Peter von Baghin Sininen laulu
Muut jatkavat, tämä ei enää
ole minun aikaani
(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2004)
Peter von Bagh ei jatka suursarjaansa Sininen laulu vuodesta 2000 eteenpäin. Von Bagh sanoo, että jo nyt viimeisen osan tekeminen oli vaikeaa, koska tämä aika on niin vieras hänelle. Sininen laulu tehtiin lähes viime hetkellä, sillä jo kymmenkunta haastateltavista on sen jälkeen kuollut.
KAI HIRVASNORO
Jos se jäi kesällä 2004 jalkapallon EM-kisojen takia katsomatta, niin nyt on hyvä tilaisuus korjata vahinko. Peter von Baghin suursarja Sininen laulu alkaa huomenna uusintana TV 1:ssä. 12-osainen sarja nähdään lauantaisin kello 16. Huomenna nähtävä ykkösosa kattaa vuodet 1900 - 1920 ja sen päähenkilöitä ovat itseoikeutetusti sellaiset nimet kuin Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Maiju Lassila. Taustalla on kansakunnan synty ja ajautuminen kohti sisällissotaa.
Kun sarja helmikuussa 2005 päättyy, ollaan päädytty vuoteen 2000. Siihen väliin mahtuu koko Suomen kulttuuri kirjallisuudesta kuvataiteeseen ja muotoilusta musiikin kautta teatteriin ja sarjakuvaankin asti yli sada nhaastatellun kokemana, näkemänä ja arvioimana.
Sarjaa ryydittää upea arkistomateriaali. Peter von Bagh laskee, että sarjan tekeminen ideasta valmiiseen lopputulokseen kesti neljä vuotta. Aktiivisinta tekoaikaa kului kaksi vuotta ja se oli työtä vuorotta.
Kyseessä oli Yleisradionkin mittapuun mukaan suurtuotanto ja von Bagh kiittää Ylen hoitaneen oman osansa viimeisen päälle, vaikka sarja tehtiinkin minimaallisella henkilökunnalla. Jossain on ihmetelty, miten näin valtaisaa materiaalia pyöritettiin vain 20 hengen voimin.
- Meitä oli siinä ydinjoukossa oikeastaan kolme, von Bagh huomauttaa.
Arkistomateriaalin kymmenien vuosien ajalta hän kävi itse läpi apunaan"aivan valtava" arkistotoimittaja Seija De Rybel.
- Hän on alan kulttihenkilö täydestä syystä, koska hän todella tuntee nämä asiat niin valtavan hyvin.
Ei riittänyt, että Siniseen lauluun etsittiin kuvia kulttuurivaikuttajista, vaan arkistomateriaalin piti kattaa koko Suomen historia, joka vyöryy sarjan taustalla ja jolla ajan tapahtumat ankkuroidaan laajempiin kehyksiin.
Etuoikeutettuja
kosketuskohtia
Peter von Baghin mukaan on mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, miksi hän ryhtyi näin massiiviseen hankkeeseen.
- Minua on kyllä askarruttanut pitkään, että mitä voi tehdä tällä ns. korkeakulttuurilla, koska olen ihan sattumalta tullut tehneeksi niin paljon populaarikulttuuria käsitteleviä aiheita. Niitä tehdessä olen huomannut, että niissä on erityinen tunteensa ja ne kertovat meidän yhteisestä elämästämme ihan ihmeellisen paljon. Sitten on tullut mieleen, että miksi ihmeessä ei tehdä samaa korkeakulttuurin ilmentymistä, koska niissähän se kaikkein mielettömin emootio on. Miksei niistä tehdä television keinoin ja oteta huomioon koko tunnearvoa ja sisältöä, mikä niissä todella on?
Sen sijaan on von Baghin mielestä tehty kalvakkaa ja pikkuisen vieraantunutta kulttuurikuvaa.
- Viimeisen kymmenen vuoden aikana kulttuuriohjelmista on tullut sellainen nuoriso-ohjelmien alaosasto. Tehdään paljon hyviä ohjelmia, mutta tekijät ovat nuoria ihmisiä, joita ei kauhean paljon voi kiinnostaa se, mitä minun ikäisilläni ihmisillä on oman kokemuspiirimme vuoksi, mihin me olemme kasvaneet sisään ja mikä on meidän koko elämänverkostomme.
Nyt jälkeenpäin ajatellen Peter von Baghin mielestä olisi ollut melkeinpä rikos olla tekemättä tällaista sarjaa, koska hänellä itsellään on ollut niin paljon kosketuksia käsittelemäänsä materiaaliin. Myöhemmin tulevilla ihmisillä ei samaa ensikäden kosketusta voi olla olemassa eikä sitä saa mistään ostetuksi eikä opiskelluksi.
- Monella tapaa tuntuu aika etuoikeutetulta, että on ollut lapsuus 1950-luvulla ja nuoruus 1960-luvulla. Se on etuoikeutettu kulma siihen, kun ajatellaan, minkä ikäinen Suomi on. Siinä on vielä tuntosarvet ensimmäiseen tasavaltaan, se oli täpärästi mahdollista.
Moni haastateltiin
viime hetkellä
Peter von Bagh pahoittelee sitä, ettei tällaista kartoitusta tehty silloin, kun televisio tuli 1960-luvun alussa ja saatavissa olisi ollut ihmeellinen määrä kulttuurivaikuttajia mukaan. Nyt sarja etenee 1930-luvun lopulle asti ilman, että kertomassa ja kommentoimassa on ketään aikalaista. Joistakin on kyllä filminpätkiä, mutta äänielokuvaa vuosisadan alun taiteilijoista ei ole juuri kenestäkään. Esimerkiksi Eino Leinoa tai Joel Lehtosta ei ole koskaan taltioitu filmille.Siitä huolimatta sarjan tekeminen ei ollut niin vaikeaa kuin moni on päivitellyt.
