CIA:n vähemmän kunniakas historia 1: Tuhansia tapettavaksi rautaesiripun taakse

(Kansan Uutisten Viikkolehti 26.10. 2007)

Maineikas tiedustelupalvelu CIA on kompuroinut alusta asti. Sen viime kesänä ilmestynyt historia kertoo neuvottomuudesta ja suoranaisesta tunaroinnista kylmän sodan ensihenkäyksistä lähtien. Viikkolehti kertoo CIA:n vaiheista kahdessa osassa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Heinäkuussa 2007 vietettiin vähin äänin merkittävän organisaation 60-vuotispäivää. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman allekirjoitti 26.7. 1947 kansallista turvallisuutta koskevan lain, jonka perusteella perustettiin 18. syyskuuta keskustiedustelupalvelu Central Intelligence Agency, CIA.

Ei juhlittu syyskuussakaan.

14. joulukuuta oli 60 vuotta siitä, kun Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvosto antoi ensimmäiset salaiset määräyksensä CIA:lle. Sen tuli ryhtyä salaisiin operaatioihin, joilla vastataan Neuvostoliiton aiheuttamiin ja inspiroimiin uhkiin.

Italian vaaleista

ensi operaatio

CIA:n ensimmäinen operaatio toteutui vuonna 1948. Tehtävä oli estää hinnalla millä hyvänsä kommunistien voitto Italian parlamenttivaaleissa. CIA kanavoi ainakin 10 miljoonaa dollaria kristillisdemokraattien vaalityöhön ja se riitti. Kristillisdemokraatit voittivat eivätkä kommunistit suuresta kannatuksestaan huolimatta päässeet hallitukseen myöhemminkään kylmän sodan aikana.

CIA aloitti siis menestyksekkäästi. Mutta enimmäkseen sillä ei 60 vuoden aikana ole ollut aihettakaan juhlia. Tiedustelupalvelun tarunhohtoinen maine on pitkälti sen itsensä luoma ja ylläpitämä myytti, jota viihdeteollisuus on lisäksi ruokkinut.

Useimmissa operaatioissaan CIA on epäonnistunut. Se taas on johtanut useimmat Yhdysvaltain presidentit kohtalokkaisiin virheisiin. Epäonnistumisten sarja kumuloitui 2000-luvun alussa 9/11-terrorihyökkäyksiin ja Irakin sotaan, mutta näitäkin katastrofeja oli pohjustettu jo vuosikymmenien tunaroinnilla.

Näin toteaa CIA:n historian Legacy of Ashes kirjoittanut New York Timesin toimittaja Tim Weiner kirjassaan, joka ilmestyi Yhdysvalloissa kesä-heinäkuun 2007 vaihteessa juuri CIA:n vuosipäiväksi.

”CIA ei kykene

tehtäväänsä”

Suomalaisia on amerikkalaisvastaisuudesta arvostellut mm. eduskunnan puhemies Sauli Niinistö, mutta maailman amerikkalaisvastaisimmat kirjat ja lehdet julkaistaan juuri Amerikassa.

Tim Weinerin teos ei kuulu tähän sarjaan. Hänen mielestään Yhdysvalloilla pitää olla sellainen tiedustelupalvelu, joka pystyy suojelemaan maata erilaisilta uhkatekijöiltä.

Mutta hänen käytössään olleet 50 000 dokumenttia CIA:n omista arkistoista sekä sadat haastattelut, mukaan lukien kymmenen entisen CIA:n johtajan, todistavat toista. CIA ei ole juuri ymmärtänyt maailmaa, jota se on yrittänyt muuttaa ja useimmat johtajat ovat lisäksi jättäneet seuraajalleen huonommassa kunnossa olevan tiedustelupalvelun kuin sen itse saivat, Weiner väittää.

Jo kirjan eri lukujen nimet kertovat paljon. Kaikki ovat sitaatteja CIA:n omista asiakirjoista tai haastatelluilta:

”Ne olivat itsemurhatehtäviä.”

”Olimme huijanneet itseämmekin.”

”Olimme syvässä unessa.”

”Miksi maailmassa emme tienneet mitään.”

