on oltava realistinen eikä toisen osapuolen hyvään tahtoon voi luottaa. Israelille olisi vaarallista suhtautua naiivisti hallintoon, joka murhaa omia kansalaisiaan, käyttäytyy hyökkäävästi naapureitaan kohtaan, osallistuu huumekauppaan ja rahanpesuun sekä tukee terroristijärjestöjä.

Samalla tavalla sotavalmistelujen ollessa jo loppusuoralla Bush sanoi kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan tammikuussa 2003, ettei luottaminen Saddam Husseinin järkeen ole strategia eikä optio.

Israelilla oli syynsä yrittää murhata Saddam Hussein, joka ensimmäisessä Persianlahden sodassa määräsi Scud-ohjuksia ammuttavaksi maahan. Bamfordin mukaan israelilainen kommandojoukko harjoittelikin tehtävää varten. Operaatiosuunnitelma kulki niin, että ensin murhattaisiin joku Saddamin lähipiiristä ja Saddam itse täsmäohjuksella hautajaisissa.

Operaatiosta luovuttiin eikä Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu lämmennyt myöskään amerikkalaisten ystävien sotasuunnitelmalle, vaan torjui sen.

Neljä vuotta myöhemmin George W. Bush valittiin presidentiksi ja Clean Break otettiin uudelleen esille.

Irtiotto Lähi-idän
rauhanprosessista

Uuskonservatiivisten neuvonantajien vaikutus näkyi Bushissa heti, sillä vaalikampanjassaan hän ei osoittanut mielenkiintoa kansainvälisiin kysymyksiin. Mutta heti tammikuussa 2001 hän puhui lähipiirilleen Valkoisessa talossa ja nosti tärkeimpien kysymysten joukkoon edellisen hallinnon laiminlyönnit Lähi-idän kysymyksissä. Clean Break -ohjelman mukaisesti Clintonin kaudella keskeisessä osassa olleesta rauhanprosessista tehtiin irtiotto ja pääministeri Ariel Sharonille annettiin lupa hoitaa asiat mielensä mukaan.

Bushin ensimmäinen valtiovarainministeri Paul O´Neill kirjoitti muistelmissaan tuoreen ulkoministerin Colin Powellin suorastaan säpsähtäneen, kun hän kuuli, että vuosikymmeniä jatkunut vaikea konflikti lakaistaisiin nyt käytännössä maton alle.

Tulevien kuukausien aikana Israel-myönteiset painostusryhmät kehuivat Bushin ja Sharonin välejä parhaiksi amerikkalais-israelilaisiksi suhteiksi vuosikymmeniin. Edelliset hallinnot olivat halunneet ottaa etäisyyttä kovaa linjaa edustavaan Likud-puolueeseen, mutta nyt Yhdysvaltain hallituksen ja Likudin kannanottoja pidettiin lähes identtisinä. Bushin hallinnon haukkoja kutsuttiinkin likudnikeiksi.

Bushin huomio kääntyi Irakiin heti ensimmäisen virkakauden alussa. Jo ensimmäisissä hänen turvallisuusneuvostonsa kokouksissa puhetta Irakista johti turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Condoleezza Rice. Joukkotuhoaseita ei mainittu, vaan Rice sanoi Irakin olevan avain koko alueen uudelleenjärjestelyissä. Sanat olivat kuin suoraan Clean Break -raportista.

Tilaisuudessa esiteltiin ensimmäiset epämääräiset ilmakuvat Irakin mahdollisista kemiallisten tai biologisten aseiden tehtaista, mutta CIA:n johtaja George Tenet totesi, että mitään varmaa tietoa asiasta ei ole.

”Saddam eristetty eikä
enää vaarallinen”

Kokouksen päätyttyä Paul O´Neill kuitenkin päätteli, että Saddamista eroon pääsy oli nyt hallinnossa keskeinen kysymys.

Hän itse oli sitä mieltä, että Lähi-idän epävakauden avain ei ollut Saddam, vaan ratkaisematon Israel-Palestiina -konflikti, jonka presidentti oli juuri työntänyt sivuun.

