"Dyykkaus on kunniallista ja rehellistä työtä"

Rakkaustarina syntyi
roskisten äärellä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 2001)

Roskisdyykkaamista harrastava Tarja Siltala-Huovinen on joutunut huomaamaan, että köyhällekin voidaan olla kateellisia.

KAI HIRVASNORO

Tämä on tositarina rakkaudesta ja roskatynnyreistä. Helmikuussa 1999 Tarja Siltala oli töissä asunnottomien yökahvila Kalkkersissa Helsingin Sörnäisissä. Eräänä aamuna töistä palatessaan hänen huomionsa kiinnittyi metroasemalla yhteen katujen asukeista. Mies oli Cari Huovinen, vaikka eihän Tarja sitä silloin tiennyt.

- Kerran huomattiin Carin kanssa toisemme metroasemalla. Huomasin, että Cari oli hirveän väsynyt. Kutsuin sitten hänet kahville ja nukkumaan. Ei minulla ollut sydäntä lähteä siitä tilanteesta, kun huomasin, että toinen on hirveän väsynyt. Minulla on koti, mihin menen nukkumaan, niin mihin menee hän? Rappuun?

- Cari tuli ja siihen hän sitten jäi. Lähti aina välillä pois. Kerran vaan huomasin, että kaipaan häntä, ja siitä se alkoi ja tässä ollaan nyt, Tarja kertaa pariskunnan ensitapaamista Siltala-Huovisena.

- Annoin Tarjalle löytämäni tina-ankkurin, ja kun olen runoilija, niin kirjoittamani runon. Siitä tämä meidän yhteiselämämme lähti, muistelee puolestaan Cari Huovinen entisen ja uuden elämänsä taitekohtaa.

Katu ja huumeet ovat jääneet taakse. Kadulle Cari Huovinen sanoo joutuneensa erilaisten elämän asioiden kautta.

- Pääsin vankilasta vuonna 1995. Vapautuminen ei ollut helppoa. Kroppa oli kunnossa, vaan pää ei niinkään. Jäin olemaan tuohon Kurviin. Sitten tuli huumeet kuvaan.

Carin kohdalla laskusuhdannetta vauhditti asunnottomuus. Ensimmäisenä vankilan jälkeisenä vuotena hän haki asuntoa kymmenistä eri paikoista. Vuokranantajalla on parempiakin vaihtoehtoja kuin ottaa yksinäinen työtön mies, hänelle sanottiin suoraan.

Dyykkaus on
rehellistä

Roskisdyykkauksesta tuli Cari Huovisen pelastus monessakin mielessä. Tavallaan sen kautta hän löysi elämänsä naisen ja pääsi pois kadulta. Mutta jo kadulla asuessa dyykkaus toi tekemistä elämään.

- Rehellistä tekemistä, hän painottaa.

- Halusin kuitenkin kulkea kaidalla tiellä, vaikka huumeet oli kuvioissa. Huonolta tuntui mennä ottamaan keneltäkään ihmiseltä mitään. Minulla ainakin omatunto soimaa sellaisissa asioissa.

- Mutta tämä dyykkaus tuli pelastukseksi minulle. Sain roskiksista tavaraa, jota onnistuin jopa myymään. Paljon annoin ihmisille tavaraa, kun ei ollut asuntoa.

Kurvissa Carilla oli tietysti paljon kohtalotovereita. Heidän kesken keskusteltiin löydöistä ja elämäntilanteesta. Esimerkiksi siitä, minkälaista on asua talvella rappukäytävissä.

- Suomen oloissa se on tosi rankkaa. Talvi vei minultakin usein voimat. Oli tosi kylmissään ja nälissään. Sieltä roskiksesta täytyi ruokakin usein ottaa, hän muistelee.

- Vaikka Suomessa on se turva, että jokainen saa pari tonnia kuukaudessa, niin kun sun pitäisi pitää itsesi puhtaana, vaatettaa itsesi, hoitaa asioita, niin ei se kaksi tuhatta riitä mihinkään, hän tietää. Kokemuksesta.

Mukana vain
hyvä sydän

Tarja Siltala-Huovinen kertoo, että kun Cari tuli hänen elämäänsä, tällä ei ollut muuta omaisuutta kuin päällä ollut vaatekerta ja hyvä sydän. Mutta se tekikin sitten suuren vaikutuksen.

- Elämä on haasteita täynnä. Minua on kantanut elämän ilo ja Tarjaan tutustuminen. Kun kaksi sukulaissielua törmää toisiinsa, niin paljon tulee vielä asiaa syntymään, sen takaamme, Cari lupaa.

Asiaa on jo syntynytkin. Muutama viikko sitten markkinoille tuli Tarja Siltala-Huovisen kirjoittama Roskisdyykkarin käsikirja (Like). Se on kierrätyshenkinen opas ja toisenlaisen elämäntavan käsikirja siitä, miten pois heitettyä voi vielä hyödyntää. Roskisdyykkari ei siis aina ole rappioalkoholisti, mutta usein hän saa kokea olevansa yhteiskunnan pohjimmainen hylkiö.

Cari Huovinen jatkaa dyykkausta edelleen. Ennen hän oli "raskaan sarjan ammattilainen", nyt enää harrastaja. Carin myötä dyykkauskipinä tarttui Tarjaankin. Hänen oli ensin tosin ylitettävä tietty kynnys toisenlaiseen maailmaan. Vielä Carin ensivierailuilla Tarja pyysi häntä jättämään silloisen asuintalonsa roskikset rauhaan.