Ja niin edelleen.

Osa Marshall-

avusta CIA:lle

Selitystä alkuaikojen epäonnistumisille voidaan hakea siitä, ettei Yhdysvalloilla ollut varsinaista tiedustelupalvelua ennen CIA:ta. Sen edeltäjä Office of Strategic Services, OSS, perustettiin kesällä 1942 sotaa käyvän maan tarpeisiin. OSS:n toiminnan päämuoto oli vastarintajoukkojen aseistaminen ja kouluttaminen vihollisen linjojen takana sekä vakoilu.

Kun kommunistit olivat ottaneet vallan Itä-Euroopassa, CIA jatkoi OSS:ltä oppimallaan mallilla. Sille kanavoitiin viisi prosenttia eurooppalaisten valtioiden jälleenrakennukseen tarkoitetusta Marshall-avusta ja pian CIA perusti toimistoja Länsi-Eurooppaan poliittiseen sodankäyntiin.

Peiteorganisaatioiden keulakuviksi värvättiin neuvostoliittolaisia ja itäeurooppalaisia pakolaisia. Heidän oli määrä muodostaa maanalaisia ryhmiä, jotka sitten levittävät vapauden liekin rautaesiripun taa. Keinoiksi oli määritelty huhujen levittäminen, lahjonta, sissisota, sabotaasi ja salamurhat.

Vastarintaliike

vain toiveunissa

Mutta Itä-Euroopan maanalaiset sissiarmeijat olivat olemassa vain amerikkalaisten toiveunissa. Salaisia toimia Berliinissä johtanut Frank Wisner unelmoi satoihin tuhansiin nousevasta vastarintaliikkeestä, jonka avulla rautaesirippu murretaan. Tuhat miestä erikoiskoulutettaisiin tekemään shokki-iskuja poliittisiin kohteisiin. Tuhansien sijaan Wisner löysi seitsemäntoista vapaaehtoista.

Tiedustelupalvelua leimasi alusta alkaen eripura. Toimistoissa oli yleensä kaksi päällikköä. Toinen johti salaisia iskuja, toinen vakoilua. Toiminnan kaksi haaraa kilpaili rahalla samoista pätevistä henkilöistä.

Gangsterit

lakonmurtajina

Kommunistien valloittaessa Itä-Eurooppaa, Frank Wisner halusi suojella länttä murtamalla kommunistien vaikutusvallan suurissa ja tärkeissä ammattiliitoissa varsinkin Ranskassa ja Italiassa. Tätä toimintaa johti kaksi entistä Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jäsentä, 1930-luvulla täyskäännöksen tehneet Jay Lovestone ja Irving Brown. Korsikalaiset gangsterit mursivat satamalakot ja CIA maksoi viulut.

Ensimmäisen arvion toiminnastaan CIA teetti jo vuonna 1948. Sen kirjoitti lakimiehen toimeensa palannut OSS-veteraani Allen Dulles, joka toivoi nousevansa CIA:n päälliköksi. Niin hän nousikin, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin.

Jo ensiarvio kertoi niistä ongelmista, joista CIA:ta syytetään tänäänkin. Näihin päiviin asti salaisena pidetyn arvion mukaan CIA:lla ei ollut juuri mitään todellista käsitystä kommunismin aiheuttamista uhkista. Organisaatio ei ollut pystynyt soluttamaan vakoojia sosialististen maiden hallintoon.

Kriisistä ja vuosikymmenestä toiseen CIA:lla on ollut sama pulma: Sillä ei ole ollut silmiä ja korvia maissa, joiden kehitystä se on halunnut ohjata. Elektronista tiedustelua (SIGINT) amerikkalaisilla riittää, mutta käytännön vakoilijoista (HUMINT) on ollut huutava pula.

Satakielen lento

loppui lyhyeen

Taistelussa kommunismia vastaan CIA ei epäröinyt liittoutua entisten natsien kanssa. Yksi alkuvaiheen operaatioista oli Nightingale, satakieli. Siinä tuhansia juutalaisia murhannut natsimielinen ukrainalainen sissiarmeija lähetettiin taistelemaan Stalinia vastaan.

