torstaina, helmikuuta 02, 2006

Taistelupari Zyskowicz - Kanerva

Porvarien taistelu
suomettumisesta

(Kansan Uutisten Viikkolehti vuonna 2004)

1980-luvun alun päiväkirjansa julkaisseella Ben Zyskowiczilla oli yksi päämäärä ylitse muiden: estää itsesuomettajien kärkijoukkoon kuuluneen Ilkka Kanervan eteneminen kokoomuksen puheenjohtajaksi.

KAI HIRVASNORO

Kokoomuksen pitkäaikaisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ben Zyskowiczin päiväkirjat vuosilta 1981 ja 1982 (Eduskunnasta menin Baakariin, Edita) ovat huippukiinnostava dokumentti ajasta, joka on kovin lähellä ja silti jo niin kaukana. 1970-luvulla oppinsa saanut poliittinen eläin istuu lähes joka päivä jossain kabinetissa suunnittelemassa siirtoja, jotka koskevat Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) linjaa ja henkilövalintoja, kokoomuksen Helsingin piirin kuvioita, Ilkka Kanervan kampittamista ja kuumana käyvää presidenttipeliä.

Zyskowicz oli 1980-luvun alussa nuori ensimmäisen kauden kansanedustaja ja sivuraiteella omassa puolueessaan. Ben Zyskowicz piti päiväkirjaa ensin muutaman vuoden 1970-luvulla ja aloitti uudestaan maaliskuussa 1981. Jälkipolvien kannalta ajoitus osui nappiin, sillä Zyskowicz tuli kirjanneeksi - tietysti vain omasta näkökulmastaan -merkittävän murrosvaiheen. Tuona aikana hallituspaitsiossa kärvistellyt kokoomuksen johto oli valmis mihin tahansa notkeakaulaisuuteen saadakseen Urho Kekkosen hyväksynnän ja Neuvostoliiton takuutodistuksen ulkopoliittisesta luotettavuudestaan.

Kokoomuksen sisäinen kiista kiteytyi siihen, pitääkö nuorten liiton liittyä Suomen Rauhanpuolustajiin vai ei. Zyskowicz vastusti liittymistä Neuvostoliiton ohjaamaan järjestöön maanisuuteen asti ja voitti lopulta.

Kun Kekkonen sitten sairastui, Suomessa alkoi hirveä presidenttipeli. Moskovan suosikki oli pahasti alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, jota tukivat siihen aikaan ulkopoliittisen oikeaoppisuuden vartijoina vielä suhteellisen vaikutusvaltaiset taistolaiset sekä osa keskustaa ja osa kokoomusta.

Ben Zyskowiczin päävastustaja oli nykyinen eduskunnan varapuhemies Ilkka Kanerva. Niin oli ollut jo 1970-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin herrat taistelivat KNL:n linjasta. Vuonna 1981 Zyskowiczin katse oli jo jossain 6-8 vuoden päässä, jolloin puheenjohtaja Ilkka Suominen luopuu ja esittää Kanervaa seuraajakseen.

27.3. 1981 Täysistunnon aikana kuulin Heiniön Jampalta (eduskuntaryhmän tiedottaja), että Ike oli valittu Suomen Urheiluliiton liittovaltuuston puheenjohtajaksi. Näin se on: Ike jaksaa suhmuroida kaikkialla, se kykenee valloittamaan kaikki ihmiset ja se tietää, että urheilussa tapaa oikeat ihmiset, siellä pyörii yhteiskunnan muidenkin alojen huippunimet, ja se muistaa, että Kekkonenkin oli aikoinaan SUL:n johtomiehiä.

Huhtikuussa 1981 presidenttipelissä alkoi uusi vaihe, kun pääministeri Mauno Koivisto uhmasi avoimesti Urho Kekkosta, joka oli antanut ymmärtää haluavansa vaihtaa hallituksen tai ainakin pääministerin.

7.4. 1981 Karjalaisella taas ei tunnu menevän kovin hyvin, sillä päivän aikana kerrottiin Karjalaisen olleen edellisiltana Tehtaankadun YYA-kokkareilla siinä kunnossa, että heti hänen kompuroituaan paikalle hänet piti parin miehen voimin saattaa sieltä pois. Niinpä ei kai pitäisi olla yllättynyt siitä, kun Rönnholm (Mikko Rönnholm, SDP:n kansanedustaja) kertoi, että Kanervan Ike oli pyytänyt häntä järjestämään Ikelle tapaamisen Koiviston kanssa eli pitäähän pokerilla pelimiehellä olla aina vaihtoehtoja.

YYA-sopimukselle
esitettiin jatkoa

Toukokuussa 1981 kokoomuksen puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Kokoomus kiirehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista.

Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi elämää suuremmaksi kysymykseksi se, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan. Kokoomuksen oikeistosiipeen kuulunut Pentti Mäki-Hakola taas halusi poistaa määrärahan kokonaan.

27.5. 1981 Keskustelin aiheesta myös Kanervan kanssa, joka oli sitä mieltä, että 200000 markan tukeminen ei ole tarpeen ulkopoliittisen kelpoisuuden osoittamiseksi, vaan puolueen rauhanprofiilin vahvistamiseksi.

Musta hevonen
pelissä loppuun asti

Seuraavana syksynä Urho Kekkonen jäi ensin sairaslomalle ja luopui sitten 27. lokakuuta tehtävistään. Ben Zyskowicz perusteli itselleen perusteellisesti, miksi ei ehdottomasti halua Karjalaisesta presidenttiä. Yksi peruste liittyi kokoomukseen.

29.10. 1981 Vaikka argumentti ei ehkä ole kovin sallittu eikä kestä julkisuutta, niin vastenmielisyyttä herättää ajatus, että Karjalaisen valinnan myötä hänen kaverinsa kokoomuksessa eli Kanerva, Kivelä (Pekka Kivelä, myöhempi puoluesihteeri) ja co. nousevat arvoon arvaamattomaan aivan kuin heillä ei muutenkin menisi riittävän hyvin tässä kokoomuspuolueessamme.

Huonot välit
jo 1970-luvulla

Ben Zyskowiczin ja Ilkka Kanervan huonot välit juontuvat 1970-luvun alkupuolelta, jolloin kaksikko hääräsi kokoomusnuorissa. Kanerva oli keskustapuolueeseen ja Neuvostoliittoon suhteita rakentanut järjestön puheenjohtaja ja Zyskowicz opposition, "maltillisen oikeiston" nokkamies.

Kokoomuksen Nuorten Liitto oli 30 vuotta sitten kovin kummallinen järjestö. Radikalismi tarttui porvarinuoriinkin siinä määrin, että nykymittapuun mukaan KNL olisi lähinnä vasemmistolainen järjestö, joka otti voimakkaasti etäisyyttä emopuolueensa konservatiivisuuteen.

KNL:n ohjelmatyössä - ei kuitenkaan lopulta ohjelmissa - esitettiin rajuja"osittaisparannuksia" mm. armeijaan. Varuskunnissa valtaa olisivat käyttäneet joukko-osastoneuvostot, joissa varusmiehilläkin olisi ollut edustuksensa, ja koulutuksessa olisi luovuttu kaikesta tarpeettomasta, kuten asennon tekemisestä ja tahtimarssista.

KNL:n Nuori Oikeisto -lehdessä kyseenalaistettiin armeijan lisäksi mm. uskonnonopetus, markkinatalous ja porvarillinen oikeuskäsitys.

Ilkka Kanervan johdolla KNL opasti myös emopuoluetta tyyliin, joka ei Ben Zyskowiczia miellyttänyt:

Kanervan katsaus oli normaali kokoomuspoliittinen katsaus siitä, miten isänmaan etu vaatii Kokoomuksen hajottamista ja yhteistyötä Kepun kanssa.---kysyin, että mitä sitten tehdään, jos ei sen jälkeenkään, kun yhteistyön ulkopoliittiset esteet puolueessa on raivattu pois, päästä yhteistyöhön. Pudotetaanko sitten uusi oikea laita puolueesta? Zyskowicz kirjoitti tammikuussa 1974.

Lainaus on Ben Zyskowiczin päiväkirjasta 1973-1977. Otteita niistä on julkaistu Vesa Vareksen kirjoittamassa KNL:n historiassa Kaksi askelta edellä (1999).

Maltillinen oikeistokaan ei pitänyt mahdollisena Neuvostoliiton virheiden osoittamista, mutta he vastustivat sitä, ettei tämän takia saa arvostella myöskään kotimaista kommunismia ja kommunismia järjestelmänä.Mutta vuoden 1973 puoluekokouksen lähestyessä Zyskowiczistakin oli vain hyvä, että kokoomus näytti repeävän oikealta laidaltaan.

Joulukuussa 1973 Zyskowicz hengenheimolaisineen meni Kimmo Sasille puhumaan politiikkaa.

Ulkopolitiikan suhteen Talve esitti sen ajatuksen, että Kanerva pyrkii kilpailemaan kommunistien kanssa siitä, kumpi on enemmän samaa mieltä neuvostoliittolaisten kanssa aivan kuin neuvostoliittolaiset eivät jo omaan marxilais-leniniläiseen tilanneanalyysiinsä nojautuen ymmärtäisi meidän asemaamme ja näkisi Kanervan mielistely-yritysten läpi. Talven ajatuksiin on täysi syy yhtyä...

Myöhemmin Ben Zyskowicz alkoi kutsua tätä vapaaehtoista oman liikkumatilan kaventamista omien etujen ajamiseksi termillä itsesuomettuminen.

Eduskuntaan 1975 valittu Ilkka Kanerva jätti KNL:n puheenjohtajuuden seuraavana vuonna. Seuraajaksi valittiin Anders Blom, joka linjapuheissaan korosti Neuvostoliiton merkitystä Suomen itsenäisyydelle ja hyväksyi keskustan näkemyksen siitä, että sisäpolitiikassa kokoomus on oikeistolainen ääriliike lukuunottamatta sen kekkoslaista osaa.