- Mutta ei mennyt varmaan kuin kaksi kuukautta kun olin itse siellä. Nyt asia on kääntynyt niin päin, että Cari joskus toppuuttelee vaimoaan.

- Oli siinä tietty kynnyksensä, mutta jos haluaa kokea elämässä monia eri puolia, niin kyllä dyykkaus on hauska ja riemastuttava tapa laajentaa maailmankatsomusta. Ei kyse ole pelkästä jätteen kaivelusta, vaan jotenkin se on myös hirveän terapeuttista, Tarja hehkuttaa.

Köyhääkin
kadehditaan?

Löytämisen riemun ja terapian lisäksi roskiksilla oppii uusia asioita yhteiskunnasta. Tarja Siltala-Huovinen sanoo, että huono-osaisilla on vastassaan todella kovia asenteita.

- Olen oppinut ainakin sen, että niille joiden asema on kaikkein huonoin, joilla ei ole kotia eikä oikeastaan mitään mahdollisuuksia puolustautua, niitä kohtaan hyökätään kovaa roskisten äärellä. Ja varmasti he joutuvat samanlaisen käytöksen kohteeksi muuallakin. Luulisi, ettei se ole keltään pois, jos köyhä etsii tavaraa roskalaatikosta, mutta yllättävästi jopa roskista ollaan kateellisia, Tarja Siltala-Huovinen on saanut huomata.

- Minä olen nuori nainen. Minulla on koti ja mahdollisuus pitää itseni siistinä, joten minulla on vielä suhteellisen helppoa. Mutta niiden ihmisten kokemukset ovat huomattavasti kovempia, jotka elävät kadulla, joilla on likaiset vaatteet ja jotka dyykkaavat. He kohtaavat poliisilla ja väkivallalla uhkailua, törkeää käytöstä ja asiatonta huutamista.

Roskisdyykkaamisessa Tarja Siltala-Huovinen pitää parhaana lapsellista löytämisen riemua sen lisäksi, että kyseessä on pois heitetyn tavaran järkevä hyödyntäminen. Eli kierrätysaatteestahan dyykkaamisessakin on kysymys.

- Tavaraa voi myös antaa eteenpäin eli jakaa iloa, hän muistuttaa.

Cari esitteli
estradit

Roskisdyykkarin käsikirjassa Cari Huovinen toimi eräänlaisena "teknisenä neuvonantajana."

- Tarja kun alkoi kirjoittamaan, niin hänenhän piti tutustua estradeille. Näytin hänelle niksejä, että mistä löytää mitäkin.

Carin mielestä oppaasta välittyy vahvasti Tarjan sosiaalityöntekijän leima. Hänen mielestään kirjan tarkoitus on yllyttää ihmisiä kannustamaan ja hyväksymään toisensa ihmisinä.

- Sellaista toisista välittämistä me tuomme esille, hän painottaa.

Tarja sanoo, ettei uuteen harrastukseen ollut lopulta vaikea heittäytyä.

- En ole koskaan kauheasti välittänyt siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minusta dyykkaus on rehellistä työtä eikä keltään pois. Se tavara on kuitenkin kaatopaikalle menossa, hän korostaa.

- Opiskeluaikoina oli tiukkaa, ja oli tosi ilo huomata, että roskiksista löytyy sellaista tavaraa, mistä on haaveillutkin.

Myös pitkään kadulla elänyt Cari Huovinen painottaa dyykkaamisen rehellisyyttä. Hänen kokemustensa mukaan kovan kohtelun lisäksi kanssaihmisiltä löytyy kannustustakin dyykkaajalle. Helsingin kaupunginosista Kallio on suvaitsevin.

Kännykkäkin
roskiksen satoa

Roskiksista löytyy oikeasti hyvää ja käyttökelpoista tavaraa. Huovisten saaliisiin kuuluvat mm. kunnon selkänojalla varustettu työtuoli, ehjä sähkökirjoituskone, sähköharmoni ja toimiva kännykkä.

Mistä se kertoo, että hyvää, käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin?

- Pitkälti se on piittaamattomuutta, Tarja katsoo.

- Ei esimerkiksi muuton yhteydessä ajatella, että tarpeetonta tavaraa voi tarjota tuttaville tai ei vaivauduta soittamaan kierrätyskeskukseen.

- Olisi hienoa, jos jokaisella roskiksella olisi kierrätyslava, hän ehdottaa taloyhtiöille.

Monien tuotteiden elinkaari on sellainen, että ne on tehtykin kestämään vain muutaman vuoden, Tarjaa harmittaa. Hän myöntääkin, että dyykkauksessa on kyse myös protestista kertakäyttöön perustuvaa elämäntapaa vastaan.

- Ihmisiä ei välttämättä ärsytä se, että dyykkari löytää jotain roskiksesta, vaan se, että hän muistuttaa heitä toisesta maailmasta, hän uskoo.

Carin mukaan pelko luo vihaa. Hyökkäyksen kohteeksi joutuneen dyykkarin on parasta yrittää selvitä pulasta puhumalla.

- Pikkupojat kivittivät minua kerran Pikku-Huopalahdessa. Ei siinä auttanut muuta kuin voittaa ne hyvällä, kertoa, mistä tässä on kysymys. Niin kävi, että ne pojat kantoivat kanssani tavaraa ratikkaan.

Tarjan mukaan dyykkari saa kokea kylmiä katseita varsinkin noin nelikymppisiltä miehiltä. Pula-ajan itse kokeneet taas ovat ymmärtäväisimpiä.