Kirjailija Raija Oranen muistelee taistolaisuuttaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.9. 2004)

Hirmuhallinnon tukeminen oli pahinta

Taistolaisten periaate oli olla aina eri mieltä kuin muut. Siksi liike ei saanut poliittisesti mitään aikaan - onneksi. Tätä mieltä on Tiedonantajan eduskuntatoimittajana 1970-luvulla työskennellyt kirjailija Raija Oranen.

KAI HIRVASNORO

Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat ja mihin he todella uskoivat? 1970-luvun alun näkyvimmästä nuorisoliikkeestä tiedetään yllättävän vähän, sillä entiset taistolaisjohtajat eivät ole muistelmia kirjoittaneet. Ainakin yksi gradu aiheesta on tehty ja Jukka Relander valmistelee taistolaisuudesta parhaillaan väitöskirjaa, mutta omakohtaiset kokemukset ja kertomukset tuolta ajalta ovat jääneet muutaman romaanin varaan.

Kirjailija Raija Oranen tuo omat kokemuksensa kaiken kansan ihmeteltäväksi romaanissaan Kohtauspaikka Marinad (Teos). Hän oli 1970-luvulla muutaman vuoden näköalapaikalla Tiedonantajan eduskuntatoimittajana. Ura päättyi potkuihin. Pesäeron kommunistiseen puolueeseen hän teki vasta 1980-luvulla, olihan opetettu, ettei kommunistisesta puolueesta erota vaan erotetaan.

Kohtauspaikka Marinadissa Raija Oranen kuvaa yleispätevän tuntuisesti niitä taustoja ja tuntoja, jotka villitsivät nuorison jyrkimpään kommunismiin. Kirjan päätteeksi sen toinen päähenkilö Nora antaa itselleen vapauttavan tuomion: hän ainakin uskoo, ettei kukaan kuollut eikä loukkaantunut hänen toimintansa vuoksi. Eikä liikekään saanut musiikin, runojen, kirjojen ja metelin lisäksi mitään aikaan. Kun poliittinen pääperiaate oli, että oli aina oltava eri mieltä kuin muut, ei kovin leveitä kansanrintamia päässyt syntymään.

- Kulttuurivallankumous toteutui, mutta poliittinen vallankumous onneksi ei, Oranen sanoo.

Hän ei usko monenkaan edes halunneen iskulauseiden mukaista vallankumousta, vaan kyseessä oli eräänlainen leikki ja teoria.

Taistolaisilla oli
selkeät ratkaisut

Raija Oranen aloitti 1970-luvun perkauksen ja taistolaisuuden julkisen kritiikin jo 20 vuotta sitten näytelmässään Riisuminen. Hän ei usko palaavansa teemaan enää uusimman romaaninsa jälkeen.

Orasen mukaan taistolaisuutta ei ole vielä analysoitu, vaikka pitäisi. Kohtauspaikka Marinad on hänen panoksensa tuohon keskusteluun. Riisumisen aikaan hallitseva tunne oli vielä pettymys. Nyt oli analyysin aika.

Raija Oranen pitää taistolaisuutta 1960-luvun radikalismin loogisena jatkeena. Taustalla oli maaseudun tyhjeneminen ja sen mukanaan tuoma slummiutuminen lähiöihin sekä yleinen epävarmuus. Yliopisto ei ollutkaan enää automaattinen tie vakaaseen ja turvalliseen työelämään. Maailma tuli ensimmäistä kertaa liki television kautta, jossa näytettiin Vietnamin sotaa ja Biafran nälkää.

Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi reagoi maailman muutokseen eri tavalla kuin sodan kokeneet vanhempansa, jotka olivat tyytyväisiä siihen, että oli rauha ja kohtalainen elintaso. Siihen aikaan voimissaan ollut Neuvostoliitto tuntui tarjoavan ratkaisut maailman ongelmiin ja stalinisminkin luultiin olleen vain väliaikainen poikkeama suuren naapurin kehityksessä.

Raija Orasen kuvaama radikalismin kasvualusta on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Mutta vaikeampaa on käsittää, miksi se kanavoitui osin SKP:n maanalaisuuden kauden johtajiin henkilöityneeseen vähemmistöön, Neuvostoliiton ihailuun ja Taisto Sinisalon suoltamaan marxilaisleniniläiseen munkkilatinaan.

- Se kertomus tehtiin niin selkeäksi, Raija Oranen selittää.

- Se joka veti ei suinkaan ollut Taisto Sinisalo, vaan nämä älypäät, jotka esittivät kirkkaan teorian. Se oli kompakti, tiivis ja voitonvarma. Se satu oli hirveän selkeä ja komea. Ja se oli tieteellinen.

Kaiken kruunasi Kaj Chydeniuksen musiikki.

- Ilman sitä suunnattoman ihastuttavaa, iloista ja hurjaa taidemeininkiä sitä liikettä ei olisi syntynyt.

Yksi ponnin oli sekin, että opiskelijat tajusivat vasta silloin Suomessa olleen punaisten ja valkoisten sisällissota. Raija Oranen kertoo kirjoittaneensa ylioppilaaksi asti tajuamatta koko asiaa.

Taistolaisuutta Oranen pitää pitkälti sivistyneistön ja älypäiden trendinä. Enemmistöläisillä taas oli vahvemmin taustana pitkän linjan työväenluokkaisuus. Hän ei muista tehneensä tietoista valintaa enemmistöläisyyden ja vähemmistöläisyyden välillä, vaan mennä hujeltaneensa sen trendikkäimmän vaihtoehdon perässä Tampereella.

- Pitää muistaa, että me olimme 20-vuotiaita ja vähän yli, ja todella heränneitä.

"Sinisaloon
ei luotettu"

Arvoituksellinen Taisto Sinisalo antoi liikkeelle nimensä, mutta Raija Orasen mukaan hän ei ollut todellinen johtaja eikä häneen kaikilta osin edes luotettu. Kirjassa Oranen kuvaa Tiedonantajan päätoimittajan Urho Jokisen ohjeita toimitukselle lomalle lähtiessään: Sinisalon jutut on aina tarkistettava ja tarvittaessa korjattava, mies kun on liian impulsiivinen ja suvaitsevainen haihattelija.

Todellinen johtaja oli Orasen mukaan SKP:n entinen puheenjohtaja Aimo Aaltonen, joka vaikutti Urho Jokisen kautta. Jokinen oli omasta mielestään liikkeen pääteoreetikko. Aimo Aaltosta ja Urho Jokista yhdisti SKP:n Turun piirijärjestö.

- Turun piiri oli se, missä tiedettiin, mitä on tehtävä. Sinisalo oli liian älymystöläinen, Oranen väittää.

Muihin merkittäviin vähemmistövaikuttajiin hän laskee politbyroon jäsenen Oiva Lehdon ja Valpon entisen osastopäällikön Veikko Sippolan.

Tiedonantajaan Raija Orasen jälkeen tullut Vasemmistoliiton nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso ei yhdy Orasen arvioon Sinisalon asemasta. Aimo Aaltonen oli siihen aikaan jo sairas mies, hän muistuttaa.

Raija Oraselle paljastui vasta Tiedonantajan jälkeen, että vähemmistöllä oli oma viikoittain kokoontunut politbyroonsa, joka oli Moskovan talutusnuorassa. Eikä siinä silloin tuntunut olevan mitään ihmeellistä. Taustavaikuttajahan oli suuri yhteinen sosialistinen isänmaa.

Raija Oranen tutustui Taisto Sinisaloon eduskuntatoimittajana. Siviilissä SKP:n varapuheenjohtaja oli hänen mukaansa mukava ja hyväntahtoinen mies, aivan erilainen kuin julkisuuskuvansa. Hän luki kaunokirjallisuutta ja hänessä oli avarakatseisuutta.

- Mutta kun hän nousi puhujapönttöön, se teksti oli ihan hirveää - suoraan terveisiä Neuvostoliiton politbyroolle. Mutta privaatisti hän oli oikein joviaali ja älyllisesti virkeä, rento ja mukava.

Mauserit esille

Rajuinta Orasen kirjassa on se, kun jotkut taistolaiset puhuvat ampumaseurojen perustamisesta ja poliittisten vastustajien ampumisesta. Kun Nora ihmettelee, että eikö sosialismiin pitänyt siirtyä kansan enemmistön päätöksellä ja demokraattista rintamaa rakentamalla, hymähtää Kake se olevan vain semmoista puhetta. Tulee päivä jolloin joudutaan kaivamaan mauserit esiin ja kysymään, oletko meidän puolella vai meitä vastaan.

Noran ja Rosson häissä Rosson porvariveli Markus kysyy, ampuisiko Rosso hänet vihollisena vallankumouksen jälkeen. Juuri sitä minä tarkoitan. Enkä minä tee sitä omasta halustani tai omalla päätökselläni, vaan velvollisuudesta historian ja luokkataistelun edessä, Rosso vastaa.

Raija Orasen mukaan nämäkin kuvaukset pohjautuvat todellisuuteen. Mutta hänen mielestään tämä kertoo enemmänkin liikkeessä mukana olleiden viattomuudesta kuin aidosta murhanhimosta. He eivät itsekään ymmärtäneet, mitä puhuivat ja missä olivat mukana.

- Se juttu oli niin teoreettinen, ettei oikein kukaan uskonut siihen vallankumoukseen. Mutta varmasti oli muutamia, jotka nähtävästi olivat valmiita johonkin muuhunkin.

Tiedonantaja oli
oma maailmansa

Orasen kuvaukset Tiedonantajan toimituksesta tuntuvat parodialta, mutta hän vakuuttaa kaiken pohjaavan todellisuuteen. Kari Aronpuron runokirjaa Moskovan ikävä pidettiin Tiedonantajan toimituksessa arveluttavana, koska nimi antoi ymmärtää, että Moskovassa on ikävää.

Kun toimittajakoulutuksen saanut Nora ehdottaa, että lehdessä julkaistaisiin normaaleja uutiskuvia, päätoimittaja tekee kerralla selväksi, ettei se käy: Tämä lehti on taisteleva työväenlehti ja puolueen orgaani. Eikä tässä julkaista kuvia muista henkilöistä kuin niistä, joille me annamme kannatuksemme. Niistä jotka ovat oikeassa. Mistä työläisjoukot muuten tietävät ketä niiden pitää tukea ja ketä äänestää?.

Lukemista helpottavia ingressejä ei työväenlehdessä tarvita, sillä tämä lehti luetaan kannesta kanteen ja ensimmäisestä lauseesta viimeiseen tai sitten tätä ei lueta ollenkaan. Juttujen sommittelua sivuille, taittoa, ei tarvitse miettiä, vaikka tutkimuksissakin on todettu, mihin lukijan silmä ensin osuu ja miten se sitten kulkee. Mutta näitä tutkimuksia onkin selostettu Osmo A. Wiion kirjassa, ja: Osmo A. Wiiohan porvari! - - Ei porvareiden tutkimuksiin pidä mennä luottamaan.

- Jokinen oli sivistymätön henkilö, joka oli liian vastuullisessa tehtävässä ja luuli itsestään liikaa, kuuluu Orasen yhteenveto Tiedonantajan entisestä päätoimittajasta.

Kansan Uutisia Tiedonantajan toimituksessa vihattiin, Oranen kertoo.

Vähemmistö oli hänen mukaansa Neuvostoliiton masinoinnin tulos.

- Vuonna 1969 SKP irtisanoutui Moskovan ohjauksesta ja alkoi lähestyä Länsi-Euroopan kansallisen kommunismin linjaa. Siihen hätäänhän Moskova perusti tämän vähemmistöfalangin.

"En vaihtaisi
nuoruuttani pois"

Kirjan lopussa Nora pohtii taistolaisuuden merkitystä. Mitään ei siis saatu aikaan, mutta mitä oltaisiinkaan saavutettu, jos kaikki se energia olisi käytetty rakentavan politiikan hyväksi, esimerkiksi enemmistökommunistien tai sosialidemokraattien hyväksi.

Mihin meikäläisiä oikeastaan lainkaan tarvittiin, Kekkonenhan hoiti Neuvostoliiton kommunistien tuella tai kommunisteista huolimatta, jaKoivisto osasi panna saappaat oikeisiin jalkoihin, vaikka muuta luultiin.

Mutta ei Raija Oranen oikein näe taistolaisuudesta olleen mitään haittaakaan, paitsi niille mukana olleille itselleen, jotka joutuivat sen jälkeen virkakieltoon.

- Me olimme menneisyytemme armoilla ja sitä on jatkunut koko elämän ajan.

Raija Oranen on kirjoittanut tv:lle kaksi suuren menestyksen saavuttanutta perhesarjaa ja kirjoittanut laajassa romaanituotannossaan muun muassa jääkäriliikkeestä. Silti hän tuntee edelleen kantavansa ex-taistolaisen leimaa.

Ex-taistolaisia on vaadittu katumaan ja ripittäytymään. Raija Oranen ripittäytyy romaanissaan, ja katuukin, vaikka:

- Se oli niin ihana nuoruus, että en vaihtaisi sitä pois. Mutta jos tällä järjellä kysyttäisiin, että lähdetkö kannattamaan tällaista ideologiaa, niin ei tulisi kuuloonkaan.

- Myös kadun sikäli, että se hyvää tarkoittava nuorisoliike oli kytköksissä sellaiseen liikkeeseen, joka puolestaan oli kytköksissä hirmutöihin ja hirmuhallintoon.

- Miten sitä enemmän voisi katua, kun toteaa, että näin oli? Mitä se auttaa, jos sanon, että ei olisi pitänyt?

Sitä paitsi Oranen uskoo, että taistolaiset ovat rangaistuksensa saaneet. Niin moni on tehnyt itsemurhan tai sairastunut vähintäänkin masennukseen.

Taistolaisuudessa Raija Oranen pitää raskauttavimpana hirmuhallinnon tukemista ja maanpetoksellista elementtiä, mutta kriittinen sana löytyy myös enemmistöläisistä:

- Ei ollut kiva kuulla itseään haukuttavan sarvikuonoksi ja änkyräksi. Heissäkin oli todella ilkeitä ja aggressiivisia ihmisiä.