- Kun se lähtee jostakin päästä auki, niin se on helppo tehdä. Se on kovaa työtä, mutta helppoa. Prosessi oli hirveän luonnollinen sitten kun se lähti.
Sarja leikattiin kymmenessä kuukaudessa, mikä on von Baghin mukaan mieletön vauhti.
- Yhtäkkiä se sähkökenttä löytyi muutamiin jaksoihin. Sen jälkeen se oli unenomaisen selkeää.
Vuosituhannen vaihde oli virittävä lähtökohta tällaiselle sarjalle. Mutta se oli myös viimeinen hetki ryhtyä toimeen, sillä suuri osa Peter von Baghin haastatelluista on syntynyt 1920- ja 30 -luvuilla ja aika moni, von Baghin arvion mukaan yli kymmenen, haastatelluista kuoli ennen sarjan esitystä. Viimeksi tätä haastattelua edeltäneellä viikolla kuoli säveltäjä Usko Meriläinen. Sarjan keskeisimpiä kertojia on vuonna 2001 kuollut kirjailija ja lehtimies Jouko Tyyri.
- Jouko Tyyriä korostaisin erityisesti. Hän puhui suoraan tätä kulttuurihistoriaa kuin joku antiikin puhuja ja kaikista mahdollisista kulmista.
Istunto Tyyrin kanssa oli Peter von Baghille niin innostava, että hänen kanssaan sovittiin poikkeuksellisesti vielä toinenkin haastattelu. Sitä ei koskaan ehditty tehdä. Siksi Tyyrin osuudet päättyvät 1950-lukuun, vaikka hänellä olisi ollut paljon kerrottavaa ja analysoitavaa myös ainakin kahdesta seuraavasta vuosikymmenestä.
Ensimmäinen ihminen, jolle Peter von Bagh sarjasta soitti oli Erno Paasilinna.
- Jostain syystä ensimmäinen kuvauspäivä oli Tampereella, jossa olivat Veikko Sinisalo, Sylvi Salonen ja Usko Meriläinen, kaikki nyt poissa.
Erno Paasilinna oli kuitenkin juuri sinä päivänä Helsingissä, joten asiaan oli määrä palata syksyllä. Sitä tapaamista ei koskaan tullut.
- Loppuiäkseen voi jäädä sadattelemaan ja itkemään, että Erno Paasilinnan osuus, joka olisi tietysti ollut ihan huima tällaisessa kokonaisuudessa, on poissa. Mutta ei se auta. Palapelihän on sellainen, että jollakin tavalla sen saman tekee.
Laajennus
löytyy netistä
Peter von Baghin mukaan tällaisessa tarinassa ei saa päästää ketään ulkopuolista johtamaan, se on tehtävä itse.
- Ne asiat, jotka jäävät surettamaan ja hävettämään itseään, ovat kaikki se, mikä jää pois. Tällä häpeällä on sillä tavalla kasvot, että on ihmisiä, jotka ovat hirveän tärkeitä ja jotka eivät kuitenkaan ole tässä mukana. Oli myös useita, joita haastateltiin, mutta jotka eivät ole mukana. Sitä juttua ei voi prässätä silloin, kun alkaa leikkaamaan, se menee oman logiikkansa mukaan.
Jollekin henkilölle, jonka lausuntoja pitää kovassa arvossa ei vaan löydy paikkaa siinä palapelissä. Noin siinä tapahtui useassa otteessa ja se tietysti risoo hirveästi.
Sarjasta pois jäänyttä materiaalia löytyy Sinisen laulun laajoilta nettisivuilta (www.yle.fi/teema/sininenlaulu).
Yhtenä haaveena Peter von Baghilla on koota sarjan haastatteluista Päivän sana -tyylisiä viisiminuuttisia kommentteja. Sarjan tempo on niin nopea, että yli minuutin mittaisia puheenvuoroja siinä ei juuri nähdä. Käyttämättä jäi paljon 4-5-minuuttisia huippujuttuja, joita ei voinut lyhentää.
Korkean ja matalan
kivulias kohtaaminen
Sinisessä laulussa tulee hyvin esille se, miten raju korkea- ja populaarikulttuurin välinen railo on Suomessa ollut. Hyvänä esimerkkinä Tapani Kansa kertoo kolmannessa jaksossa Georg Malmstenilta kuulemansa tarinan siitä, miten tämän orastava oopperaura päättyi:
- No mä voisin kertoa ihan ainutlaatuisen asian, jonka Georg itse mulle kertoi, joka liittyy suomalaiseen musiikkikulttuurin historiaan ihan dramaattisesti yhä edelleen tänäkin päivänä... Aino Actéhan oli pestannut hänet Savonlinnan oopperajuhlille, jossa hän teki upean roolityön parissa oopperassa, Pohjalaisissa ja Elinan surmassa muistaakseni.
- (Kotimaisen oopperan 1911 perustanut) Edvard Fazer oli kiinnostunut myöskin kiinnittämään hänet Suomalaiseen oopperaan. Eräänä päivänä Edvard Fazer oli kutsunut hänet huoneeseensa ja keskustellut leppoisasti siinä sitten. Ja sanonut lopuksi sitten, että "Härra Malmsten, jos te halua tehdä tämä upea uuppera, teidän pitä jättä tuo halpa schlager."