Colin Powell sen sijaan ei ehkä tajunnut, mihin liemeen oli joutumassa, koska hän vielä muutamia viikkoja myöhemmin sanoi saksalaiselle kollegalleen Joschka Fischerille, että Saddam on eristetty eikä aiheuta vaaraa naapureilleen.

”Kriisit voivat olla
mahdollisuuksia”

Perle, Feith ja Wurmser asettuivat turvallisuushallinnon avainpaikoille, joissa heitä odottivat puolustusministeri Donald Rumsfeld ja apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz, muut keskeisimmät sotahaukat.

Mutta vielä tarvittiin käsikirjoitus, mieluiten jokin kriisi, oikeuttamaan hyökkäyksen. ”Kriisit voivat olla mahdollisuuksia”, Wurmser kirjoitti pohtiessaan ennaltaehkäiseviä iskuja Lähi-idässä.

Kolmikko Perle, Feith, Wurmser herätti jo 1970-luvulla huomiota sillä, että Israelin asia ohitti heillä kaiken muun. Perle toimi tuolloin senaattori Henry ”Scoop” Jacksonin avustajana, jonka ympärille kietoutui monia 1960-luvun liberalismiin pettyneitä uuskonservatiiveja. Heidän silmätikkuinaan olivat YK ja Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset, ja ohjelmallisena tavoitteena Yhdysvaltain mahdin levittäminen ympäri maailmaa, kommunismin haastaminen sekä Israelin ja Amerikan etujen yhdistäminen kansainvälisessä politiikassa.

FBI tutki Perlen toimia 1970-luvulla. Hänen epäiltiin toimittaneen salaisia turvallisuuskysymyksiin liittyneitä asiakirjoja Israelin suurlähetystölle. CIA puolestaan oli huolissaan Israelin vaikutusvallasta Yhdysvaltain hallituksessa.

Sana uuskonservatiivi juontaa juurensa siitä, että oppisuunnan kannattajat olivat entisiä liberaaleja ja jopa vasemmistolaisia. Richard Perle itse piti vuonna 1975 sanaa osuvana, sillä hän kertoi itse olleensa liberaali kouluaikoinaan. Kun hän myöhemmin heräsi kansainvälisten suhteiden todellisuuteen, liberalismi alkoi tuntua naiivilta asenteelta.

Perle ja senaattori Jackson olivat tehokkaita miehiä. Kun Israel vielä vuonna 1970 sai Yhdysvalloilta sotilasapua 30 miljoonalla dollarilla, niin pitkälti Jacksonin aloitteiden ansiosta apu nousi 2,2 miljardiin jo vuonna 1974.

Toinen Perlen ja Jacksonin lempihanke oli uuden asevarustelukierteen aloittaminen Neuvostoliiton uhkaa vastaan.

Ultralinjalla joutui
aluksi eristyksiin...

Kylmän sodan päättyminen poisti näyttämöltä monet kylmän sodan poliitikot, mutta taustavaikuttajat jäivät. Paul Wolfowitzin mielenkiinto kohdistui Lähi-itään. Hänen mukaansa Yhdysvaltain oli tehtävä kaikki mahdollinen joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi alueella. Hän myös argumentoi, ettei Yhdysvalloille riitä pelkästään sen perinteisten liittolaisten suojelu, vaan sen on myös ajettava määrätietoisesti omia etujaan alueella, etenkin öljyn saannin turvaamiseksi.

Richard Perle vaikutti vuonna 1980 vähän aikaa yksityisenä konsulttina pääasiakkaanaan israelilainen asetehdas, mutta pian hänestä tuli presidentti Ronald Reaganin apulaispuolustusministeri vastuualueenaan kansainvälinen turvallisuuspolitiikka. Perlen avustajaksi puolestaan palkattiin Douglas Feith, jolla ei juuri ollut kokemusta turvallisuuskysymyksistä, mutta hän oli jo hankkinut mainetta kovan linjan rabbi Meir Kahanen kannattajana, jonka järjestöä pidettiin sekä Israelissa että Yhdysvalloissa terroristiorganisaationa.

