(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.5. 2007)
KAI HIRVASNORO
KAI HIRVASNORO
– Kyllä Suomi kansainvälisessä vertailussa on vielä hyvinvointivaltio. Mutta vähän toiseen suuntaan me kuljemme. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitteeseen verrattuna me olemme aina olleet sellainen köyhän miehen versio. Ei taloudellisista, vaan ilmeisesti poliittisista syistä. Meillä ei viime vuosikymmeninä ole koskaan ollut täystyöllisyyden tavoite niin painava kuin muissa pohjoismaissa. Meillä se on aina ollut vähän toisarvoisempaa.
– Sama koskee myös sosiaalista turvallisuutta. Köyhyyden ja perusturvan suhteen muissa pohjoismaissa on meitä parempi järjestelmä kansalaisen näkökulmasta.
– Mutta olemme me tietysti lähellä muita pohjoismaita. Sillä tavalla meillä sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi on parempaa ja köyhyys vähäisempää kuin useimmissa muissa maailman maissa.
Viime vuosina kovia kokenutta suomalaista hyvinvointivaltiota laittaa raameihin mies, joka neljännesvuosisata sitten esiintyi Kansan Uutisissa monta kertaa viikossa. Silloin Jouko Kajanoja oli työvoimaministeri ja SKP:n puheenjohtaja.
1980-luvun lopulla Kajanoja liukui puolueen vähemmistöön ja sen vaalipuolue Devan presidenttiehdokkaaksikin. 1990-luvulle tultaessa hän jätti politiikan ja katosi otsikoista.
Tutkija soveltaa
tietojaan HYVA:ssa
Nyt Jouko Kajanoja on toiminut neljä vuotta Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä. Siinä roolissa hänen nimeensä törmää tuon tuosta, jos liikkuu piireissä, joissa tuotetaan suomalaisen yhteiskunnan syvälle käyvää analyysiä nimenomaan sen suhteen, miten hyvinvointi eri kansalaisryhmien kesken jakautuu ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut. Jouko Kajanoja puhuu seminaareissa ja tiedotustilaisuuksissa tukenaan patteristo käyriä ja muita kuvioita, joiden sanoma on kirkas: Eriarvoisuus on lisääntynyt, vaikka maa on vauraampi kuin koskaan. Ja kaikki on tapahtunut vastoin kansalaisten tahtoa.
Puoluepolitiikkaan Kajanoja ei enää osallistu, mutta yhteiskuntapolitiikkaan kylläkin paitsi asiantuntijana, myös kansalaisaktivistina. Hän kuuluu Hyvinvointivaltion vaalijat -nimisen yhdistyksen hallitukseen (http://capsicumguys.com/hyva/index.php).
Köyhyydestä on
monta totuutta
Hyvinvointivaltion tilasta on viime vuosina kirjoitettu raportteja toisensa perään. Niiden yhtä pitävä sanoma kuuluu, että heikoimmat ovat yhä enemmän kolmannen sektorin avustusjärjestöjen vastuulla, koska valtion takaama perusturva ei riitä. Eikä perusturvaan ole tuoreen hallitusohjelman mukaan luvassa oleellisia parannuksia tulevien neljänkään vuoden aikana.
Mutta mikä on totuus köyhyydestä? Yksi sanoo, että Suomessa on 600 000 köyhää. Toinen, ja sitä osoittavat Kajanojankin käyrät, että kansainvälisessä vertailussa Suomessa köyhiä on melko vähän.
– Tavallaan voi uskoa molempia, Jouko Kajanoja sanoo.
– Kyllä Suomi sijoittuu aika hyvin tässä köyhyyden vähäisyydessä kansainvälisesti verraten. Me olemme siinä pohjoismaiden ja Hollannin ryhmässä, missä on vähiten suhteellisia tuloköyhiä.
Nykyisin köyhäksi määritellään se, jonka tulot ovat alle 60 prosenttia koko kansan mediaanituloista. Sillä mittarilla suurin osa opiskelijoista on köyhiä, samoin kansaneläkeläiset. Silti heidän köyhyytensä on hyvin erilaista. Kansaneläkeläinen elää samoilla tuloilla loppuikänsä ja ansiotuloihin verrattuna näillä näkymin hän köyhtyy vain lisää. Useimpien opiskelijoiden köyhyys sitä vastoin on vain väliaikaista.