- Hän sitten mietti jonkin aikaa ja tuli siihen tulokseen, että hän ottaa kuitenkin tuon halvan schlagerin. Ja se oli aikamoinen onni Suomen kansalle. Meillä on valtavan hyviä oopperalaulajia, mutta sen luokan schlagerlaulajat kuin Malmsten mahtuvat edelleenkin yhden käden sormiin, jos edes tarvitsee kaikkia sormia ottaa vieläkään esille.
Korkea- ja populaarikulttuurin välistä ristiriitaa Peter von Bagh pitää kökkönä juttuna.
- Kansainvälisesti katsoen siinä on ollut harvinaisen paljon kaksi eri maailmaa. Mutta jos harrastaa elokuvaa, on tuon asetelman keskellä. Suomessa elokuvan asema on yhä huutolaispojan asema. Elokuvahan on enemmän populaarikulttuuria, sen alkeittenkaan tunteminen ei kuulu suomalaiseen yleissivistykseen, sitä katsotaan pikkuisen nenää pitkin.
- Ainoa järkevä tapa suhtautua tähän on se, että on olemassa hyvää ja huonoa taidetta, ja molemmissa riittää kumpaakin. Mutta ei voi sanoa, että populaarikulttuuri on ala-arvoisempaa. Minusta tämä on ymmärretty maailmalla paremmin. Anglosaksisessa maailmassa on kirjoja, joissa käsitellään suuria laulajia ja niissä on ymmärretty, että Frank Sinatra tai joku Caruso ovat saman sarjan laulajia, heissä ole mitään tasoeroa ja kumpikin on mielettömän ammattitaitoinen ja näkemyksellinen.
Kulttuurista
poseerausta
Sitä, miksi Suomessa vastakkainasettelu on jyrkkä, Peter von Bagh ei ymmärrä. Asia olisi sinänsä kiinnostavan pohdinnan arvoinen.
Peter von Baghin ensimmäisiä televisioon tekemiä henkilökuvia olivat Repe ja Tapsa, elokuvat Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta.
- Muistan joidenkin reagoineen ärhäkkäästi, että kohotetaan tällaista, ikään kuin minä olisin pannut superlatiivit siihen juttuun. Nehän tulivat ihan siitä suorituksen autenttisuudesta ja voimasta. Siihen oli ladattu niitä esityksiä ja kaikkea, mitä Helismaa on tehnyt ja sen sukupolven puheet. Ne ovat niin vakuuttavia, että ihmiset vielä siinä vaiheessa säpsähtivät, ettei tämä ole totta, että minä olen manipuloinut. Mutta ei se ollut fiktio, vaan dokumentti, jossa oli eittämättömästi sitä, mitä Helismaa oli tehnyt.
Helismaa-dokumentti oli sikäli puolueellinen, von Bagh myöntää, että siitä oli riisuttu se krääsä, jota Reino Helismaa monen toimen miehenä myöskin teki.
- 70 prosenttia on mitä sattuu. Mutta sitten tullaan asteittain sille alueelle, josta joku Juice sanoo, että se on Eino Leinon tasoa.
Peter von Baghia tympii suomalaiseen korkeakulttuuriin liittyvä - onneksi pieni - sektori, joka katsoo olevansa maailman parasta väkeä.
- Siihen liittyy tämä ilmiö, että Suomen nomenklatuura käy Savonlinnassa poseeraamassa. Epäilen, miten syvällistä useimpien oopperaharrastus on. Populaarikulttuurissa on reilua se, että sitä harrastetaan spontaanisti ja ihmisillä on siihen elämänmyönteinen kosketus. Se on hyvin aitoa. Olisi fantastista, jos myös korkeakulttuurissa suhde olisi tällainen, mutta usein ei ole, vaan se on sellaista sosiaalista poseerausta.
Ristivalotuksella
yhtenäinen kuva
Säveltäjä Aulis Sallinen kehui Sinistä laulua muutama viikko sitten nähdyssä Peter von Bagh -dokumentissa siitä, ettei taiteilijoita ole siinä päästetty puhumaan itsestään, vaan muista taiteilijoista. Tällainen ristivalotus jopa eri taiteiden välillä oli von Baghin alkuperäinen ajatus ja tulokset miellyttävät häntä.
- Yksi näitä oljenkorsia oli luoda yhtenäinen kuva. Pienessä maassa nämä yhteydet ovat fakta. Olen usein tämän yhteydessä ajatellut, että yksi sysäys tällaiseen asetelmaan oli se, että 1960-luvulla heiluin tuolla Jyväskylän kulttuuripäivillä elokuvaohjelmiston järkkärinä Seppo Nummen johtamassa kokonaisuudessa. Siinähän oli Suomen oloissa harvinainen, esikuvallinen ykseys, että kaikkien taiteiden edustajat olivat siellä ilman mitään korkeakulttuurisuuden ylimielisyyden häivää.
Taide rakentaa
aina aikaa
Milloin taiteessa elettiin sillä tavalla kulta-aikaa, että sillä oli myös yhteiskunnallista merkitystä, se herätti kansallisia keskusteluja ja rakensi suomalaisuutta?
- Ihan selvä tämän suuntainen kulta-aika on ollut itsenäisyyttä edeltänyt aika, johon tässä ensimmäisessä osassa viitataan.