Reaganin jälkeen presidentti George Bush Sr. ei kaivannut raivopäisten uuskonservatiivien neuvoja ja he joutuivat syrjään hallinnosta. Feith kirjoitteli israelilaisiin lehtiin ja vaati hallitusta perustamaan lisää siirtokuntia palestiinalaisalueille, lopettamaan Oslon rauhanprosessin ja hankkiutumaan eroon Irakin presidentistä Saddam Husseinista.

New York Timesissa Feithin yksi monista Israel-ryhmistä julkaisi kokosivun ilmoituksen, jossa oli viesti presidentti Bushille: Israelin hallituksen tulisi painostaa Yhdysvaltoja poistamaan Saddam.

Douglas Feithin ryhmittymillä oli yhteyksiä kaikkein äärioikeistolaisimpiin israelilaisiin järjestöihin.

Clean Break -raportin jälkeen kolmikko Perle, Feith, Wurmser jatkoi aktiivisina. Sitä seurasi pian muistio, jossa puolusteltiin Israelin uudisasutuksia palestiinalaisalueilla ja korostettiin niiden olevan myös Yhdysvaltain etujen mukaisia. Seuraavana vuonna ilmestyi A Strategy for Israel, jossa kehotettiin irtautumaan Oslon rauhanneuvotteluista sekä suoranaiseen sotaan miehitetyillä alueilla.

Perle, Wolfowitz, Donald Rumsfeld ja joukko vähäisempiä uuskonservatiiveja kirjoitti 1990-luvun alussa presidentti Bill Clintonille avoimen kirjeen, jossa he vaativat Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan keskipisteeksi Saddam Husseinin syrjäyttämistä sotilaallista voimaa käyttäen.

Clinton ei tällaisia neuvoja kuunnellut. Yhdysvallat valvoi Irakia ilmasta käsin ja hoiti tarvittaessa asiansa ilmaiskuilla

....mutta Bush Jr.
nieli kaiken

Mutta presidenttiehdokas George W. Bush oli vastaanottavaisempi. Hän nimesi ulkopoliittisten neuvonantajien kärkiryhmäksi Perlen, Wolfowitzin ja Condoleezza Ricen.

Kun Bush sitten oli valittu presidentiksi ja hänen turvallisuusneuvostonsa kokoontui ensimmäisen kerran, asialistalla oli ainoastaan Israel ja Irak. Valtiovarainministeri Paul O´Neillistä tuntui, että kaikesta oli sovittu jo aiemmin, sillä keskustelua ei juuri syntynyt. Avoinna oli vain se, miten Saddamista hankkiudutaan eroon. Miksi-kysymyksiä ei ollut enää tarpeellista esittää.

”Saddam hoideltava,
ei pelkästään U.B.L”

Sitten tuli 11.9. 2001. Presidentti George W. Bush oli Floridassa, mutta varapresidentti Donald Rumsfeld ja muu Valkoisen talon avainhenkilökunta siirrettiin pomminkestävään Sotahuoneeseen. Viisi minuuttia puolen päivän jälkeen CIA:n johtaja George Tenet toimitti Rumsfeldille kansallisen turvallisuusviraston sieppaaman viestin, jonka mukaan kello 9.53 Osama bin Ladenin lähipiiriin kuulunut henkilö oli soittanut Georgiaan ja kysynyt ”hyviä uutisia.” Samassa puhelussa oli sanottu, että ainakin yksi isku on vielä tulossa.