Se on Kajanojan mukaan selvää, että tuloköyhyys on lisääntynyt. Mutta hän huomauttaa sen johtuvan myös siitä, että mediaanitulo kasvaa.
Jos köyhyyttä mitataan ihmisten kokemuksella tulojensa riittävyydestä juokseviin menoihin, niin köyhyys on viime vuosina vähän vähentynyt. Samoin, jos katsotaan sitä, mitä tässä yhteiskunnassa kohtuullisesti pärjätäkseen on oltava käytettävissä – sanomalehti, tv ja laajakaista esimerkiksi.
Tuloköyhyyden numerotkaan eivät kerro kaikkea. Joku voi olla reilusti rajan yläpuolella, mutta kuitenkin köyhä, jos on esimerkiksi kovat lääkemenot.
Eriarvoisuus kasvaa,
uusliberalismi etenee
Hyvinvointivaltion vaalijoissa, HYVA:ssa, Jouko Kajanoja haluaa toimia yksinkertaisesti hyvinvointivaltion puolustamiseksi ja kehittämiseksi. Motiivin takana on monien mittarien tuottama havainto siitä, että nyt pikkuhiljaa nakerretaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota:
– Tuloeriarvoisuus on kasvanut aika vauhdikkaasti. Työllisyyspolitiikka, en tiedä onko se suorastaan heikentynyt, mutta kovasti nyt kritisoidaan tempputyöllistämistä, joka minun mielestäni viittaa siihen, että halutaan pois päin aktiivisesta työllisyyspolitiikasta. Päivähoitoryhmät ovat kasvaneet. Terveyserot ovat kasvussa ja terveydenhuollossa eriarvoisuus lisääntynyt. On menossa sellainen kehityssuunta, että julkiset palvelut jäävät köyhän väestön palveluiksi ja parempituloiset järjestävät asiansa yksityisesti.
– Nyt ollaan ikään kuin palaamassa takaisin siihen, mistä hyvinvointivaltio on suomalaisia kuljettanut pois. Kyllähän se jonkinlaista uusliberalismin etenemistä merkitsee, Kajanoja kiteyttää.
Vuonna 1977 Suomi
asemoitiin uudelleen
Useimmat tutkijat ajoittavat Suomen käänteen 1980-luvun puolimaihin. Silloin alettiin vähitellen tehdä uudistuksia, jotka toivat markkinaohjausta myös julkiseen hallintoon ja kasvattaa virkamiesten valtaa poliitikkojen kustannuksella.
Jouko Kajanoja entisenä poliitikkona katsoo vielä kauemmas. Hänestä käänteen voi ajoittaa vuoden 1977 Espoon Korpilammen suureen, valtakunnan silloiset vaikuttajat yhteen koonneeseen konsensuskokoukseen.
Korpilammen kokouksen alkusoittona saman vuoden maaliskuussa SDP asemoitui uudelleen muuttamalla selvästi suhtautumistaan yrityksiin. Se vaati tuotantokustannusten alentamista, maltillista tulopolitiikkaa ja niin edelleen. Uutta linjaa esitellyt puheenjohtaja Kalevi Sorsan puhe oli kuin ”patruunan päiväuni” luonnehtii tohtori Jukka Tarkka kirjoittamassaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan historiassa Uhan alta unioniin (Otava 2002).
Syyskuussa Sorsan johtama hallitus sitten järjesti Korpilammella konsensuskokouksen, jossa saavutetun yhteiskuntasopimuksen perusteella kansantalouden tehokkuutta ja sopeutumiskykyä ryhdyttiin parantamaan korvaamalla sääntelyä ja etujärjestöjen neuvottelemia ratkaisuja vähitellen kilpailu- ja markkinamekanismilla.
Jukka Tarkka kirjoittaa konsensuskokouksen olleen Evan hahmottelema hanke, mutta Evan valtuuskunnan jäsenet eivät matkanneet Korpilammelle tässä ominaisuudessa. Evan kutsumatta jättäminen saattoi Tarkan mukaan olla Kalevi Sorsan tietoista taktiikkaa: ”Ei ollut viisasta näyttää kommunisteille, kuinka läheisesti sosiaalidemokraatit pitivät yhteyttä Evan vuorineuvosportaaseen.”
Devalvaatio
uudella tavalla
Itsekin seminaarissa mukana ollut Jouko Kajanoja kertoo omassa mielessään asettaneensa Korpilammen rajapyykiksi, jossa Suomea lähdettiin viemään toiseen suuntaan.