- Muuten olisin sillä tavalla varovainen, että ainahan se omalla tavallaan on läsnä. Sellaisen huomaa vasta jälkeenpäin, en menisi pinoamaan aikakausia tuolla tavalla. Ainakin tässä sarjassa olevan todistusaineiston nojalla mikään aika ei ole toivottomassa jamassa, ei nykyinenkään. Onhan tässä hirveän paljon sellaista, että en itse välttämättä viihdy niin hyvin kuin ennen, mutta ei se ole mikään kriteeri. Useat muut viihtyvät.
Voitko kuvitella, että nykyään syttyisi jokin kirjasota Suomessa tai jokin taideteos nousisi kansallisen keskustelun kohteeksi?
- Se on tietysti totta, että nykyään kulttuurikäsitys on kaupallistumisen johtama ja julkisuuden ehdoilla tapahtuva, ja se on aika masentavaa.
Masentavana Peter von Bagh pitää nykyisin esimerkiksi kirjallisuuden maailmaa. Ehkä siitä johtuen Sinisessä laulussa kirjat melkein unohtuvat viimeisessä osassa.
- Se johtuu ehkä siitä, että minulla itselläni on niin tavaton viihtymättömyys suhteessa siihen, mitä kaikkea julkaistaan ja miten vähän on substanssimateriaalia. Ja on sellainen vanhanaikainen kaipuu...siis kirjasodat olivat yksi osoitus siitä, mikä kiihko niihin liittyi.
Jos ajatellaan teoriassa, että teet joskus osan 13 Siniseen lauluun, joka jatkuu vuodesta 2000 eteenpäin, niin onko näinä neljänä vuotena tullut vastaan jotain sellaista, joka kuuluu siihen ilman muuta mukaan?
- Tuohon on mahdotonta vastata. Sarjan viimeistä osaakaan ei tuoda ihan nykyaikaan, vaan siihen jää etäisyys. Kymmenen vuoden kuluttua voin vastata.
- Mutta pitäisin itsestään selvänä, että minä en koskaan jatka tuosta, vaan sen täytyy tehdä sellaiset, jotka ymmärtävät näitä aikoja. Minä olin kovan prässin alaisuudessa jo nyt viimeisiä jaksoja tehdessä, koska tuntui niin selvästi, että tämä ei ole enää minun aikaani. Olen onnellinen, että sen viimeisen osan sain edes tehdyksi.
Naiset eivät
ole pimennossa
Sininen laulu sai ensikierroksella valtavat kehut. Oikeastaan ainoa kritiikki koski sitä, että naisia oli liian vähän tekijöinä ja näkijöinä.
Peter von Bagh myöntää kaiken. Ja jättää heti perään myöntämättä.
- Helposti unohtuu se, että kirjallisuudessa merkittävät naiskirjailijat ovat esillä siinä kuin merkittävät mieskirjailijatkin.
Eri alueiden asiantuntijoina olisi voinut olla enemmän naisia, mutta Peter von Bagh otti mukaan henkilöitä, joita tunsi tai tiesi.
- Se on sellaista, että haluaa olla tutussa maaperässä, kun lähtee tuollaista rakentamaan. Siinä on hyvin orpo olo, kun ei ole vielä kuvattu mitään. Täytyy pelata sellaisilla elementeillä, jotka suunnilleen tuntee. Mutta esimerkiksi elokuvia naiset eivät ole Suomessa tehneet ennen kuin vasta viime vuosina. Eikä naissäveltäjiäkään ole juuri ollut.
- Mutta sitten kompensaationa on todella nostettu erilaisia naistaiteilijakohtaloita, Helene Schjerfbeck ja sodanaikaisia naisrunoilijoita. En tiedä, kuinka usein sitäkään on käsitelty, että siinä melkein teesin omaisesti todetaan Suomen suurimpien draamakirjailijoiden olevan naisia.
Seuraavaksi
Armand Lohikoski
Sininen laulu on Peter von Baghille jo taakse jäänyttä elämää ja seuraavaksi on luvassa taas rillumareitä. Jo tammikuussa 2005 häneltä nähdään jälleen Ylen ykkösellä henkilökuva elokuvaohjaaja Armand Lohikoskesta, miehestä PekkaPuupää -elokuvien takana. Mutta paljon tätä mainettaan monipuolisempi mies.
Kyseessä ei ole mikään paluu rillumareihin korkeakulttuurisen hyppäyksen jälkeen. Lohikoski-dokumentti perustuu kahdeksan vuotta sitten tehtyyn haastatteluun. Mies paljastuu paljoksi muuksikin kuin Puupää-ohjaajaksi.
- Armand Lohikoski on jännä henkilö, Suomen tietokilpailujen isä. Muistelmissaan hän kertoo, että kun sodan aikana Suomen asemaa määriteltiin ja Suomea alettiin pelastaa maailmankartalle, niin Yhdysvalloista tuli pari huomattavaa reportteria, jotka halusivat haastatella Sibeliusta. Välihenkilönä oli Lohikoski. Muistelmissaan hän kertoo tapaamisestaan Sibeliuksen kanssa.Siis sama mies, joka teki Reino Helismaan kanssa vuonna 1954 aggressiivisen korkeakulttuurin vastaisen elokuvan Hei rillumarei.
Von Baghilla on tekeillä henkilökuva myös ohjaaja Mikko Niskasesta.
- Melkein 25 vuotta sitten hän määräsi minut kadulla tekemään tällaisen. Nyt on lunastuksen aika.
Peter von Baghilla on tallessa ja käyttämättä pitkä Niskasen haastattelu, joka tehtiin tämän viimeisinä elinkuukausina.
ole minun aikaani
(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2004)
Peter von Bagh ei jatka suursarjaansa Sininen laulu vuodesta 2000 eteenpäin. Von Bagh sanoo, että jo nyt viimeisen osan tekeminen oli vaikeaa, koska tämä aika on niin vieras hänelle. Sininen laulu tehtiin lähes viime hetkellä, sillä jo kymmenkunta haastateltavista on sen jälkeen kuollut.
KAI HIRVASNORO
Jos se jäi kesällä 2004 jalkapallon EM-kisojen takia katsomatta, niin nyt on hyvä tilaisuus korjata vahinko. Peter von Baghin suursarja Sininen laulu alkaa huomenna uusintana TV 1:ssä. 12-osainen sarja nähdään lauantaisin kello 16. Huomenna nähtävä ykkösosa kattaa vuodet 1900 - 1920 ja sen päähenkilöitä ovat itseoikeutetusti sellaiset nimet kuin Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Maiju Lassila. Taustalla on kansakunnan synty ja ajautuminen kohti sisällissotaa.
Kun sarja helmikuussa 2005 päättyy, ollaan päädytty vuoteen 2000. Siihen väliin mahtuu koko Suomen kulttuuri kirjallisuudesta kuvataiteeseen ja muotoilusta musiikin kautta teatteriin ja sarjakuvaankin asti yli sada nhaastatellun kokemana, näkemänä ja arvioimana.
Sarjaa ryydittää upea arkistomateriaali. Peter von Bagh laskee, että sarjan tekeminen ideasta valmiiseen lopputulokseen kesti neljä vuotta. Aktiivisinta tekoaikaa kului kaksi vuotta ja se oli työtä vuorotta.
Kyseessä oli Yleisradionkin mittapuun mukaan suurtuotanto ja von Bagh kiittää Ylen hoitaneen oman osansa viimeisen päälle, vaikka sarja tehtiinkin minimaallisella henkilökunnalla. Jossain on ihmetelty, miten näin valtaisaa materiaalia pyöritettiin vain 20 hengen voimin.
- Meitä oli siinä ydinjoukossa oikeastaan kolme, von Bagh huomauttaa.
Arkistomateriaalin kymmenien vuosien ajalta hän kävi itse läpi apunaan"aivan valtava" arkistotoimittaja Seija De Rybel.
- Hän on alan kulttihenkilö täydestä syystä, koska hän todella tuntee nämä asiat niin valtavan hyvin.
Ei riittänyt, että Siniseen lauluun etsittiin kuvia kulttuurivaikuttajista, vaan arkistomateriaalin piti kattaa koko Suomen historia, joka vyöryy sarjan taustalla ja jolla ajan tapahtumat ankkuroidaan laajempiin kehyksiin.
Etuoikeutettuja
kosketuskohtia
Peter von Baghin mukaan on mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, miksi hän ryhtyi näin massiiviseen hankkeeseen.
- Minua on kyllä askarruttanut pitkään, että mitä voi tehdä tällä ns. korkeakulttuurilla, koska olen ihan sattumalta tullut tehneeksi niin paljon populaarikulttuuria käsitteleviä aiheita. Niitä tehdessä olen huomannut, että niissä on erityinen tunteensa ja ne kertovat meidän yhteisestä elämästämme ihan ihmeellisen paljon. Sitten on tullut mieleen, että miksi ihmeessä ei tehdä samaa korkeakulttuurin ilmentymistä, koska niissähän se kaikkein mielettömin emootio on. Miksei niistä tehdä television keinoin ja oteta huomioon koko tunnearvoa ja sisältöä, mikä niissä todella on?
Sen sijaan on von Baghin mielestä tehty kalvakkaa ja pikkuisen vieraantunutta kulttuurikuvaa.
- Viimeisen kymmenen vuoden aikana kulttuuriohjelmista on tullut sellainen nuoriso-ohjelmien alaosasto. Tehdään paljon hyviä ohjelmia, mutta tekijät ovat nuoria ihmisiä, joita ei kauhean paljon voi kiinnostaa se, mitä minun ikäisilläni ihmisillä on oman kokemuspiirimme vuoksi, mihin me olemme kasvaneet sisään ja mikä on meidän koko elämänverkostomme.
Nyt jälkeenpäin ajatellen Peter von Baghin mielestä olisi ollut melkeinpä rikos olla tekemättä tällaista sarjaa, koska hänellä itsellään on ollut niin paljon kosketuksia käsittelemäänsä materiaaliin. Myöhemmin tulevilla ihmisillä ei samaa ensikäden kosketusta voi olla olemassa eikä sitä saa mistään ostetuksi eikä opiskelluksi.
- Monella tapaa tuntuu aika etuoikeutetulta, että on ollut lapsuus 1950-luvulla ja nuoruus 1960-luvulla. Se on etuoikeutettu kulma siihen, kun ajatellaan, minkä ikäinen Suomi on. Siinä on vielä tuntosarvet ensimmäiseen tasavaltaan, se oli täpärästi mahdollista.
Moni haastateltiin
viime hetkellä
Peter von Bagh pahoittelee sitä, ettei tällaista kartoitusta tehty silloin, kun televisio tuli 1960-luvun alussa ja saatavissa olisi ollut ihmeellinen määrä kulttuurivaikuttajia mukaan. Nyt sarja etenee 1930-luvun lopulle asti ilman, että kertomassa ja kommentoimassa on ketään aikalaista. Joistakin on kyllä filminpätkiä, mutta äänielokuvaa vuosisadan alun taiteilijoista ei ole juuri kenestäkään. Esimerkiksi Eino Leinoa tai Joel Lehtosta ei ole koskaan taltioitu filmille.Siitä huolimatta sarjan tekeminen ei ollut niin vaikeaa kuin moni on päivitellyt.
