Remu ja minä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.9. 2007)

KAI HIRVASNORO

Kun aloin musiikista jotain pikkujätkänä ymmärtää, niin kova sana oli Danny, mutta kaikkein kovin Irwin.

Ei silloin mitään levyjä ostettu. Sitä kuunneltiin, mitä Ylen Rinnakkaisohjelma, Suomen historian paras radiokanava, milloinkin tarjosi.

1960-luvun lopulla popiksi luokiteltava musiikki oli pirun harvinaista. Mutta Tapio Rautavaaraa, Georg Malmstenia ja Reijo Taipaletta piisasi. Siitä olen ikuisesti kiitollinen Yleisradiolle. Me sen ajan teinit saimme upean monipuolisen musiikkikasvatuksen ihan vaan radiota kuuntelemalla.

Vähän myöhemmin peliin tuli mukaan ihmelaite – radio, jonka ohjelmia sai nauhoittaa superkätevälle C-kasetille.

Kasetille nahoitettiin tietysti musiikkia. Tapio Rautavaara oli siihen aikaan ihan plääh, mutta Dannyn ja Irwinin lisäksi ainakin Tapani Kansaa, Markku Aroa ja niitä muita, joiden ei silloin tajunnut esittävän Toivo Kärjen upeita sävellyksiä Juha Vainion hienoin sanoituksin.

Mutta alkoi sieltä kuulua muutakin. Jussi And The Boys. Rauli ”Badding” Somerjoki, joka aluksi tuntui ihan liian rajulta.

Kunnes pankin räjäytti jostain syystä ei Hurriganes, vaan Hullujussi.

Hurriganesin Rock And Roll All Night Long vuonna 1973 meni jostain syystä täysin ohi. Ehkä sitä ei soitettu kovin paljon radiossa.

Mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Hullujussin single Friduna Skikuna oli se juttu. Tämän päivän näkökulmasta tietysti ihan järjetön rokkibiisi, jonka siansaksa edustaa kuulemma sitä, millaiselta englannin kieli kuulostaa kieltä osaamattoman korvissa.

Hullujussin vaikutusta lisäsi vielä se, että se oli ainoa bändi, jota saattoi nähdä Suomen televisiossa 1970-luvun alkuvuosina. Hullujussi soitti housebandina Merirosvoradio-nimisessä sketsiohjelmassa.

Hullujussi oli ensimmäinen bändi, jonka olen nähnyt livenä. Tämä tapahtui Pyhtään VPK:n lavalla kesällä 1974. Siinä ne idolit sitten pelleilivät ihan nenän edessä.

Nyt ihmetyttää, miksi samaan aikaan Friduna Skikunan kanssa ilmestynyt Hurriganesin toinen single Blue Suede Shoes pääsi sekin menemään ohi. Kun biisiä kuuntelee nyt tarpeeksi lujaa, niin se iskee vieläkin tajunnan maata kiertävälle radalle. Se on vielä parempi kuin Get On, väitän kaikella sillä arvovallalla, mikä Radio Suomen Poppikoulun viisinkertaisella priimuksella on.

1974 oli vuosi, joka muutti kaiken. Roadrunner. Kaikkien aikojen suomalainen rock-levy. Että voi olla tiukka paketti, murhaavat soundit, ne Järvisen kitarat ja kaiken kruununa ääliömäiset sanoitukset. Mitä on Elviksen Tutti Frutti verrattuna Remun painavaan kannanottoon, että pitää olla skugi (gat tu bii ö skugi).

Ei silloinkaan mitään levyjä ostettu. Mutta Roadrunner soi jo radiossa niin paljon, että sen kaikki biisit sai ajan myötä kasetille, kun vain jaksoi päivystää sormi nauhoitusnapilla Ylen Sävelradioita ja jopa Esko Seppäsen Käyrä korkealla -talousohjelmaa. Jossa biisejä ei kuitenkaan koskaan soitettu kokonaan, mistä olin katkera.

Hurriganes oli jotain niin valtavaa, mitä nykyisessä rokin tulvassa ei voi käsittää. Maailman paras bändi ja vielä suomalainen. Siltä se tuntui.

Massiivisen Roadrunnerin jälkeen odotukset olivat tietysti taivaissa. Seuraavaksi ne tekevät vielä paremman levyn. Se on pakko ostaa hintaan mihin hyvänsä. (Luulin, että suosittujen bändien levyt ovat muita kalliimpia.)

Mutta huuma oli päättymässä yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Ensimmäinen järkytys oli Albert Järvisen ero bändistä kesällä 1975.

Loppuvuodesta ilmestyi Crazy Days, ensimmäinen ostamani levy, tosin kasettina. Mikä pettymysten pettymys! Mitättömiä biisejä, kesyt soundit ja kitarassa Albert Järviseen verrattuna aivan avuton Ile Kallio.

Viimeisen kerran tapasimme kesällä 1976, kun Hurriganes veti Pyhtään VPK:n tupaten täyteen. Oli siinä vielä jotain ja ei sittenkään.

Keikan jälkeen Remu istui lavan takaseinustalla ja keräsi heti ympärilleen sankan fanijoukon. Nimikirjoituksia hän jakoi mustalla tussilla. Vaikka olinkin pettynyt, niin käden sitä kohtaa, mihin Mestari oli koskettanut ja kirjoittanut nimensä, en ihan heti pessyt.