Operaatiota johtanut Steve Tanner ymmärsi, ettei Ukrainan metsissä piileskelevä sissiryhmä pysty kertomaan paljoakaan siitä, mikä on Stalinin seuraava siirto. Mutta hänen mielestään tällaisilla hankkeilla oli symbolista arvoa. Stalinille näytettiin, ettei hänen etenemistään seurata vaieten.

Vasta vuonna 2005 CIA myönsi, että neuvostoliittolaiset eliminoivat saman tien koko ukrainalaisen sissiryhmän.

Tämä oli Neuvostoliittoon solutettujen kylmän sodan sissien ja vakoojien kohtalo melkein aina. Osa tosin pantiin ensin syöttämään vääriä tietoja päämajaan ja tapettiin vasta sen jälkeen.

Myös pääosa CIA:n toimittamista rahoista ja aseista päätyi neuvostoliittolaisille.

Operaatiot saivat silti jatkua viisi vuotta ennen kuin ne pantiin poikki.

Mitä olemme tehneet väärin? CIA:ssa ihmeteltiin. Vasta paljon myöhemmin he ymmärsivät, että vihollinen oli soluttanut emigranttien koulutusleirit.

Ja Albaniaan suuntautunutta toimintaa koordinoinut James J. Angleton koordinoi sitä myös brittien kanssa, missä hänen yhteistyökumppaninsa oli muuan Kim Philby.

Koska toiminta oli äärimmäisen salaista, kukaan Yhdysvaltain hallituksessa ei tiennyt, että satoja maan lähettämiä agentteja tapettiin Itä-Euroopassa.

Sissien rahat

IKP:n vaalikassaan

1940- ja1950-luvulla CIA lähetti satoja ellei tuhansia agentteja tapettaviksi Neuvostoliittoon ja Itä-Euroopan maihin. Onnistumiset tiedustelutoiminnassa olivat surkeita. Vielä kolme päivää ennen Neuvostoliiton ensimmäistä ydinräjäytystä CIA vakuutti presidentille, ettei sellaista tapahdu ainakaan neljään vuoteen.

Operaatio WIN oli huikea CIA:han kohdistunut huijaus 1950-luvun alussa. CIA sai kontaktin Puolassa toimivaan WIN-nimiseen vastarintaliikkeeseen.

Frank Wisner pudotutti Puolaan viiden miljoonan dollarin arvosta kultaharkkoja, erilaisia aseita ja ammuksia sekä radiolähettimiä, sillä WIN oli voimakas liike. Sillä oli 500 sotilasta Puolan sisällä ja 20 000 partisaania maan ulkopuolella valmiina liittymään taisteluun puna-armeijaa vastaan.

Todellisuudessa Puolan salainen poliisi oli yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa tuhonnut koko organisaation jo vuonna 1947. CIA astui ansaan. Se rahoitti kommunistien agentteja. Rahat puolalaiset välittivät Italian Kommunistisen Puolueen vaalikassaan.

Eisenhower

pohti ydiniskua

Maaliskuussa 1953 Stalin kuoli. Juuri presidenttinä aloittanut Dwight Eisenhower oli vimmoissaan. Hän pauhasi niin sanottujen asiantuntijoiden spekuloineen Stalinin kuoleman vaikutuksilla vuodesta 1946. Nyt Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä Stalinin kuoleman merkityksestä Neuvostoliiton kehitykseen.

Tiedustelutietojen puute ei ollut naurun asia. Elokuussa 1953 Eisenhower pohti kansallisen turvallisuusneuvoston kokouksessa ennalta ehkäisevää ydiniskua Neuvostoliittoon ”ennen kuin on liian myöhäistä.” CIA:n johtajaksi vihdoin noussut Allen Dulles löi lisää löylyä varoittamalla, että Neuvostoliitto voi hyökätä atomiasein Yhdysvaltoihin vaikka tänään. Eisenhower vastasi, ettei mikään hinta ole liian korkea, jos panoksena on voitto tulevassa sodassa.