- Kun se lähtee jostakin päästä auki, niin se on helppo tehdä. Se on kovaa työtä, mutta helppoa. Prosessi oli hirveän luonnollinen sitten kun se lähti.
Sarja leikattiin kymmenessä kuukaudessa, mikä on von Baghin mukaan mieletön vauhti.
- Yhtäkkiä se sähkökenttä löytyi muutamiin jaksoihin. Sen jälkeen se oli unenomaisen selkeää.
Vuosituhannen vaihde oli virittävä lähtökohta tällaiselle sarjalle. Mutta se oli myös viimeinen hetki ryhtyä toimeen, sillä suuri osa Peter von Baghin haastatelluista on syntynyt 1920- ja 30 -luvuilla ja aika moni, von Baghin arvion mukaan yli kymmenen, haastatelluista kuoli ennen sarjan esitystä. Viimeksi tätä haastattelua edeltäneellä viikolla kuoli säveltäjä Usko Meriläinen. Sarjan keskeisimpiä kertojia on vuonna 2001 kuollut kirjailija ja lehtimies Jouko Tyyri.
- Jouko Tyyriä korostaisin erityisesti. Hän puhui suoraan tätä kulttuurihistoriaa kuin joku antiikin puhuja ja kaikista mahdollisista kulmista.
Istunto Tyyrin kanssa oli Peter von Baghille niin innostava, että hänen kanssaan sovittiin poikkeuksellisesti vielä toinenkin haastattelu. Sitä ei koskaan ehditty tehdä. Siksi Tyyrin osuudet päättyvät 1950-lukuun, vaikka hänellä olisi ollut paljon kerrottavaa ja analysoitavaa myös ainakin kahdesta seuraavasta vuosikymmenestä.
Ensimmäinen ihminen, jolle Peter von Bagh sarjasta soitti oli Erno Paasilinna.
- Jostain syystä ensimmäinen kuvauspäivä oli Tampereella, jossa olivat Veikko Sinisalo, Sylvi Salonen ja Usko Meriläinen, kaikki nyt poissa.
Erno Paasilinna oli kuitenkin juuri sinä päivänä Helsingissä, joten asiaan oli määrä palata syksyllä. Sitä tapaamista ei koskaan tullut.
- Loppuiäkseen voi jäädä sadattelemaan ja itkemään, että Erno Paasilinnan osuus, joka olisi tietysti ollut ihan huima tällaisessa kokonaisuudessa, on poissa. Mutta ei se auta. Palapelihän on sellainen, että jollakin tavalla sen saman tekee.
Laajennus
löytyy netistä
Peter von Baghin mukaan tällaisessa tarinassa ei saa päästää ketään ulkopuolista johtamaan, se on tehtävä itse.
- Ne asiat, jotka jäävät surettamaan ja hävettämään itseään, ovat kaikki se, mikä jää pois. Tällä häpeällä on sillä tavalla kasvot, että on ihmisiä, jotka ovat hirveän tärkeitä ja jotka eivät kuitenkaan ole tässä mukana. Oli myös useita, joita haastateltiin, mutta jotka eivät ole mukana. Sitä juttua ei voi prässätä silloin, kun alkaa leikkaamaan, se menee oman logiikkansa mukaan.
Jollekin henkilölle, jonka lausuntoja pitää kovassa arvossa ei vaan löydy paikkaa siinä palapelissä. Noin siinä tapahtui useassa otteessa ja se tietysti risoo hirveästi.
Sarjasta pois jäänyttä materiaalia löytyy Sinisen laulun laajoilta nettisivuilta (www.yle.fi/teema/sininenlaulu).
Yhtenä haaveena Peter von Baghilla on koota sarjan haastatteluista Päivän sana -tyylisiä viisiminuuttisia kommentteja. Sarjan tempo on niin nopea, että yli minuutin mittaisia puheenvuoroja siinä ei juuri nähdä. Käyttämättä jäi paljon 4-5-minuuttisia huippujuttuja, joita ei voinut lyhentää.
Korkean ja matalan
kivulias kohtaaminen
Sinisessä laulussa tulee hyvin esille se, miten raju korkea- ja populaarikulttuurin välinen railo on Suomessa ollut. Hyvänä esimerkkinä Tapani Kansa kertoo kolmannessa jaksossa Georg Malmstenilta kuulemansa tarinan siitä, miten tämän orastava oopperaura päättyi:
- No mä voisin kertoa ihan ainutlaatuisen asian, jonka Georg itse mulle kertoi, joka liittyy suomalaiseen musiikkikulttuurin historiaan ihan dramaattisesti yhä edelleen tänäkin päivänä... Aino Actéhan oli pestannut hänet Savonlinnan oopperajuhlille, jossa hän teki upean roolityön parissa oopperassa, Pohjalaisissa ja Elinan surmassa muistaakseni.
- (Kotimaisen oopperan 1911 perustanut) Edvard Fazer oli kiinnostunut myöskin kiinnittämään hänet Suomalaiseen oopperaan. Eräänä päivänä Edvard Fazer oli kutsunut hänet huoneeseensa ja keskustellut leppoisasti siinä sitten. Ja sanonut lopuksi sitten, että "Härra Malmsten, jos te halua tehdä tämä upea uuppera, teidän pitä jättä tuo halpa schlager."
