Tulin tapaamaan sukulaisiani (Hetket jotka jäivät 23)

Keväällä ja kesällä televisiossa esitetty hieno brittisarja Life on Mars muistutti mieleen, että Englannissa tehtiin 1970-luvulla rankkoja ja tylyjä rikoselokuvia, jotka rosoisuudessaan pesivät mennen tullen ajan kovimmatkin amerikkalaisteokset, jopa Likaisen Harryn.

Life on Marsin tunnusmelodiakin tuntui kumman tutulta.

Ja eikö vain siihen ollutkin ujutettu mukaelma Mike Hodgesin rajun gangsterielokuvan Tappakaa Carter (Get Carter, 1971) ultratyylikästä tunnusmelodiaa, jonka aikoinaan sävelsi jazzmuusikko Roy Budd.

Elokuvassa ammattitappaja Jack Carterin (Michael Caine) veli kuolee muka juopon yliajamana veljesten kotikaupungissa Newcastlessa, mutta Jack Carter ei usko tällaisiin sattumiin. Lontoossa isolle mafiapomolle työskentelevä kivikasvoinen Jack huomaakin pian, että hänen kotiinpaluunsa hermostuttaa monia paikallisia roistoja.

Kun asioiden todellinen laita selviää, Jackin kosto on kamala. Näin rankkaa väkivaltaa ei nykyään elokuviin edes kuvattaisi. Nykyajan elokuvien verikekkereissä toki ruumiita tulee kymmenittäin ja sadoittain, mutta sarjakuvien tyyliin. Ei tunnu miltään. Tappakaa Carterissa väkivalta ei tosiaankaan ole viihdettä.

Oma lukunsa elokuvassa ovat Pohjois-Englannissa sijaitseva Newcastlen kaupunki ja sen työläiskorttelit. Siis Englanti muistutti 1970-luvun alussa kehitysmaata!

Newcastlessa Jackin vanha tuttu Eric (Ian Hendry) kysyy, miksi tämä tuli takaisin.

Eric: Mitä on menossa? Oletko lomalla?

Jack: En vaan sukulaisia tapaamassa.

Eric: Sehän mukavaa.

Jack: Olisi, jos he olisivat elossa.

Viimeistään elokuvan hirmuinen loppu todistaa, että rikos ei kannata.