Miksi CIA kaikista epäonnistumisistaan huolimatta näytti ulospäin niin tehokkaalta ja taitavalta?Tim Weinerin mukaan syynä on se, että Allen Dulles käynnisti mahtavan PR-kampanjan. Hän piti aktiivisesti yhteyttä Yhdysvaltain tärkeimpiin sanoma- ja aikakauslehtiin syöttäen niille tarinoita vakoilun mestarisaavutuksista.

Toki CIA onnistuikin. Kermit Rooseveltin organisoima vallankaappaus Iranissa vuonna 1953 (Viikkolehti 4.3. 2005) oli kiistaton menestys Yhdysvaltain kannalta, samoin seuraavana vuonna Guatemalan kumous.

Berliinin tunneli

jymymenestys?

Samaan aikaan CIA näytti iskeneen kultasuoneen Berliinissäkin. Yhdessä Britannian tiedustelupalvelun kanssa se käynnisti JOINTLY-nimisen operaation tunnelin kaivamiseksi Länsi-Berliinistä itään Neuvostoliiton hallitsemalle vyöhykkeelle. Toukokuussa 1955 tietoa alkoi virrata Neuvostoliiton suurimmista sotasalaisuuksista Itä-Euroopassa ja sitä käsittelemään oli värvätty satoja analyytikkoja Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Tietoa virtasi 11 kuukautta. Sitten tunneli paljastui.

Neuvostoliitto oli tiennyt hankkeesta jo ennen kuin tunnelista oli kaivettu ensimmäistäkään lapiollista. Britannian tiedustelupalvelussa hankkeessa oli mukana muuan George Blake. Kreml oli mitä ilmeisimmin syöttänyt CIA:lle periaatteessa oikeaa, mutta merkityksetöntä tietoa suojellakseen Blaken selustaa.

Yhdysvallat

synnytti jihadia

Lähi-itä on ollut Yhdysvaltain ja CIA:n kestopäänsärky. Presidentti Dwight Eisenhower valitti kerran Allen Dullesille, etteivät ”arabit yksinkertaisesti tajua meidän ideoitamme vapaudesta ja ihmisarvosta.”

Nykyisin Yhdysvaltain päänsärky on ääri-islam, mutta 1950-luvulla sitä pidettiin liittolaisena.

Eisenhower sanoi haluavansa edistää jihadia, islamilaista pyhää sotaa taistelussa jumalatonta kommunismia vastaan. Aseita, rahaa ja tiedustelutietoja ryhdyttiin välittämään Saudi Arabian, Jordanian, Libanonin ja Irakin silloisille johtajille. Silloin pahin vihollinen oli baath-puolueen johtama Syyria, joten uusissa liittolaismaissa järjestettiin Syyrian syyksi pantuja terrori-iskuja.

Kuuban ohjukset

yllättivät CIA:n

Kuuban ohjuskriisiä 1962 on tavattu pitää Yhdysvaltain ja CIA:n suurena menestyksenä, joutuihan Neuvostoliitto perääntymään aikeistaan rakentaa ohjustukikohtia amerikkalaisten kotivesille.

Todellisuus on tälläkin kertaa toinen. Amerikkalaiset vakoilukoneet olivat kyllä kuvanneet epäilyttävää toimintaa Kuubassa pitkin kesää, mutta syyskuussa CIA väitti presidentti John F. Kennedylle, ettei Neuvostoliitto missään tapauksessa rakenna tukikohtia Kuubaan, koska se ei sopisi maan harjoittamaan politiikkaan.

Tämä virhearvio kesti CIA:n pahimpana 40 vuotta. Vasta sen ”todisteet” Irakin joukkotuhoaseista 2000-luvulla menivät vielä pahemmin pieleen.

Lokakuun 1962 alkuun mennessä Kuubassa oli 99 venäläistä ydinkärkeä, jokainen 70 kertaa voimakkaampi kuin Hiroshiman pommi. CIA:lle tämä selvisi U2-vakoilukoneen ottamista kuvista vasta 15. lokakuuta 1962. Kuvat esiteltiin Kennedylle seuraavana päivänä. Presidentin veli Bobby Kennedy totesi, että Hrustshev huijasi meitä, mutta onnistuimme myös huijaamaan itseämme.