- Hän sitten mietti jonkin aikaa ja tuli siihen tulokseen, että hän ottaa kuitenkin tuon halvan schlagerin. Ja se oli aikamoinen onni Suomen kansalle. Meillä on valtavan hyviä oopperalaulajia, mutta sen luokan schlagerlaulajat kuin Malmsten mahtuvat edelleenkin yhden käden sormiin, jos edes tarvitsee kaikkia sormia ottaa vieläkään esille.
Korkea- ja populaarikulttuurin välistä ristiriitaa Peter von Bagh pitää kökkönä juttuna.
- Kansainvälisesti katsoen siinä on ollut harvinaisen paljon kaksi eri maailmaa. Mutta jos harrastaa elokuvaa, on tuon asetelman keskellä. Suomessa elokuvan asema on yhä huutolaispojan asema. Elokuvahan on enemmän populaarikulttuuria, sen alkeittenkaan tunteminen ei kuulu suomalaiseen yleissivistykseen, sitä katsotaan pikkuisen nenää pitkin.
- Ainoa järkevä tapa suhtautua tähän on se, että on olemassa hyvää ja huonoa taidetta, ja molemmissa riittää kumpaakin. Mutta ei voi sanoa, että populaarikulttuuri on ala-arvoisempaa. Minusta tämä on ymmärretty maailmalla paremmin. Anglosaksisessa maailmassa on kirjoja, joissa käsitellään suuria laulajia ja niissä on ymmärretty, että Frank Sinatra tai joku Caruso ovat saman sarjan laulajia, heissä ole mitään tasoeroa ja kumpikin on mielettömän ammattitaitoinen ja näkemyksellinen.
Kulttuurista
poseerausta
Sitä, miksi Suomessa vastakkainasettelu on jyrkkä, Peter von Bagh ei ymmärrä. Asia olisi sinänsä kiinnostavan pohdinnan arvoinen.
Peter von Baghin ensimmäisiä televisioon tekemiä henkilökuvia olivat Repe ja Tapsa, elokuvat Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta.
- Muistan joidenkin reagoineen ärhäkkäästi, että kohotetaan tällaista, ikään kuin minä olisin pannut superlatiivit siihen juttuun. Nehän tulivat ihan siitä suorituksen autenttisuudesta ja voimasta. Siihen oli ladattu niitä esityksiä ja kaikkea, mitä Helismaa on tehnyt ja sen sukupolven puheet. Ne ovat niin vakuuttavia, että ihmiset vielä siinä vaiheessa säpsähtivät, ettei tämä ole totta, että minä olen manipuloinut. Mutta ei se ollut fiktio, vaan dokumentti, jossa oli eittämättömästi sitä, mitä Helismaa oli tehnyt.
Helismaa-dokumentti oli sikäli puolueellinen, von Bagh myöntää, että siitä oli riisuttu se krääsä, jota Reino Helismaa monen toimen miehenä myöskin teki.
- 70 prosenttia on mitä sattuu. Mutta sitten tullaan asteittain sille alueelle, josta joku Juice sanoo, että se on Eino Leinon tasoa.
Peter von Baghia tympii suomalaiseen korkeakulttuuriin liittyvä - onneksi pieni - sektori, joka katsoo olevansa maailman parasta väkeä.
- Siihen liittyy tämä ilmiö, että Suomen nomenklatuura käy Savonlinnassa poseeraamassa. Epäilen, miten syvällistä useimpien oopperaharrastus on. Populaarikulttuurissa on reilua se, että sitä harrastetaan spontaanisti ja ihmisillä on siihen elämänmyönteinen kosketus. Se on hyvin aitoa. Olisi fantastista, jos myös korkeakulttuurissa suhde olisi tällainen, mutta usein ei ole, vaan se on sellaista sosiaalista poseerausta.
Ristivalotuksella
yhtenäinen kuva
Säveltäjä Aulis Sallinen kehui Sinistä laulua muutama viikko sitten nähdyssä Peter von Bagh -dokumentissa siitä, ettei taiteilijoita ole siinä päästetty puhumaan itsestään, vaan muista taiteilijoista. Tällainen ristivalotus jopa eri taiteiden välillä oli von Baghin alkuperäinen ajatus ja tulokset miellyttävät häntä.
- Yksi näitä oljenkorsia oli luoda yhtenäinen kuva. Pienessä maassa nämä yhteydet ovat fakta. Olen usein tämän yhteydessä ajatellut, että yksi sysäys tällaiseen asetelmaan oli se, että 1960-luvulla heiluin tuolla Jyväskylän kulttuuripäivillä elokuvaohjelmiston järkkärinä Seppo Nummen johtamassa kokonaisuudessa. Siinähän oli Suomen oloissa harvinainen, esikuvallinen ykseys, että kaikkien taiteiden edustajat olivat siellä ilman mitään korkeakulttuurisuuden ylimielisyyden häivää.
Taide rakentaa
aina aikaa
Milloin taiteessa elettiin sillä tavalla kulta-aikaa, että sillä oli myös yhteiskunnallista merkitystä, se herätti kansallisia keskusteluja ja rakensi suomalaisuutta?
- Ihan selvä tämän suuntainen kulta-aika on ollut itsenäisyyttä edeltänyt aika, johon tässä ensimmäisessä osassa viitataan.