– Siellähän esimerkiksi elvytys-sanalle annettiin uusi sisältö. Sitä ennen elvytys tarkoitti ihmisten sosiaalisten ongelmien korjaamista, sosiaalisia edistysaskeleita. Mutta siellä elvytys rupesikin tarkoittamaan elinkeinoelämän elvytystä. Tämän yhden sanan sisällön muuttaminen toisenlaiseksi oli iso käänne, Kajanoja arvioi.
– Minulla on arvaus, että joskus niillä kulmilla tapahtui ideologinen asenteiden muutos talouspoliittisen eliitin piirissä. Ja siitä se lähti.
Meni kuitenkin vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin käänne poiki näkyviä tuloksia ja eriarvoisuuden kasvu alkoi todella näkyä.
Kouriintuntuvasti Jouko Kajanoja sanoo kokeneensa käänteen viisi vuotta myöhemmin ollessaan ministerinä Mauno Koiviston toisessa hallituksessa vuonna 1982, jolloin syksyllä markka devalvoitiin.
– Devalvaatiohan merkitsi aina tulonsiirtoa rikkaiden hyväksi. Mutta sitä ennen devalvaatioihin oli aina liitetty jonkinlainen sosiaalipaketti ikään kuin lieventämään sen vaikutuksia tavallisen kansan kannalta. Nyt siihen laitettiinkin liikevaihtoveron korotus eli tavallaan kärjistettiin devalvaation vaikutuksia. Se oli aika reipas juttu ja kyllä se jollakin tapaa ilmensi tapahtunutta muutosta.
– Huono juttu se oli ja kivulias prosessi. Olen joskus mietiskellyt, olisiko silloin pitänyt nostaa kytkintä, Kajanoja kertoo.
SKDL pysyi kuitenkin hallituksessa. Jouko Kajanoja arvelee nyt, että olisi pitänyt vetää ainakin henkilökohtaiset johtopäätökset.
– Se alkoi mennä sellaiseen suuntaan, että hallitus toteutti päinvastaiseen suuntaan vieviä toimenpiteitä kuin mihin me pyrimme. Silloin käy helposti niin, että me olemme legitimoimassa niitä ratkaisuita, hän perustelee.
Kansa tahtoo yhtä,
eliitti päättää toisin
Nyt elettävää aikaa omiin poliitikkovuosiinsa Jouko Kajanoja vertaa niin, että markkinahenkisyys on lisääntynyt talouspoliittisen eliitin piirissä. Mutta kansan käsitykset taas ovat kulkeneet päinvastaiseen suuntaan. Evankin asennetutkimusten mukaan kansa haluaisi lisää julkisia palveluita, vähentää tuloeroja ja mieluummin lisää veroja kuin leikkauksia hyvinvointivaltioon.
Kajanoja kertoo Turun yliopiston tutkimuksesta, jossa kysyttiin, pitäisikö mieluummin leikata kunnallisia palveluita kuin nostaa veroja, jos nämä ovat vaihtoehdot. Vuonna 1992 kokoomuslaisistakin 48 prosenttia kannatti verojen korottamista. Kun tutkimus uusittiin vuonna 2000, niin kokoomuslaisista jo yli 60 prosenttia oli verotuksen kiristämisen kannalla. Eri puolueiden kannattajien erot ovat hämmästyttävän pienet.
Kuilu kansan ja poliittisen eliitin välillä on kasvanut, mutta silti asioita tehdään juuri niin kuin eliitti haluaa.
Vai tehdäänkö? Pääministeri Matti Vanhanen on kehunut hallitustaan juuri eriarvoisuuden vähentäjäksi. Eduskunnassa hän hehkutti pari viikkoa sitten, että elintarvikkeiden arvonlisävero alenee, kunnallisveron perusvähennys nousee 1 400 eurosta 2 000:een, kansaneläke nousee 20 eurolla, lapsilisä nousee, opintoraha nousee jne.
Perusvähennyksen
nosto tärkeää, mutta...
– En ole tehnyt tarkkaa vertailua edellisiin hallitusohjelmiin, mutta epäilen, että tässä uudessa hallitusohjelmassa on enemmän täsmällisiä, välittömästi pienituloisten asemaa parantavia asioita kuin edellisessä, Jouko Kajanoja myöntää Vanhasen arvion osin oikeaksi.
