Lamasäästöjä yhteensä 42 miljardia markkaa

(Kansan Uutiset vuonna 2000)

KAI HIRVASNORO

Vuonna 1991 tehdyn kyselyn mukaan selkeä valtaosa suomalaisista vastusti niin sanottujen universaalien sosiaalietuuksien leikkaamista. Tästä huolimatta kaikkia niitä leikattiin laman aikana ja sen jälkeen.

Valtiovarainministeriön vuonna 1998 tekemän laskelman mukaan leikkauksia tehtiin kaikkiaan 42 miljardia markkaa (noin 7 miljardia euroa). Suurin osa säästöistä kohdistui menojen kasvun leikkaamiseen eikä suoraan menotasoihin.

Suurin säästötoimi oli kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. Eläkkeisiin tehtiin pysyvin muutos heikentämällä indeksointia, ja terveydenhuollon asiakasmaksujen osuutta terveyspalvelujen kustannuksista nostettiin 12,6 prosentista 20,8:aan vuosina 1990-94.

Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitusten säästämistavat poikkesivat toisistaan. Porvarihallitus haki säästöjä ansiosidonnaisesta sosiaaliturvasta ja julkisista palveluista. Se myös kiristi verotusta niin, että palkansaajien ansioiden nousu leikkautui kokonaan useiksi vuosiksi. Pääoma- ja yritystulojen verotusta kevennettiin. Alue- ja elinkeinotukiin ei puututtu.

Lipposen ensimmäinen hallitus ryhtyi keventämään palkansaajien verotusta ja kasvattamaan julkista palvelutuotantoa. Säästöt se kohdisti ansioista riippumattomaan perusturvaan.

Useissa yhteyksissä on arvioitu, että sosiaali- ja terveyspalveluja olisi ryhdytty saneeraamaan ilman lamaakin. Julkisten hyvinvointimenojen kasvua jarruttavat linjaukset olivat valmiina jo aiemmin. Lama voimisti näitä prosesseja ja antoi niille perustelun.

Suurtyöttömyys
asiantuntijoiden
oppeja seuraten

Säästöt ja leikkaukset edellyttivät kansalaisten kriisitietoisuutta ja sen luomisessa Suomessa onnistuttiin hämmästyttävän hyvin. Argumenttina käytettiin velkaantumista ja nimenomaan sen nopeaa vauhtia. Silti Suomen julkinen velka oli koko 1990-luvun pienempi kuin teollisuusmaissa keskimäärin ja julkisen talouden alijäämä ylitti EU:n keskiarvon vain yhtenä vuotena.

Kriisitietoisuuden lietsomisen lisäksi leikkauspolitiikkaa perusteltiin hyvinvointivaltion säilyttämisellä.

Taustatukea kotimaiset päättäjät saivat 1990-luvun alussa kansainvälisiltä asiantuntijaorganisaatioilta, varsinkin OECD:ltä ja IMF:ltä. Ne levittivät käsitystä, jonka mukaan korkea työttömyys ja julkisen talouden ongelmat johtuvat jäykkyyksistä, joihin syyllisiä ovat ay-liike, työehtosopimusten yleissitovuus, liian hyvä sosiaaliturva ja liian korkeat verot. Suomessa samaa sanomaa levitti muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva, joka tuomitsi hyvinvointivaltion vanhakantaiseksi ja joustamattomaksi. Evan vuonna 1994 julkaistun raportin mukaan hyvinvointivaltio jopa uhkasi Suomen mahdollisuuksia jatkaa elinvoimaisena ja itsenäisenä kansakuntana.

Suomessa uusliberalistien suositukset otettiin kaikkein eniten tosissaan. Jostain syystä Suomi on ainoa Pohjoismaa, johon syntyi pysyvä suurtyöttömyys ja laaja pitkäaikaistyöttömyys.

Kolmas tie
toteutuu

Jaakko Kianderin arvion mukaan Suomi toteuttaa varsin pitkälle brittiläisen sosiologin Anthony Giddensin hahmottelemaa kolmannen tien sosiaalipolitiikkaa:

"1990-luvulla julkisen sektorin kasvua rajoitettiin niin, että sen osuus kokonaistuotannosta palautui takaisin lamaa edeltäneelle tasolle. Oikeuksia alettiin kytkeä velvollisuuksiin liittämällä työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen tiukkoja vaatimuksia työ- tai koulutuspaikkojen vastaanottamisesta. Sosiaalipolitiikka muuttui alisteiseksi talouspolitiikalle."

Tuloerojen tasoittamista sosiaali- ja veropolitiikan keinoin on lievennetty ja keskeiseksi opiksi nousi työllisyysasteen nostaminen jopa siinä määrin, että jotkut tutkijat puhuvat aktivoivasta pakkotyöllistämisestä köyhien simputuksena.