- Muuten olisin sillä tavalla varovainen, että ainahan se omalla tavallaan on läsnä. Sellaisen huomaa vasta jälkeenpäin, en menisi pinoamaan aikakausia tuolla tavalla. Ainakin tässä sarjassa olevan todistusaineiston nojalla mikään aika ei ole toivottomassa jamassa, ei nykyinenkään. Onhan tässä hirveän paljon sellaista, että en itse välttämättä viihdy niin hyvin kuin ennen, mutta ei se ole mikään kriteeri. Useat muut viihtyvät.
Voitko kuvitella, että nykyään syttyisi jokin kirjasota Suomessa tai jokin taideteos nousisi kansallisen keskustelun kohteeksi?
- Se on tietysti totta, että nykyään kulttuurikäsitys on kaupallistumisen johtama ja julkisuuden ehdoilla tapahtuva, ja se on aika masentavaa.
Masentavana Peter von Bagh pitää nykyisin esimerkiksi kirjallisuuden maailmaa. Ehkä siitä johtuen Sinisessä laulussa kirjat melkein unohtuvat viimeisessä osassa.
- Se johtuu ehkä siitä, että minulla itselläni on niin tavaton viihtymättömyys suhteessa siihen, mitä kaikkea julkaistaan ja miten vähän on substanssimateriaalia. Ja on sellainen vanhanaikainen kaipuu...siis kirjasodat olivat yksi osoitus siitä, mikä kiihko niihin liittyi.
Jos ajatellaan teoriassa, että teet joskus osan 13 Siniseen lauluun, joka jatkuu vuodesta 2000 eteenpäin, niin onko näinä neljänä vuotena tullut vastaan jotain sellaista, joka kuuluu siihen ilman muuta mukaan?
- Tuohon on mahdotonta vastata. Sarjan viimeistä osaakaan ei tuoda ihan nykyaikaan, vaan siihen jää etäisyys. Kymmenen vuoden kuluttua voin vastata.
- Mutta pitäisin itsestään selvänä, että minä en koskaan jatka tuosta, vaan sen täytyy tehdä sellaiset, jotka ymmärtävät näitä aikoja. Minä olin kovan prässin alaisuudessa jo nyt viimeisiä jaksoja tehdessä, koska tuntui niin selvästi, että tämä ei ole enää minun aikaani. Olen onnellinen, että sen viimeisen osan sain edes tehdyksi.
Naiset eivät
ole pimennossa
Sininen laulu sai ensikierroksella valtavat kehut. Oikeastaan ainoa kritiikki koski sitä, että naisia oli liian vähän tekijöinä ja näkijöinä.
Peter von Bagh myöntää kaiken. Ja jättää heti perään myöntämättä.
- Helposti unohtuu se, että kirjallisuudessa merkittävät naiskirjailijat ovat esillä siinä kuin merkittävät mieskirjailijatkin.
Eri alueiden asiantuntijoina olisi voinut olla enemmän naisia, mutta Peter von Bagh otti mukaan henkilöitä, joita tunsi tai tiesi.
- Se on sellaista, että haluaa olla tutussa maaperässä, kun lähtee tuollaista rakentamaan. Siinä on hyvin orpo olo, kun ei ole vielä kuvattu mitään. Täytyy pelata sellaisilla elementeillä, jotka suunnilleen tuntee. Mutta esimerkiksi elokuvia naiset eivät ole Suomessa tehneet ennen kuin vasta viime vuosina. Eikä naissäveltäjiäkään ole juuri ollut.
- Mutta sitten kompensaationa on todella nostettu erilaisia naistaiteilijakohtaloita, Helene Schjerfbeck ja sodanaikaisia naisrunoilijoita. En tiedä, kuinka usein sitäkään on käsitelty, että siinä melkein teesin omaisesti todetaan Suomen suurimpien draamakirjailijoiden olevan naisia.
Seuraavaksi
Armand Lohikoski
Sininen laulu on Peter von Baghille jo taakse jäänyttä elämää ja seuraavaksi on luvassa taas rillumareitä. Jo tammikuussa 2005 häneltä nähdään jälleen Ylen ykkösellä henkilökuva elokuvaohjaaja Armand Lohikoskesta, miehestä PekkaPuupää -elokuvien takana. Mutta paljon tätä mainettaan monipuolisempi mies.
Kyseessä ei ole mikään paluu rillumareihin korkeakulttuurisen hyppäyksen jälkeen. Lohikoski-dokumentti perustuu kahdeksan vuotta sitten tehtyyn haastatteluun. Mies paljastuu paljoksi muuksikin kuin Puupää-ohjaajaksi.
- Armand Lohikoski on jännä henkilö, Suomen tietokilpailujen isä. Muistelmissaan hän kertoo, että kun sodan aikana Suomen asemaa määriteltiin ja Suomea alettiin pelastaa maailmankartalle, niin Yhdysvalloista tuli pari huomattavaa reportteria, jotka halusivat haastatella Sibeliusta. Välihenkilönä oli Lohikoski. Muistelmissaan hän kertoo tapaamisestaan Sibeliuksen kanssa.Siis sama mies, joka teki Reino Helismaan kanssa vuonna 1954 aggressiivisen korkeakulttuurin vastaisen elokuvan Hei rillumarei.
Von Baghilla on tekeillä henkilökuva myös ohjaaja Mikko Niskasesta.
- Melkein 25 vuotta sitten hän määräsi minut kadulla tekemään tällaisen. Nyt on lunastuksen aika.
Peter von Baghilla on tallessa ja käyttämättä pitkä Niskasen haastattelu, joka tehtiin tämän viimeisinä elinkuukausina.
posted by Kai Hirvasnoro at 11:42 ap.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home