Tenetin tieto viittasi suoraan Afganistanissa piileskelevään terroristijohtajaan, mutta Rumsfeldia tämä ei kiinnostanut. Kello 14.40 Rumsfeld jakoi ohjeita, joiden mukaan oli selvitettävä nopeasti, voiko samalla iskeä S.H:ta (Saddam Husseinia) vastaan eikä pelkästään U.B.L:ää (Osama bin Laden). Paul Wolfowitz oli samaa mieltä ja hän käynnisti välittömästi puhelinrumban, jonka tarkoitus oli vakuuttaa muu hallinto siitä, että Saddam pyyhkäistään pois samalla kun Osama, oli hänellä sitten osuutta terroristi-iskuihin tai ei.

Seuraavana yönä Valkoisen talon terrorismipäällikkö Richard Clarke palasi lyhyen tauon jälkeen työpaikalleen osallistuakseen useisiin kokouksiin. Hän luuli, että tarkoituksena on varautua mahdollisiin uusiin hyökkäyksiin ja pohtia lähiajan tehtäviä. Sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle keskusteluja Irakista.

”Tunsin melkein
fyysistä kipua”

– Tunsin melkein fyysistä kipua, kun tajusin, että Rumsfeld ja Wolfowitz aikovat käyttää tätä kansallista tragediaa hyväkseen edistääkseen omia Irakia koskevia näkemyksiään, Clarke kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

– Hallinnon alusta lähtien, ja jo ennen sitä, he olivat painostaneet ryhtymään sotaan Irakia vastaan. Ystäväni Pentagonissa olivat kertoneet, että hyökkäämme Irakiin joskus vuoden 2002 aikana.

Jo 12. syyskuuta myös presidentti George W. Bush oli vakuutettu siitä, että tilanne käytetään hyväksi ja valta Irakissa vaihdetaan. Hänen päälleen painoi erityisesti apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz, joka jo neljä vuotta aikaisemmin oli uuskonservatiivisessa Weekly Standard -lehdessä kertonut suuntaviivat siitä, miten Saddam syrjäytetään.

Haukkojen tähtäimessä ei ollut yksin Saddam ja uusi hallinto Irakiin, vaan sen kautta koko Lähi-idän alueen poliittisen dynamiikan muutos Yhdysvaltain ja Israelin hyväksi.

17. syyskuuta George W. Bush antoi valtuudet ryhtyä valmistelemaan hyökkäystä Afganistaniin ja myös Irakin sotavalmistelut käynnistettiin.

Kuuma tietolähde
ja joukkotuhoaseet

Clean Break -asiakirjan kolmikko oli jälleen etulinjassa. Douglas Feith oli Pentagonin kolmosmies, Richard Perle puolustusministeriön neuvonantaja ja David Wurmser pantiin perustamaan erikoisryhmä Office of Special Plans, (OSP), jonka tarkoitus oli hankkia todisteita Saddam Husseinin ja al Qaidan välisistä yhteyksistä, kun CIA ei sellaisia onnistunut löytämään.

”Uutta” tietoa ryhmä sai lähinnä Irakin kansalliskongressilta (INC) ja sen johtajalta Ahmed Chalabilta, hämärältä liikemieheltä, jonka perhe pakeni Irakista, kun tämä oli 14-vuotias.

INC:n ”löytöihin” kuului 43-vuotias Adnan Ihsan Saeed al-Haideri, joka kertoi olleensa itse piilottamassa Saddamin kiellettyjä joukkotuhoaseita. al-Haiderin paljastus julkaistiin New York Timesissa 20. joulukuuta 2001 ja se oli juuri sellainen todistuskappale, jota Bushin hallinto tarvitsi.

Ongelma oli vain siinä, että CIA:n asiantuntijat olivat aiemmin tehneet miehelle valheenpaljastuskokeen Thaimaassa ja todenneet al-Haiderin yksiselitteisesti valehtelijaksi. Tämä ei estänyt Ahmed Chalabia syöttämästä juttua Pentagonin luottotoimittajaksi myöhemmin paljastuneelle Judith Millerille, jonka NYT:n jutusta käynnistyi ensimmäinen ennalta ehkäisevien iskujen vaatimusten kierros Valkoisessa talossa, puolustushallinnossa ja myös amerikkalaisessa valtalehdistössä.

Viime syksynä Judith Miller sai potkut, kun paljastui, että hän oli julkaissut uutisina Pentagonin syöttämää propagandaa.

Uuskonservatiivien miehittämä Pentagon ja CIA olivat suoranaisessa sanasodassa Irakin suhteen. Ahmed Chalabi markkinoi hyökkäystä väittämällä, että sen rohkaisemana irakilaiset nousisivat itse heittämään Saddam Husseinin hallinnon ulos. CIA:ssa ei Chalabiin luotettu, vaan miehityksen pelättiin johtavan samanlaiseen fiaskoon kuin Sikojenlahdella Kuubassa 1960-luvulla. Perlen ja kumppaneiden unelmana oli nostaa Chalabi Irakin presidentiksi, koska hän pystyisi luomaan hyvät suhteet myös Israeliin.

”Uusia tuotteita
ei esitellä elokuussa”

Sodan varsinainen valmistelu käynnistettiin elokuussa 2002. Office of Special Plans ryhtyi johtamaan sotavalmisteluja ja sodalle myönteistä mediastrategiaa. Guardian -lehden mukaan OSP toimi läheisessä yhteistyössä Israelin pääministerin Ariel Sharonin toimistossa toimineen samanlaisen tiedusteluorganisaation kanssa. Yhteistyön tarkoituksena oli tuottaa hälyttävämpiä raportteja Irakista kuin mitä esimerkiksi Israelin tiedustelupalvelu Mossad olisi valmis vahvistamaan.

Mutta edes israelilaiset tiedustelulähteet eivät pystyneet löytämään todellisia todisteita Irakin joukkotuhoaseista.

Israelin parlamentin Knessetin tutkimusvaliokunta totesi keväällä 2004, etteivät maan omat tiedustelutiedot Irakin aseista perustuneet faktoihin, vaan oletuksille ja spekuloinneille. Ulko- ja turvallisuusvaliokunnan jäsen Yossi Sarid sanoi kaikkien tietävän, että väite Irakin kyvystä käynnistää 45 minuutissa hyökkäys joukkotuhoasein on ”vanhojen akkojen puhetta.”

OSP:n tehtävänä oli paitsi kerätä ja muokata tietoja Irakista, myös vakuuttaa viimeisetkin sotaa epäilleet hallinnon jäsenet. Vastustajiin kuuluivat mm. ulkoministeri Colin Powell, ulkoministeriö ja muu tiedusteluyhteisö, jossa ei uskottu OSP:n todisteisiin. Douglas Feith esitteli 15.8. 2002 CIA:ssa ”tutkimuksen” al-Qaidan ja Irakin välisistä yhteyksistä. Silloin siihen ei kiinnitetty mitään huomiota, mutta kun Feith selitti sinnikkäästi asiaansa Bushin hallinnon avainhenkilöille, niin lokakuussa CIA:sta ilmoitettiin senaatin tiedusteluvaliokunnalle, että mainituista yhteyksistä onkin olemassa selvät todisteet.

Yhtä aikaan OSP:n kanssa Valkoiseen taloon perustettiin White House Iraq Group (WHIG), johon kuuluivat mm. turvallisuusneuvonantaja Stephen J. Hadley ja viime syksynä varapresidentti Dick Cheneyn esikunnasta potkut saanut Lewis Libby. Bushin tärkein neuvonantaja Karl Rove oli hieman aikaisemmin laatinut strategian sodalle positiivisen ilmapiirin luomiseksi. Mutta ”markkinointimielessä uusia tuotteita ei lanseerata elokuussa”, joten sienipilvet, ydinaseet ja liikkuvat bioaselaboratoriot ilmestyivät kuin koordinoidusti kaikkien avainhenkilöiden puheisiin syyskuussa 2002.

Samaan aikaan Yhdysvaltain iskua kiirehtivä mediakampanja käynnistyi myös Israelissa.

Vuonna 1996 valmistunut Clean Break -ohjelma oli saatu käyntiin kuusi vuotta myöhemmin.