Seppo Heikkisen romaanissa maa on myyty
(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.4. 2007)
Esikoiskirjailija Seppo Heikkisen mielestä Suomi on jokseenkin mahdottoman yhtälön edessä: Kansainvälinen verokilpailu sekä pääomien hakeutuminen huonoimpien palkkojen ja heikoimpien työolojen äärelle tuovat eteen totisen paikan. Sen lopputuloksen hän kuvittelee romaanissaan Myyty maa.
KAI HIRVASNORO
Siitä, miltä Suomi näyttää vuonna 2020, päätetään nyt.
Yleisradiossa aikuisopetusohjelmia tuottava Seppo Heikkinen arvioi tämän päivän ratkaisujen johtavan siihen, että Suomen asutus keskittyy vielä paljon voimakkaammin etelään. Nelostiellä Lahden ja Oulun välillä ei ole juuri mitään. Oulussa on elämää, mutta siitä pohjoiseen autioitunut maa joutaa vaikka maailman ydinjätteiden loppusijoituspaikaksi.
Pienilukuinen kansainvälisten suuryritysten palveluksessa elävä eliitti elää omilla luksusalueillaan vartiointiliikkeiden suojissa. Suomenlinnaankaan ei tavallisilla tallaajilla ole enää asiaa.
Muu väki kuin eliitti elää miten kuten. Tescon viinakaupasta saa halpaa turruketta. Yhteiskunnalliseen todellisuuteen sopeutumattomat pannaan mielentilatutkimuksen kautta uudelleensopeutukseen "parantumaan" vihamielisistä ajatuksistaan.
Tällaisen antiutopian Seppo Heikkinen luo esikoisromaanissaan Myyty maa (Tammi). Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun globalisaatio tästä vielä vähän etenee ja pieni ihminen häviää, koska "aina jostain löytyy joku nälkäisempi ja epätoivoisempi kuin sä olet."
Arto Salmisen
jalanjäljissä
Seppo Heikkinen määrittelee romaaninsa scenario-fictioniksi. Tieteiskirjallisuudesta, science-fictionista, se eroaa niin, ettei kirjailijan mielikuvitus laukkaa rajoittamatta, vaan hän maalaa mahdollisen tulevaisuuden tämän päivän signaalien pohjalta. Idea on sama kuin esimerkiksi Risto Isomäen Finlandia-ehdokkuuden saaneessa romaanissa Sarasvatin hiekkaa.
Erittäin vahvaa sukulaisuutta Seppo Heikkinen tuntee myös toissa vuonna kuolleeseen rujon realismin mestariin Arto Salmiseen.
- Minulle henkilökohtaisesti Arto Salminen on kolahtanut kaikkein eniten. Sillä miehellä olisi ollut vielä paljon annettavaa.
- Tykkään hirveästi hänen kirjoistaan, mutta en ehkä pyri ihan niin armottomaan ja vähän nihilistiseenkin ilmaisuun, Heikkinen vertaa.
- Jos ajattelen ideaalikirjailijaa omasta mielestäni, niin hänellä olisi Väinö Linnan suuret sosiaali-historialliset kaaret, Arto Salmisen viiltävä aikalaiskuva sekä Veikko Huovisen huumorintaju ja kansan syvien rivien ymmärtäminen. Nämä jos saisi, niin kasassa olisi aika napakka paketti, Seppo Heikkinen haaveilee.
Kaksi miestä
rämässä autossa
Myydyn maan teemat imeytyivät Seppo Heikkisen päähän sieltä täältä useiden vuosien aikana.
Yhden vaikutteen hän sai kotikulmiltaan Helsingin Toukolasta vuosikymmenen vaihteen tienoilla.
- Siellä kaksi äijää istuskeli auton takapenkillä, sellaisessa vanhassa rämässä Toyotassa tai jossain vastaavassa, ja joi viinaa ja jutteli. Ilta illan perään. Ajattelin, että eikö ihmisellä ole muuta paikkaa, koska se oli syksyä tai alkutalvea.
- Sitten kerran juttelin niistä toisen tyypin kanssa. Hän oli 1960-luvulla pitänyt kyläkauppaa Kiuruvedellä. Sitten sille tuli loppu ja hän tuli etelään. Minua liikutti hänen elämänkohtalonsa, kun ajatteli elämän olleen mallillaan jossakin Kiuruvedellä ja sieltä heitetään istumaan autoon Helsingin laitamille.
- Samoihin aikoihin luin, että Kemijärvellä mietittiin vuokratalon räjäyttämistä, koska siihen ei saatu enää asukkaita. Vasta sen jälkeen tulivat Salcompin irtisanomiset ja muistin nämä muut tapahtumat.
Siitä Seppo Heikkinen lähti kehittämään romaanin päähenkilön Jeren isän tarinaa. Että mihin tämän päivän irtisanotut päätyvät? Jeren isä päätyi juomaan viinaa vanhan Volvonsa takapenkille kaverinsa Börjen kanssa ja haaveilemaan vielä yhdestä käynnistään kotitalossaan Lapissa.
Katulapset
kohta täälläkin?
1990-luvun alussa Seppo Heikkinen työskenteli kolme vuotta Chilessä YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon palveluksessa. Hän meni Augusto Pinochetin Chileen ja koki sen ensimmäiset uuden demokratian vuodet.
Chilenkin kokemukset näkyvät Myydyssä maassa. Pikkulapset päivystävät Helsingin liikennevaloissa putsaamassa punaisiin pysähtyneiden autojen ikkunoita muutaman lantin toivossa. Todellisuutta Latinalaisessa Amerikassa, kohta myös meillä?
Seppo Heikkinen viittaa kirjailija William Gibsonin lausumaan: Tulevaisuus on jo täällä. Se ei vain ole levinnyt tasaisesti.
- Aika monet asiat tässä kirjassa ovat sellaisia, mitä näin Chilessä 15 vuotta sitten, Heikkinen myöntää.
Nollasummapelissä
melkein jokainen häviää
Hänen kutsuu kuvaamaansa lähitulevaisuuden Suomea nollasummapeliyhteiskunnaksi. Nollasummapeli oli kirjan työnimikin, mutta kustantajaa se ei miellyttänyt. No, Myyty maa on kyllä parempi.
- Ideani nollasummapeliyhteiskunnasta merkitsee sitä, että voittaja vie kaiken. Isot firmat kasvavat yhä isommiksi ja ottavat kaiken, Seppo Heikkinen selittää.
Hänen nollasummapelissään kaikki on myytävänä Suomenlinnaa ja Seurasaarta myöten.
Kaupan ovat myös ajatukset ja kaikki mitä kuvitella saattaa. Otsaan voidaan tatuoida mainoksia. Myytävänä ovat elimet, mutta myös perinteet, kulttuuri ja ihmisarvo.
Nollasummapeli, jossa kaikki paitsi voittaja häviävät, on kyllä pirun hyvä vertauskuva. Nythän kaikkia uusliberalistisia uudistuksia myydään sillä sloganilla, että syntyy win win -tilanne: Kaikki voittavat eikä kukaan siis koskaan häviä.
- Kyllä. Win win -propagandalla voidaan perustella ihan mitä tahansa, Heikkinen myöntää.
Suomi yhtiöiden vallassa
Seppo Heikkisen kirjan teoreettisena taustana on David C. Kortenin klassikkoteos Maailma yhtiöiden vallassa, jossa osoitetaan, että nyt eletään hyvin kaukana vapaasta markkinataloudesta.
Mutta miksi Suomea odottaisi kiihtyvä sosiaalinen alennusmyynti?
- Lähtisin liikkeelle kansainvälisestä verokilpailusta. Veikkaan, että veronalennuksissa on nähty vasta lievää alkusoittoa. Makedonia mainostaa jo lehdissä, että 10 prosentin tulovero ja 10 prosentin vero liikevoitosta, Heikkinen perustelee.
Hän muistuttaa, että Suomessakin Nokialla on jo kahden kerroksen väkeä. Ulkomaisilla avainhenkilöillä verotus on muita keveämpää.
- Oli meillä mikä hallitus tahansa, niin miten Suomi pystyy vastaamaan tähän? Kun samaan aikaan käydään kansainvälistä kilpailua pääomista, ja teollisuus ja pääomat siirtyvät juuri sinne, missä on pienimmät verot ja palkat ja huonoimmat työsuhdestandardit ja työsuhdeturva, löysimmät ympäristönormit ja rajoitetut ihmisoikeudet. Miten yksittäinen valtio voi sanoutua irti tästä kehityksestä? Heikkinen kysyy.
Ja miten voisikaan, kun yhtälöön lisätään vielä se, että samaan aikaan valta liukuu pois demokraattisilta elimiltä? Perustetaan pääsiäisen jälkeen sitten porvarihallitus tai mikä muu tahansa, niin valta siltä on joka tapauksessa karannut ylikansallisten yhtiöiden hallituksille ja johtoryhmille, sanoo Heikkinen.
Teollisuus lähtee,
tuleeko mitään tilalle?
Seppo Heikkisen painajaismaiseen tulevaisuudenkuvaan kuuluu myös se, että yksityiset yritykset alkavat saada viranomaisoikeuksia. Sekin on jo tätä päivää. Yhdysvalloilla on Irakissa tuhansia yksityisten turvafirmojen työntekijöitä tekemässä samaa työtä kuin sotilaat, mutta kaiken viranomaisvalvonnan ulkopuolella.
Seppo Heikkisen mielestä näyttää hyvin todennäköiseltä, että teollisuus vähitellen lähtee Suomesta. Mitä tilalle? Miten käy työpaikkojen ja hyvinvoinnin? Tilalle tarjottu luova talous ei työllistä samassa mitassa ihmisiä kuin teollisuus eikä säteile samalla lailla hyvinvointia ympärilleen. Palvelutkaan eivät tuota samalla tavalla lisäarvoa kansantalouteen.
- En ihmettelisi, jos päätyisimme samalla tavalla kuin tuossa romaanissa osittain basaaritalouteen. Jokainen myy, mitä pystyy virallisen ja epävirallisen sektorin rajamailla. Viime vuosikymmenet Suomessa on ollut se tilanne, että jos on töitä ollut, niin on sillä palkalla jonkinlaisen toimeentulon saanut. Ehkä vaatimattoman, mutta kumminkin. Mutta ehkä tämä työssäkäyvien köyhien ilmiö on nyt leviämässä.
- Kun edellisten lisäksi pannaan vielä ikääntyminen, niin miten hyvinvointivaltion käy? Kyllä tämä aika mahdoton yhtälö on. Yksi seuraus, jota pelkään on sosiaalisen pääoman hajoaminen. Suomi on kuitenkin ollut homogeeninen maa, täällä on tiettyä luottamusta ventovierasta ihmistä kohtaan. Mutta nyt turvabisnes kasvaa kymmenen prosenttia vuodessa, Heikkinen lisää kierroksia.
Kasvualusta
terrorismille?
Myydyssä maassa eliittikansalaiset voivat saada bisnespassin. YK kauppaa niitä puolella miljoonalla dollarilla (romaanissa dollari on syrjäyttänyt euron) taloutensa paikkaamiseksi. Bisnespassilla saa samat oikeudet kuin diplomaattipassilla.
Seppo Heikkistä askarruttaa, onko ilmassa jo signaaleja epätoivosta nousevasta kotimaisesta terrorismista. Olivatko Smash Asem ja viime vapun tapahtumat jotain merkkejä siitä?
- Samalla kun tällaista tapahtuu ja sosiaalinen pääoma murtuu, niin poliisin otteet kovenevat. Poliisista tulee rikkaiden poliisi. Nyt se on kumminkin sellainen, että minä luotan Suomen poliisiin. Mutta jossain Latinalaisessa Amerikassa jos on ongelmia, niin yritetään pysyä mahdollisimman kaukana poliisista, koska poliisi on rikkaiden poliisi ja tarkoitus on pitää köyhät aisoissa.
Koulutus säilytettävä,
maahanmuuttoa tarvitaan
Mitä sitten voisi tehdä, ettei Seppo Heikkisen skenaario toteutuisi?
- Suomessa on ollut tällainen ajatus, että kaveria ei jätetä, kaikkia tarvitaan ja kaikki koulutetaan. Muuttuuko tämä ajatus, että kaikkia tosiaan tarvitaan? Vai tuleeko meillekin sellainen käsitys, että on liikaväestöä, jotka eivät ole mukana taloudellisesti tuottavassa aktiviteetissa? Brasiliassa katulapsista pääsee eroon, kun pannaan poliisit asialle pyssyjen kanssa. On se aika karmeaa.
Siksi yksi avain painajaisen peruuttamiseen on Seppo Heikkisen mielestä peruskoulutuksen tason säilyttäminen. Suomea mairittelevien Pisa-tutkimusten yksi sanoma on, että tulokset ovat hyviä, koska heikoimmatkin oppilaat ovat kansainvälisesti keskitasolla. Kukaan ei ole huono, vaikka jotkut oppivatkin eri tavalla.
Toisena avainkysymyksenä Seppo Heikkinen pitää työperäisen maahanmuuton onnistumista.
- Mehän tarvitsemme ulkomaalaista työvoimaa. Se on sitten sellainen asia, joka säteilee kaikkialle verokertymään ja sosiaalisen pääoman puolelle. Se on yksi suurimpia kohtalonkysymyksiä, ettei tule sellaisia lähiöitä, joissa autot palavat.
Ilmastomuutos
palauttaa sääntelyn?
Hyvänä trendinä Seppo Heikkinen pitää sitä, että ilmastonmuutoksesta on nyt alettu puhumaan myös bisnesmiesten suulla ja se on muuttunut vakavasti otettavaksi todellisuudeksi puolessa vuodessa.
- Olisiko tämä ilmastonmuutos nyt sellainen asia, että niissäkin piireissä, missä on raha ja valta, joudutaan kerrankin kyseenalaistamaan rajattoman kasvun ideologiaa? Syntyisikö tässä jotain kansainvälisiä mekanismeja ja sääntelyelimiä, jotka rupeaisivat jälleen sääntelemään pääomien ylivaltaa?
- En tiedä, hyvin hidasta tämä on ollut. Mutta olisiko tämä se aika, että jotain vastapainoa markkinavoimille syntyisi?
Tunnisteet: globalisaatio, kirjallisuus, yhteiskunta
2 Comments:
Ikuisena optimistina uskon ihmisten luovuuteen! Uskon, että pelistä syrjäytyneet keksivät omia alakulttuurejaan ja elävät ihmisarvoista elämää! Vaikkapa vaihtotaloutta käyden. Koen liian ahdistavaksi tuon kirjan, että edes voisin sitä lukea!
Totta on, että kirja on ahdistava ja sen tulevaisuuskuva kärjistetty. Mutta on se ihan hyvä varoitus siitä, mihin suuntaan olemme menossa.
Lähetä kommentti
<< Home