Miten lama muutti Suomea?

Köyhyys pysyvämpää,
alaluokka uhkaa syntyä




(Tämä Kansan Uutisten juttu vuodelta 2001 on vuonna 2005 entistä ajankohtaisempi)

Yksi Suomen Akatemian lamaprojektin loppupäätelmistä kuuluu, että köyhyys Suomessa on muuttunut entistä pysyvämmäksi ja käynnissä on kehitys, joka jatkuessaan saattaa tuottaa alaluokan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

- Köyhyyden kestossa tapahtunut muutos merkitsee sitä, että köyhät ovat nyt köyhempiä kuin ennen lamaa tai laman aikana, tiiviisti dosentti Veli-Matti Ritakallio Turun yliopistosta.

Sekä Ritakallio että poliittisen historian professori Jorma Kalela Turun yliopistosta vetivät yhtäläisyysviivat köyhyyden ja työttömyydessä tapahtuneen olennaisen rakenteen muutoksen välille.

- Pitkäaikaisesti työttömät eivät enää ole pieni vähemmistö palkkatyötä vaille olevien joukossa, vaan yhdessä kroonisesti työttömien kanssa yli 60 prosentin enemmistö, Kalela huomautti.

Veli-Matti Ritakallion mukaan tämä tarkoittaa sitä, että toisin kuin aiemmin, työttömät ovat nyt pääsääntöisesti oikeutettuja ainoastaan vähimmäistyöttömyysturvaan, jonka taso ei useimmiten ylitä toimeentulotuen normeja ja jonka takia suuri osa työttömistä on myös toimeentulotuen asiakkaita. Toimeentulotuen tasoa ei ole mitoitettu pitkäaikaiseen tarpeeseen, mutta merkittävän suuri työttömien joukko on nyt joutunut vuosikausia sillä elämään.

Työttömyysturvaa
on korotettava

Tutkijoilla oli myös selvät reseptit siitä, miten hallitus voisi lievittää köyhyyttä:

- Köyhyyspakettien kanssa tuskailevalle hallitukselle tutkimuksen sanoma on selvä. Tehokkaimmin köyhyys on lievitettävissä parantamalla vähimmäistyöttömyysturvalla olevien taloudellista asemaa, sanoi Ritakallio.

Jorma Kalela huomautti, että työttömyys- ja sosiaaliturvan ehtoja on kiristetty, jotta voitaisiin varmistaa, ettei yhteiskunnan myöntämä tuki missään kohdin pääse estämään palkkatyön hakemista.

- Alaluokan syntymisen estäminen edellyttää tämän valvontaan luottavan yhteiskuntapolitiikan perusteellista uudelleen arviointia, hän korosti.

Kalela myös sanoi, että ilman kokonaissuunnitelmaa syrjäytymisen uhkaamille ihmisille tehdyt yksittäiset parannukset merkitsevät käytännössä sen politiikan jatkamista, joka on saanut yhä useammat näistä ihmisistä pitämään itseään tarpeettomina.

Noin sata
heikennystä

Tutkimuskoordinaattori Jaakko Kiander korosti laman merkinneen selvää muutosta suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Säästöpäätösten kohteeksi joutuivat hyvinvointivaltion asiakkaat eli sairaat, työttömät, eläkeläiset, lapsiperheet, nuoret ja köyhät. Lisäksi veronkorotukset söivät keskivertopalkansaajan ansioiden nousun kokonaan vuosina 1992-96.

Mutta useat eriarvoisuuden ja vähäosaisuuden kannalta tärkeät indikaattorit antoivat varsin synkän kuvan myös viime vuodesta (2000), Kiander muistutti.

Ongelmat olivat pahimmillaan 1990-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeenkin kannustavuuden ja säästöjen nimissä kasvun hedelmät ohjautuivat aktiiviselle työtä tekevälle väestölle ja omistajille. Dosentti Raija Julkunen Jyväskylän yliopistosta kertasi, että 1990-luvun sosiaalipolitiikka koostui muun muassa sosiaaliturvan karsinnasta ja sosiaaliturvaan sisäänpääsyn vaikeuttamisesta kaikkiaan noin sadalla merkittävällä ratkaisulla. Samalla sosiaalipoliittisessa ajattelussa tapahtui siirtymä tasa-arvosta kannustavuuteen, aktiivisuuteen ja omaan vastuuseen.

- Ne kuulostavat tärkeiltä arvoilta, mutta raaputtamalla niiden takaa löytyy vähemmän hyväksyttävää politiikkaa. Joka tapauksessa aloimme sietää ja hyväksyä paremmin köyhyyttä ja kasvavia eroja.

Suunnanmuutos
jatkuu edelleen

Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Suunnanmuutos Julkunen totesi, että lama oli vain vaihe reformiketjussa, jolla Suomi asemoitiin uuteen Eurooppaan ja avoimeen talouteen. Hyvinvointipolitiikkaan ei enää haluta uusia resursseja.

Parhaillaan suunnanmuutos näkyy Julkusen mielestä suunnitteilla olevissa eläke- ja työttömyysturvauudistuksissa. Niissä haetaan sosiaalipoliittiseen harkintaan ja kompensaatioon perustuvien eläkemahdollisuuksien vaihtamista oman harkinnan ja kannustinjärjestelmien yhdistelmään. Kysymyksessä on sosiaalipolitiikan siirtymä yleisestä tulojen tasauksesta, ns. jakopolitiikasta, oman elämänkaaren vakuuttamisen suuntaan. Pyrkimykset palvelevat sitä vallalla olevaa oikeudenmukaisuuden versiota, jossa on oikein palkita työn teosta, saavutetuista työmarkkina-asemista ja ansaituista tuloista.

Mutta lopuksi vielä 1990-luvulle, jolloin Raija Julkusen mukaan ottivat yhteen vanha ja uusi eetos:

- Onko suurin ongelma taloudellinen ja sosiaalinen ahdinko vai työn teon kannattavuus ja sosiaaliturvan väärinkäyttö tai ylipäänsä sosiaaliturvan käyttö ja asiakkuus, Julkunen kiteytti asetelman.