Yksi tervetullut täsmätoimi on sairaus- ja vanhempainminimipäivärahan nostaminen työmarkkinatuen tasolle, toinen muut etuuksien parannukset ja kolmas juuri kunnallisveron perusvähennyksen korotus ensimmäistä kertaa vuoden 1991 jälkeen.
– Se on tärkeä juttu pienituloisten kannalta, ja onhan se vähän yllättävää, että porvarihallitus on se, joka tekee enemmän kuin punamultahallitus kaikkein vähäosaisimpien näkökulmasta.
Mutta kovin syvällisenä Kajanoja ei Vanhasen toisen hallituksen uudelleenarviointeja pidä:
– Jos lukee hallitusohjelman läpi, niin sieltä puuttuu sellainen argumentaatio, jossa perustellaan toimenpiteet sillä, että koulutus, päivähoito, työvoimapolitiikka ja terveyspolitiikka luovat edellytyksiä sille, ettei köyhyyttä synny. Tässä paikataan seurauksia, mutta ei puututa niiden syihin. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana on ollut ajattelutapa, jossa hyvällä työllisyys-, koulutus- ja päivähoitopolitiikalla sekä julkisen vallan turvaavalla terveydenhoidolla luodaan edellytykset tasa-arvoistuvalle kehitykselle ja kaikkien osallistumiselle.
– Jos haluaa vähän kärjistää, niin aikoinaan luotiin peruskoulu kaikelle kansalle, mutta nyt pointsina on tehdä huippuyliopisto.
Eriarvoisuuden
poisto ei ole pop
Jouko Kajanoja luki myös eduskuntapuolueiden vastaukset Matti Vanhasen kysymyksiin hallitusohjelmaa pohjustettaessa.
– Niissä oli hirveän paljon hyvää, mutta jos haluaa katsoa vastauksia kriittisestä näkökulmasta, niin kiinnostavaa oli se, ettei mikään eduskuntapuolue nostanut eriarvoisuuden kasvua ongelmaksi. Se ei ole nyt päällimmäisenä. Poliitikkojen päässä ei oikein enää pyöri se ajatus, että niissä maissa, missä koulutus-, työvoima- ja terveyspolitiikka on hoidettu hyvin ja missä sosiaaliturva on hyvä, on vähiten köyhiä. Ja taas niissä maissa, missä on keskitytty köyhien aseman hoitamiseen, on eniten köyhiä. Köyhyyspolitiikka saattaa luoda köyhiä ja tämä ajattelutavan ero ei tahdo näkyä poliittisen eliitin näkemyksissä.
– Luulen, että tämä on keskeinen syy Hyvinvointivaltion vaalijoiden perustamiseen. Nyt ollaan hukkaamassa aika isoa asiaa ja minun näkökulmastani vähän koko puoluekentän läpi on kulkenut tällainen uusliberalistinen virtaus.
Vähimmäisturvaa
pitäisi nostaa 30 %
Myös hallituksen lupaamat täsmätoimet ovat suhteellisia. Tuoreen, viime kuussa julkistetun sosiaalibarometrin mukaan kaikkein heikoimmalla ovat mielenterveyspotilaat ja päihdeongelmaiset, joihin ei aiota jatkossakaan panostaa. Työmarkkinatukea ei nosteta. Lapsilisän korotus leikataan toimeentulotuen varassa eläviltä pois.
Vuodesta toiseen jatkunut niukkaslinja on johtanut siihen, että vähimmäisturvan kaikkia etuuksia pitäisi nostaa heti 30 prosenttia, jos haluttaisiin niiden olevan samassa suhteessa ansioihin kuin 1990-luvun alussa. Kansaneläkettä pitäisi nostaa noin 200 eurolla, jotta se palaisi siihen, missä se parhaimmillaan oli 1980-luvun puolivälissä, Kajanoja kertoo. Nyt sitä nostetaan 20 eurolla.
– Koko suunta pitäisi saada kääntymään, jos asioihin haluttaisiin todellinen parannus. Hallitusohjelman lupaukset ovat pientä näpertelyä, kun yleinen virta vie toiseen suuntaan. Ja sellaisesta uudenlaisesta, tämän suunnan kääntävästä otteesta, ei ole muuta lupausta kuin perusturvan kokonaisuudistus, jonka sisällöstä on vain erittäin pyöreitä lauseita, Jouko Kajanoja sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti