Kai Hirvasnoro - Juttuarkisto

Kansan Uutiset palvelee paremmin

2009-05-14T19:58:00.003+03:00

Vähän yli neljä vuotta ja paria vaille 400 juttua on ilmestynyt täällä. Mutta nyt blogin päivittäminen päättyy. Tämä on viimeinen postaus.

Syynä on se, että Kansan Uutisten verkkosivut toimivat hyvin ja sieltä löytyy tätä samaa, mutta paljon paljon enemmän. Blogi on siis muuttunut tarpeettomaksi.

Täällä on ollut 133 778 käyntiä (tilanne 14.5. 2009 kello 20.04). Kiitos kaikille ja tervetuloa jatkossa osoitteeseen www.kansanuutiset.fi

Nämä 398 juttua säilyvät tässä osoitteessa.

Uskonto on oopiumia kansalle (Hetket jotka jäivät 30)

2009-05-13T19:15:00.004+03:00

Hienoa, että Woody Allen onnistui palaamaan huipulle vielä vanhoilla päivillään vuosikymmenen epäonnistumisten jälkeen. Uusi kipinä löytyi työskentelystä Euroopassa.

Vuonna 1987 Allenilla oli takanaan viitisentoista menestyselokuvaa ja nyt oli vuorossa omiin muistoihin pohjaava lämminhenkinen komedia Radio Days, joka nimensä mukaisesti sijoittuu aikaan, jolloin television sijasta oltiin radion pauloissa.

Allenin näköinen pikkupoika elää Brooklynissä suurperheessä, jonka vanhempien lisäksi muodostavat isovanhemmat, setä ja tädit.

Juutalaisessa perheessä vietetään taas kerran sapattia. Istutaan hiljaa pyhäpuvuissa, koska koko päivänä ei saa tehdä mitään.

Mutta naapurin jumalattomat kommunistit vain kailottavat viihdemusiikkia radiosta ja touhuavat pihallaan.

Setä Abe (Josh Mostel) selittää perheen lapsille sääntöjä:

"Vuorokauteen ei tehdä mitään. Istutaan, paastotaan, rukoillaan ja sovitetaan syntejä. Polttaisin niiden talon, mutta tänään ei saa sytyttää tulitikkuja", hän sanoo naapureihin viitaten.

Viimein vimmastunut Abe lähtee naapuriin lukemaan lakia. Ja viipyy, ja viipyy, mutta radio ei hiljene.

Viimein Abe saapuu kotiin.

Abe: - Paastoaminen on typerää. Pitäisi muka sovittaa syntejä, mutta ketä vastaan olen rikkonut? Syntiä on se, että pomot käyttävät työväkeä hyväkseen. Ei kyse ole suhteesta kuviteltuun jumalolentoon. Ongelmana on luokka, joka omistaa 90 prosenttia maailman rikkauksista.

Täti Ceil: - Etkö usko jumalaan?

Abe: - Uskonto on oopiumia kansalle.

Ceil: - Jumala rankaisee sinua.

Abe (muuttuu huonovointiseksi): - Ei jumala ole kiinnostunut minusta.

Abea pistää rintaan eikä henkikään kulje. Hän tuli syöneeksi sapattina porsaankyljyksiä sekä lisäksi simpukoita, ranskalaisia perunoita ja suklaavanukasta.

Ceil: - Minun ranskalaiseni eivät kelpaa, mutta kommareiden kyllä.

Koijärveltä on pitkä matka Olkiluotoon

2009-05-09T17:46:00.002+03:00

Kansan Uutiset 8.5. 2009

KAI HIRVASNORO

Tapahtui Suomessa vihreiden ollessa hallituksessa:

Suomeen rakennetaan maailman suurinta ydinvoimaa tavalla, joka on täynnä skandaaleja. Turvallisuus ja valvonta vaikuttavat olevan täysin retuperällä Areva-yhtiössä, joka Olkiluotoon voimalaa rakentaa.

Joskus historian muinaishämärässä ydinvoima, tai pikemminkin sen vastustaminen, oli vihreän liikkeen tärkein asiakysymys, sen identiteetti suorastaan. Jo aiemmin Suomen vihreät ovat todenneet, ettei heitä hetkauta, vaikka hallitus päättää vielä tällä vaalikaudella uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta.

Tämä ei ole herättänyt sanottavammin hämmästystä, koska vihreitä ei ole yleensäkään tapana vetää vastuuseen mistään.

Nyt kaksi vihreää ministeriä istuu hiljaa kuin tatti, myös silloin, kun rakenteilla oleva ydinvoimala syntyy sutena.

Keskiviikkona keskeiset ympäristöjärjestöt vaativat Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen keskeyttämistä jatkuvien laadun, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin puutteiden vuoksi.

Hallituksen ekomerkki, sen ministerit ja kansanedustajat ovat sen sijaan hiljaa. Nuorina vihreät olisivat jo Olkiluodossa osoittamassa mieltään. Nyt veteraaneina on mukavampaa muistella Koijärven kultaista kansalaisaktivismia parlamentin lämmössä virkamiesten passattavana.

* * *

Sitäkään ei kummastele kukaan, että vihreä työministeri on kadottanut pitkäaikaistyöttömiä koskevat tilastot (KU 7.5.).

Jos näki kohta lähtevän työministeri Tarja Cronbergin haastattelun tiistaina Ajankohtaisessa kakkosessa, niin tuli vakuutetuksi, että nämä työttömien asiat eivät varsinaisesti kuulu vihreiden ydinosaamiseen.

– Tällä hetkellä työttömyys ei ole vielä riistäytynyt käsistä eikä ole vaikea, sanoi ministeri.

Äsken julkistetun maaliskuun työllisyyskatsauksen mukaan työttömiä on nyt 251 400. Vuodessa työttömiä tuli yli 50 000 lisää. Yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita on 40 000, yli kaksi vuotta 16 800.

Heille tiedoksi ministerin lohduttavat sanat: työttömyys ei ole vaikea.

* * *

Puoli miljoonaa suomalaista vaimoa huokaisi syvään kuultuaan Suomen hävinneen jääkiekossa USA:lle. Ukkoa ei saa tänäkään vuonna vaatekauppaan. Se rakas vuoden 1995 MM-paita sai taas vuoden jatkoajan.

Rosebud (Hetket jotka jäivät 29)

2009-05-07T18:56:00.005+03:00

Tällaista sarjaa ei voi tehdä mainitsematta Orson Wellesin elokuvaa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941), joka Sight And Sound -lehden kriitikkoäänestyksessä valitaan kerran kymmenessä vuodessa maailman parhaaksi. Näin on tehty vuodesta 1952 ja näin äänestettiin viimeksi 2002.

Ja kyllähän Welles yhdessä Mercury-radioteatterinsa näyttelijöiden, käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin, kuvaaja Gregg Tolandin sekä leikkauksesta vastanneiden Robert Wisen ja Mark Robsonin kanssa loi sellaisen teoksen, joka mykistää alusta viimeiseen kuvaan.

Eikä unohtaa sovi säveltäjä Bernard Herrmania, jonka pahaenteinen musiikki tulee heti mukaan kuviin, kun lähdetään liikkeelle aidalta, jossa kyltti kieltää läpikulun. Usvan keskeltä mahtipontisen portin takaa kohoaa satulinna. Linnan miljööseen näyttää kuuluvan apinoita ja venetsialaisia gondoleja, ihmeitä kaukaisista maista sekä golfkenttä.

Vain yksi ikkuna on valaistu. Sitten sekin valo sammuu. Samoin musiikki.

Nyt ollaan huoneen sisällä. Musiikki alkaa uudelleen. Lumipyry täyttää valkokankaan. Ei, se onkin tekolunta lasipallossa, jossa on myös mökki. Lasipallo on miehen kädessä.

Lähikuva huuliin, joilta pääsee viimeinen henkäys: "Rosebud."

Ote kirpoaa, lasipallo vierii portaisiin ja särkyy.

Hoitaja astuu sisään ja peittää ruumiin. Muuan suurmies, lehtimagnaatti Charles Foster Kane on kuollut.

Mutta kuka oli Kane ja mitä hänen viimeinen sanansa tarkoitti? Sitä koko loppuelokuvan selvittää lehtimies, jonka kasvoja ei kertaakaan näytetä. Lopputulos? Ei yksi sana voi selittää ihmisen elämää.

Lehtimiehelle Rosebud jää arvoitukseksi. Elokuvan katsojalle salaisuus paljastuu sen viimeisissä kuvissa.

Mistä Kansalainen Kane kertoo? Tässä vain yksi puoli elämää suuremmasta:

"Kaleidoskooppimaisen elokuvan ytimessä ovat yksinkertaisimmat ja tärkeimmät asiat: lapsuus, ystävyys, rakkaudet. Kane menettää ne kaikki."

Lainaus on Peter von Baghin kirjasta Elämää suuremmat elokuvat.

Mikko Perkoilalta uusi levy vanhoja työväenlauluja

2009-05-01T17:36:00.004+03:00

Kansan Uutiset 30.4. 2009

Muuttuuko lopulta mikään, kun vanhat työväenlaulut kuulostavat edelleen niin ajankohtaisilta?

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

– Ihan piruuttani.

Se on yksi Mikko Perkoilan selitys sille, että hän julkaisi vapuksi kokoelman vanhoja työväenlauluja. Nimikappaleen lisäksi Punikin kirjelaatikosta löytyy muun muassa suurklassikko Internationale sekä vähemmän tunnettuja lauluja, joista osa on 1920–30 luvulta, osa 1970-luvun työväenlaulukeräyksen satoa.

Muitakin selityksiä toki löytyy:

– Mikä on muuttunut ihmisten, jos ei nyt puhuta riistosta, niin hyväksikäytössä? Se jatkuu yhä vaan tiukempana paitsi että se tehdään ehkä vähän siistimmin ulkoistamalla toimintoja. Jokainen ihminen rupeaa kohta olemaan oma yrittäjänsä.

Eli Perkoilan mielestä niin kovin paljon ei olekaan muuttunut esimerkiksi niistä ajoista, jolloin Internationale sai suomenkieliset sanat. Tämä tapahtui vuonna 1905.

– Kolmas hyvä syy on vanhan perinteen arvostus. Jos ajattelee työväenliikkeen saavutuksia, niin aika erilaiselta täällä näyttäisi jos joku ei olisi ollut sanomassa vastaan. Tämä ahneus on niin mieletöntä nykyaikana, että on hienoa nähdä, millä lailla ihmiset joskus ajattelivat olevansa osa jotain kokonaisuutta ja tekevänsä työtä ihmisyyden hyväksi, Perkoila sanoo.

Vanhat laulut

turhan ajankohtaisia

Punikin kirjelaatikko ja kolme muuta uutuuslevyn laulua ilmestyivät ensimmäisen kerran jo vuonna 1982 Mikko Perkoilan omakustannekasetilla. Kaksi muutakin levyn laulua on samalta vuosikymmeneltä. Tätä levyä varten äänitettiin lisäksi neljä kappaletta.

Omia laulujaan Mikko Perkoila ei nyt julkaissut. Lauluntekijä sanoo olevansa nykyisin aika laiska kirjoittamaan uutta musiikkia. Sitä paitsi ohjelmistoon kelpaavat hyvin ne vanhatkin, ”koska mikään ei sitten kuitenkaan ole muuttunut.” Kolmisenkymmentä vuotta sitten syntyi edelleen käyttökelpoisia lauluja esimerkiksi työttömyydestä. Elettiin niin hirmuisia aikoja, että Suomessa oli lähes 100 000 työtöntä ja sen vuoksi julistettiin kansallinen hätätila.

Kansan Arkisto

aarreaittana

Punikin kirjelaatikon lauluja Mikko Perkoila on löytänyt muun muassa Kansan Arkistosta. Sieltä lienee 21-säkeistöinen nimikappalekin, joskaan Perkoila ei enää muista, miten törmäsi siihen. Teksti on joka tapauksessa kotoisin Ontro Virtasen kokoelmasta Jatkosodan aikana keskitysleireillä ja vankiloissa kirjoitettuja runoja, joiden tekijät ovat jääneet tuntemattomiksi.

Karjalassa miehiämme liikaa lakoaa / polsu heidät vähitellen kaikki tuhoaa / Mistä saadaan tykinruokaa / Mannerheimi yhä huokaa / apua oi Adolf tuokaa, laulussa irvaillaan.

Perkoila kertoo pitäneensä vanhoja työväenlauluja koko ajan ohjelmistossaan tilaisuuksissa, joissa niiden esittämisestä ei tule turpaan. Yllättävän hyvin ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa, Perkoila pohtii muun muassa amerikansuomalaisen Arthur Kylanderin kuplettia Työttömän valssi vuodelta 1927. Sitä on sopinut esittää 1990-luvun alusta lähtien, jolloin Suomeen perustettiin leipäjonot.

Kun nälkääkin aloin jo tuntemaan / leipälainista lohtua hain / Vaan kaikk` oli ehditty jakamaan / minä tyhjänä palata sain.

Internationale

intiimillä otteella

Levyn neljässä uudessa äänityksessä soittavat Perkoilan lisäksi kielisoittimia Heikki Uimonen sekä Internationalessa harmonia Jukka Haikonen. Akustisen levyn tunnelma on pauhun ja paatoksen sijaan intiimi, mikä nostaa laulujen sanat erityisen hyvin pintaan.

Mikko Perkoilan tietojen mukaan hänen levytyksensä Internationalesta on ensimmäinen suomalainen, jossa mukana ovat tiettävästi Otto-Wille Kuusisen, Yrjö Sirolan ja Sulo Wuolijoen runoilemat kaikki viisi säkeistöä. Yleensä laulusta esitetään vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö.

Ja miksi tätä ei laulettaisi juuri tänään:

Varat kansain hankkimat on menneet / kaikki konnain kukkaroon / pois kansa velkansa jo vaatii / nyt ryöstösaalis jo tuotakoon.

– Minä en ole oikeastaan koskaan tykännyt siitä etunojalaulannasta, Perkoila kertoo levynsä hillitystä otteesta.

Mikko Perkoila aloitti oman levytysuransa juuri etunojalaulun kulta-aikana 1970-luvulla kolmella Uusi Laulu -kokoelmalevyllä. Aluksi Agit Propin kisälleissä ja kolmosella jo omilla biiseillään Arkiviisu-yhtyeen kanssa vuonna 1977.

Porvarien lamatalkoot

2009-04-26T12:51:00.002+03:00

Kansan Uutiset 24.4. 2009

Tapahtui näinä päivinä, että porvarihallitukseen syntyi sosiaalinen omatunto. Se otti elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen hahmon ja marssi tv-studioon. Suorassa lähetyksessä sosiaalinen omatunto, jolla oli Pekkarisen ääni, mutta Eesaun jalat – vai olivatko ne kädet – sanoi, että rikkaatkin on verolle pantava. Lamatalkoisiin ovat kutsutut myös optio- ja osinkomiljonäärit.

Sitä Pekkarisen näköinen sosiaalinen omatunto ei osannut sanoa, miten tämä verollepano tapahtuisi. Eikä se ollut tarkoituskaan, koska leikillähän ministeri. Jotain tarttis tehdä -pohdinnalla on ennenkin päästy valtiomiessarjaan.

Helppoa sen pitäisi kuitenkin olla. Hallituksessa valtion rahasäkin päällä istuu Suomen ylin talkoomies, valtionvarainministeri Jyrki Katainen.

Kai Katainen nyt keksii sellaisetkin Toivo-talkoot, joilla sinne rahasäkkiin vaihteeksi lirutetaan jotain niiltä superrikkailtakin.

Mutta ei Katainen keksi, eikä ainakaan halua. Tuskin olivat Pekkarisen sanat kiirineet avaruuden eetteriin ikuiselle kiertoradalle, kun Katainen ilmoitti, ettei nyt ole tällaisten talkoiden aika. Herranjestas, optiomiljonäärit voivat yhdessä pitkäaikaistyöttömien kanssa osallistua kokoomuslaiseen kevätharavointiin. Eikö siinä ole työhön tottumattomalle talkoita kerrakseen?

Asioista yleensä pihalla oleva pääministeri Matti Vanhanen kuuli Pekkarisen ja Kataisen keskustelusta Kiinassa. Vanhanen totesi, ettei tunne Pekkarisen aloitetta, mutta piti sitä hyvänä, joskin toteuttamiskelvottomana.

Näin käytiin maassamme poliittinen keskustelu aiheesta kenen pitäisi osallistua laman kustannusten kantamiseen. Noin tunnissa porvarihallitus päätyi ratkaisuun, ettei ainakaan suurituloisimpien pidä.

* * *

Mutta ainahan ovat heikot ja puolustuskyvyttömät. Pannaan ne maksamaan – taas kerran.
Tämä hallitus ei leikkaa eikä korota veroja lamassa. Tätä hokemaa on kuultu siitä lähtien, kun hallitus vihdoin viime vuoden viime metreillä myönsi, että yleismaailmallinen talouskriisi osuu jonkun verran Suomeenkin.

– Hallituksella, johon myös Pekkarinen on sitoutunut, on ollut semmoinen linja, että tämän talouskriisin aikana ei nosteta veroja, kommentoi Katainen lauantaina.

Hallitus ei leikkaa, mutta kunnat joutuvat tekemään likaisen työn. Tämäkin on todettu jo moneen kertaan, mutta nyt tiedämme jo tarkemmin, keillä tämä lama maksatetaan, kun hyväosaisten taloustalkoille ei ole tarvetta. Tietysti pikkulapsilla.

Yle kertoi tiistaina, että kuntapalveluiden sisällöstä ja laadusta aletaan hakea säästöä ja ensimmäiseksi tulilinjalla ovat päiväkodit. Niiden ryhmäkokoja aiotaan suurentaa.

Näin se aina menee. Tämän maailman liliusten saavutettuihin etuihin ei voida puuttua millään ilveellä, koska tehdyistä sopimuksista on pidettävä kiinni. Mutta alle kouluikäisten kanssahan ei ole mistään sovittukaan, joten siitä vaan halki, poikki ja pinoon.

Halusin aina olla gangsteri (Hetket jotka jäivät 28)

2009-04-20T18:54:00.004+03:00

Kolme miestä ajaa pimeällä maantiellä. Auton takaluukusta kuuluu kolinaa. Pysähdytään ja avataan takaluukku. Siellä korisee verinen mies. Tommy DeVito (Joe Pesci) puukottaa häntä sapelin kokoisella veitsellä ja Jimmy Conway (Robert De Niro) täydentää tappotyön neljällä laukauksella.

Henry Hill (Ray Liotta) sulkee takaluukun ja ajattelee mielessään: "Niin kauan kuin muistan, halusin aina olla gangsteri."

Martin Scorsesen olisi pitänyt saada se Oscar-palkintonsa Mafiaveljistä (Goodfellas, 1990) eikä valjusta hongkongilaisjännärin uusintafilmauksesta.

Kummisetä kuvaa New Yorkin mafian huippua, mutta Mafiaveljissä liikutaan keskiportaan ja työmiesten tasolla. Jos Mafiaveljien energian saisi jotenkin muunnettua sähköksi, sillä lämmittäisi omakotitalon koko talven.

Tositarinan kertovan elokuvan keskushenkilö on teinistä saakka halunnut päästä mafiamieheksi. Hän etenee pohjalta kohti huippua, mutta sekoilu huumeiden kanssa vie miehen tuhoon ja poliisin ilmiantajaksi.

Näin Henry Hill kuvailee rikollisen elämäntavan houkutusta:

"Minulle se oli suurempaa kuin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Halusin olla jotakin siinä nynnyjen korttelissa. He (gangsterit) eivät olleet ketä tahansa, he tekivät mitä tahtoivat. Parkkeerasivat vesipostin eteen saamatta sakkoja. Heidän pelatessa korttia yömyöhään kukaan ei soittanut poliisia. Olin maailman onnekkain poika. Sain mennä minne tahansa, tehdä mitä tahansa. Tunsin kaikki ja kaikki tunsivat minut."

Henry Hill halusi Jimmy Conwayn kaltaiseksi eläväksi legendaksi. Kun Conway tuli kasinolle, kaikki riehaantuivat. Ovipoika sai sata dollaria pelkästä oven avaamisesta ja baarimikko satasen pelkästään siitä, että piti jäät kylminä.

25 vuotta myöhemmin juhlat ovat ohi. Gangsteripomo antaa Henry Hillille 3 200 dollaria lopullisina hyvästeinä. Se ei riitä edes arkkuun, Henry toteaa.

Oikea Henry Hill elää edelleen.

Robinson Crusoen todelliset seikkailut

2009-04-16T19:05:00.003+03:00

Linkki: Kansan Uutiset 21.2. 2009

Robinson Crusoe, yksi maailman luetuimmista romaaneista, ilmestyi 290 vuotta sitten. Se perustuu todelliseen seikkailuun, jonka päättymisestä tuli juuri kuluneeksi 300 vuotta.

KAI HIRVASNORO

Englantilaisen romaanin sanotaan syntyneen 290 vuotta sitten. Romaanin kantaisänä pidetään vuonna 1719 ilmestynyttä Daniel Defoen seikkailuklassikkoa Robinson Crusoe.
Se puolestaan pohjautuu todelliseen seikkailuun, jonka päättymisestä tuli 2. helmikuuta kuluneeksi tasan 300 vuotta. Yli neljä vuotta yksin autiolla saarella elänyt skottisyntyinen merimies Alexander Selkirk pelastettiin tuolloin englantilaiseen laivaan nimeltä Duke.

Kyseinen saari – Mas a Tierra – sijaitsee avomerellä yli 650 kilometrin päässä Chilen Valparaisosta länteen. Nykyään sen virallinenkin nimi on Robinson Crusoen saari.

Uutta tietoa Selkirkin neljästä vuodesta ja neljästä kuukaudesta autiolla saarella julkaistiin äsken Post-Medieval Archeology -nimisessä tieteellisessä aikakauslehdessä. Japanilainen Crusoe-intoilija Daisuke Takahashi oli onnistunut houkuttelemaan Skotlannin kansallismuseon arkeologin David Caldwellin tutkimusmatkalle nykyään ei aivan autiolle saarelle. Asukkaita siellä on noin 600, useimmat kalastajia.

Merirosvo ja
rettelöitsijä

Romaani heijastelee aikansa kolonialistisia ihanteita. Robinson Crusoe joutui saarelleen laivan haaksirikkouduttua. Hänen lisäkseen haverista pelastautui vain koira ja kaksi kissaa.
Autiolla saarella Robinson pelastaa sinne uhrattavaksi tuodun alkuasukkaan ja nimeää hänet Perjantaiksi. Hän sivistää Perjantain opettamalla tälle englantia ja kristinuskoa. 28 vuoden jälkeen Robinson Crusoe pelastetaan laivaan ja hän palaa varakkaana miehenä Englantiin.

Alexander Selkirk sen sijaan oli 17-vuotiaana merille lähtenyt suutarin poika pienestä kylästä lähellä Edinburghia. Hänet tunnettiin rettelöitsijänä, joten kyllästynyt laivan kapteeni yksinkertaisesti jätti hänet autiolle saarelle mukanaan vain vähän vaatteita, puukko, kirves, ase, navigointivälineistöä, pata, tupakkaa ja Raamattu.

Selkirk ei tullut toimeen muiden ihmisten kanssa. Ehkä juuri siksi hän selvisi niin hyvin yksinäisyydessään yli neljän vuoden ajan, Caldwell uskoo.

Selkirkin leiri
löytyi vuorelta

David Caldwell ei voinut vastustaa kiusausta, kun Daisuke Takahashi ehdotti tutkimusmatkaa. Skotlannin kansallismuseon kokoelmissa on Selkirkin jäämistöstä puinen juomakuppi, jonka hänen uskotaan itse kaivertaneen saarellaan sekä pohjoisitalialaista alkuperää oleva matka-arkku. Se lienee joutunut Selkirkin haltuun tämän merirosvovuosina.

Caldwell ja Takahashi viettivät Robinson Crusoen saarella yli kuukauden tutkimassa aluetta, jossa Selkirkin leirin uskotaan sijainneen 300 vuotta sitten. Kyseessä on tuliperäisen vuoren rinne 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Tutkijoiden järkeilyn mukaan merenrannalla asuminen olisi ollut liian vaarallista, vaikka saaressa ei olekaan kannibaaleja niin kuin Defoen romaanissa. Mutta jos ohi purjehtineet espanjalaiset olisivat huomanneet skotin, he olisivat tappaneet tai ottaneet hänet orjaksi.

Vuonna 1750 espanjalaiset miehittivätkin saaren estääkseen vihollisiaan käyttämästä sitä turvapaikkanaan.

Oletetulta leiripaikalta tutkijat löysivät tulisijojen jäänteitä ja niistä luiden jäännöksiä. Paikalta löytyi myös useita reikiä, joiden varaan Selkirk oli ilmeisesti pystyttänyt teltan.

Vahvin David Caldwellin löytämä todiste Alexander Selkirkin leiristä on kulmikas pronssinen esine, joka oli kuulunut navigointilaitteeseen. Ehkä Selkirk oli käyttänyt laitetta työkaluna ja se oli mennyt rikki.

Kelpo saari
olosuhteiltaan

Leiripaikastaan Selkirkillä oli 300 metriä vuoren huipulle, missä hän on tähystänyt ohi kulkevia laivoja. Siinä hän on miettinyt, ovatko kyseessä omat vai viholliset ja uskaltaako heitä yrittää hälyttää apuun. Neljän vuoden aikana kaksi espanjalaista laivaa laski maihinkin, mutta Selkirk onnistui pysyttelemään niiltä piilossa.

Tutkijoiden mukaan ensimmäiset kahdeksan kuukautta olivat seikkailunnälkäiselle merirosvolle vaikeaa aikaa, mutta vähitellen hän alkoi viihtyä. Olosuhteetkin olivat suotuisat saaren vangille. Ilmasto on leppeä, myrkyllisiä ja muilla tavoin vaarallisia eläimiä saarella ei ole, puhdasta vettä riittää, meri tarjosi monipuolista ruokaa ja metsä marjoja ja kasveja. Vain suola puuttui, Selkirk kertoi pelastajilleen.

Alexander Selkirk ei ollut saaren ensimmäinen asukas. Vuonna 1575 espanjalaiset olivat jättäneet sinne vuohia ja satunnaisten laivojen mukana saarelle oli rantautunut myös kissoja ja rottia. Kesyttämänsä kissat pitivät rotat kurissa ja villinä elävistä vuohista oli sekä hupia että hyötyä, kun hän opetteli metsästämään niitä.

Kun Selkirk lopulta pelastettiin, hän oli paljon paremmassa fyysisessä kunnossa kuin pelastajansa.

Kertomuksia
kapakassa

Seuraavat melkein kolme vuotta hän seilasi meriä pelastajiensa Duke-laivalla taistellen ja ryöstäen Englannin kruunun puolesta.

Vuonna 1711 Selkirk palasi Englantiin mukanaan mukava omaisuus. Hänestä tuli kuuluisuus, joka kertoi seikkailustaan pubeissa ruokaa ja juomaa vastaan. David Caldwell uskookin Daniel Defoen tavanneen Selkirkin kapakassa.

Englannissa Alexander Selkirk oli kuitenkin onneton ja hän kaipasi saarelleen. Ajan lehtimies on kirjannut hänen sanomakseen, että rahaa on ”800 puntaa, mutta enää koskaan en ole niin onnellinen kuin silloin, kun minulla ei ollut penniäkään.”

Selkirk juopotteli ja tappeli. Hän oli naimisissa samaan aikaan kahden naisen kanssa.
Lopulta hän palasi merille laivaston luutnanttina. 12. 12. 1721 hän kuoli keltakuumeeseen 45-vuotiaana Länsi-Afrikan rannikolla.

Päiväkirja
kateissa

Vielä yksi mysteeri Alexander Selkirkistä kiinnostuneita tiedemiehiä kutkuttaa. Hänen uskotaan pitäneen päiväkirjaa ajastaan saarella. Hän on maininnut siitä kirjeessä toiselle leskelleen.

Mutta muistiinpanot ovat kadonneet. David Caldwellin teorian mukaan päiväkirja joutui ensin skotlantilaisen herttuan käsiin. Tämän jälkeläiset kauppasivat herttuan jäämistön huutokaupassa Lontoossa 1800-luvulla, jossa suuri osa tavaroista myytiin Saksaan.

Jos oikean Robinson Crusoen päiväkirja siis on olemassa ja säilynyt, se on ehkä hautautunut johonkin arkistohyllyyn Berliinissä.

Kirjailija, poliisi Marko Kilpi ja huomiotalouden varjopuoli

2009-04-09T19:53:00.004+03:00

Linkki: Kansan Uutiset 3.4. 2009

Marko Kilven toinen kirja Kadotetut on kuvaus koulusurmien taustatekijöistä. Dekkari lavenee vaikuttavaksi aikalaisromaaniksi.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Uusimman asennetutkimuksen mukaan yhteiskunnan toimijoista suomalaiset luottavat kaikkein eniten poliisiin. Yksi suosion syy saattaa johtua tällaisista uuden polven poliisimiehistä kuin vanhempi konstaapeli Marko Kilpi Kuopiosta. Hän on täydellinen vastakohta komediaelokuvien tyhmän poliisin perushahmolle. Mies analysoi yhteiskunnallisia ilmiöitä ymmärrettävämmin kuin tusina sosiologeja.

Analyysejä Marko Kilveltä kysytään, koska hän kirjoittaa poliisintyön ohella julmetun hyviä rikoskirjoja. Esikoinen, Jäätyneitä ruusuja, voitti heti arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon vuosi sitten. Mitä voittaakaan vielä paljon parempi Kadotetut (Gummerus), joka ilmestyi maaliskuussa?

Kilpi kirjoittaa osin samoista teemoista, joista kertoo KOM-teatterin Kalavale. Mikä on tämä polttava halu tulla julkkikseksi? Sitä joutuu pohtimaan vanhempi konstaapeli Olli Repo, kun Kuopiossa katoaa ensin entinen Big Brother -kilpailija ja sitten aivan tavallisia perhetyttöjä.

Marko Kilpi ei kuitenkaan pysähdy Big Brotheriin. Kadotettuihin vaikuttivat vahvasti Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat. Niissäkin avaintekijä oli julkisuus, myös mahdollisuus valtavaan kansainväliseen julkisuuteen.

Surmaajan kuvan

julkaisu paikallaan

Hän miettii pitkään kysymystä, saako koulusurmaajan kuvan julkaista lehdessä. Yhtä hyvää vastausta ei ole, mutta Kilven mielestä saa.

– Joskus surmaaja saattaa muuttua kiehtovammaksi, jos kuvaa ei näytetä. Se tekee hänestä sellaisen myyttisen hahmon, joksi surmaaja itsekin haluaa tulla. Voi olla, että kuvan julkaiseminen on parempi vaihtoehto.

– Kyllä näissäkin asioissa totuuden pitäisi tulla julki – kuinka väärin se teko on ja minkälaisista ongelmista tekijä kärsii. Että näitä juttuja seuraavalle naperollekin tulisi selväksi, että nämä ovat sairaan mielen aikaansaannoksia, Kilpi painottaa.

Yhteiskunnan

ytimessä

Marko Kilpi on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta ei politiikasta. Poliisintyö jos mikä toteuttaa vaikuttamisen tarvetta, koska siinä vasta ollaankin yhteiskunnallisten ongelmien ytimessä, hän sanoo.

– Siinä näkee, minkälaisia vaikutuksia eri ratkaisuilla on. Se on myös mahdottoman hyvä tähystyspaikka, koska poliisi näkee asioita, joista tavallinen kansa saattaa kuulla vasta puolen vuoden päästä.

Kilpi ei esimerkiksi yllättynyt tippaakaan maaliskuisesta kohu-uutisesta, jossa porilaiseen kouluun tehdyssä ratsiassa otettiin 14-16 -vuotiaita nuoria kiinni huumerikoksista. Myös Helsingissä peruskoulun yläasteella on viime vuoden puolella tehty samanlainen ratsia.

– Vanha juttu. Nytkö vasta ruvetaan havahtumaan, että meillä on tällaisiakin ongelmia? hän ihmettelee.

– On tyypillinen alaikäisten tai nuorten ongelma, että tietyt asiat nousevat trendiksi. Joskus imppaaminen nostaa päätään ja sitten taas laskee.

Marko Kilpi on varma, että jos vastaavia ratsioita tehtäisiin enemmän, niin tyhjin käsin ei tarvitsisi tulla pois. Ei joka koulussa levitetä huumeita, mutta siellä täällä levitetään.

Elokuvamiehestä

poliisimieheksi

Marko Kilven Olli Repo on entinen mainosmies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Marko Kilpi itse on entinen elokuvamies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Poliisina hän on toiminut kymmenen vuotta.

Kilpi opiskeli käsikirjoittajaksi. Suurelle yleisölle suunnattu toimintakomedia oli viimeistä silausta vaille valmis kuvauksiin, kun rahoitus yllättäen kaatuikin. Jos elokuva olisi tehty, se olisi valmistunut juuri siinä saumassa, jossa suomalainen elokuva alkoi uudelleen kiinnostaa yleisöä 1990-luvun alussa.

Pari muutakin käsikirjoitusta jäi suunnitteluasteelle. Kipinä näytelmäelokuvaan hävisi ja Marko Kilpi vaihtoi alaa. Hän pyrki ja pääsi poliisikouluun.

Elokuvallisia intohimojaan hän on kuitenkin toteuttanut dokumentin saralla. Ylen TV2-kanavalla, ”kakosella” sanoo kuopiolainen, on Pohjantähden alla -sarjassa esitetty muun muassa Viimeinen kaahaus (2003), joka kertoo Kuopion Väinölänniemessä kolmen nuoren kuolemaan johtaneesta auto-onnettomuudesta sekä Piispaa kyydissä (2006), jossa Kuopion piispa Wille Riekkinen vietti perjantain yövuoron poliisipartion matkassa.

Julkisuusko

poistaa ongelmat?

Marko Kilven Kadotetut-romaanin takakannessa lukee, että nuoriso kerjää huomiota, mutta kukaan ei näe.

Romaanin aihetta kokeneen poliisimiehen ei tarvinnut kaukaa etsiä. Niin ylitsepursuavia ilmiöitä huomiotalous ja julkisuuden jano ovat tässä ajassa. Ja kun otsikoihin on kerran päästy, siellä pysyminen edellyttää niin räikeitä puheita ja tekoja, että 1960-luvun agraari-Suomessa syntynyttä hirvittää.

Vielä Kilven lapsuudessa kalakukkokaupungin vuotuinen kohokohta taisi olla Puijon talvikisat, mutta tänään nuorison villitsevät esimerkiksi Idols-karsinnat. Periaatteessa tässä ei Kilven mielestä ole mitään ongelmaa, onpahan tullut uusia mahdollisuuksia.

Mutta se häntä askarruttaa, että aina vain nuoremmat pyrkivät julkisuuden valokeilaan ja heillä on kypsymätön käsitys siitä, mitä se julkisuus sitten tuo mukanaan.

– Kuvitellaan, että julkisuus on joku viisastenkivi. Talents-ohjelmassa 14-vuotias tyttö sanoi haluavansa kuuluisaksi, koska sen jälkeen ei ole ongelmia.

– Jotkut niissä karsinnoissa uskovat vankkumattomasti omiin kykyihinsä. Kun ne eivät riitäkään, niin se tuottaa toisille kauhean suuria järkytyksiä. Kun ollaan hyvin herkässä vaiheessa, niin ovatko ne pikkuisen liian suuria pettymyksiä ja elämänkokemuksia? Kilpi pohtii.

Kaikki haluavat osansa mediatrashista, he tahtovat pyrstötähdiksi suoraan Siwan kassoilta ja videovuokraamojen hyllyjen välistä, hän kirjoittaa romaanissaan.

Kadotetuissa yksi tällainen julkisuusnarkomaani on Stetson, joka on suunnitellut tekevänsä elämäntyönsä Suomen ärsyttävimpänä miehenä.

– Kyllä tällaisia henkilöitä on, jotka erottuvat muista jos ei muulla, niin sillä ärsyttämisellä. En näkisi, että tämä hahmo on hirmu kaukaa haettu. Se on tapa olla tuolla julkisuudessa.

Elämän realiteetit

monelle liikaa

Marko Kilpi on työssään joutunut miettimään, mikä tämän päivän nuorten elämästä tekee niin vaikeaa. Pari vuotta sitten sattui nuorten miesten tekemiä itsemurhia kasautumaksi asti. Hänen mukaansa ne eivät suoraan liittyneet julkisuushuumaan, mutta osin sama mekanismi saattoi vaikuttaa taustalla:

– Parikymppinen kaveri ottaa yhtäkkiä auton alleen ja ajaa päin rekkaa. Taustalla ei ole suuria ongelmia, vaan teko vaikuttaa täysin impulsiiviselta. Siellä oli nuoria isiä, joilla oli lainarahalla ostettu hieno auto. Työssäkäyviä, mutta ei niin hohdokkaassa ammatissa.

– Tuli mietittyä, että mikä näitä oikein vaivaa. Yksi johtopäätös oli, että eivätkö nämä ole kestäneet pettymyksiä eivätkä vastuuta, kun pitää pikkuhiljaa alkaa kantaa vastuuta toisistakin. Elämässä pitääkin ponnistella, että saa jotain. Selkäranka henkisellä puolella katkeaa, kun elämän realiteetit tulevat vastaan.

– Tämä on suoraan suhteutettavissa niihin ihmisiin, jotka yrittävät hakea huomiota. Kun eivät saa, niin sillä saattaa olla hyvinkin vakavia seurauksia.

Kilpi miettii, että virtuaalitodellisuudessa voi tekeytyä keneksi tahansa ja tehdä mitä vain. Oikeassa elämässä sen sijaan pitää pärjätä omillaan, ja siitä voi koitua melkoinen ristiriita.

”Ei kerkiä

kun on töitä”

Kadotetut-romaani ei ala julkkiksilla, vaan lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä. Tekijä jää kiinni, mutta uhrien vanhemmilla ei ole aikaa tulla hakemaan heitä kotiin. On kiirettä töissä.
Tapaus perustuu tositapahtumiin.

– Meillä oli muutama vuosi sitten koululaisten huumejuttu. Vanhempia pyydettiin tulemaan mukaan kuulusteluihin, koska heidän lapsiaan kuulusteltiin rikoksesta. Vanhemmat sanoivat, että ei kerkiä kun on töitä.

– Herää kysymys, mitä pitää tapahtua, että keritään. Että työ ei olekaan tärkeämpää kuin oma lapsi. Tämä on totisinta totta ja aika järisyttävääkin.

...lapset, joiden vanhemmat ovat päihdeongelmaisia, ja lapset, joiden vanhemmat panostavat uraansa tavallista painokkaammin, oireilevat tismalleen samalla tavalla. He jäävät paitsi samoista asioista. He jäävät ilman huomiota, heillä ei ole rajoja, ei juuri rakkautta, eikä heidän peräänsä kukaan huutele, vanhempi konstaapeli Olli Repo miettii kirjassa.

Jos lapsen oireilu sitten muuttuu käytännön pahoiksi teoiksi, samat vanhemmat eivät usko, että meidän lapset.

– On hyvin yleistä, että jos on epäily huumausaineongelmasta, niin se kielletään viimeiseen asti.

Yksi ajan ilmiö on sekin, että kun lapset aiheuttavat ongelmia koulussa, niin se pitää näyttää toteen hirveän tarkkaan ennen kuin vanhemmat kutsutaan paikalle. Marko Kilven mukaan hyvin yleinen ilmiö on kiistää jyrkästi kaikki ja syyttää koulua tai kavereita.

Koulumurhat huomiotaloutena

Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus. 2009. 396 sivua

Kuopiolaisen kirjailija-poliisi Marko Kilven toinen romaani ei ole ”dekkari.” Kadotetut on mitä suurimmassa määrin tarkkanäköinen aikalaisromaani Suomesta tässä ja nyt. Se, että tapahtumat nähdään konstaapeli Olli Revon silmin ei asiaa muuksi muuta.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi ottaessaan kantaa ajan ilmiöihin. Siitä löytyvät lööppitalouden pikkujulkkiskulttuurin varjopuolet, uravanhempien välinpitämättömyys ja yleensä elämän välineellisyys.

Näistä kaikista Kilvellä on paljon painavaa sanottavaa, mutta romaanin varsinainen mestarillisuus syntyy siitä, miten hän yhdistää eri ainesosat parin viime vuoden koulusurmiin. Marko Kilpi kuvaa uskottavan tuntuisesti sitä taustaa, josta joukkomurhaajat ovat päätyneet äärimmäisiin tekoihinsa.

Olli Repo pohtii itsekseen, miksi 2000-luvulla kauhistuttavimmat pahantekijät ovat keskenkasvuisia lapsia. Miksi mitään tällaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut ihmiskunnan historiassa?

Samaa on miettinyt moni muukin ja vastauksiakin on saatu. Marko Kilven romaani on uusia näkökulmia avaava analyysi, joka täydentää akateemista tutkimusta.

Sanotun jälkeen on painokkaasti todettava, että silti Kadotetut on tietysti ennen kaikkea romaani, ja hyvä onkin. Vuosia vaiennut Matti-Yrjänä Joensuu on saanut arvoisensa jatkajan Harjunpäälleen.

Suomalaisten yhteiskunnallisten ”dekkarien” helmasynti on tarinan ja sanoman punoutuminen vain vaivalloisesti yhteen. Monella kirjailijalla on paljon sanottavaa ja tärkeitä huomioita, mutta huonompi taito nivoa näistä kiinnostava kokonaisuus.

Marko Kilvellä on tuo taito. Vaikka Olli Repo pohtii koko matkan tätä kummallista aikaa, kirja myös etenee rivakasti ja kuljettaa lukijaa uusiin yllättäviin suuntiin. Kadotetut on näitä hyviä poliisiromaaneja, joita on todella vaikea jättää kesken ennen viimeistä pistettä.

Kai Hirvasnoro

Puhuvat taas sosialismista

2009-04-04T22:43:00.004+03:00

Kansan Uutisten Viikkolehti 3.4. on omistettu Vasemmistoliiton muutostalkoille. Sellainen tapahtuma järjestetään lauantaina ja sunnuntaina Helsingissä.

Miten Vasemmistoliitosta tehdään moderni punavihreä puolue? kysytään tilaisuudessa, jonka järjestävät Vasemmistonuoret, Vasemmistolinkki ja KSL. Löytyykö vastausta, se selviää vasta Annantalolla. Ja siitä kerromme ensi viikolla.

Tämä lehti pyrkii tarjoamaan sytykkeitä pohdinnalle sekä muutostalkoolaisille että niille, jotka eivät tilaisuuteen pääse. Kysyimme etukäteen linkkiläisiltä vinkkejä siitä, miten vasemmisto saisi aloitteen haltuunsa.

Samaa pohtii myös vuoden 2007 tieteentekijäksi valittu politiikan tutkija, professori Mikko Lahtinen Tampereelta. Hän sanoo, että kriisit aktivoivat ihmisiä kapinaan. Hänelle vasemmisto on vastarintaa ja vastarinnan organisoimista kansalaisyhteiskunnassa.

Totta kai tässä teemassa analysoidaan myös kapitalismia ja sen järisyttävää kriisiä. Jouko Jokisalo toteaa, että finanssi- ja talouskriisin lisäksi kapitalismin tuottamiin vitsauksiin kuuluu myös ekologinen kriisi. Ja kaikki toteutuvat samaan aikaan. Siksi tämä ei ole mikään tavallinen lama.

Nyt kun paketti on valmis, silmiin pistää yllättävä sana: sosialismi. Yllättävä siksi, että sosialisminhan piti olla peruuttamattomasti mennyttä aikaa. Se kuoli ja kuopattiin parikymmentä vuotta sitten.

Nyt toisistaan tietämättä kirjoittajat siitä kuitenkin puhuvat. Vasemmistolinkin aktiiville Jan Koskimiehelle sosialismi on demokratian laajentamista. Vasemmistoliiton puolueohjelmatyötä johtanut Jarmo Lindén sanoo, että yhteiskuntakehityksen uutta punavihreää suuntaa voidaan kutsua myös sosialismiksi.

”Sosialismin voisi määrittää tasa-arvoperiaatteen mukaisesti järjestetyksi demokraattiseksi yhteiskunnaksi, jossa kaikkien yksilöiden vapaus toteutuu kestävän kehityksen sallimissa rajoissa”, Linden kirjoittaa.

Yllättävää on sekin, missä sosialismista käydään nyt erityisen painavaa aatteellista keskustelua. Vai onko se kaiken jälkeen yllätys, että tämä tapahtuu Yhdysvalloissa? Viikkolehti The Nation on joka tapauksessa perustanut erityisen sosialismifoorumin, jossa vasemmistoälyköt yrittävät kuvitella, mitä sosialismi nyt voisi olla.

Valmista uuden yhteiskunnan mallia amerikkalaisilla ei ole. Sosialismin ydinajatuksena he pitävät sitä, että ihmiset kokoontuvat ja keksivät ratkaisuja ongelmiinsa kollektiivisesti, omien kohtaloidensa hallintaa siis.

Mitä Mikko Lahtinen Tampereella, sitä Barbara Ehrenreich ja kumppanit Yhdysvalloissa.

Miten edetä periaatteellisista pohdinnoista käytännön tekoihin tässä talouskriisissä, se on jo vaikeampi juttu.

Ehkä yksi käytännön projekti olisi mahdollinen nyt, kun hallitus teettää lamaleikkauksensa alihankintana kunnilla. Miten leikkuri todella iskee, siihen Vasemmistoliitolla on erinomaiset tuntosarvet Suomen kunnissa valtuutettuina ja lautakuntien jäseninä.

Eikö puolue voisi koota heidän tietojaan yhteen ainutlaatuiseksi tietokannaksi? Syntyisi kokonaiskuva siitä, miten hallituspuolueet – ja luultavasti useimmissa tapauksissa SDP:kin – kriisiä käytännössä hoitavat. Onko siellä sitä yhteisvastuuta, jota valtiovarainministeri Jyrki Katainen tiistaina peräänkuulutti.

Eduskuntaryhmä ja puoluetoimisto voisivat samaan aikaan koota oman aineistonsa siitä, miten kriisiä hoidetaan valtiollisella tasolla ja millä mekanismeilla leikkaukset siirtyvät kuntien tehtäväksi.

Koko komeuden voisi julkistaa ensi kerran syksyllä Vasemmistoliiton varjobudjetin yhteydessä ja koko ajan täsmentyviä tietoja sen jälkeen ainakin kerran vuodessa.

Kaupanpäälle puoluetoimintaan saataisiin uudenlaista sisältöä. Puolueesta tulisi muun ohella tietoa tuottava organisaatio, jolla olisi lyödä pöytään melkoiset faktat, kun vaalikeskustelut alkavat talvella 2011.

Peli uusiksi pelin politiikalla

2009-03-31T19:38:00.002+03:00

Kansan Uutiset 31.3. 2009

Kesäkuun eurovaalien asetelmat muuttuivat viikonloppuna, kun Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini söi sanansa ja lähti ehdokkaaksi. Perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliitto saa yhden, mahdollisesti jopa kaksi paikkaa. Jo Suomen paikkaluvun väheneminen vienee RKP:lta euroedustajan, mutta nyt menetyksiä tulee muillekin.

Jos jossain muussa puolueessa venkoiltaisiin kuin Soini, Soini olisi heittämässä ensimmäisen kiven pelin politiikan paluusta. Vasta joulukuussa Timo Soini oli sitä mieltä, ettei euroedustajan ja puoluejohtajan tehtäviä voi yhdistää. Nyt voikin, koska puheenjohtaja on laihduttamiseltaan hyvässä kunnossa. Soini on myös äänekäs EU-kriitikko, mutta eroamista unionista hän ei pidä tarpeellisena. Kukapa keppihevosestaan haluaisikaan luopua.

Perussuomalaiset (lue: Timo Soini) pitää äänestäjiä pilkkanaan. Jos tulee valituksi, hän ehtii juuri ja juuri päästä jyvälle europarlamentin tavoista. Sitten ovatkin vuorossa eduskuntavaalit ja hänen tilalleen nousee uusi untuvikko aloittamaan kaiken alusta. Seuraaja on todennäköisesti vielä kristillisistä, koska vaaliliitossa perussuomalaisten äänistä noin 99 prosenttia tulee menemään Soinille.

Viikonloppuna myös varmistui, ettei Perussuomalaisia Helsingin kaupunginvaltuustossa edustava Jussi Halla-aho pääse puolueen ehdokkaaksi eurovaaleihin. Päätös tulee ainakin jossain määrin hajottamaan Perussuomalaisen puolueen. ”Maahanmuuttokriittiset” kääntävät sille selkänsä. Halla-ahon ehdokkuuden tueksi kerätään jo nimiä.

Mitä pesäero halla-aholaisiin merkitsee Soinin puolueelle? Sen kannatuksesta leikkautunee ainakin pari prosenttiyksikköä, mutta puolue voi jatkossa vahvistuakin. Siitä tulee sisäsiistimpi, jos rasismileima karisee pois.

Vasemmistoliitto asetti viikonvaihteessa yhden euroehdokkaan lisää. Annika Lapintien myötä vahvistui entisestään kuva, että puolue lähtee vaaleihin korkealla profiililla.

On silti syytä tunnustaa, että Timo Soinin ehdokkuus on ongelma myös Vasemmistoliitolle. Esko Seppänen on ollut aiempien vaalien äänimagneetti. Enää hän ei ole ehdolla eikä ehdokasjoukossa ole yhtään lähellekään Seppäsen tunnettavuuteen yltävää EU-kriitikkoa. Jos sellaista ei löydy, Vasemmistoliittoa uhkaavat passivoituminen tai äänikato Soinille.

Tarjous josta ei voi kieltäytyä (Hetket jotka jäivät 27)

2009-03-30T19:13:00.004+03:00

"Minä uskon Amerikkaan."

Näillä sanoilla alkaa ehkä sittenkin kaikkien aikojen paras elokuva Kummisetä (Godfather, 1972), jota studio ei olisi millään halunnut antaa tuntemattoman Francis Ford Coppolan ohjattavaksi.

Kaikkien aikojen elokuva Kummisetä on nimenomaan siten, että ajatellaan ykkös- ja kakkososa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Alun pitkässä hääjaksossa esitellään elokuvan keskeiset henkilöt ja tehdään selväksi Corleonen perheen bisnesten laatu.Näin sen tekee Michael Corleone (Al Pacino) tyttöystävälleen Kay Adamsille (Diane Keaton), joka yllättyy, kun laulajakuuluisuus Johnny Fontane saapuu perheen juhliin. Kay kärttää Michaelia kertomaan, miten tämän isä auttoi Johnnya urallaan.

Michael: Uransa alkuaikoina Johnnylla oli sopimus erään big bandin johtajan kanssa. Kun menestystä alkoi tulla, hän halusi eroon sopimuksesta, mutta bändin johtaja ei päästänyt häntä. Isäni on Johnnyn kummisetä. Hän tarjosi bändin johtajalle 10 000 dollaria, jotta Johnny pääsisi irti. Tämä kieltäytyi. Seuraavana päivänä isäni meni uudestaan tapaamaan häntä yhdessä Luca Brasin kanssa. Tunnin kuluessa hän allekirjoitti sopimuksen, jolla Johnny vapautui tuhannella dollarilla.

Kay: Miten hän sen teki?

Michael: Isäni teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Kay: Mikä se oli?

Michael: Luca Brasi piti asetta hänen ohimollaan ja isäni vakuutti, että sopimuspaperille tulee joko hänen allekirjoituksensa tai aivonsa.

Kay: ???

Michael: Tarina on tosi. Puhun perheestäni, en itsestäni.

Mainittakoon, että laulajatähti Frank Sinatra pyrki vuonna 1943 irti sopimuksestaan Tommy Dorseyn orkesterissa. Sinatra olisi maksanut 60 000 dollaria, mutta Dorsey ei halunnut luopua tähdestään. Sen jälkeen kolme herrasmiestä kävi puhumassa orkesterinjohtajalle järkeä ja Sinatra vapautui yhdellä dollarilla.

Täydellinen hakulaite (Hetket jotka jäivät 26)

2009-03-26T18:39:00.004+02:00

Daniel Craigin tähdittämät uudet James Bond -elokuvat ovat kovin toisenlaisia kuin kymmeniä vuosia käytössä ollut Bond-kaava edellyttäisi. Uutta Bondia ei kiinnosta, ovatko hänen martininsa sekoitettuja vai ravisteltuja eikä hän ole smokissa viihtyvä keikari, vaan kylmäverinen tappaja.

Vanha Bond-kaava muokkautui pettämättömään kuosiinsa kolmen ensimmäisen elokuvan aikana. Tohtori No:ssa 007 esitteli itsensä ensimmäisen kerran Bond, James Bond. 007 Istanbulissa -elokuvassa tavattiin ensimmäisen kerran Desmond Llewelyn Q:na ja nähtiin ensimmäinen Q-osaston vekotin, salkku, johon kätkeytyi enemmän kuin päältä näytti.

Kultasormi (Goldfinger, 1964) oli se elokuva, jossa kaikki oli ensimmäisen kerran kohdallaan; Bond-teema, lyhyt toimintajakso, alkutekstit ja vasta sitten varsinaiseen juoneen.

Kultasormi on täydellinen viihde-elokuva, jossa nimihenkilö (Gert Fröbe) aikoo iskeä Fort Knoxiin, mutta ei varastaakseen kultavarastoa, vaan saattaakseen maailmantalouden vielä viekkaammin sekasortoon. James Bond (Sean Connery) on tulla halkaistuksi lasersäteellä kahtia ennen kuin tästä selvitään.

Mutta ennen kuin 007 syöksyy pelastamaan maailman, on aika Q:n esitellä uusimmat vekottimet:

Q: Tulet käyttämään tätä muunneltua Aston Martin DB5:ttä.

Seuraa nyt tarkasti. Tuulilasi - luodinkestävä kuten myös sivu- ja takaikkunat. Tietenkin kääntyvät rekisterikilvet, lailliset kaikissa maissa.

Tässä on pieni kätevä laite, jota sanotaan hakuriksi. Se viritetään vetämällä tämä taakse näin. Näetkö? Pienempi malli on nyt vakiovaruste kenttätyöhön ja se asetetaan kengänkorkoon. Isoveli on magneettinen. Se kätketään seuraamaasi autoon sinun pysytellessäsi piilossa. Vastaanotin on kojelaudassa. Audiovisuaalinen, kantama 250 kilometriä. Nerokas sekä käytännöllinen.

Bond: Antaa mahdollisuuden pikapanoon matkan varrella.

Q: Sitä ei ole kehitetty täydelliseksi vuosien kärsivällisellä työllä pelkästään sitä tarkoitusta varten, 007.

Mikkosten kieroutunut maailma

2009-03-21T17:47:00.003+02:00

Kansan Uutiset 20.3. 2009

KAI HIRVASNORO

Tämä Mikkosten tv-perhe on kyllä kamalin, mitä on vuosiin nähty. Ainakin Suomesta. Roskakanava Subilla on tietysti sekoilemassa jos jonkinlaista amerikkalaista sekakäyttäjää ja povipommia.

Perusperhe Mikkoset: isä, äiti ja kaksi lasta. Asutaan hyvällä alueella jumalattoman komeassa talossa. On hieno auto, kaksikin, ja varallisuutta jos jonkinlaista.

Ja kaikki pelkkää kulissia. Isä-Mikkonen on tapaus, jota kuvaa parhaiten englanninkielinen sanonta has been. Hän on siis joskus ollut jotain, mutta enää ei oikein mitään. Onneton asiansa sotkenut luuseri.

Talo ei ole oma ja se varallisuus, mikä on, on hankittu umpikieroilla tempuilla. Sitten naama tuli liiankin tutuksi ja nyt pitää nöyryyttää itseään hanttihommissa.

Kotiäiti-Mikkonen on vielä kamalampi. Hän lorvii päivät keinotodellisuudessa ja hakee elämäänsä sisältöä päsmäröimällä siellä täällä. Siis puuttumalla toisten asioihin, kun ei osaa omiaan hoitaa.

Lapsista on vielä paha sanoa, mutta huonolta näyttää. Ei näin kieroutuneessa ja sairaassa perheessä hyviä eväitä elämäänsä tietenkään voi saada. Onni on uusi auto, uudet vaatteet ja näyttävät kulissit. Kasva siinä sitten tasapainoiseksi ja toiset huomioon ottavaksi aikuiseksi.

* * *

Mistä näitä hirveitä, itseään täynnä olevia Mikkosia oikein tulee? Tämäkin porukka olisi voinut elää hyvää tavallista elämää, mutta ahneus vei mukanaan. Kun kaikki muut rikastuivat, niin kai nyt sitten mekin. Otettiin hirveitä riskejä, jotka puhkesivat. Rahaa ei ole ja firma on pelkkää hämäystä keinottelun taustaksi. Herra on toimitusjohtaja ilman yritystoimintaa ja tuloja. Elämä rahoitetaan kepulikonsteilla.

Ollaan persaukisia, mutta halveksitaan silti tavallisia puurtajia, jotka nöyrästi kasvattavat kansantulon kakkua ja huolehtivat siinä sivussa esimerkiksi puutarhastaan. No, rouva ainakin halveksii kaikkia, jotka eivät ajattele niin kuin hän.

* * *
Onneksi nämä Mikkoset ovat kuitenkin ihan fiktiivinen perhe kevään parhaassa tv-sarjassa Helppo elämä. Se huipentuu ensi maanantaina viimeisessä jaksossaan oletettavasti hirmuisiin tapahtumiin. Yksitoista osaa lanka on palanut siihen malliin, että lopussa pamahtaa.

Helppo elämä on ollut yllättävä laatusarja MTV3:lla. Se on tutkinut, kuinka erilaisin moraalikäsityksin varustettuja ihmisiä Suomessa ja samassa naapurustossakin elää, ja haastanut pohtimaan, onko mitään yleistä suomalaista suoraa selkärankaa enää olemassa. Näin sarjan esittelytekstissä sanotaan ja näin se on mennyt.

Timo Varpion ja Mikko Pöllän käsikirjoitus hengittää juuri tätä aikaa. Täydellisestä moraalikadosta käynnistynyt talouskriisi on sen kannalta kuin piste i:n päälle. Vuosi sitten Helppo elämä ei olisi tuntunut niin iskevältä kuin nyt. Elokuvaohjaaja Veikko Aaltosen toteutus on täydentänyt parhaan suomalaisen tv-sarjan sitten Raidin.

* * *
Kun nyt tuli puhe MTV3:n, entisen Mainos-television, ohjelmista, niin on pakko myös vähän urputtaa. 1960- ja 70-luvuilla yhtiö tuotti kasapäin laatuviihdettä ja -draamaa, mutta missä nämä ohjelmat ovat nyt. Miksi niitä ei näytetä missään?

Yle on esittänyt tv-arkistossaan paljon vanhaa ohjelmistoaan, joka kiinnostaa jos ei muuten, niin ainakin ajankuvana. Missä viipyy MTV-arkisto? Vai eikö Maikkari edelleenkään halua katsojikseen yli kolmikymppisiä?

Esimerkiksi sellaista suomalaisen elokuvan merkkiteosta kuin Simpauttaja ei ole nähty tv-ruudussa sitten vuoden 1985. Aitiopaikallaan MTV esitti näitä huippunäytelmiä ja itse tuottamiaan tv-elokuvia vuodesta 1965 aina 1980-luvun alkuun asti. Siellä oli Ralf Långbackan ohjaama Woyzeck, Veikko Kerttulan Veijo Meren romaanista ohjaama Taksikuski ja samoin Kerttulan Hannu Salama -sovitus Se tavallinen tarina.

Yle uusii jatkuvasti ja perustellusti Neil Hardwickin komediasarjoja. Hänen MTV:lle vuonna 1984 tekemäänsä Niilin lähteillä -sarjaansa ei ole uusittu kertaakaan.

Kaupallinen yhtiö tuli hömpän ohella tuottaneeksi elokuvallisen aarreaitan, mutta nyt se pitää sitä piilossa, vaikka julkaisukanavista ei ole pulaa. Yhtiöllä on kaksi maksutonta tv-kanavaa ja seitsemän maksukanavaa. Sitten ovat vielä DVD ja miksei nykyään jo nettikin.

Että miten olisi pitkästä aikaa Simpauttaja opastamassa Imppaa: ei mikään terve, vaan hojo, hojo.

Alussa on runo

2009-03-19T19:28:00.004+02:00

Tämä on lyhennelmä. Lue koko haastattelu: Kansan Uutiset.

Ensin on runo, ja jos se sytyttää säveltäjä Kaj Chydeniuksen, siitä saattaa syntyä laulu. Toisin päin se ei mene. Chydenius ei ryhdy säveltämään Vanhasen vastaista melodiaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Säveltäjä Kaj Chydenius aloitti Eino Leinolla. Muistelmissaan (Muistin juuri, Otava 2009) hän kertoo lainanneensa Eino S. Revon hyllystä Leinon näytelmän Tuonelan joutsen ja säveltäneensä sen loppulaulun. Laulu julkaistiin vuonna 1966.

Laulusävellys numero kaksi osoitti solidaarisuutta Hiroshiman atomipommin uhreille. Siihen hän kirjoitti tekstinkin itse, mutta silloinen kumppani Kaisa Korhonen kehotti jättämään runojen kirjoittamisen niille, jotka osaavat.

Chydenius totteli. Hän säveltää edelleen noin sadan laulun vuosivauhdilla, mutta ottaa runot hengenheimolaisikseen kokemiltaan ammattilaisilta ja harrastajilta. Heitä ovat vuosien varrella olleet muun muassa Elvi Sinervo, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Pauli Ylitalo ja Ahti Taponen.

Ei Vanhasen

vastaista melodiaa

Chydeniukselta on turha kysyä, mistä aiheista nyt pitäisi tehdä yhteiskunnallisia lauluja. Hän ei pyydä keneltäkään runoja, mutta säveltää mielellään, jos sellaisia tekstejä tarjotaan. Mutta marssijärjestys on tämä: ensin on runo ja siitä saattaa, siis saattaa syntyä laulu.

– Minä en pyydä keneltäkään runoja, en ole siinä asemassa. Runoja ei pitäisi kirjoittaa muista kuin itselle tärkeistä aiheista, Kaj Chydenius torjuu ajatuksen yhteiskunnallisista tilaustöistä.
Sellaisten runojen ja laulujen tarvetta hän ei kiistä.

– Laulajatkin olisivat kiinnostuneita. Ei ole vaikea löytää laulajaa tärkeälle asialle. Mutta ensin on teksti ja sitten on musiikki. Ei niin, että nyt minä teen tässä Vanhasen vastaisen melodian.

Kaunein runo

yhdessä aamussa

Kaj Chydenius itse syttyy runolle monta kautta. Joitain pitää ensin makustella, monet kolahtavat heti. Mutta se, mikä kolahtaa säveltäjään, ei välttämättä innostakaan laulajaa.

– Sitten pitää vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen, koska laulajan ei pitäisi ottaa laulua ohjelmaansa vain siksi, että minä pidän siitä. Hänen pitää itsekin tykätä.

– Jotkut runot kolahtavat ilman muuta. Eräänä päivänä oltiin kaljalla Sikalassa (Sea Horse) ennen KOM-ravintolaa ja Kuhmon kulttuurisihteeri Toivo Mikkola sanoi, että kyllä sinä olet paljon säveltänyt runoja, mutta et Suomen kauneinta runoa. Minä, että mikä se mukamas on. Se on Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satama, vastasi Mikkola.

– Sanoin, että jaa, en ole lukenutkaan. Seuraavana aamuna sävelsin sen ja oli kyllä helvetin kaunis runo. Että kiitos Toivo Mikkola, kun sanoit tuon jutun.

Seuraavana aamuna Suomen kauneimman runon. Aika nopeaa?

– Joo, se on vaan aktiivisuudesta kiinni. Saadessani noin kauniin runon käteeni, halusin kokeilla, mitä piano antaa siitä.

Romaani tehdään,

mutta runo tulee

Isännän tuolista kuuluu syvä huokaus, kun säveltäjä miettii itselleen tärkeitä runoja.

– Hannu Mäkelä sanoo aina, että romaani rakennetaan, mutta runo annetaan. Romaanin kanssa tehdään työtä, mutta runo tulee jos tulee. Jos ei, keksi muuta, mene kävelylle... Sama se on pienen laulun säveltämisessä. Jos ei tule, niin polje vaikka kuntopyörää.

Politiikka –

aikansa kutakin

1970-luvun poliittisen laululiikkeen ykkössäveltäjä Kaj Chydenius tekee toimittajalle selväksi, että hän ei halua nyt puhua politiikasta.

Ja se on kyllä ihan ymmärrettävää. Kenen joukoissa seisot syntyi vuonna 1970. Sen jälkeen on syntynyt satoja muita lauluja, oopperoita, satuoopperoita, kantaatteja, oratorioita, kamarimusiikkia...

Politiikasta Chydenius ei paljoa puhu muistelmissaankaan. Toteaa, ettei ole tuntenut tarvetta aatteelliseen takinkääntöön, vaan on edelleen SKP:n jäsen. ”Hulluuden olen laskenut nuoruuden tiliin ja vanhuudelta odottanut viisautta.”

Sen verran säveltäjä suostuu pohtimaan, ettei minkään uuden poliittisen joukkoliikkeen synnystä näyttäisi olevan merkkejä.

– Onko niitä joukkoja menossa muualle kuin Soinin piireihin? hän esittää vastakysymyksen.

– Jotakin tulee tapahtumaan ja laulamiseen on kyllä syytä. Mutta missä järjestyksessä se jotakin tapahtuu ja missä järjestyksessä siitä tulevat taiteelliset kommentit, sitä en ole hyvä veikkaamaan. Mutta hyvät neuvot ovat kalliit.

Sitten Kaj Chydenius pistää tälle keskustelulle pisteen: hän on julkaissut yli 300-sivuiset muistelmat, joissa puhutaan runoudesta. Se häntä kiinnostaa ja politiikkaa Chydenius ei enää aio tehdä.

– Olen aikani tehnyt ja hyvin meni.

Tunneli vapauteen (Hetket jotka jäivät 25)

2009-03-15T17:10:00.004+02:00

Yhtenä jännityselokuvan kuningaslajeista voi pitää elokuvaa vankilapaosta.

Yleensä pakoelokuvissa suurin osa ajasta näytetään paon valmistelua. Lakanoista punotaan köyttä ja vähistä tarpeista muokataan elokuvasta riippuen koukkuja muurien ylitykseen tai työkaluja muurin alta kaivautumiseen. Ulkonaista toimintaa on vähän ja silti katsojan on pysyttävä pihdeissä.

Jaqcues Beckerin kolmesta jännäristä (Rakastajatar ja Älkää koskeko ovat ne muut) Loukku (Le Trou, 1960) onnistuu tavoitteessa täysin, ja enemmän. Elokuva on säilyttänyt arvoituksellisuutensa näihin päiviin asti.

Pääosanesittäjät ovat kaikki amatöörejä ja yksi heistä kääntyy alkajaisiksi autoremontista kohti kameraa sanoen tarinan oleva tosi, hänen oma tarinansa.

Ehkä näin onkin.

Loukussa neljä vankia jakaa saman sellin. Pakosuunnitelmat ovat jo pitkällä, kun selliin heitetään vielä viideskin mies. Karskin, mutta toisilleen äärimmäisen solidaarisen nelikon vastapainoksi viides on erilainen ja epäilyttävä.

Loukkua katsoessa pitää välillä muistuttaa itseään hengittämään, niin tiukasti elokuva pitää otteessaan, niin paljon katsoja toivoo viisikon onnistuvan ja niin paljon hän pelkää tulokkaan olevan petturi.

Mutta mistä Loukku oikeastaan kertoo? Vankilapaon valmistelusta, vai niin kuin myös on tulkittu, luokkataistelusta.

Sellin alkuperäinen nelikko on käsistään huipputaitava, kekseliäisyydessään nerokas ja ruumiinrakenteeltaan vankka. Työläisiä siis.

Tulokas Gaspard on hintelä ja passiivinen. Hän osallistuu paon valmisteluun, mutta hänen ei näytetä tekevän varsinaista työtä. Tulokas vain nauttii toisten tekemän työn hedelmistä. Ilmiselvä porvari, joka on aina valmis liittoutumaan työväenluokan vihollisten kanssa pelastaakseen oman nahkansa?

Gaspardin vastakohta on Jo, joka ei aio osallistua pakoon, koska tietää, että sen jälkeen poliisit kiusaisivat hänen sairaan äitinsä hengiltä. Silti Jo osallistuu paon valmisteluun yhtä uutterasti kuin muutkin työmiehet.

Rottakokeita kokoomuksen tapaan

2009-03-11T18:23:00.003+02:00

Kansan Uutiset 6.3. 2009

Jos joku vielä luulee, että kokoomusta johtavat kauppakamaripojat, joiden yleinen elämänkokemus rajoittuu eri kabinettien sisustuksen, ruokien ja ruokajuomien tuntemukseen, niin on täsmälleen oikeassa. Kokoomuksen mannekiineiksi kelpaavat kyllä pienipalkkaiset sairaanhoitajat ja muut palkansaajat, varsinkin jos ovat näyttäviä nuoria naisia. Mutta kun on aika vetää linjaa, heidän kokemuksensa ei kiinnosta. Paitsi tietysti imagoa rakentavissa kampanjoissa.

Kokoomuksen politiikka on vähän niin kuin tuo sosialismi. Näyttää hemmetin hyvältä paperille painettuna teoriana, mutta ei toimi käytännössä, vaikka kuinka yrittäisi tarkastella asiaa parhain päin.

* * *

Tämä purkaus johtuu siitä, että työ- ja elinkeinoministeriö todisti viime perjantaina kokoomuksen keskeisen viime laman jälkeisen linjauksen kuplaksi.

Kun kokoomus vuonna 1995 pääsi hallitukseen, sen tärkein linjanveto oli laman syrjäyttämien ihmisten syyllistäminen. Köyhän kyykyttäminen ei ollut tarpeeksi, maassa makaavaa piti varmuuden vuoksi vielä potkiakin.

Jotta ilman omaa syytään työttömiksi jääneet varmasti tuntisivat itsensä todella huonoiksi ja epäonnistuneiksi, kokoomus halusi kurittaa heitä kahdella innovaatiolla.

Toisessa toimeentulotukea kaikkein vähävaraisimmilta leikattiin säätämällä asumiskulujen omavastuu. Tavoite, jonka kaikki asiantuntijat tiesivät jo ennen lain säätämistä jäävän toteutumatta, oli ”kannustaa” köyhät muuttamaan halvempiin asuntoihin. Sitä korskeat poliitikot eivät kertoneet, mistä niitä halvempia vuokra-asuntoja löytyy.

Eikä niitä löytynytkään, mutta silti tätä kokoomuslaista rottakoetta jatkettiin eläinystävällisesti ihmisillä 2000-luvulle asti ennen kuin Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus myönsi, että juuri niin siinä kävi kuin etukäteen oli tiedettykin, ja purki lain.

* * *

Toinen kokoomuksen Epätoivo-kampanja koski työttömyyttä. Kokoomuslaiset vetivät jostain propellihatusta ”tiedon”, että laman takia irtisanotut sadat tuhannet ihmiset ovat vielä vuosi laman jälkeen työttöminä omasta syystään. He eivät kannustu hakemaan töitä, koska ansiosidonnainen työttömyysturva houkuttelee laiskottelemaan. Työmarkkinoilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä työttömyyden jatkumisen kannalta.

Alkoi työttömien kannustaminen keppikurilla. Vuonna 1996 nuorten pääsyä uudelle työmarkkinatuelle rajoitettiin ja kaikkeen kansaan uhkailu ulotettiin eri toimenpiteillä vuosina 1998 ja 2002.

2006 kokoomus oli oppositiossa, mutta SDP:n työministeri Tarja Filatov täydensi kokoomuslaisen teurastuslinjan uusimmalla työmarkkinatukiuudistuksella, jossa 500 päivää työttömänä olleelle tuli uhka peruspäivärahankin menettämisestä.

Viikko sitten työ- ja elinkeinoministeriö julkisti tutkimuksen tämän kokeilun tuloksista: ei toimi. Työttömät ohjautuivat kyllä toimenpiteisiin, mutta eivät päässeet töihin. Avoimilla työmarkkinoilla pitkäaikaistyöttömällä on seinä vastassa, vaikka häntä kuinka uhkailtaisiin ja ”kannustettaisiin” toimeentulon rippeidenkin menettämisellä.

Työministeri Tarja Cronberg totesi tutkimuksen julkistamistilaisuudessa, että pelotteet vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja aiheuttavat vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

Viikkolehti kertoi uudistuksen tuloksista jo viime elokuussa. Vuosina 2006 ja 2007 yhteensä 15500 pitkäaikaistyötöntä menetti sen vuoksi työmarkkinatukensa.

Jos todellisuus ja visiot ovat ristiriidassa kokoomuslaisuuden kanssa, niin sen pahempi todellisuudelle.

Ja olivathan siellä kannustamisen alkupäässä vasuritkin mukana. Valitettavasti.

* * *

Se on muuten kohta kevät. Arvoisat Suomen naiset. Eiköhän sovita yhdestä asiasta. Shortsikaudella minä en käytä niiden alla pitkiä kalsareita ettekä Te puolestanne hameen kanssa nk. leggingsejä.

Arto Salmisen Kalavale sähköistää nyt KOM-teatterin

2009-03-07T17:54:00.004+02:00

(Kansan Uutiset 6.3. 2009)

Kahden euron hintaisella puhelulla saa äänestää viikon putoajaa ja viidellä eurolla vankia vartijaksi Auschwitz -ohjelmassa. Ja sitten vielä väitetään, ettei kansalla muka ole valtaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Me eletään transformaatiossa. Uusi yhteiskunta syntyy. Kaikki arvot käännetään päälaelleen, plus- ja miinusnavat menee sekaisin. Syntyy uutta virtaa...

Lauseet ovat armottoman realistin Arto Salmisen viimeiseksi jääneen romaanin näyttämöversiosta. Kalavale – Kansalliseepos sai ensi-iltansa KOM-teatterissa keskiviikkona.
Romaanin ja näytelmän moottori, nykyaikaa edustava Kasperi (Juho Milonoff) siinä esittää analyysinsä tulevaisuudesta vanhan polven viihdeguru Hanskille (Pekka Valkeejärvi). Ollaan tekemässä uutta tosi-tv -ohjelmaa, Auschwitzia, jossa pitkäaikaistyöttömät elävät vuoroin vankeina, vuoroin vartijoina.

Sun olisi parasta tajuta, että enää ei ole tärkeää, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan mitkä ovat niiden suhteet. Tärkeää ei ole mikä on totta ja valhetta. Tärkeää on se, mitä ihmiset haluaa, Kasperi opettaa 2000-luvun perustotuuksia miehelle, joka nousi menestykseen 1960-luvulla lapsille sopivalla viihteellä.

Yhden palstan

lähiötodellisuus

Kalavale oli Salmisen kuudes romaani. Niihin hän kirjoitti 1 033 sivua raa´an rehellistä tekstiä siitä, miten hyvinvointivaltion jälkeinen uusliberalistinen yhteiskunta kohtelee sitä huono-osaista kansanosaa, jonka eläminen edellyttää vahvaa valtiota. ´

– On helppoa unohtaa köyhät sinne lähiöihin, mutta kyllä ne siellä oikeasti ovat – tyypit jotka sitten pääsevät julkisuuteen yhden palstan uutisissa puukottaessaan naapuriaan, Salminen luonnehti kuvaamaansa maailmaa Viikkolehden haastattelussa syyskuussa 2005 heti Kalavaleen ilmestymisen jälkeen.

Kirjailijan yllättävän kuoleman marraskuussa 2005 jälkeen hänen kustannustoimittajanaan WSOY:ssä toiminut Harri Haanpää kirjoitti muistosanoissaan Salmisen sanoneen, ettei mikään ole niin teennäistä kuin taide. ”Taide esiintyy pyhämekko päällä, vaikka maailma paskantaa tuulipukuunsa.”

Kansallisteatteri

ehti ensin

Kalavaleen ilmestymisen aikaan pienten piirien kirjailija oli tekemässä läpimurtoa isompaan tietoisuuteen, sillä hänen sovituksensa omasta Varasto-romaanistaan oli tulossa Kansallisteatterin ohjelmistoon. Salminen ei näytelmäänsä ehtinyt nähdä.

KOM-teatterin johtaja Pekka Milonoff oli syksyllä 2005 pikkuisen mustasukkainen Kansallisteatterille, sillä hänkin oli havitellut Varastoa omaan teatteriinsa, mutta myöhästynyt.

Tarkka havainto

yhteiskunnasta

Kalavaleen KOM-teatteriin ohjannut Milonoff oli niitä harvoja, jotka lukivat Salmista jo tämän eläessä. Harri Haanpäälle lähettämissään sähköposteissa Arto Salminen vähätteli itseään ja tekemisiään. Kerran hän kirjoitti, että kun kirjastojen ostot sekä sukulaisten ja tuttavien hankinnat vähennetään, niin tulokseksi jää parikymmentä myytyä kirjaa.

Pekka Milonoff uskoo tietävänsä, miksi ”poikkeuksellisen tarkkanäköinen, aikaansa edellä ollut” kirjailija ei ollut mikään myyntitykki:

– Hän näki ilmiöitä, jotka olivat vasta tulossa. Muun muassa tämä tosi-tv oli tähän päivään verrattuna aika kesyä vielä vuonna 2005. Hän osasi ennakoida, että tämä muuttuu rajummaksi.

– Ja muidenkin romaanien kohdalla hänellä oli tarkka havainto yhteiskunnasta. Parhaassa tapauksessa aikaansa edellä olevat taiteilijat aiheuttavat sellaisia reaktioita, ettei sitä todellisuutta haluta ottaa vastaan. Luulen tämän olleen yksi ongelma nimenomaan hänen kirjojensa vastaanoton suhteen. Kuva on liian ruma. Sen tunnistaa, mutta sitä ei halua käsitellä.

Kaupallistuminen

läpäisee kaiken

Tällaista on uusi demokratia. Kuluttaja äänestää lompakollaan. Ennen oli mies ja ääni, nyt on kaksi euroa ja ääni, meuhkaa Kasperi Salmisen romaanissa Auschwitz-ohjelman suuresta menestyksestä juopuneena.

Kalavale keksittiin KOM-teatterin näytelmäksi viime syksynä. Pekka Milonoffin mielestä nyt tuntui tärkeältä käyttää puheenvuoro läpikaupallistumisen ulottumisesta kaikille tasoille, ja Salmisen teksti tosi-tv:stä antaa siihen hyvän mahdollisuuden.

Kaiken kaupallistumisesta kertoo hänen mielestään se, mitä kaikkia keinoja ihmiset ovat valmiita käyttämään päästäkseen julkisuuteen.

Ajan henki on, että olet olemassa vain, jos olet julkisuudessa.

Kai sä tajuut, että mulla ei paljon muita tsargoja oo. Mulla ei oo mitään duunii eikä mitään koulutusta. Mä en oo käyny ku uimakoulun ja valuuttakurssit, perustelee osallistumistaan Auschwitzin tähtikiduttajaksi nouseva Herlevi (Niko Saarela).

Big Brotherista

myötähäpeää

Pekka Milonoff otti tuntumaa oikeaan tositelevisioon seuraamalla syksyllä suosittua Big Brother -ohjelmaa. Aivan kuten Auschwitzissa, BB:ssä 12 kilpailijaa asuu muulta maailmalta eristetyssä talossa viikkokaupalla. Big Brotherissa ketään ei sentään kiduteta eikä kilpailijoita istuteta oikeaan sähkötuoliin, kuten Arto Salmisen kuvittelemassa ohjelmassa.

Mitä näit, kun katsoit Big Brotheria?

– Sitä oli välillä vähän vaikeakin katsoa, koska ihmiset olivat valmiita panemaan itsensä täysin peliin tietäen, että kamerat ovat päällä. Sellainen myötähäpeän tunne siinä tietenkin nousee ja hämmennys, kun ei ihan pysty tavoittamaan sitä, miksi ihmiset ovat kaiken kansan nähden valmiita tekemään mitä vaan. Sitä tässä lähdettiin tutkimaan ja yritettiin samaistua siihen, että miksi.

Löytyikö vastausta?

– Ihmisillä on unelmia paremmasta elämästä ja tosi-tv:ssä on lupaus siitä. Jos luvataan pääpalkinnoksi 200 000 euroa, niin siinä on lupaus paljon paremmasta, turvatusta elämästä.

– Sen pystyy myös tunnistamaan. Yleinen epävarmuus, talouden tiukentuminen ja työttömyys ovat sellaisia asioita, jotka panevat ihmiset etsimään jotain, joka tuntuisi tukevammalta pohjalta.

Auschwitz

kuvaa arvoja

Arto Salmisen fiktiivinen Auschwitz sähkötuoleineen ei Pekka Milonoffin mielestä olekaan niin yliampuva kuin ensiajattelemalla voisi kuvitella.

– Ei se pohjimmiltaan ole sitä. Samanlaista julmuutta näkee nyt jo tosi-tv -ohjelmissa. Se, että Salminen vie sen Auschwitziin asti, on paljastava kärjistys. Niin pitkälle se voi mennä. Tarvitaan koko ajan kovempaa. Edeltävät ohjelmat pitää ylittää rajuudella tai jollain muulla tavalla.

– Kyllähän se kertoo koko yhteiskunnan arvoista. Kansa odottaa, joten vastataan kansan odotuksiin. Kohta eletään lama-aikaa. En usko, että tosi-tv lakkaa kiinnostamasta.

Näin puhui

Sarasvuo

Romaaninsa Kasperin puheen Arto Salminen löysi bisnesoppaista.

Me sublimoidaan syrjäytyminen, puristetaan työttömyyden henki aineeksi ja työnnetään se ruudun läpi koko valtakuntaan...

Taustalla on ainakin juuri miinaan ajanut bisnesguru Jari Sarasvuo.

– Kasperi käyttää sellaista bisnesjargonia, että pitää oikein tutkia, mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan, Milonoff pohtii.

Yhtäältä sitä hänen mielestään käytetään hämäykseen: ei edes tarvitse ymmärtää, mitä lauseet tarkoittavat. Toisaalta lauseet ovat saaneet uuden sisällön ja merkityksen. Ja Kasperi on tästä aivan tietoinen.

– Kun hän sanoo, että uusi yhteiskunta on tulossa, niin hän puhuu kyllä aika kovasta yhteiskunnasta, Milonoff sanoo.

”On täällä

aika kylmää”

Ja pitää Arto Salmisen näkemystä syvälle menevänä realismina:

– Hän näyttää kuvan, tarkan havainnon yhteiskunnasta. Se ei ole kaunis, mutta se on tosi. Kuvan terävyydessä Salmisen tekstit menevät minun mielestäni syvälle alitajuntaan, ne eivät ole hutaisuja.

Neljä vuotta romaanin kirjoittamisen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Kasperin puheet ovat täyttä totta. Ei kovin kauaa ole kehdattu sanoa sanoa ääneen, että hyvinvointi voidaan säilyttää vain, jos toiset ovat entistä köyhempiä ja toiset entistä rikkaampia.

– Se kertoo tästä ilmapiiristä, että oikeastaan mitään vastavoimaa ei ole, joka kyseenalaistaisi tällaiset mielipiteet ja alkaisi miettiä, millä muulla tavalla asioita voitaisiin hoitaa ja varallisuutta ja hyvinvointia jakaa.

– Kyllä arvot nyt ovat kovemmat kuin koskaan aikaisemmin minun elämäni aikana. On täällä aika kylmä elää, Pekka Milonoff toteaa.

Kylläpä minut taas liemeen järjestit (Hetket jotka jäivät 24)

2009-03-05T18:21:00.004+02:00

- Well, here´s another fine mess you got me into.

Eli kylläpä on taas siisti sotku, johon minut järjestit.

Tämä lause kuullaan lähes jokaisessa Oliver Hardyn ja Stan Laurelin pitkässä komediassa. Siis niissä, jotka tehtiin kaksikon siirryttyä äänielokuvan pariin vuonna 1929.

Stan ja Ollie jättivät jälkeensä enemmän unohtumattomia hetkiä kuin kukaan muu. Yhdessä he tekivät yli sata edelleen täyttä tavaraa olevaa komediaa vuosina 1927-1940.

Laurel & Hardy -komedioiden yksi viehätys perustuu toistoon. Suunnilleen samoista aineksista syntyi aina yhtä riemukasta jälkeä. Katsoja oikein odottaa Stanin saattavan Ollien pulaan, jotta Ollie pääsee sanomaan otsikossa olevan lauseen.

Komedioiden aiheitakaan ei ole monta. Yksi on se, jossa kaverukset yrittävät olla vaimojaan ovelampia ja joutuvat pulaan. Tai ainakin Ollie joutuu, kuten tämän juonikuvion huipentaneessa Sons of the Desert -elokuvassa, jossa pojat lähtevät ilman vaimojen lupaa veljeskuntansa konventtiin.

Mutta täyttä rautaa ovat nekin elokuvat, joissa harmittomalta näyttävä kiista eskaloituu täydeksi tuhoksi ja katusodaksi. Big Business -elokuvassa joulukuusikauppiaamme hajottavat asiakkaan talon. Ja vain siksi, että Stanin takin lieve oli jäänyt James Finlaysonin oven väliin.

You´re Darn Tootin´ taas on se, jossa kahden katumuusikon riita paisuu housujen repimiseksi kaikilta vastaantulijoilta.

Onnellinen se, joka omistaa kaikki Stanin ja Ollien elokuvat ja voi katsoa niitä aina kun haluaa.

Olisiko jalkapuu tarpeeksi?

2009-03-01T15:41:00.003+02:00

Kansan Uutiset 27.2. 2009

KAI HIRVASNORO

Tämän viikon pääuutisia olivat työttömyyden nousu, kansalaisoikeuksia halveksivan Lex Nokian hyväksyminen eduskunnassa ja hallituksen päätös nostaa eläkeikää.

Nämä jäävät kuitenkin sivuseikoiksi, koska on tärkeämpääkin puhumista. Jos saa ennustaa, niin viikonloppuna tiedotusvälineet täyttyvät aina yhtä kuumasta aiheesta – hirveästä 1970-luvusta ja siitä, eivätkö Neuvostoliiton edessä rähmällään olleet vasemmistolaiset vieläkään pyydä anteeksi.

Ylen Pressiklubi aloittaa jo tänään. Siellä altavastaajana on 1970-luvun ”Yle-ikoni”, sittemmin poliitikoksi päätynyt toimittaja Antero Kekkonen. Lehdet seurannevat perässä viimeistään sunnuntaisivuillaan.

1970-luvusta puhutaan, koska viikon teema on Alma Median Helsingin toimituksen esimiehen Taneli Heikan ja Kauppalehden toimittajan Katja Boxbergin Barrikadi-pamfletti Lumedemokratia. Siinä pöyhitään – taas kerran – suomettumisen kaikki synnit, nuo DDR:n tunnustamiskomiteat, Suomi-Neuvostoliitto -seurat ja EEC:n vastustajat. Ja kuten kaikilla aiemmillakin kierroksilla, tikun nenässä ovat ne samat vasemmistolaiset Tarja Halosesta Erkki Tuomiojan kautta Kalevi Kivistöön. Heiltä Heikka ja Boxberg vaativat julkista tilintekoa, katumista ja anteeksipyyntöä.

Miksi tyytyä niin vähään. Selvintä olisi, että kaikki 1970-luvun vasemmistolaiset sekä Ilkka Kanerva istutettaisiin vuorokaudeksi jalkapuuhun esimerkiksi eduskunnan portaille tämän päivän älymystön pilkattavaksi. Olisiko siinä riittävästi tilintekoa edes muutamaksi vuodeksi.

* * *

Sillä mitään uutta tässä keskustelussa ei ole. Samat asiat ja komiteat on käyty läpi monta kertaa ennenkin ja samat nimet on nostettu joka kerta esiin. Tuntuu, että kokeneet toimittajat luulevat nyt keksineensä pyörän ihan itse ja ovat vilpittömän ylpeitä löydöstään.

Neuvostoliiton kanssa liian pitkälle menneiden toimittajien suomettumisesta kattava raportti ja nimilista on nähty esimerkiksi Ylen MOT-ohjelmassa helmikuussa 2000 ja emeritusprofessori Esko Salminen kirjoitti aiheesta kokonaisen kirjan.

Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään antoi aiheesta kokonaiskuvan jo vuonna 1991.
Ilkka Kylävaara julkaisi samoja nimilistoja samoista asioista Taistolaisuuden mustassa kirjassa vuonna 2004.

Suomettumisesta yritetään saada aikaan kansallista itseruoskintaa ja kohua noin viiden vuoden välein.

* * *

Aivan varmasti 1970-luvun politikoinnissa oli paljon iljettävää, siitä ei ole kysymys. Iljettävintä oli suomalaisten porvarien hännystely Neuvostoliiton, ideologisen vastapuolen kanssa. Omia ja puolueen etuja varsinkin Keskustapuolueessa ajettiin härskillä tavalla, kuten monissa tutkimuksissa on osoitettu. Kokoomuskin ehti uppoutua korviaan myöten nuoleskelukilpailuun.

Heikka ja Boxberg eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita porvarien teoista. Heidän ”hämähäkkejään” ovat vasemmistopoliitikot.

Erityisen kohtuuttomalta tämä tuntuu SKDL:n entisen puheenjohtajan Kalevi Kivistön kohdalla. Hän lienee ollut 1970-luvulla edeltäjänsä Ele Aleniuksen jälkeen Neuvostoliiton eniten vihaama mies. Ainakin suomalaisista.

Edellisen kerran kuraa Kivistön niskaan heitti Ylen A-Studio syyskuussa 2007. Olemattomalla lähdekritiikillä hänet leimattiin DDR:n kanssa vehkeilleeksi luikuriksi.

Niin kummalliselta kuin se nyt tuntuukin, niin merkittävistä suomalaisista puolueista SKDL:llä oli huonoimmat suhteet Neuvostoliittoon. Siksikin riekkujaisiin toivoisi jotain suhteellisuutta.

* * *

Mistähän muuten johtuu, että uusoikeistolaisia pamfletteja julkaistaan aina juuri silloin, kun kapitalistit ovat munanneet omat ja varsinkin muiden asiat oikein kunnolla.

Lyhytikäisen nuorsuomalaisen puolueen syntyyn johtanut Ultimatum isänmaalle ilmestyi edellisen laman aikana 1994 kun kotikapitalistit olivat sotkeneet Suomen suohon ja Lumedemokratia nyt, kun saman ovat globaalissa mittakaavassa saaneet aikaan kaiken maailman kapitalistit. Mikä tarve on juuri nyt kääntää katse yli 30 vuotta ajassa taaksepäin?

* * *

Hyvä lukija.

Tämä Kansan Uutisten Viikkolehti ilmestyy työväenlehtipäivänä. Emme silti ole halunneet tehdä numeroa itsestämme, vaan työstä, sen eri puolista ja työn puutteesta sekä vähän myös vastarinnan mahdollisuudesta nyt, kun 1970-luvun rasitteista vapaat pörssikeisarit ovat saaneet näyttää kyntensä.

Kirjoittaja on osallistunut 1970-luvulla poliittiseen toimintaan Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton jäsenenä, mutta ei pyydä sitä anteeksi.

Valtio ja terrorismi

2009-02-25T19:07:00.004+02:00

Kansan Uutiset 20.2. 2009

Jan Guillou: Uinuva uhka. Suomentanut Salla Simukka. Like 2008. 382 sivua.

Kirjan takakansi ei voisi johtaa pahemmin harhaan. Sen mukaan Jan Guilloun

uusin romaani Uinuva uhka on ”nopeatempoinen trilleri terrorismin uhkaamasta Tukholmasta.”
Uinuva uhka on kaikkea muuta kuin nopeatempoinen ja trilleri se ei ole ollenkaan. Ei oikeastaan jännityskirja missään mielessä, vaan pikemminkin romaanimuotoon kirjoitettu vihainen pamfletti ns. terrorismin vastaisen sodan ulottuvuuksista kansalaisoikeuksiin pohjoismaisessa demokratiassa.

Kirjan alussa turvallisuuspoliisi tekee nopean ja tehokkaan iskun ”Ruotsin al-Qaidaan” ja estää oman kertomansa mukaan viime hetkellä terrori-iskujen sarjan, jonka kohteena ovat niin kuningatar Silvia kuin Globenissa esiintyvä Livets Ord -uskonlahkon tähtilaulaja Carola.

Millainen oli tämä Ruotsin al-Qaida, sitä ryhtyvät tahoillaan selvittämään turvallisuuspoliisiin siirtyvä ”Ruotsin paras kuulustelija” Ewa Tanguy sekä Jan Guilloun omakuva, radion ajankohtaisohjelman sankaritoimittaja Erik Ponti.

Ilmenee, että terrorihankkeesta todistavat lähinnä pidätettyjen hankkimat lannoitteet ja kotitalouskemikaalit. Kuukausia pidätyssellissä istunut islamistitaistelija osoittautuu kristityksi ja todisteet väärennetyiksi.

Jan Guillou joutui 1970-luvulla vankilaan paljastettuaan turvallisuuspoliisin vakoilevan vasemmistolaisia ruotsalaisia. Uinuvassa uhkassa hän tuntuu välillä vapisevan raivosta turvallisuuspoliisi Säpon ja sen uusien terrorismivaltuuksien kanssa, mutta onnistuu kuitenkin pitämään itsensä kurissa.

Hän ei ryhdy saarnaamaan eikä luennoimaan, vaan vie romaaniaan kylmän viileästi kohti sen kamalaa loppunäytöstä. Taistelu terrorismia vastaan riistämällä tummilta ihmisiltä kansalaisoikeudet ei ehkäise, vaan tuottaa terrorismia.

Enimmäkseen vakoilu- ja historiallisia romaaneja kirjoittanut Jan Guillou on Uinuvassa uhkassa parhaimmillaan. Teos on hyytävä kuva ajastamme ja Guillou saa kerrankin pidettyä hieman omahyväisen jaarittelun kurissa.

Suosittelen Uinuvaa uhkaa oheislukemiseksi Hannu Yli-Karjanmaan kirjalle Valtiot ja terrorismi tai toisinpäin.

En ole rasisti, mutta...

2009-02-22T16:59:00.002+02:00

Lue myös: Kansan Uutiset verkossa

KAI HIRVASNORO

”Poliittinen julkisuus on mennyt sellaiseksi, että tällä menolla politiikkaan eivät hakeudu kuin psykopaatit, jotka eivät välitä mitään, tai tomppelit, jotka eivät ymmärrä mitään.”

Ajatelman kirjoitti Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ”plokiinsa” keskiviikkona. Sitä hän ei kertonut, kumpaan joukkoon itse kuuluu.

Taloustutkimus selvitti Ylen toimeksiannosta Perussuomalaisten mahtavan nousun taustaa. Tulos oli, että puolue on keskustalaisempi kuin Suomen Keskusta ja kannattajakunnaltaan enemmän työväenpuolue kuin SDP tai Vasemmistoliitto. Perussuomalaisia kannatetaan, koska se edustaa konservatiivisia arvoja ja tavallisuutta sekä protestihenkeä.

Näillä eväillä Perussuomalaiset ovat nousseet aivan Vasemmistoliiton kantaan ja sen oppositiopolitiikkaa kansalaiset pitävät parempana kuin SDP:n tai Vasemmistoliiton.

Harva hyvän arvosanan antaneista tosin tiesi, miten tätä Suomen parasta oppositiopolitiikkaa on käytännössä harjoitettu. Useimmille riittää se, että puolueen puheenjohtaja ja eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja (ainutlaatuinen yhdistelmä muuten) Timo Soini puhuu rehevästi ja kiteyttää monimutkaiset asiat nokkeliksi iskulauseiksi.

Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että vasemmistojohtajilla sana ei ole kansaan menevästi hallussa.

Sitä, mitä asioita Perussuomalaiset varsinaisesti ajavat, onkin vaikeampi selvittää. Puolueessa puhutaan kyllä tavallisten suomalaisten puolesta, mutta asiassa kuin asiassa päädytään lopulta siihen yhteen ydinsanomaan:

”Mikäli maahanmuuttopolitiikkaan ei saada pikaista muutosta, räjähtää se pian käsiin”, sanoi ryhmäpuhuja Raimo Vistbacka, kun eduskunta ensimmäisen kerran tänä vuonna pääsi ottamaan kantaa talouskriisiin.

Viime tiistaina ulkomaalaislain käsittelyssä Pentti Oinonen jatkoi:

”Suomeen halutaan lisää elintasopakolaisia... Pahimmassa tapauksessa lakiesitys tarkoittaa sitä, että pieni Suomi alkaa ratkaista kehitysmaiden ongelmia siirtämällä väestöä sieltä meille tänne Suomeen.”

Tämä tapahtui noin kaksi minuuttia sen jälkeen, kun Timo Soini oli ensimmäisen kerran sanonut eduskunnan edessä selvästi, ettei hänen puolueensa suvaitse rasismia.

Tässä ei nyt kutsuta Pentti Oinosta rasistiksi. Ei hän voi mitään sille, että ei-rasististen ”maahanmuuttokriitikoiden” lisäksi myös ilmiselvät rasistit puhuvat aina elintasopakolaisista ja turvapaikanhakijoista sosiaalitoimen elätteinä.

Viimeksi eilen Timo Soini valitti Helsingin Sanomissa kovaa kohtaloaan. Miksi häneltä aina tivataan kantaa rasismiin ja vaaditaan tilille kaikkien tekemisistä.

Niin, miksi?

Voisiko syynä olla se, että kaikki tunnetut politiikkaa maahanmuuttokortilla tekevät henkilöt ovat juuri perussuomalaisia?

Sitä on kansanedustaja Pentti Oinonen, joka sanoo vähän sivistyneemmin saman asian kuin joensuulainen skini 1990-luvulla Vesa Puurosen toimittamassa kirjassa Valkoisen vallan lähettiläät:

No eihä se ku vittu ku saatana soskusta ku ne tullee tänne ni sossu maksaa niille kaikki kämpät ja ruuat.

Perussuomalaisia edustaa ”maahanmuuttokriitikoista” tunnetuin, kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho, jonka kirjoituksia poliisi parhaillaan tutkii.

Ja samasta puolueesta on myös tämän hetken puhutuimman internet-yhteisön perustaja, varavaltuutettu Rami Sipilä.

On ollut huimaavaa seurata pitkin viikkoa, millä vauhdilla hänen perustamansa yhteisö kasvaa. Eilen puolilta päivin 20 221 ihmistä oli ”auttamassa” somali-ystäviämme kotiin. Melkein kaikki omalla nimellään ja kuvallaan.

Eivät kaikki, mutta monet tekevät sen tähän tyyliin:

Helppohan se on täällä olla ku saa asunnon, ilmaisen HYVÄN terveydenhuollon, ja kaiken maailman sosiaalitanttojen hyysäystä minkä sielu sietää. Oisko mitään järkee että jokaisella suomalaisella ois katto pään päällä ennenku näille kasipalloille ees harkitaan semmosta.

Kuvista päätellen tällaisia mielipiteitä esittävät ovat aivan tavallisia nuoria miehiä ja naisia. Maailman parhaaksi mitatusta peruskoulusta on päästy tällä vuosituhannella, mutta asenteet ovat 1930-luvulta.

Tämän takia sinua, Timo Soini, vaaditaan tilille kaikkien tekemisistä. Olet Tony Halmeen tapauksesta lähtien kerännyt puolueellesi kannatusta juuri tällaisilla ennakkoluuloilla, mutta ollut huono kantamaan puoluejohtajalle kuuluvaa vastuuta, kun soppa kiehuu yli.

Tulin tapaamaan sukulaisiani (Hetket jotka jäivät 23)

2009-02-19T18:41:00.003+02:00

Keväällä ja kesällä televisiossa esitetty hieno brittisarja Life on Mars muistutti mieleen, että Englannissa tehtiin 1970-luvulla rankkoja ja tylyjä rikoselokuvia, jotka rosoisuudessaan pesivät mennen tullen ajan kovimmatkin amerikkalaisteokset, jopa Likaisen Harryn.

Life on Marsin tunnusmelodiakin tuntui kumman tutulta.

Ja eikö vain siihen ollutkin ujutettu mukaelma Mike Hodgesin rajun gangsterielokuvan Tappakaa Carter (Get Carter, 1971) ultratyylikästä tunnusmelodiaa, jonka aikoinaan sävelsi jazzmuusikko Roy Budd.

Elokuvassa ammattitappaja Jack Carterin (Michael Caine) veli kuolee muka juopon yliajamana veljesten kotikaupungissa Newcastlessa, mutta Jack Carter ei usko tällaisiin sattumiin. Lontoossa isolle mafiapomolle työskentelevä kivikasvoinen Jack huomaakin pian, että hänen kotiinpaluunsa hermostuttaa monia paikallisia roistoja.

Kun asioiden todellinen laita selviää, Jackin kosto on kamala. Näin rankkaa väkivaltaa ei nykyään elokuviin edes kuvattaisi. Nykyajan elokuvien verikekkereissä toki ruumiita tulee kymmenittäin ja sadoittain, mutta sarjakuvien tyyliin. Ei tunnu miltään. Tappakaa Carterissa väkivalta ei tosiaankaan ole viihdettä.

Oma lukunsa elokuvassa ovat Pohjois-Englannissa sijaitseva Newcastlen kaupunki ja sen työläiskorttelit. Siis Englanti muistutti 1970-luvun alussa kehitysmaata!

Newcastlessa Jackin vanha tuttu Eric (Ian Hendry) kysyy, miksi tämä tuli takaisin.

Eric: Mitä on menossa? Oletko lomalla?

Jack: En vaan sukulaisia tapaamassa.

Eric: Sehän mukavaa.

Jack: Olisi, jos he olisivat elossa.

Viimeistään elokuvan hirmuinen loppu todistaa, että rikos ei kannata.

Monien jatkuvuuksien Venäjä -- Arto Luukkasen haastattelu

2009-02-16T18:53:00.004+02:00

(Kansan Uutiset 13.2. 2009)

Venäjä on palannut 1 200 vuoden takaiseen hallintajärjestelmään. Tuotantovälineet ovat palaamassa valtion haltuun. Muuttuuko Venäjä vain palaamalla takaisin entiseen, dosentti Arto Luukkanen?

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Pitkälti yli tuhat vuotta Venäjän historiaa puristettuna 500 sivuun. Sellainen on dosentti Arto Luukkasen kirja Muutosten Venäjä – Venäjän historia 862–2009 (Edita 2009).

Luukkanen kirjoitti Venäjän historian vuoteen 1917 asti teoksessaan Hajoaako Venäjä (2001) ja Neuvostoliiton historian teoksessa Neuvostojen maa (2004). Viime vuonna häneltä ilmestyi nyky-Venäjää käsittelevä Projekti Putin. Uutuusteos ulottuu presidentti Dimitri Medvedeviin saakka.

Kirjan nimi on Muutosten Venäjä, mutta yhtä hyvin se voisi korostaa näkökulmaa, ettei mikään lopulta muutu Venäjällä. Tästä yhtenä esimerkkinä Arto Luukkanen katsoo maan päätyneen 2000-luvulla oikeastaan samanlaiseen poliittiseen järjestelmään, jolle Venäjä perustettiin 1 200 vuotta sitten. Valta on taas klaaneilla.

Valta perustui

lojaliteettiin

Luukkanen nojautuu käsitykseen, jonka mukaan Venäjä syntyi 800-luvulla pohjanmiesten, varjagien, ryöstöretkistä. Skandinaaviset kauppiaat lähtivät nykyisen Venäjän alueen vesiteitä hyväksi käyttäen kohti etelää, Konstantinopolia. Siellä Venäjän alueelta otettu ryöstösaalis vaihdettiin hopeaan.

Keskukseksi muodostuneesta Kiovasta tuli ensimmäinen Venäjä, Kiovan Rus. Siellä skandinaavit ja slaavilainen väestö sulautuivat nopeasti toisiinsa ja muodostui valtio.

– Sen aikainen valtio oli vähän niin kuin mafia, Luukkanen kuvailee.

– Se kiristi suojelurahaa ja ryöstöretkille lähdettiin isolla porukalla. Ruhtinaan valta rajoittui omaan aseistettuun seurueeseensa.

– Tärkeää on se, että kun Kiovan Rus organisoitui, niin ruhtinas lähetti omia sukulaisiaan eri kaupunkeihin pitämään valtaa. Valta perustui henkilökohtaiseen lojaliteettiin ja arvovaltaan. Suvussa oli senioriteettijärjestelmä. Suvun vanhin oli suuriruhtinas, Luukkanen kertoo.

Uusi eliitti

silovikkeja

Kun katsotaan nykyistä Venäjää, niin tutulta tuntuu.

– Uuden Venäjän eliitti muodostui 1990-luvulla turvallisuuspalvelun ja armeijan miehistä, näistä silovikeista. Hallintajärjestelmä perustuu vähän samalla tavalla keskiaikaiseen lojaliteettiin. Paras esimerkki tästä on Vladimir Putinin ja Dimitri Medvedevin välinen suhde. Medvedev on presidentti, mutta siitä huolimatta hän on alisteinen Putinille. Kaikki perustuu sille, että kunnian miehet kokevat lojaalisuutta toisiaan kohtaan niin kuin Kiovan Rus -järjestelmässä, Luukkanen vertaa.

Yhtäläisyyksiä löytyy lisääkin. Nykyinen ruhtinas on kotoisin Pietarista ja lähettänyt pietarilaiset luotettunsa valtion eri hallintoelimiin.

Lisää pysyvyyttä Venäjällä:

Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 ei ollut ensimmäinen kerta, kun valtiorakennelma murenee. 1200-luvulla neljäs ristiretki katkaisi Kiovan Rusin yhteyden kauppakumppaniinsa Konstantinopoliin. Taloudellinen taantuma teki siitä helpon uhrin mongoleille, jotka ottivat vallan.

Venäjä syntyi rahasta ja ensimmäinen Venäjä kaatui rahojen loppumiseen, Luukkanen kiteyttää.
”Eniten pelkään

kansallissosialismia”

Sanot, että ympyrä on sulkeutunut, kun keskiaikainen hallintajärjestelmä on taas voimissaan Venäjällä. Voiko toinenkin ympyrä sulkeutua ja eräänlainen Neuvostoliitto tehdä paluun, kun talouskriisin takia yritykset palautuvat valtion omistukseen? Sosialistinen ideologia vain korvautuu nationalismilla? Yksipuoluejärjestelmä siellä jo on.

– Eniten pelkään kansallissosialismia, Luukkanen yllättää.

Häntä hirvittää Eduard Limonovin kielletyn kansallisbolshevistisen puolueen ja muiden äärikansallismielisten ihannoima valta väkivallan kautta.

– Jos katsot mielenosoituksia, niin ei niissä ole sosiaalidemokraattien eikä liberaalien lippuja, vaan kansallisbolshevikkien, anarkistien ja muiden hörhöjen. Entä jos keskiluokka, joka haluaa tuontiautonsa ilman veroja, lähtee niiden kelkkaan? hän pohtii.

Arto Luukkanen viittaa venäläisen sosiologin Jevgeni Gontmaherin analyysiin tilanteesta, jossa ihmiset lähtisivät joukoittain kadulle. Vedomosti-lehdessä hän hahmotteli, että tehtaan kaatuminen syrjäisessä kaupungissa voisi johtaa levottomuuksiin. Työläiset vaatisivat työtään takaisin, mutta aluehallinto on voimaton. Oman alueen miliisejä ei usutettaisi väkijoukkojen, omien tuttavien, kimppuun. Kansan vaatimukset leviäisivät ja niitä taltuttamaan lähetettäisiin muualta turvallisuusjoukkoja. Pääministeri huomaisi, ettei maan perustuslaki sovi nykyhallinnon ohjenuoraksi, kun levottomuudet leviävät Moskovaan saakka.

Gontmaherin skenaarion jälkeen tunteet kuohahtivat jo Vladivostokissa, kun autokauppiaat vaativat jatkoa oikeudelleen myydä käytettyjä japanilaisia autoja.

Jevgeni Gontmaher toimii lähellä Medvedevin hallintoa. Hän ei ole mikään dissidentti, Luukkanen korostaa.

Omistus tekee

paluuta valtiolle

Mutta ei Arto Luukkanen pidä neuvostomallistakaan vaihtoehtoa poissuljettuna. Neuvostoliiton tunnukset ovat edelleen olemassa, samoin käytännössä yksipuoluejärjestelmä. Vuonna 2006 Venäjälle perustettiin lisäksi uudenlainen tuotantovälineiden omistusjärjestelmä, jossa valtio omistaa suosikkiyrityksiään.

– Kyllä se tietyllä tavalla on paluuta Neuvostoliittoon. Ja kun nyt ovat nämä talousongelmat, niin valtio on lunastanut pikkupankkeja ja samalla oligarkkien omistuksia on siirtynyt valtiolle. On tapahtunut rauhallinen siirtyminen valtiokapitalismin kautta neuvostoliittolaisiin periaatteisiin, Luukkanen myötäilee.

Vahva johtaja on

kysymysten kysymys

Kolmas pysyvä piirre Venäjällä on luottamus vahvaan johtajaan. Siinä suhteessa Venäjä on valtion muodostumisen jälkeen ollut tuuliajolla oikeastaan vain 1500- ja 1600-lukujen taitteessa sekä 1990-luvulla Boris Jeltsinin kaudella.

Kirjassaan Arto Luukkanen esittää monen muunkin tekemän kysymyksen, voiko Venäjää ymmärtää järjellä. Voiko tätä yhden suuren johtajan kaipuuta ymmärtää järjellä?

– Se on kysymysten kysymys.

Luukkanen kertoo 1730–1740 hallinneesta keisarinna Annasta. Tullessaan hallitsijaksi hän sai kahdeltakymmeneltä voimakkaimmalta aateliselta ukaasin, jossa vaadittiin maata hallittavan heidän käsitystensä mukaan. Merkittävää tässä oli se, että muu aatelisto ei pitänyt vaatimuksesta. He vastustivat hanketta, koska vain itsevaltias pystyisi suojelemaan heitä.

– Vahva johtaja liittyy historian traditioon ja demokratian ohuuteen, Luukkanen sanoo.

Toisenkinlaisia ituja Venäjän historiassa on ollut. 1400-luvulla pohjoisessa Pihkovan-Novgorodin -alueella lähellä Skandinaviaa ruhtinas jopa erotettiin. Mutta Novgorodin kukistuessa yhteys eurooppalaiseen suuntaukseen katkesi 250 vuodeksi.

– Keskitetyn totalitaristisen valtion malli, jossa kaani on kaiken keskus, on mongoleilta peräisin, Luukkanen väittää.

Mongolivalta Venäjällä kesti vuodesta 1240 aina 1480-luvulle asti. Mutta vapautuessaan mongoleista Moskova Luukkasen mukaan omaksui kuitenkin heidän järjestelmänsä. Oli havaittu hyväksi, että hallitsija on herra, joka voi tehdä valtiolla mitä haluaa.

Jakomielisesti

Eurooppaan

Neuvostoliiton olemusta Luukkanen luonnehti aiemmassa kirjassaan kolmella sanalla – visio, viha ja väkivalta. Entä nyky-Venäjän olemus? Miten sen määrittelisit?

– Uudella Venäjällä on jännittävällä tavalla toinen jalka kiinni Neuvostoliitossa, mutta eliitillä toinen jalka on tukevasti Euroopassa.

– Eliitin lapset koulutetaan lännen hyvissä kouluissa ja ulkomaanmatkoja tehdään Thaimaasta Portugaliin. Länttä vastaan uhoava eliitti haluaa henkisesti olla osa Eurooppaa. Suhde Eurooppaan on jakomielitautinen.

– Toinen jalka on kiinni nimenomaan Neuvostoliiton ideassa. Suurvaltamenneisyys ja Neuvostoliiton aikainen vakaus on vähän vanhemman eliitin lähtötilanne.

– Kriisin ja katastrofin pelko hallitsevat myös tämän uuden Venäjän eliittiä. Venäjän hajoaminen on hirmuisin uhkakuva, minkä he voivat kuvitella, Luukkanen kuvailee.

Kestääkö eliitti

talouskriisin?

Viisi vuotta sitten sanoit Viikkolehden haastattelussa Putinin Venäjästä, että Neuvostoliiton rakenteita ei ole purettu ja vallassa on everstijuntta. Miten näet tilanteen nyt?

– Everstijuntta on vahvistunut. Sen ote on tiivistynyt, se on täsmäpommittanut omia miehiään talouselämän johtoon. Eli firmojen johto on jo sosialisoitu.

– Mielenkiintoista on, vaikuttaako tähän eliittiin se, että rahat on loppu. Pystyykö se ottamaan tilanteen vastaan yksimielisenä vai alkaako siinä jonkinlainen nokittelu.

– Talouskriisillä tulee olemaan poliittiset seuraukset, koska raha ja hyvinvointi ovat olleet Putinin hallinnon sekurokratian perustana, Luukkanen muistuttaa.

Esko Seppäsen synkkä yksinpuhelu

2009-02-11T19:06:00.004+02:00

Linkki: Kansan Uutiset

Velkaantumisesta syntynyt talouskriisi on ainutlaatuinen, mutta kapitalismin lopullinen kriisi se ei ole, sanoo europarlamentaarikko Esko Seppänen. Hän on arvionsa mukaan ennustanut seitsemän kertaa kapitalismin tulleen tiensä päähän. Enää Seppänen ei tällaista uskalla ennustaa.Esko Seppänen julkaisi viikko sitten 26:nnen kirjansa Hullun rahan tauti – Kapitalismin musta syksy. Se ilmestyi Tammen Huutomerkki-sarjassa.

KAI HIRVASNORO

Tarkoitukseni oli kirjoittaa europarlamentin lopettajaisiksi kirja sen toiminnasta ja taloudellisista kytköksistä. Mutta Lehman Brothersin konkurssi 15. syyskuuta oli sellainen maanjäristys, joka keskitti huomion tulevaan taloudelliseen kriisiin. Se ei ole loppuakseen.

Kirjassa on otettu huomioon vuodenvaihteen tiedot. 15. tammikuuta oli viimeinen päivä korjauksille. 16. tammikuuta yksi maailman suurimmista pankeista Bank of America joutui vaikeuksiin. Sitä ei ole otettu huomioon tässä kirjassa. Bank of American tapaisia pelastusoperaatioita joudutaan tekemään myös tulevaisuudessa. Tältä osin kriisi ei suinkaan ole päättynyt.

Kriisi syntyi

velasta...

Mistä tämä kriisi on syntynyt? Se on syntynyt velasta.

2000-luvun puolivälissä elettiin maailmantalouden kaikkein voimakkaimman kasvun aikakausi, joka perustui Yhdysvaltain velkaantumiseen. Kriisi aiheutui ennen muuta asuntosektorin veloista.

Olin elokuussa 2007 kesänaapurillani Erkki Liikasella kylässä. Olimme molemmat lomalla. Hän sanoi, että Suomen Pankista soittivat. Nyt on jotain tapahtumassa. Kysymys on subrime-asuntoluotoista.

Subrimet ovat maksukyvyttömille velallisille annettua velkaa ja niiden velkapommi oli ennemmin tai myöhemmin räjähtämässä käsiin asuntojen hintojen nousun pysähtyessä.

...joka monistettiin

muodostamalla ketju

Subrime-velkaa jatkettiin arvopaperistamalla maksukyvyttömien ihmisten velat ja tekemällä niille arvopapereille vielä johdannaisia. Muodostettiin ketju, jossa alkuperäinen maksukyvyttömyys siirtyi moninkertaiseksi. Ja tässä nyt ollaan.

Yksi tämän kriisin perussyitä on pääomamarkkinoiden inflatoiminen. Pääomamarkkinoiden kysyntää varten luotiin löysää rahaa, velkaa, joka sijoitettiin kohteisiin, joiden arvo nousi riippumatta siitä, oliko sillä vastaavuutta reaalitaloudessa. Kutsun tätä hötörahasfääriksi.

Julkinen valta ei

luo uutta rahaa

Kuka luo uutta rahaa?

Eivät sitä luo keskuspankit eikä julkinen valta, vaan yksityinen pankkijärjestelmä. Se, että pankit luovat liikkeellä olevan rahan pitää ymmärtää nyt, kun pankit eivät toimi.

Luin jostain, että 3 prosenttia Englannissa liikkeellä olevasta rahasta on julkisen vallan liikkeelle laskemaa ja 97 prosenttia pankkien liikkeelle laskemaa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä reaalitaloudellinen vaikutus silloin, kun pankki ei anna uutta velkaa. Velka on uuden kasvun edellytys. Ilman velkarahoitusta ei voi olla kasvua ja tässä mielessä pankkijärjestelmän jäätyminen on tuhoisa asia, koska se tuhoaa kasvun edellytykset.

Mitä tulee tämän tilanteen ratkaisuun, niin en minä tiedä, mitä pitäisi tehdä tai mitä tapahtuu seuraavaksi. Näin kansainvälistä ja monimutkaista kriisiä ei ole aikaisemmin ollut. Kutsun tätä laman globalisaatioksi. Ensin globalisoitiin pääomamarkkinat ja se toi mukanaan globaalin laman.
Inflaatio on

pakko tehdä

Poliittisella järjestelmällä ei tänä päivänä ole sellaista vaihtoehtoa, jolla tämä kriisi voitaisiin torjua yhdellä tai kahdella toimenpiteellä.

Rahapolitiikan mahdollisuudet on käytetty loppuun, kun Yhdysvalloissa korot ovat nollilla ja velat sosialisoidaan. Sitä paitsi jos rahapolitiikalla lasketaan liikkeelle lisää rahaa ja velkaannutetaan Yhdysvaltain valtiota, ei se auta velkojen maksuun mitään. Velka vaan lisääntyy, jos otetaan lisää velkaa.

Mitä tulee finanssipoliittiseen elvytykseen, senkin mahdollisuudet ovat rajalliset. Sitä tarvitaan niin paljon, että raha loppuu maailmasta.

Minun näkemykseni mukaan perusongelma on velka ja siihen on kolme lääkettä:

Tulee joko deflaatio, joka on työttömyyttä, lamaa ja pysähtyneisyyttä. Se nostaa velan hintaa.

Tai inflaatio, joka on mukavampaa aikaa kuin lamapysähtyneisyys, työttömyys ja kurjistuminen. Sekin on köyhien kyykyttämistä. Deflaatiolla ja inflaatiolla kyykytetään köyhiä, mutta inflaatiolla voidaan hoitaa velkaongelmaa. Minusta ne joutuvat tekemään Yhdysvalloissa ja sitä kautta koko maailmassa tämän inflaation velkaongelman ratkaisemiseksi.

Huonoin vaihtoehto on sitten stagflaatio, joka aiheuttaa inflaation ongelmat, mutta ei auta velkojen maksussa.

Miljardi meni jo

eläkeyhtiöille

Mitä vaikutuksia talouskriisillä on Suomeen?

Lähimmät vaikutukset liittyvät työeläkejärjestelmään. Sille annettiin pari vuotta sitten lupa laajentaa osakeomistustaan pääomien sijoituspaikkana ja yhtiöt ostivat ulkomaisia osakkeita silloin, kun niitä sai vain kalliilla. Nyt niiden osakkeiden arvo on alentunut 15-20 prosenttia.
Se on ensimmäinen asia, joka hoidettiin Suomessa kuntoon. Valtio antoi työeläkeyhtiöille miljardin euron tulonsiirron työeläkejärjestelmään liittyvien rahastojen tappioiden estämiseksi. Tämä on jäänyt kummallisen vähälle huomiolle, että on suoritettu miljardin tulonsiirto työeläkeyhtiöiden hyväksi.

Meillä on

luottolama

Mitä muita vaikutuksia tällä on Suomeen?

Rahat on loppu. Suurteollisuus ja pienemmätkään yritykset eivät saa uutta velkaa ja vanhat velat pannaan maksuun. Kyllä meillä on luottolama, mutta luottolaman torjunta on näissä olosuhteissa ongelmallista, kun pankkijärjestelmä on 70-prosenttisesti ulkomaisessa omistuksessa.

Kapitalismille

ei vaihtoehtoa

Laskujeni mukaan olen ennustanut kapitalismin lopun seitsemän kertaa ennen tätä. En usko, että kapitalismi kaatuu eikä sille ole tällä hetkellä mitään vaihtoehtoa. Ennen olisin kyllä uskaltanut ennustaa sen romahtavan, mutta en enää, koska se on niin monta kertaa pelastunut.
Kapitalismi jatkaa jossain toisessa muodossa. Valtion omistus lisääntyy, sääntely ja valvonta lisääntyvät, irrottaudutaan uusliberaalista paradigmasta.

Mutta poliitikoille tämä on kiusallinen paikka. Toivoa pitää luoda. Ei voi olla sellaista poliitikkoa, joka sanoo, ettei mitään ole tehtävissä. Paitsi minä, joka olen lopettamassa europarlamentissa.

Oireita voidaan lievittää. Minä kannatan elvyttämistä, korkojen alentamista... Jotain täytyy yrittää, mutta eivät ne tule tässä kriisissä auttamaan, koska tämä on ensimmäistä kertaa näin laaja systeemin kriisi.

Poliitikkojen ongelma on siinä, ettei ole yhtään hyvää vaihtoehtoa, mihin suuntaan pitäisi toimia ja jotenkin on kuitenkin yritettävä toimia. Ja se tapahtuu rahapolitiikalla korkojen alentamisella ja finanssipolitiikalla velkaelvyttämisellä. Sen tien päässä meitä odottavat lisävelka, korkeammat korot, velkojen takaisin maksu – nyt tällä elvytyspolitiikalla luodaan uuden kriisin ainekset.

Venäjällä kriisi

tuhoaa oligarkit

Venäjä on todellisissa vaikeuksissa. Sitä kuvaa, että jalkapallojoukkue Chelsean omistajan Roman Abramovitshin omaisuuden on laskettu alentuneen 23 miljardista dollarista 3,5 miljardiin dollariin ja siitäkin 2 miljardia on velkaa. Tämä kuvaa sitä, miten ikonit ovat pudonneet seiniltä eri maissa ja miten monimutkaiset vaikutukset kassakriisillä on.

Skenaarioni on, että Venäjällä tämä kriisi tuhoaa oligarkit. Tulee valtion omistusta oligarkkien omistuksen tilalle, koska heidän omaisuutensa katoaa velkavivulla. Ainoa, joka voi pelastaa venäläiset yritykset on valtio. Venäjällä tapahtuu hyvin suuri rakenteellinen muutos yritystoiminnan kansallistamisen suuntaan.

Venäjä joutuu devalvoimaan rahansa ja hoitamaan sillä tavalla maan asiat kuntoon. Se ei mahdollista investointeja uusiin öljy- ja kaasukenttiin, joten ennen pitkää kun vanhat kentät käytetään loppuun, se aiheuttaa Venäjän taloudelle erittäin suuren ongelman. Tämä voi aiheuttaa poliittista levottomuutta, tyytymättömyyttä Putiniin.

Ongelma on, ettei siellä ole vaihtoehtoista valtaa. Olin europarlamenttiryhmäni edustajana kommunistisen puolueen puoluekokouksessa. Marssimme Neuvostoliiton lipun perässä Leninin mausoleumille. Kokouksen taustalla soi Stalinin musiikki ja puolueen johtaja oli kirjoittanut uuden kirjan Stalin ja nykyaika. En näe, että se olisi uskottava vaihtoehto Putinin vallalle.
Tämän takia Putin tulee säilymään vallassa. Kuinka väkivaltaista se vallan säilyminen on, sitä on mahdotonta tässä vaiheessa arvioida.

Kiinan ja USA:n

kohtalonyhteys

Kiina on maa, jossa riistetään halpatyövoimaa, tuhotaan luontoa ja ihmisten sosiaalista vointia. Sillä tavalla on pystytty tuottamaan tavaroita Yhdysvaltain markkinoille. Kiina on sitä kautta saanut hirmuiset määrät dollareita ja se on tänä päivänä suurin luotonantaja Yhdysvaltain velkamarkkinoilla.

Kiina on sijoittanut vientiylijäämänsä Yhdysvaltain markkinoille ja rahoittanut sillä tavalla Irakin ja Afganistanin sotia sekä kulutuksen lisääntymistä velkarahalla.

Tässä on se ongelma, että Kiinan täytyy jatkaa tätä politiikkaa. Jos se ei jatka, Yhdysvallat ryhtyy devalvoimaan dollaria ja Kiinan keskuspankin valuuttavarannon arvo laskee. Kiinan on jatkettava samalla tavalla, muuten sen sijoitukset Yhdysvaltain markkinoilla romahtavat.

Tässä on kohtalonyhteys: Kiinan vienti on riippuvainen Yhdysvaltain ostokyvystä ja Yhdysvaltain kansantalouden velkaantuminen on riippuvainen Kiinasta.

Timo Soinin kumma eurokaveri

2009-02-07T18:21:00.003+02:00

(Kansan Uutiset 6.2. 2009)

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on yksi puuhamies hämärässä hankkeessa, jolla on perustettu Eurooppa-puolue Libertasia (KU 5.2.). Viime maanantaina puolueelle myönnettiin europarlamentissa virallinen asema, joka takasi sille heti kättelyssä yhteensä 300 000 euron puoluetuet.

Keskiviikkona hakemus pantiin kuitenkin jäihin, kun ilmeni, ettei virolainen kansanedustaja Igor Grazin olekaan allekirjoittanut puolueen hakemusta. Isot rahat takaavan Eurooppa-puolueen perustajia on oltava vähintään seitsemästä maasta.

Libertas on olemassa lähinnä vain internetissä. Puolue lupaa uudistaa ja demokratisoida Eurooppaa, mutta esimerkiksi huippusuositussa Facebookissa sillä on koko Euroopasta yhteensä 660 jäsentä. Esimerkiksi Vasemmistoliiton Facebook-ryhmässä jäseniä on 491.

Millaisten herrojen kanssa Suomen Nato-jäsenyyttä vastustavan puolueen Natoa kannattava puheenjohtaja Timo Soini oikein on lähtenyt matkaan?

Libertasin johtaja on irlantilainen miljonääri Declan Ganley. Hänellä on maine miehenä, joka yksin kaatoi Lissabonin sopimuksen viime vuoden kansanäänestyksessä. Maine on ylimitoitettu, sillä vasemmistolaista vastarintaa Irlannissa johti europarlamentin GUE/NGL-ryhmään kuuluva Sinn Fein.

Oikeistolaisen Ganleyn epäillään torpedoineen Lissabonin sopimusta Yhdysvaltain puolustusteollisuudesta tienatuilla rahoilla. Viime syyskuussa europarlamentin puhemies Hans-Gert Pöttering sanoi Ganleyllä olevan ainakin 200 miljoonan dollarin arvoiset sopimukset Pentagonin kanssa. Irish Times -lehden mukaan Ganleyn Rivada Pacific -yhtiöllä on viime vuosina ollut 37 miljoonan dollarin arvoiset sopimukset Yhdysvaltain armeijan kanssa Irakin sodassa.

Declan Ganley ei olekaan vastustanut Lissabonin sopimusta kokonaisuudessaan. Sen sotilaallisiin artikloihin hän on suhtautunut varovaisen hyväksyvästi

EU:n militarisoimisen sijaan Ganleyn vastustava kanta näyttääkin liittyvään puhtaasti hänen omiin etuihinsa, jotka koskevat Irlannin asemaa veroparatiisina.

Hanke haiskahtaa
seteliselkärankaiselta

Europarlamentaarikko Esko Seppänen kysyy, mihin kaikkeen vastoin puolueensa kantaa Nato-jäsenyyttä kannattava Timo Soini on sitoutunut. Kun Ganleyn yhteydet Yhdysvaltain ja Naton puolustusteollisuuteen ovat ilmeiset, onko Soini Libertasin yhteydessä sitoutunut myös liittoutumattomien maiden natottamiseen? hän pohtii.

Timo Soini kerää kannatuksensa EU-vastaisuudella. Hänen tukemansa Libertas ei ole lainkaan EU-kriittinen. Se luonnehtii itseään paneurooppalaiseksi poliittiseksi liikkeeksi, ”joka on omistautunut uuden, demokraattisen, vastuullisen ja avoimen Euroopan Unionin luomiseen.”

– Timo Soini on nyt menossa mukaan veroparatiisipuolueeseen ja Nato-myönteiseen eurooppalaiseen puolueeseen, jossa vasemmiston esille nostama militarisointi ei ole tärkeä asia, Seppänen luonnehtii.

Hän kertoo varoittaneensa henkilökohtaisesti Timo Soinia Libertasista.

– Puolueen perustamisessa houkuttimena on europuoluetuki, ei niinkään mikään aatteellisuus, sanoo hankkeessa seteliselkärankaisuutta näkevä Seppänen.

Perussuomalaiset vastustavat tavoiteohjelmassaan puoluetukien korottamista.

EU-kriittisillä on jo ennestään neljä Eurooppa-puoluetta.

Ryhmäteatterin Päällystakissa talous on komediaa

2009-02-04T19:47:00.004+02:00

Talousuutiset ovat komediaa, sanoo käsikirjoittaja Esa Leskinen. Ryhmäteatterin kevään näytelmä Päällystakki nauraa aikamme uudelle uskonnolle.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Miten taipuu Nikolai Gogolin novelli Päällystakki kuvaksi meidän ajastamme? Novelli on vuodelta 1842 ja tapahtumapaikkana tsaarin Pietari. Alkuperäisteoksessa viisikymppinen virkamies Akaki Akakijevits kirjoittaa sulkakynällä puhtaaksi viraston asiakirjoja.

Meidän aikamme Päällystakissa Akaki (Martti Suosalo) on pankkivirkailija, joka leikkaa leikkurilla osakekuponkeja. Siitä tarina Ryhmäteatterin Gogol-sovituksessa alkaa.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin kertomukseen, mutta tapahtuu Suomessa Helsingin olympialaisista tähän hetkeen ja vähän ylikin.

Parin näytteen perusteella luvassa on hulvatonta farssia kapitalismista ja sen tuhoavasta vaikutuksesta niin yksilöön kuin laajemminkin. Näytelmän aiheet eivät ole enempää eikä vähempää kuin työelämän huononeminen, talous ja osattomuus.

Talous on

uusi uskonto

Näistä osattomuudella käsikirjoittaja Esa Leskinen ei tarkoita vain taloudellista, vaan myös henkistä osattomuutta. Päällystakin kirjoittajat väittävät talouden syrjäyttäneen uskonnon. Uudessa taloususkonnossa olet osaton, jos et menesty taloudessa ja kuluttamisessa.

Näytelmän myös ohjannut Leskinen katsoo, että taloudesta on tullut itsetarkoitus. Sillä ei varsinaisesti pyritä mihinkään päämäärään. Talouden ainoa tarkoitus on talouden vahvistuminen.

– Talouden lait ovat kuin katekismuksen: kukaan ei tunne niitä, kukaan ei tiedä mitä ne ovat, mutta niitä ei myöskään saa kyseenalaistaa. Kuuntelemme vakavissamme kaiken maailman tyyppejä, jotka pöpöttävät mitä sattuu, hän kuvaa uuden uskonnon papistoa.

Gogolin Päällystakin Akaki on melkein sanaton yksinäinen mies, joka on uppoutunut puhtaaksikirjoittamisen kiehtovaan maailmaan. Elämä, sekä novellissa että Ryhmäteatterin näytelmässä, saa uuden vaihteen, kun Akakilla viimein on varaa ostaa virttyneen poplarin tilalle hieno käsintehty päällystakki.

Tämä yli 150 vuotta vanhan tarinan peruskuvio osuu Esa Leskisen mielestä juuri tähän aikaan. Pärjääminen on kuluttamista. Ihminen muuttuu aaveeksi ja takki eläväksi olennoksi. Kuluttaja ostaa kuolemattomuutta kuluttamalla. Kuluttamisessa tärkeää ei ole itse tavara, vaan se, että sitä voi ostaa koko ajan lisää.

Näytelmä ja kriisi

etenivät yhtä aikaa

Näytelmän toisen käsikirjoittajan Sami Keski-Vähälän mukaan Gogolin novellissakin osattomuus koskee sitä, nähdäänkö ihminen vai ei.

– Kun Akakilla ei ole päällystakkia, kukaan ei näe häntä, vaan vain sen, miten häntä voi hyödyntää. Akaki ei voi rakastaa eikä häntä voi rakastaa, koska häntä ei nähdä.

Esa Leskinen kertoo, että Nikolai Gogolin novelli valittiin näytelmän pohjaksi juuri takin vuoksi. Novelli on myös aavetarina ja jotain kummitusmaista hänestä on myös kapitalistisessa yltiöpäisyydessä, missä mikään ei riitä.

Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä alkoivat kirjoittaa Päällystakkia viime toukokuussa. Silloin kansainvälisen talouden romahdukseen uskoivat vain harvat kriittiset ekonomistit. Investointipankit Yhdysvalloissa tosin luhistuivat, mutta eihän sen pitänyt heijastua oikeaan talouteen.

Näytelmän kirjoittaminen ja talouskriisi etenivät yhtä jalkaa. Kaksikko kirjoitti tiiviisti yhdessä. Tekstiä vaihdettiin sähköpostilla kahden metrin päähän.

Päällystakki on railakas komedia vakavasta aiheesta. Esa Leskisen mukaan tyylilajiin vaikutti se, että monet todellisen elämän talousuutiset ovat nimenomaan koomisia. Komediana hän pitää esimerkiksi sitä, että lama johtuu pankkien ja talousanalyytikkojen ahneudesta. Ja sitten suomalaisia käsketään kuluttamaan, että pelastuisimme lamalta.

– Se on minusta hauskaa.

Päällystakin ensi-ilta on Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä 6. helmikuuta. Esitykset päättyvät 12. toukokuuta.

Kim il-Sauli

2009-01-30T20:05:00.003+02:00

Kansan Uutiset 30.1. 2009

KAI HIRVASNORO

SAK:n puheenjohtajuuden toukokuussa jättävästä Lauri Ihalaisesta ei tiettävästi tule uutta valtakunnansovittelijaa. Pätevyys riittäisi, mutta muodollinen pätevyys puuttuu eikä kelpoisuusehtoja muokata häntä varten.

Tuskin Ihalainen pirteäksi eläkeläiseksi kuitenkaan heittäytyy. Vaaleja järjestetään vähän väliä. Kesäkuussa ovat jo eurovaalit, kahden vuoden kuluttua eduskuntavaalit ja siitä vajaa vuosi eteenpäin presidentinvaalit. Olisiko mikään yllätys, jos rehdin miehen maineensa harvinaisen hyvin säilyttänyt Ihalainen olisi ehdokkaana noissa kaikissa?

SDP:llä ei nyt ole edes näköpiirissä seuraajaehdokasta Tarja Haloselle. Mitat täyttäviä olisi moniakin, mutta jokainen on henkilönä sellainen, jolla on yhtä paljon vastustajia kuin kannattajia.
Päivänpolitiikassa ryvettymätön Herra Sopimusyhteiskunta voi olla kova sana, varsinkin jos talous noudattaa pessimistisimpiä oletuksia. Suurtyöttömyyden ja soppajonojen maassa turvaa ei haeta fiineiltä kokoomuslaisilta.

* * *

Valtakunnansovittelijan henkilö on vielä hakusessa, mutta valtakunnanhurmurin paikasta ei toisten kannata kilpailla puhemies Sauli Niinistön kanssa. Lehtitietojen mukaan Niinistö hurmasi yksistään yhden tammikuisen viikon aikana ensin Ruotsin prinsessan Victorian, sitten Taitoluisteluliiton puheenjohtajan Susanna Rahkamon ja lopuksi jäällä kai koko kansan. Triplan täydentämiseen tarvittiin muutama luistelupotku.

Taitoluistelussa hyppysarjoja nimetään niiden kehittäjien mukaan. Ihmissuhdemaailmassa viikon sisään mahtuva Niinistön tapainen urakkahurmaaminen on tästä lähtien kolmoissauli.

Voi sarjaan halutessaan lisätä vielä neljännenkin menestyksen, sillä hurmuri-Niinistö hurmasi myös Ylen presidenttigallupissa ylivoimaisesti. Gallupilla ei kylläkään ollut edes poliittisen hömppäviihteen arvoa, koska sen mukaan kokoomuksella presidenttiehdokkaita olisi kolme ja keskustan ehdokkaana suosion mittauksessa esiintynyt pääministeri Matti Vanhanen on kieltäytynyt kunniasta. Muut kysytyt nimet olivat vielä epämääräisempiä.

Mutta hyvä on, että gallup tehtiin. Muuten olisi tullut melkein viikonlopun mittainen tauko Sauli Niinistö -uutisiin. Ei olisi ollut muuta kerrottavaa kuin että Niinistö oli katsomassa taitoluistelua.

Hurmausuutisten lisäksi iltapäivälehdet raportoivat yhden viikon aikana 16.–23. tammikuuta Niinistön tanssineen jäällä, edustaneen yksin, näyttäneen rakastuneen reippaalta ja nousseen kansan silmissä talouspäättäjien kärkeen.

Lisäksi Niinistö antoi yhden erikoishaastattelun, jossa sanoi ihmisten odottavan hänen virhettään. Erikseen kerrottiin Niinistön vaimon olevan töissä.

Jos ei tällä myötäsukaisella julkisuudella nousta presidentiksi, niin ei sitten millään.
Pitäisiköhän luetteloon lisätä vielä yksi uutinen: Niinistö hurmasi toimittajat.

Kannattaako enää naureskella Pohjois-Korean Kim Jong-il-uutisille? Saammeko kohta kuulla, että 24. elokuuta 1948 juuri Salon kaupungin kohdalla taivaalle syttyi kirkas tähti, jota tieteilijät eivät olleet aiemmin havainneet?

* * *

Tällaisessa asioita puolueellisen tarkoitushakuisesti hahmottavassa puoluelehdessä on se vika, että ollaan yksipuolisia. Kerrotaan vain omien johtajien tekemisistä ja saavutuksista.
Onneksi maan lehdistö pääsääntöisesti on kuitenkin riippumaton ja moniarvoinen, asioita eri kanteilta puolueettoman viileästi tarkasteleva. Stalinilainen henkilöpalvonta ei niissä tule kuuloonkaan.

* * *

Kaiken huuman keskellä tuntuu unohtuvan, että kaikesta huolimatta Sauli Niinistö on vain kokoomuslainen poliitikko.

Eduskunnan puhemiehenä hän on toki valtion arvoasteikossa korkealla, mutta käytännössä puhemiehen työnä on tylsistyä täysistunnoissa. Ainoat kohokohdat kokee kerran vuodessa, kun valtiopäivien avajaisissa saa istua muiden arvovieraiden seurassa kahvipöydässä.

Muu väki juo kahvia ja syö pullaa seisaallaan valtiosalin tungoksessa

Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto: Tällaista lamaa ei ennen ole koettu

2009-01-24T15:41:00.003+02:00

Linkki: http://www.kansanuutiset.fi/etusivu/index.html

Tämä on vasta alkua, väittää innokas talouskeskustelija Ari Ojapelto. Lamaa ja sen jälkilaskuja maksetaan seuraavat kymmenen vuotta.

KAI HIRVASNORO

Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto on ennustuksissaan osunut harmillisen hyvin oikeaan. Harmillisen siksi, että hän on yleensä paljon pessimistisempi kuin viralliset talousviisaat.
Kiihkeimmän kasinotalouden aikaan keväällä 1989 hän ennusti pankkikriisin ja suurtyöttömyyden. Vuonna 2006 Ojapelto kirjassaan Ahneuden aika näki tulossa olevan pörssiromahduksen ja Yhdysvaltain talouden hyytymisen.

On siis paikallaan kysyä Ari Ojapellolta nyt, miten hänen oikein ennakoimansa kriisi tästä etenee, kun talouden optimisti, pankinjohtaja Björn Wahlroos sanoi viime viikonloppuna, että valoa alkaa näkyä jo kesällä.

Ari Ojapelto ja Björn Wahlroos ovat talouskeskustelun ääripäät. Syksyllä Wahlroos piti finanssikriisiä normaalina korjausliikkeenä.

Ari Ojapelto ei anna armoa: tämä ei ole tavanomainen, vaan täysin poikkeuksellinen lama.

– Pankkimaailman ahneuden ja vastuuttomuuden seurauksena ennustaisin sen pituudeksi vähintään viisi vuotta ja hitaaseen toipumiseen kuluu toiset viisi vuotta. Lama ei mene ohi vuodessa eikä kahdessa kuten useimmat pankkien ekonomistit uskovat.

Ainutlaatuinen
finanssikupla

Useimmat suomalaiset muistavat 1990-luvun suuren ja kipeän laman, jossa kansantuote romahti laskuun ja työttömyys rojahti nousuun.

– Tämä on erilainen ja poikkeava lama, Ojapelto vastaa kysymykseen nykyisen laman (tai ehkä nyt vielä taantuman) suhteesta siihen edelliseen.

– Koskaan aikaisemmin ei ole ollut tällaista tilannetta, että finanssimaailman kupla olisi niin jättimäisen suuri kuin se nyt on.

Ari Ojapelto selittää, että muun muassa spekulatiivisella pörssikaupalla, kaikesta kontrollista vapaalla johdannaiskaupalla, veroparatiiseilla ja muilla kepulikonsteilla luotiin kupla, jonka suuruutta kukaan ei tiedä. Haarukka ulottuu 60 biljoonasta 1 000 biljoonaan euroon (biljoona = 1 000 miljardia).

Toisessa vaakakupissa koko reaalimaailman bruttokansantuote on 48 biljoonaa euroa.

Ojapelto on laskenut, että viiden prosentin reaalituotolla maailman BKT:n koko tuotto uppoaisi parhaassakin tapauksessa pankkimaailman mustaan aukkoon yli kymmenen vuoden ajan. Pahimmassa skenaariossa siihen kuluisi 200 vuotta.

– Tämä laskelma on vain kuvitteellinen, sillä reaalimaailman tuotot eivät ohjaudu poliitikkojen määräysvaltaan, vaan rikkaille pääomanomistajille. He eivät suinkaan ole valmiita maksamaan pankinjohtajien hölmöilyjä, Ojapelto huomauttaa.

Amerikan perässä
Kiina polvilleen

Kaikki huutavat maksumieheksi tavallista veronmaksajaa. Rahoitusmarkkinat pidetään hengissä rahoilla, jotka ovat sitten pois työpaikkoja luovista investoinneista, palkankorotuksista ja hyvinvointipalveluista.

Ari Ojapelto huomauttaa, että lama on vasta alussa ja siitä huolimatta Yhdysvaltoihin on muutamassa kuukaudessa tullut jo lähes kolme miljoonaa työtöntä ja Kiinaan, josta vähemmän puhutaan, kymmenen miljoonaa työtöntä.

– Skenaarioni jo Ahneuden aika -kirjassa oli se, että kun Yhdysvallat menee polvilleen, niin sen jälkeen polvilleen menee myös Kiina, koska ne ovat niin riippuvaisia toisistaan. Toinen on luotottanut ylikysyntää ja vaikka säästämisaste Kiinassa on maailman parhaita, se ei ole luottanut omiin markkinoihinsa, vaan on laittanut spekulatiivisia sijoituksia Amerikkaan.

– Kiinan valtavat infrastruktuurihankkeet on rahoitettu velkarahalla ja siellä lainoittajina ovat olleet Japani ja Aasian rikkaat pankkiirit. Mutta eivät Kiinan sillat ja lentokentät mitään tuota, kun tulee laskukausi. Seuraavassa vaiheessa konkurssissa ovat Kiinan rahoittajat.

Häviäjiä ovat myös kiinalaiset työläiset. Paitsi, että kymmenen miljoonaa on joutunut työttömiksi, on maan sadalla miljoonalla siirtotyöläisellä hallituksen selvityksen mukaan palkkasaatavia 12 miljardia dollaria.

Veturit hyytyvät
toisensa jälkeen

Vielä viime kesänä monet viralliset ennustajat olivat sitä mieltä, ettei Yhdysvaltain finanssikriisi heiluta maailmantaloutta, koska sen veturina toimii koko ajan kasvava Kiina.

Ari Ojapelto sanoo, että syyllisiä tähän lamaan ovat poliitikot, jotka ”vapauden” huumassa päästivät rahoitusmarkkinat irti poliittisesta ja demokraattisesta kontrollista. Sen piti lisätä kasvua ja vaurautta, mutta kävikin toisinpäin. Vielä 1960-luvulla tuotanto maailmassa kasvoi neljä prosenttia vuodessa, mutta 2000-luvulla enää vajaan prosentin. Kasvun veturi toisensa jälkeen on hiipunut ja nyt niin kävi myös Yhdysvalloille ja Kiinalle.

– Euroopassa Suomi ja Irlanti ovat olleet ainoat, jotka ovat kasvaneet EU:n keskiarvoa nopeammin ja Irlantikin vain siksi, että se on ollut veroparatiisi. Suomi on ollut ainoa, joka on pystynyt kasvattamaan tuotannollisesti markkinaosuuttaan maailmalla.

Entä tästä eteenpäin?

– Suomen tärkein markkina-alue on Eurooppa. Jos se menee koomaan, niin täällä pysähtyvät kaikki hihnat. Meille tulee vähintään 1990-luvun laman työttömyys jos ei pahempikin.

Miten tähän uhkaan vastataan? Elvyttääkö hallitus ja elvyttääkö tarpeeksi?

– Pelottavimpia suunnitelmia on se, että pankkien mustaan aukkoon syydetään loputtomasti rahaa. Kyllä tässä pitäisi elvyttää nimenomaan kuluttajia ja yrittäjiä. Mutta nyt veroja alennetaan rikkailta ja eivät he rupea kuluttamaan. He laittavat ne sukanvarteen.

– Nyt pitäisi elvyttää nimenomaan niitä, jotka eivät pysty säästämään, vaan vain kuluttamaan, Ojapelto neuvoo.

Lopuksi hän kysyy, miten yhteiskuntarauha kestää uuden laman.

He johtavat Obaman kanssa Amerikkaa

2009-01-20T20:11:00.004+02:00

Linkki: Kansan Uutisten Viikkolehti 16.1. 2009

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ensi tiistaina Yhdysvallat siirtyy Barack Obaman kauteen. George W. Bush ja hänen hallintonsa jäävät historian tuomittaviksi ja siitä tuomiosta voi odottaa tyrmäävää.

Viime marraskuun presidentinvaalien jälkeen Barack Obama kokosi ennätysajassa oman hallintonsa. Sen tehtävänä on selvittää Bushin jälkeensä jättämä konkurssipesä.
Maan ja maailman talous on kriisissä, jota on jo pidetty pahempana kuin 1930-luvun lamaa. Liikkeelle se lähti holtittomasta rahankäytöstä Yhdysvalloissa.

Obama on luvannut sulkea pahamaineisen Guantanamon vankileirin ja sen hän varmasti tekee. Auki on se, minne vangit sijoitetaan ja missä käydään oikeutta syyskuun iskut tunnustaneita terroristeja vastaan. Ja mitä tehdään niille syyttömiksi todetuille vangeille, joita mikään maa ei halua ottaa vastaan.

Guantanamoon suljettiin yhteensä 770 vankia. Heistä kolme on tähän mennessä joutunut oikeuteen. 500 Donald Rumsfeldin pahimmista pahimmiksi kutsumista vangeista on kaikessa hiljaisuudessa vuosien mittaan päästetty vapaaksi ilman syytteitä.

Afganistaniin

lisää joukkoja

Irakista Obama on luvannut vetäytyä. Yhdysvallat pyrkii silti säilyttämään sotilastukikohtia maassa.

Afganistanin sota sen sijaan tulee kiihtymään. Sinne Obama haluaa lisää sotilaita. Sota rajan yli Pakistaniin on myös kiihtymään päin. Presidentinvaalien jälkeen Yhdysvallat on tehnyt joukon iskuja siellä sijaitseviin talebanien tukikohtiin.

Lisäksi ilmastonmuutosta pitäisi hillitä. Barack Obaman asenne siihen on täysin toinen kuin George W. Bushin. Samoin vaihtoehtoisten energialähteiden kehittämiseen.

Yksin Barack Obama ei tätä taakkaa lähde kantamaan. Hänen kabinettiinsa kuuluu kolmisenkymmentä avainhenkilöä sekä satoja avustajia ja tuhansia alempia virkailijoita, jotka muokkaavat Yhdysvaltain tulevan politiikan.

Viikkolehti esittelee Obaman tiimin. Esittelyjen pohjana on käytetty amerikkalaisessa Democracy Now! -ohjelmassa viime marras-joulukuussa tehtyjä haastatteluita, joissa asiantuntijat esittelivät ja arvioivat kabinettiin valittujen taustat ja mahdolliset tulevat toimet.

Taloustiimi: Pyromaani

palaa rikospaikalle

Talouskriisin takia Barack Obaman presidenttikauden alussa huomion keskipisteeseen nousee taloustiimi. Siihen kuuluvat valtiovarainministerinä keskuspankkitaustan omaava Timothy Geithner, Bill Clintonin valtiovarainministeri Lawrence Summers, joka johtaa Valkoisen talon talousneuvostoa, talousneuvonantajien ryhmää johtava Berkeleyn yliopiston professori Christina Romer sekä Melody Barnes, joka johtaa Valkoisessa talossa sisäpolitiikkaan keskittyvää ryhmää.
Barack Obama on luvannut presidenttikautensa alkuun isoa elvytyspakettia, jonka on määrä luoda 2,5-3 miljoonaa työpaikkaa. Voisi puhua lapiolinjasta; autoteollisuuden pelastamisen lisäksi siihen kuuluu siltojen ja teiden rakentaminen, laajakaistayhteyksien vetäminen syrjäseuduille, mutta myös isot panostukset uusiutuvaan energiaan.

Taloustiimiä johtavasta nelikosta eniten kritiikkiä on herättänyt talousneuvoston johtoon nouseva Lawrence Summers, koska häntä pidetään keskuspankin pitkäaikaisen johtajan Alan Greenspanin ohella yhtenä päävastuullisena konkurssiin ajautuneeseen hurlumheihin rahamarkkinoilla 1990-luvulta alkaen.

Juuri Summers oli se valtiovarainministeri, jonka toimesta Yhdysvallat purki 1930-luvun laman aikana säädetyn Glassin ja Steagallin lain, jolla estettiin talletuspankkien järjettömät riskisijoitukset.

Lawrence Summersin valintaa on Yhdysvalloissa verrattu siihen, että Paul Wolfowitz nimitettäisiin valvomaan vetäytymistä Irakista.

Jeltsinin

takapiruja

Naomi Klein huomautti Lawrence Summersin myös olleen johtamassa Boris Jeltsinin Venäjää talouskriisiin 1990-luvun alussa. Hän, apulaisenaan Timothy Geithner, silloin Maailmanpankin virkailijana syötti Venäjälle ja muille viime vuosikymmenen talouskriisiin joutuneille maille yhtä ja samaa lääkettä: lisää yksityistämistä ja sääntelyn purkua. Juuri sitä, jota vastaan Barack Obama viime vuonna kampanjoi.

Taloustoimittaja Robert Kuttner ei ollut yhtä pessimistinen. Hänkin olisi toivonut keskeiseen tehtävään jonkun toisen kuin Summersin, mutta sanoi todellisuuden ajavan mieheen järkeä: koska Lawrence Summers on opportunisti, hän on nyt eri mieltä kuin 1990-luvulla ja kannattaa elvytystä sekä pankkien tiukempaa sääntelyä, Kuttner sanoi.

Kampanjassaan Barack Obama myös tuomitsi George Bushin verohelpotukset rikkaille. Pitkän ajan taloustrendien tutkija Michael Hudson Missourin yliopistosta on huomauttanut Obaman puhuneen koko ajan vain tuloverotuksesta. Sen sijaan varallisuus- ja pääomaverotukseen hän ei tule puuttumaan. Ja ne ovat Yhdysvalloissakin kevyesti tai ei ollenkaan verotettuja.

Turvallisuustiimi:

Sota-ajan johtoryhmä

Barack Obaman turvallisuustiimin ytimen muodostavat ulkoministeri Hillary Clinton, virassaan jatkava puolustusministeri Robert Gates, turvallisuusneuvonantaja, entinen Nato-komentaja James Jones, kotimaan turvallisuudesta vastaava Arizonan kuvernööri Janet Napolitano sekä YK-lähettiläs Susan Rice.

Turvallisuudesta vastaavassa tiimissä ehkä eniten huomiota on kiinnittänyt James Jonesin tausta. Eläkeläiskenraali istuu puolustusteollisuuteen kytkeytyvien lentokonevalmistaja Boeingin ja öljy-yhtiö Chevronin hallituksissa. Nykyinen ulkoministeri Condoleezza Rice tuli samasta öljy-yhtiöstä.

Lisäksi Jones on johtanut Yhdysvaltain kauppakamarin energiainstituuttia, joka on ollut bushilaisilla linjoilla ilmastonmuutoksen vähättelyssä.

Taloussanomalehti Wall Street Journal nimitti Obaman kokoamaa ryhmää sotakabinetiksi.
Steven Clemons New America Foundation -nimisestä think tankista sanoi Obaman vaalikampanjan aikana lähentyneen vastaehdokkaansa John McCainin kantoja sotilaallisissa kysymyksissä. Yhdysvaltain uusikin turvallisuustiimi tulee nojautumaan vahvaan puolustukseen.

Myönteisenä Clemons piti sitä, että uusi tiimi on monia aiempia valmiimpi ottamaan radikaaleja askelia vuoropuhelun suuntaan sellaisiin vastapelureihin kuin Iran, Kuuba ja Syyria.

Irakista lähdöstä

väännetään vielä

Turvallisuuskysymyksiin keskittyvä tutkiva toimittaja Robert Dreyfuss arvioi Obaman joutuvan vielä kovaan vääntöön Irakista vetäytymisen kanssa. Kenraalit Robert Gatesin johdolla haluavat hänen hidastavan tahtia. Sen sijaan koko turvatiimi kannattaa lisäjoukkojen lähettämistä Afganistaniin.

Bushin menetetystä sodasta tulee Obaman menetetty sota, Dreyfuss ennusti.

Robert Dreyfussinkin mielestä uusi tiimi on silti paljon parempi kuin viimeisiään vetävä uuskonservatiivien miehittämä ryhmä.

Sekä Clemonsin että Dreyfussin mukaan tiimin outo lintu ja kummallisin valinta on James Jones. Hän on selkeästi öljyteollisuuden ja sotilasteollisen kompleksin edustaja uudessa hallinnossa.

Dreyfussin mukaan Nato-komentajana Jones ajoi radikaalia linjaa sotilasliiton toiminnan ulottamiseksi sen omilta alueilta energiaturvallisuuden kannalta keskeisille alueille Keski-Aasiaan ja Persianlahdelle. Siksi on syytä olla huolissaan Yhdysvaltain yhteistyökyvystä muiden energian suurkuluttajien – Japanin, Kiinan, Intian ja Venäjän – kanssa.

Bushilainen

Clinton

Tuleva ulkoministeri Hillary Clinton oli senaattorivuosinaan useissa keskeisissä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä samalla kannalla kuin George Bush. Hän kannatti hyökkäystä Irakiin, kovaa linjaa Irania kohtaan, tuki Israelia sen vuoden 2006 kesäsodassa Libanonia vastaan sekä vastusti kansainvälistä rikostuomioistuinta ja rypälepommien vientikieltoa.

Clintonin vastakohta tiimissä on Susan Rice, joka Clemonsin mukaan on hyvin tietoinen globaalin oikeuden merkityksestä tämän päivän ulkopolitiikassa. Hän on keskittynyt ilmastonmuutokseen, köyhyyden poistamiseen sekä aidsin ja muiden tappavien tautien vastustamiseen.

Kotimaan turvallisuudesta vastaava ministeri Janet Napolitano puolestaan kuuluu uuden hallinnon bushilaisiin. Hän loi maineensa kovilla otteilla laittomia maahanmuuttajia vastaan Meksikon rajalla.

Joukkomurhan

kaikuja Indonesiasta

Turvallisuustiimiin voidaan laskea myös tärkeimmät tiedustelujohtajat. Kaikkien Yhdysvaltojen 16 tiedusteluviraston ylimmäksi johtajaksi Barack Obama valitsi entisen Tyynenmeren laivaston komentajan, amiraali Dennis Blairin, jolla on musta menneisyys Indonesian Itä-Timorin miehityksen ajoilta 1990-luvulla.

Itä-Timorissa järjestettiin YK:n tukema kansanäänestys itsenäistymisestä vuonna 1999. Äänestyksen alla Indonesian miehitysjoukot tappoivat joukoittain siviilejä. Eräässä tapauksessa sotilaat murhasivat viidakkoveitsin kirkkoon paenneita ihmisiä. Kaksi päivää myöhemmin Blair tapasi Indonesian joukkoja johtaneen kenraali Wiranton ja lupasi tälle Yhdysvaltain täyden tuen sekä myös sotilasapua.

Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli antanut Dennis Blairille toisenlaiset ohjeet. Tämän olisi pitänyt päinvastoin käskeä Wirantoa lopettamaan verilöylyt.

Dennis Blairin vastapainona tuleva CIA:n päällikkö Leon Panetta on nähty myönteisenä valintana.

Panetta on tosin outo mies tiedustelujohtajaksi, sillä häneltä puuttuu kokonaan alan kokemus. Hän on entinen demokraattien kongressiedustaja, Bill Clintonin budjettipäällikkö ja Valkoisen talon henkilöstöpäällikkö.

Myönteisenä Leon Panettaa on pidetty siksi, että hän on arvostellut jyrkästi Bushin hallinnon tapaa kiduttaa vankeja ns. terrorismin vastaisessa sodassa. Hyökkäystä Irakiin hän vastusti, koska katsoi sen tarjoavan al-Qaidalle tilaisuuden perustaa tukikohdan kriittiselle alueelle. Budjettipäällikkönä Panetta yritti leikata CIA:n rahoitusta.

Ympäristötiimi: Nobel-voittaja

vie uusiutuvaan energiaan

Vähiten Yhdysvaltain liberaalit ovat arvostelleet Barack Obaman ympäristötiimiä. Siihen kuuluvat energiaministerinä fysiikan Nobelin voittanut Steven Chu, Lisa Jackson ympäristönsuojeluviraston johtajana sekä Valkoisen talon ympäristöneuvostoja johtavat Carol Browner ja Nancy Sutley.

Tulevalle energiaministerilleen Barack Obama pisti kovan haasteen: Yhdysvaltain riippuvuus ulkomailta, usein vihamielisiltä hallinnoilta ja epävakailta alueilta, tulevasta öljystä on saatava katkeamaan. Siksi energiaa on ryhdyttävä tuottamaan ja kuluttamaan uusilla tavoilla.

New York Timesin tiedetoimittaja Andrew Revkin luonnehti valintoja niin, että vaikka talous on kaatumassa niskaan, ovat energia ja ilmasto Barack Obamalle ne tärkeimmät kysymykset. Ja tässä tarkoituksessa Steven Chu oli hieno valinta. Viimeksi kuluneet viisi vuotta hän on tutkinut uusia päästöttömiä energiatekniikoita. Revkinin mukaan Chun hallussa on teoreettisen tietämyksen lisäksi myös se, miten keksinnöt saadaan toimimaan ja hankkeet edistymään.

Revkinin mukaan Obaman energia- ja ympäristötiimi tulee toimimaan kahta kautta: lainsäädännön ja innovaatioiden.

Lainsäädännössä se yrittää toteuttaa Euroopassakin kiistellyn päästökauppajärjestelmän.

Innovaatioiden puolella vuosikymmenet laiminlyötyyn energiatutkimukseen on luvassa rutkasti lisää rahaa. Revkin sanoi, että Yhdysvallat on käyttänyt 80 miljardia dollaria vuodessa sotimiseen ja yhden miljardin energiatutkimukseen. Ja siitä yhdestäkin osan siihen, miten maasta saataisiin revittyä vielä vähän enemmän kivihiiltä. Tähän tulee suuri muutos.

Ympäristötiimiin läheisesti liittyy myös maatalousministeri. Hän on Iowan kuvernööri Tom Vilsack, joka tunnetaan agribisneksen voimakkaana tukijana. Vilsack haluaa poistaa kaikki rajoitukset geenimuunneltujen kasvien viljelyltä ja kannattaa maataloustuotteiden jalostamista liikennepolttoaineiksi.

Muita keskeisiä

vaikuttajia

Työministeri Hilda L. Solis tuo Obaman hallintoon matalapalkkaisten ja järjestäytyneiden työläisten äänen. Nimenomaan ammattiliitot painoivat päälle tämän latinomaahanmuuttajien tyttären valitsemiseksi.

Lopulta puhutuimmaksi Obaman valinnaksi seuraavien vuosien aikana saattaa kuitenkin nousta vaikutusvaltainen Valkoisen talon henkilöstöpäällikkö Rahm Emanuel, joka vuonna 1998 lähti Bill Clintonin hallinnosta investointipankkiiriksi ja kääri kolmessa vuodessa 18 miljoonan dollarin omaisuuden. Rahoillaan hän kilpailijoiden happamien kommenttien mukaan osti itselleen paikan kongressista vuonna 2001.

Kovien otteidensa vuoksi Emanuelia kutsutaan lempinimellä ”Rahmbo.” Kovan jätkän imagoa lisää hänen tavaramerkkeihinsä kuuluva oikean käden keskisormi, josta on jäljellä vain tynkä. Sormen hän menetti nuorena työtapaturmassa metallitehtaassa. Vasemmistolaisten vastustajiensa mukaan Rahm Emanuel oli kongressin oikeistolaisin demokraatti.

Hallinnon avainasemassa hän on siksi, että henkilöstöpäällikkö pitkälti toimii portinvartijana Valkoiseen taloon sen suhteen, ketkä pääsevät hyvänä kuuntelijana tunnetun Obaman puheille.
Emanuel kannatti Irakin sotaa ja vastusti omassa puolueessaan ammattiliittojen tukemia ehdokkaita.

W -hän lähtee

2009-01-18T16:01:00.003+02:00

Linkki: Kansan Uutisten Viikkolehti 16.1. 2009

Valehtelisin jos väittäisin, etteivät menneet kahdeksan vuotta ole olleet toimittajan laatuaikaa. Niin paljon tuhoa ja inhimillistä kärsimystä kuin hän saikin aikaan, niin Teksasin hyvän perheen hölmö poika oli mahtava jutunaihe.

Ja kyllä niitä juttuja syntyikin. KU:n arkistosta löytyy yli 800 juttua George W. Bushista kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäinen syntyi nimittäin jo marraskuussa 1998, jolloin ulkomaantoimittaja Arto Huovinen tarkasteli republikaanien pientä tappiota kongressin välivaaleissa. Jutussa pohdittiin sen vaikutuksia myös vuoden 2000 presidentinvaaleihin. Vahvimmaksi republikaanien ehdokkaaksi oli noussut maltillisiin lukeutuva Teksasin kuvernööri George W. Bush.

Tämäkin kannattaa muistaa. Bush ei ollut pahin mahdollinen republikaani Yhdysvaltain presidentiksi 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Hyvin suppea valikoima KU:n Bush-juttuja on nyt julkaistu uudelleen verkkosivuilla.

Vuodet W:n kanssa olivat toimittajan kannalta niin herkullisia siksi, ettei mikään epäinhimillinen ollut hänelle vierasta. Mehukkaita juttuja siis riitti viikosta ja vuodesta toiseen. Tahattoman komiikan vaikutelmalta ei voinut välttyä, vaikka taustalla oli käsittämättömän tuhon aiheuttaminen.

Bush valehteli ummet ja lammet eikä edes yrittänyt peitellä tietämättömyyttään.
Michael Mooren Fahrenheit 9/11-dokumentissa nähdään, miten hilpeästi hän virnistelee pari minuuttia ennen kuin julistaa sodan Irakia vastaan alkaneeksi. Velikulta vitsailee lähettäessään risteilyohjukset tuhoamaan elämää toisella puolella maapalloa.

Ja kaiken jälkeen suloinen ymmärtämättömyys kaikesta pahasta, mitä tuli tehtyä. Sen ovat George W. Bushin viimeiset haastattelut osoittaneet.

Joko hän ei vieläkään tajua kautensa saldoa tai sitten hän on Oscar-luokan näyttelijä. Ehkä hän yön hiljaisina hetkinä herää kylmässä hiessä: painajaisiin tulivat taas kaikki ne silpoutuneet ruumiit ja kidutetut ihmiset, joiden kohtalo oli viime kädessä Yhdysvaltain presidentin käsissä.

George W. Bushin kahdeksan vuotta presidenttinä oli niin uskomaton ajanjakso, että jos sellaisen olisi ennalta kirjoittanut yksi yhteen romaaniksi tai elokuvakäsikirjoitukseksi, niin kaikki kriitikot olisivat lytänneet tällaisen yliampuvan fantasian.

Jo presidenttiyden alku oli liian uskomaton voidakseen olla totta. Vaalit voittaa mies, joka saa vähemmän ääniä kuin kilpailijansa ja ratkaisevat äänet löytyvät osavaltiosta, jota hänen veljensä johtaa.

Bushin kauteen sisältyi melkein koko maailman tuntema myötätunto Yhdysvaltoja kohtaan syksyllä 2001 ja sen täydellinen romahdus parissa vuodessa. Maata alettiin pitää suurimpana uhkana maailmanrauhalle, paljon suurempana kuin ”pahan akselia”, josta Bush itse pauhasi.

Kohta kuusi vuotta kestäneeseen sotaan Irakissa mentiin jonkinlaisen hurmoksen vallassa ajattelematta sen todellisia kustannuksia tai jälkihoitoa. Kongressille uskoteltiin, että kyseessä on muutaman kuukauden keikka, joka rahoittaa itse itsensä Irakin mittavilla öljytuloilla.

Bill Clintonilta George W. Bush peri ylijäämäisen budjetin. Kahdessa vuodessa Bush oli sodilla ja veronkevennyksillä saanut aikaan 500 miljardin dollarin vajeen. Valkoinen talo määritteli silloin kriisirajaksi 600 miljardia, jota ei ylitetä. Tänä vuonna vaje ylittää 1 000 miljardin dollarin rajapyykin ilman, että mukaan on edes laskettu Barack Obaman jättiläismäistä elvytyspakettia.

Oma lukunsa oli Bushin oma perhe ja sen lähipiiri, joka kääri aiemmin suvun mustana lampaana tunnetun W:n ansiosta muhkeat sotavoitot. Niin kuin nyt Bushin Bucky-setä, joka rahasti puolustusvälineteollisuuden optioitaan juuri oikeaan aikaan tai monet perheystävät ja isä-Bushin hallinnon vaikuttajat, jotka istuivat poika-Bushin kampanjaa rahoittaneissa yhtiöissä ja käärivät sitten mukavat rahat, kun Irakin sota oli menestys näille samoille yhtiöille.

Ehkä George W. Bushia ajoi eteenpäin yksinkertaisesti halu näyttää isälleen, että hänestä on johonkin.

Isä George H.W. Bush oli toisen maailmansodan veteraani, mutta poika Bush katosi 1970-luvulla jonnekin Teksasin kansalliskaartista ennen sopimuksensa loppua.

Isä johti CIA:ta ja sitten koko maata. Poika juopotteli ja onnistui roikkumaan liike-elämässä vain isänsä suhteiden avulla kunnes ponnisti politiikkaan.

Siinäkö kaiken selitys? Isän pitkä varjo.

Kylmän sodan aikana Helsinki tuurasi elokuvissa Moskovaa

2009-01-15T18:33:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.1. 2009)

Kun kylmän sodan aikana tehtiin Neuvostoliittoon sijoittuvaa amerikkalaista jännäriä, sai Helsinki toimia kulissina. Jopa siinä määrin, että paikalliset poliitikot lopulta kielsivät neuvostotunnusten ripustamisen katukuvaan.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Siihen aikaan, kun Pietari oli Leningrad, ei amerikkalaisilla filmimaakareilla ollut sinne asiaa paukuttelemaan leikkipyssyjään. Suomi, varsinkin Helsingin Senaatintori ja sitä ympäröivät korttelit sekä Suomenlinna saivat kylmän sodan aikana muuttua vara-Neuvostoliitoksi monissa amerikkalaisissa jännityselokuvissa.

Helsinki Leningradina tai Moskovana -buumi yltyi 1980-luvulla sellaisiin mittoihin, että suomalaiset alkoivat paheksua moista menoa.

Aikaa tuon ajan osin Suomessa kuvatuista elokuvista on kestänyt vain Warren Beattyn historiallinen draama Punaiset (1981), joka kertoo amerikkalaisen vallankumousmiehen John Reedin vaiheista lokakuun vallankumouksessa.

Beattyn esittämä Reed puhuu venäläisille työläisille VR:n Pasilan konepajalla, kansa kuohuu Senaatintorilla, Säätytalon portaissa juostaan kuin Talvipalatsin valtauksessa ja Presidentinlinnan portti esittää Kominternin päämajan edustaa.

Outi Heiskasen hykerryttävä kirja Tehtävä Suomessa - Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa (Teos 2008) kertoo Suomessa kuvattujen elokuvien kuvauspaikat ja etenkin huikeat tarinat kuvauksissa tapahtuneista sattumuksista.

Neuvostoliitto paheksui Suomen käyttämistä neuvostovastaisen propagandan areenana ja amerikkalaiset ohjaajat ja tähdet oudoksuivat kummallisen maan kummia tapoja, mutta rahaa tuotannot jättivät Helsinkiin ja helsinkiläisille kahmalokaupalla, sillä avustajillekin maksettiin kelpo palkkioita värjöttelystä pakkasessa.

Jäätyneen maan

neuvosto-Sampo

Villeimmän kohtalon koki kuitenkin suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo (1959) ennen kuin amerikkalaiset löysivät Suomen.

Kalevalaa vapaasti luokkataisteluhengessä tulkinnut elokuva maksoi yhtä paljon kuin 70 normaalihintaista suomalaista elokuvaa.

Kyisen pellon kyntämisessä tarvittavat käärmeet esimerkiksi lennätettiin parin minuutin kohtausta varten Suomeen Vietnamista.

Sampo levitettiin tuhansina kopioina Neuvostoliittoon ja Kiinaan.

Mutta se päätyi myös Yhdysvaltojen markkinoille. Ei tosin Sampona, vaan halpiselokuvien kuningas Roger Corman leikkasi sen uusiksi ja lisäsi lopputulokseen maisemakuvia omasta Terror-elokuvastaan. Syntyi englanniksi dubattu tieteiskauhuelokuva The Day The Earth Froze, siis Päivä jona maa jäätyi.

Alkuperäisen Sammon kaikki näyttelijät olivat Väinämöistä lukuunottamatta venäläisiä. Roger Cormanin käsissä elokuvan ohjaajaksi merkittiin Gregg Sebelious.

Yhdessä sivuroolissa nähtiin Palvo Nurme. Lemminkäistä esittänyt Andris Oshin muuttui ”suomalais-sveitsiläiseksi hiihtohissin hoitaja” Jon Powersiksi ja niin edelleen.

Joutoväkeä

ei riittänyt

Amerikkalaiset löysivät Suomen, kun David Leanin spektaakkelia Tohtori Zhivago kuvattiin Joensuussa ja sen ympäristössä keväällä 1965.

Kuvaukset työllistivät kymmeniä suomalaisia, sillä niitä varten kaivettiin 18 kilometriä juoksuhautoja ja rakennettiin yhdeksän kilometriä rautatietä, siperialaisasumuksia, puhelinlinjoja ja piikkilankaesteitä. Koululaisia palkattiin nälkäisiksi siperialaislapsiksi ja joensuulaiset miehet antoivat tukan ja parran rehottaa, koska heitä tarvittiin kuoleviksi partisaaneiksi. Päiväpalkka oli sata markkaa.

Tohtori Zhivagon uskottiin ja toivottiin tuovan Suomelle kansainvälistä mainetta, mutta ohjaaja David Lean valitti, ettei Suomessa voi tehdä elokuvaa. Maisemat ovat kyllä hienot, mutta maa on pöyristyttävän kallis, koska täällä ei ole statisteiksi tarvittavaa joutoväkeä.

Huston ja Siegel

ohjasivat Suomessa

Suomi sai poikkeuksellisesti olla Suomi ja Helsinki Helsinki Ken Russellin vuoden 1967 agenttiseikkailussa Miljardin dollarin aivot.
James Bond -tuottajien Harry Palmer -sarjaan kuuluvassa elokuvassa pääkonna Leo Newbigenin koti tosin sijaitsee Espoossa. Kyseessä on Gallen-Kallelan museo, jonka rannassa avantoa pidettiin auki viikon päivät, jotta Michael Cainen esittämä Harry Palmer voisi pujahtaa siihen saunasta.

Kun filmiryhmä viimein pääsi paikalle kohtaus peruuntui, koska Caine ei halunnut esiintyä yläruumis paljaana pakkassäässä.

1970-luvulla amerikkalaistuotannot toivat kaksi ehdotonta huippuohjaajaa Helsinkiin tekemään uransa ehkä huonoimmat elokuvat. Maltan haukan ohjannut John Huston teki sekavaa vakoiluelokuvaa Kremlin kirje ja muun muassa Likaisesta Harrysta muistettava Don Siegel Puhelimen.
Kremlin kirje (1970) toi itäistä eksotiikkaa Helsingin katukuvaan. Katajanokan katukuvaan ilmestyivät kyrillisin kirjaimin kirjoitetut kyltit ja julisteet. Silloisen Seutulan lentoaseman katolle nousi teksti ”Mockba” sirppi ja vasara -tunnuksin. Suomenlinnaan lavastettiin moskovalainen tori.

Kremlin kirjeen aikaan Suomi oli amerikkalaisin silmin eksoottinen ja sosialistinen maa. Kuvausryhmä kyseli paikallisilta kansanmiliisin suhtautumisesta ulkomaalaisten vapaaseen liikkumiseen kaduilla sekä ulkonaliikkumiskiellon alkamisen ajankohdasta iltaisin.

Leninin pää

oli liikaa

Elokuva synnytti myös kunnallispoliittisen kärhämän. Kiinteistölautakunta oli antanut luvan pystyttää lasikuidusta valmistetun Leninin pään Uspenskin katedraalin vierelle, mutta kaupunginhallitus kielsi sen viime hetkellä, koska Neuvostoliitossa oli paheksuttu koko elokuvahanketta.

Ohjaaja John Huston oli maailmanmies ja monista amerikkalaisista filmimiehistä poiketen hän suostui puhumaan lehdistöllekin. Hän kehui juoneensa Suomessa elämänsä kuivimman martinin, Poron kyynel -cocktailin (3 cl vodkaa, 1 cl punaista vermuttia) sekä kuvaili saunomista: Ensin istutaan 120-asteisessa löylyssä, ”sitten lumihankeen, eikä kylmä tunnu kylmältä eikä kuuma polta.”

Izvestija: Kansojen

ystävyyttä vastaan

Puhelimen kuvauksien aikana vuonna 1977 Neuvostoliitto protestoi jo varsin näkyvästi, vaikka jännäri oli hyvinkin liennytyshenkinen. Sen sankari oli KGB:n ”paras mies”, majuri Borzov (Charles Bronson), jonka tehtävänä oli ei enempää eikä vähempää kuin estää kolmas maailmansota.

”Tämän Puhelimen langat johtavat tunnettuihin lännen tiedustelupalveluihin, jotka käyttävät kaikkein likaisimpia menetelmiä Neuvostoliiton vastaisessa toiminnassa ja jotka toimivat kansainvälisen jännityksen liennytystä sekä kansojen ystävyyttä ja yhteisymmärrystä vastaan”, näki neuvostohallituksen äänenkannattaja Izvestija.

Protesti tehosi sen verran, että Suomen viranomaiset sallivat punalippujen vetämisen pikaisesti salkoon vain Suomenlinnassa, mutta ei Helsingin keskustassa kuvausten aikana.

Puhelimesta ei kannata muistaa muuta kuin se, että elokuva oli Ansa Ikosen viimeinen esiintyminen valkokankaalla. Hän vilahtaa roiston äidin roolissa.

Ilaskivi närkästyi

neuvostovastaisuudesta

Kylmän sodan aikana Helsingillä oli suurempaa roolia vielä Gorkin puistossa (1983) sekä Valkeat yöt -elokuvassa (1985).

Gorkin puistossa Helsingistä lavastettiin Moskovaa. Kansallismuseon torniin nostettiin punainen tähti ja se sai esittää Kremliä. Itä-Pasilan betonikolossit kävivät sellaisenaan Moskovan esikaupungista. Gorkin puiston virkaa hoiti Kaisaniemi, jonka yleiskuvaa väritti Unioninkadulla seinään kiinnitetty jättiläismäinen Lenin-juliste.

Elokuvan kuvausten aikana suomalaistenkin suhtautuminen amerikkalaisiin filmiryhmiin muuttui penseäksi. Kokoomuslainen Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi sanoi, ettei halua täällä tehtävän elokuvia, joissa pahoinpidellään itäistä naapuria.

Helsingin kiinteistölautakunta ei myöntänytkään kuvauslupaa seuraavalle filmihankkeelle, jonka oli määrä kertoa Andrei Saharovista.

Salakuvaa

Leningradista

Viimeinen kylmän sodan kauden osittain Helsingissä kuvattu suurtuotanto oli neuvostosuhteiden kannalta äärimmäisen arkaluontoinen. Valkeiden öiden pääosaa esitti Neuvostoliitosta loikannut tanssija Mihail Baryšnikov, joka esitti elokuvassakin loikkaria.

Silti Valkeat yöt oli ensimmäisiä amerikkalaisia elokuvia, joissa nähtiin aitoa Leningradia. Ohjaaja Taylor Hackford keksi lähettää suomalaisen dokumenttiryhmän ottamaan ulkokuvia kaupungista. Helsingin tutuissa venäläismaisemissa kuvatut otokset liitettiin sitten aitoihin leningradilaiskuviin.

Porin Reposaaresta puolestaan lavastettiin siperialainen kaupunki. Mutkitta tämä ei onnistunut, vaan elokuvan tuottajan piti lähestyä paikallisia diplomaattisesti, koska enemmistö reposaarelaisista oli kommunisteja. Nykyrahassa 7,5 euron tuntipalkka ja ilmaiset ateriat avustajille viimeistään mursivat jään.

Valmis elokuva tuomittiin suomalaislehdistössä laidasta laitaan antikommunistiseksi ja reaganistiseksi.

James Bond

Lapissa

Viimeinen Suomessa filmattu kylmän sodan elokuva toi maahan tulevan James Bondin, Pierce Brosnanin. Frederick Forsythen romaaniin pohjautuvaa Neljättä sopimusta (1987) kuvattiin Helsingin sijasta Lapissa.

Kemissä kaupunginhallitus joutui äänestämään kuvausluvasta, koska SKP:n vähemmistöläiset halusivat estää neuvostovastaisen elokuvan filmaamisen.

Outi Heiskasen kirja on omistettu Åke Lindmanille eikä syyttä. Lindman toimi useimmissa tässä mainittujen elokuvien sekä monien toteutumatta jääneiden hankkeiden yhteysmiehenä, ja esiintyi itsekin pikkurooleissa.

Vaunu vailla kuljettajaa

2009-01-13T18:18:00.002+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.1. 2009)

Arvaan, että sosialidemokraatteja harmittaa. Viime kesänä maailman luultiin jatkavan mallillaan ja siinä tuoksinassa oli mukavaa ”uudistua” sillä helpoimmalla tavalla, valitsemalla melko kokematon, mutta nuorehko nainen uudeksi puoluejohtajaksi.

Veikkaan, että jos yleismaailmallisesta taantumasta olisi viime talvena tai edes alkukesällä ollut vähänkään hajua, niin SDP:n puheenjohtajan nimi nyt olisi Eero Heinäluoma. Ay-taustainen, monessa liemessä koeteltu iso miehenjörrikkä olisi nyt kovaa valuuttaa, kun maailmankirjat ovat sekaisin.

Ei pidä pillastua. Kyse ei ole mies vastaan nainen -asetelmasta, vaan siitä, että suurimmassa oppositiopuolueessa johtajuus on hukassa. Viime kesänä puheenjohtajaksi valittu Jutta Urpilainen ei ole johtajuutta oikeastaan kadottanut, koska hänellä ei sitä missään vaiheessa ole ollutkaan. Vuodenvaihteen verkkosukat olivat olematon juttu sen rinnalla, että Urpilainen on koko puolen vuoden puheenjohtajuuskautensa ollut kuin eksynyt lapsi synkässä metsässä.

Oppositiojohtaja ei ole tullut tunnetuksi poliittisilla näkemyksillä, aloitteilla eikä uskottavalla vaihtoehdolla hallituksen politiikalle. Hän on tullut tunnetuksi tekotomeruudella, haluaisin kiittää kaikkia - ja me sosialidemokraatit –hokemilla sekä katoamistempuillaan. Kesällä Jutta Urpilaisen olisi pitänyt ottaa paikkansa suuren puolueen johtajana, mutta hän hävisi viikoiksi lomalle.
Nyt vuodenvaihteessa ilma oli täynnä lomautusuutisia ja yleistä epävarmuutta, mutta suurimman oppositiopuolueen johtaja on taas kadonnut lomalle. SDP:ssä linjaa vetävät entinen malli ja entinen pettäjäpiispa.

Eilisen Helsingin Sanomien mukaan Eero Heinäluoma saatetaan nostaa helmikuun alussa SDP:n eduskuntaryhmän uudeksi puheenjohtajaksi. Tämä takaisi hyväksi tv-keskustelijaksi osoittautuneelle Heinäluomalle paluun päivänpolitiikan eturiviin ja SDP:lle mahdollisuuden uuteen alkuun oppositiopolitiikassa. Eihän se kovin uskottavaa ole ollut, kun nykyinen hallitus on harjoittanut aivan samanlaista politiikkaa kuin edelliset, mutta SDP:n mielestä kansaa jaetaan kahtia vasta nyt ja vasta nyt eriarvoisuus kasvaa.

Nyt ei oikein muuta osata sanoa kuin että väärin elvytetty.

Tosin Eero Heinäluomakin toi valtiovarainministerinä eduskuntaan budjetin, jossa sen sanottiin suoraan lisäävän köyhien määrää tuhansilla.

Niitä verkkosukkia en laskisi piirun vertaa Jutta Urpilaisen synniksi. Kyllä leikkimielellä on sijansa politiikassakin, sanovat tiukkapipot mitä tahansa.

* * *

Vuodenvaihde on uutistoiminnassa eräänlainen miniheinäkuu. Mitään ei tapahdu, mutta sivut ja lähetysminuutit on pakko saada täyteen.

Tällaisten kolumnipalstojen täyttäjän pelastivat Jutta Urpilaisen sukat ja Sauli Niinistön häät.
Olihan siinä jotain symboliikkaa nähtävissä.

Vasemmistolainen yritys pieneksi glamouriksi sai aikaan marmatusta ja paheksuntaa.

Oikeistovoimien avioliitto taas vahvisti tunnelmaa, että kokoomukselta onnistuu ihan kaikki. Sillä aikaa, kun päivänpolitiikasta vastaavat kokoomuslaiset pitivät joululomaa, varasi kuningas Niinistö nuoren morsiamensa kanssa shown ja julkisuuden puolueelleen. Eikä kukaan napise niinistöläiselle glamourille.

En ollut paikalla, mutta kuulemma ennen taistolaisilla oli parhaat bileet. Kokoomus on nekin vienyt.

Mutta mistä johtuu, että juuri poliitikko- ja kulttuuripiireissä on tyypillistä, että 50-60-vuotias mies aloittaa avioruljanssin alusta oman lapsensa ikäisen naisen kanssa? Ja miksi juuri koskaan ei käy toisin päin?

Ja jos kävisi, niin miten siihen suhtauduttaisiin? Millaisia olisivat otsikot, jos kuvitteellinen puhemies Riitta Vuolukainen (60) olisi päätynyt avioliiton satamaan kuvitteellisen Kimi Tuovion (29) kanssa? Toivottavasti yhtä ihastuneita uudesta onnesta.

Bushin hallinnon viimeinen virhe Gazan sodan siemen

2009-01-10T18:00:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 9.1. 2009)

Yhdysvallat on itse ollut sytyttämässä useimpia niistä liekeistä, joita se terrorismin vastaisen taistelun nimissä yrittää sammuttaa. Sota Gazassa ei ole poikkeus. Bushin hallinto sai aikaan palestiinalaisten sisällissodan, jonka seurauksena Israelin kammoama Hamas johtaa yksin Gazaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Israelin hyökkäys Gazaan on nyt kestänyt kaksi viikkoa.

Tämänkertaisen sodan perimmäinen syy ei löydy Hamasin ampumista raketeista Israeliin, vaan Yhdysvaltain hallinnon uhkapelistä, jolla se runsas vuosi sitten yritti aseellisesti syrjäyttää rehelliset vaalit voittaneen Hamasin vallasta. Tapahtumat muistuttivat 1980-luvun Iran-Contra-skandaalia ja osa pelimiehistäkin oli samoja.

Uhkapelin seurauksena palestiinalaisten välillä käytiin lyhyt sisällissota kesällä 2007 ja sen seurauksena lännessä terroristijärjestöksi laskettu Hamas pitää yksin valtaa nyt sotanäyttämönä olevassa Gazassa.

Julmaa ironiaa tässä on se, että islamistinen Hamas nousi vasemmistolaisen Fatah-liikkeen haastajaksi 1980-luvun alussa Israelin ja Yhdysvaltojen tuella. Silloin ne laskivat, että palestiinalaisten on parempi rukoilla moskeijoissaan kuin osallistua vasemmistoviritteiseen kansanliikkeeseen Israelin miehitystä vastaan.

Saudi-Arabian kautta Hamasille kanavoitiin varoja, joilla se saattoi perustaa suosionsa pohjana olevia sosiaaliohjelmia, kouluja ja klinikoita.

Bush halusi

Arafatin syrjään

2000-luvun alussa tuore presidentti Geoge W. Bush halusi päästä eroon silloin palestiinalaisia johtaneesta Jasser Arafatista. Arafatia syytettiin edellisen presidentin Bill Clintonin rauhanhankkeiden kaatamisesta ja uudesta palestiinalaisten kansannoususta. Kesäkuussa 2002 Bush ilmoitti, että palestiinalaisten on pidettävä vaalit, joissa he valitsevat itselleen uudet terrorismista vapaat johtajat. Yksinvaltaisen Arafatin tilalle on saatava parlamentti.

Arafat kuoli vuonna 2004.

Tammikuussa 2006 järjestetyissä vaaleissa voittajia eivät olleetkaan uuden presidentin Mahmud Abbasin ”maltilliset”, vaan kovan linjan Hamas, joka sai 56 prosenttia parlamentin paikoista ja oikeuden valita joukoistaan pääministeri. Aiemmin palestiinalaishallinnossa ei tunnettu pääministerin virkaa. Se otettiin käyttöön Yhdysvaltain vaatimuksesta, koska silläkin tavalla oli mahdollista kaivaa maata Jasser Arafatin jalkojen alta.

Bush halusi

Hamasin syrjään

”Väärän” vaalituloksen myötä Bushin hallinto muutti taas mieltään. Hamas oli raivattava tieltä ja Fatah takaisin valtaan. Ensin Hamasin johtamaa hallitusta painostettiin ja sitten se asetettiin taloussaartoon. Tämä syöksi tavalliset palestiinalaiset kurjuuteen, kun työpaikkoja suljettiin ja palkat jäivät maksamatta.

Lokakuussa 2006 Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice tapasi presidentti Mahmud Abbasin Ramallahissa. Ricen viesti kuului, ettei Hamasin kansainvälinen saarto toimi. Siksi palestiinalaispresidentin on ryhdyttävä toimiin hallituksen kaatamiseksi ja uusien vaalien järjestämiseksi. Abbas lupasi, mutta ei Ricen vaatimassa kahdessa viikossa.

Muutama viikko myöhemmin Yhdysvaltain ulkoministeriö lähetti Abbasin puheille Jake Walles -nimisen diplomaatin Jerusalemin konsulaatista. Walles oli saanut ministeriöstä mukaansa ”talking points” -muistion, jossa Abbasia kehotettiin ryhtymään nopeisiin toimiin Hamasin syrjäyttämiseksi. Viime kädessä presidentin oli määrä julistaa hätätila palestiinalaisvaltioon ja asettaa hätätilahallitus.

Koska kaikki tiesivät tällaisen uhkavaatimuksen johtavan verenvuodatukseen, Yhdysvallat lupasi lisäksi voimistaa Fatahin turvallisuusjoukkoja ”poliittisesti ja materiaalisesti.”
Aseita Egyptinkautta Fatahille

Hamas ja Fatah taistelivat vallasta koko syksyn 2006. Vuoden lopussa Yhdysvallat lupasi yli 80 miljoonaa dollaria Fatahin turvallisuusjoukkojen vahvistamiseen ”terrorististen rakenteiden hajottamiseksi sekä lain ja järjestyksen palauttamiseksi Länsirannalla ja Gazassa.”

Rahoja ei kuitenkaan saatu perille. Ne pysähtyivät Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, jossa epäiltiin aseiden ja muun materiaaliavun kääntyvän lopulta palestiinalaisten käsissä Israelia vastaan. Huhtikuussa 2007 Bushin hallinto sai läpi pienemmän apupaketin sillä ehdolla, ettei siihen sisälly aseita.

Väliajan Bushin hallinto oli käyttänyt muiden teiden etsimiseen asetoimituksille.

Ulkoministeriölle annettiin tehtäväksi tehdä mitä tahansa, jotta Fatah pystyy lyömään Hamasin sotilaallisesti. Jo vuoden 2006 lopulla Condoleezza Rice oli aloittanut Egyptin, Jordanian, Saudi-Arabian sekä Arabiemiraattien taivuttelun Fatahin jäsenien sotilaskoulutukseen ja asevarusteluun.

Bushin hallinnossa turvallisuusneuvonantaja Elliot Abramsilla oli jo Iran-Contra-ajoilta kokemusta siitä, miten ystäviä aseistetaan ohi kongressin määräysten.

Ensimmäiset asekuljetukset Egyptistä Gazaan ja Fatahin turvallisuusjoukoille tulivat perille joulukuussa 2006. Israelin tieten ja luvalla.

B-suunnitelmana

vallankaappaus

Fatahin ja Hamasin taistelut kiihtyivät helmikuun 2007 alussa. Sisällissodan välttämiseksi presidentti Mahmud Abbas ja pääministeri Ismail Hania pääsivät sopimukseen, jonka mukaan Fatah saa omia ministereitään Hanian johtamaan hallitukseen.

Yhdysvaltain ulkoministeriölle yhtenäisyyshallitus ei sopinut. Alettiin valmistella B-suunnitelmaa, jonka tavoitteena oli asettaa uusi palestiinalaishallitus valtaan vuoden 2007 loppuun mennessä. Tässä tarkoituksessa Yhdysvallat sitoutui siihen, että arabimaissa koulutetaan 6-9 kuukauden kuluessa 15 000 miestä Abbasin tueksi ottamaan valta Hamasilta. Lisäksi oli määrä erikoiskouluttaa 4 700 miestä Jordaniassa ja Egyptissä.

Huhtikuun lopulla suunnitelma vuoti julkisuuteen. Hamasin näkökulmasta kysymyksessä oli Yhdysvaltain tukema aseellinen vallankaappaus. Väkivaltaisuudet alkoivat uudelleen ja kiihtyivät toukokuun puolivälissä, kun 500 uutta Egyptissä koulutettua Fatahin sotilasta uusine aseineen saapui Gazaan.

Kesäkuun alussa toinen uutisvuoto sytytti täysmittaisen sisällissodan. Israelilainen Haaretz-lehti kertoi Abbasin ja Yhdysvaltain pyytäneen Israelia hyväksymään suuren asekuljetuksen Egyptistä Gazaan.

Hamasin ja Fatahin lopullinen välienselvittely Gazassa oli ohi alle viikossa kesällä 2007. Sen seurauksena Hamas valtasi palestiinalaisten hallintorakennukset Gazassa ja karkotti Fatahin alueelta.

Hamasin yksinvalta sai Israelin tiukentamaan alueen saartoa. 90 prosenttia Gazan tehtaista ja työpaikoista oli konkurssissa vuoden loppuun mennessä. Kansa köyhtyi ja radikalisoitui. Ja Fatahille tarkoitetut uudet aseet päätyivät Hamasin haltuun.

Uusi erä kostonkierteessä oli valmis alkamaan.

Lähteet: Vanity Fair 4/2008: The Gaza Bombshell

Stephen Zunes: Americas Hidden Role in Hamas´s Rise to Power. AlterNet 3.1. 2009

Minä en keskustele varkaiden kanssa (Hetket jotka jäivät 22)

2009-01-07T19:46:00.004+02:00

Viikko sitten esitellyn Raoul Walshin rinnalla Michael Curtiz teki häikäisevän uran elokuvaohjaajana nousematta itse suureksi nimeksi.

Budapestissä 1886 syntynyt Manó Kertész Kaminer teki kymmeniä elokuvia Unkarissa ja Saksassa kunnes muutti Yhdysvaltoihin 1926, vaihtoi nimensä ja alkoi ohjata Warner Brothersille elokuvia kaikesta mahdollisesta. Yhteensä Curtizilta syntyi 172 elokuvaa, monet edelleen ylivertaisia klassikoita. Esimerkiksi Robin Hood on filmattu moneen kertaan, mutta Curtizin Robin Hoodin seikkailujen (1938) veroista versiota ei ole nähty.

Seikkailu-, gangsteri-, sota- ja lännenelokuvien lisäksi Michael Curtizilta syntyi kädenkäänteessä vaikka musikaali. Ja tietysti elämää suurempiin lukeutuva Casablanca (1942), joka ammattimiehelle oli vain työ muiden joukossa, yksi vuoden 1942 kolmesta ohjauksesta.

Muiden hommiensa ohessa Curtiz ohjasi myös kaksi suurta Erroll Flynnin tähdittämää merirosvoelokuvaa. Jälkimmäisessä, Merihaukassa (Sea Hawk, 1940), Flynn on seikkailija Geoffrey Thorpe, joka ryöstää espanjalaisia laivoja Englannin kuningatar Elisabeth ensimmäisen toimeksiannosta. Yhden armadan yhteydessä saaliiksi joutuu myös Espanjan kuninkaallisiin kuuluva superkaunotar Dona Maria (Brenda Marshall).Ymmärrettävistä syistä Dona Maria ei oikein lämpene Thorpen hurmausyrityksille.

Dona Maria: Minulla ei ole tapana keskustella varkaiden kanssa. Luulin tehneeni sen täysin selväksi kapteeni Thorpe.

Geoffrey Thorpe: Kyllä, lukuun ottamatta kuvaustanne. Kertokaapa, onko varas vain englantilainen, joka varastaa?

Dona Maria: Jokainen joka varastaa, on kyse sitten naisista tai merirosvouksesta.

Geoffrey Thorpe: Ymmärrän. Olen ihaillut noita teidän jalokiviänne, varsinkin tuota kultaista. Sehän on peräisin atsteekeilta, eikö vain? Ihmettelen, miten ne intiaanit suostuteltiin jakamaan kultansa.

Näin kannustamispolitiikka muutti Suomea: Tasa-arvon tuottamisesta tuloerojen kasvattamiseen

2009-01-03T18:28:00.003+02:00

Suomessa aiemmin lähes tuntematon kannustaminen tuli rytinällä yhteiskuntapolitiikkaan 1990-luvulla. Kun aiemmin politiikalla oli tavoiteltu tasa-arvon lisäämistä yhteiskunnassa, niin nyt haluttiin lisätä kansalaisten välisiä eroja. Kannustamisen nimissä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Miten työttömien kannustaminen tuli Suomeen, sen kertoi Elsa Keskitalon väitös lokakuussa (Viikkolehti 31.10.).

Entä millaista ihmiskuvaa kannustaminen edustaa ja minkälaista yhteiskuntapolitiikkaa se tuottaa?

Sen kertoo Liisa Björklundin joulukuun alussa Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöskirja Kannustaminen ja moraali – Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen.

Kirkkopalvelujen Työ ja osallisuus -projektin päällikkö Liisa Björklund osoittaa havainnollisesti, miten Suomessa edellisen laman keskellä tartuttiin kannustamisen ideaan ja miten olennaisesti se muutti suomalaista hyvinvointipolitiikkaa.

Vielä ”vanhassa hyvinvointivaltiossa” tavoiteltiin tasa-arvon lisääntymistä sekä huono-osaisuuden ja köyhyyden vähentämistä ja ehkäisemistä. Vain muutamassa vuodessa yhteiskuntapolitiikan päämääriksi tuli työnteon kannustavuuden lisääntyminen, sosiaalisten oikeuksien alistaminen työmarkkina-asemasta riippuvaisiksi ja vähitellen niiden heikentäminen sekä kohdentaminen ainoastaan vähäosaisimmille.

Kansantalouden kilpailukyky ja tuottavuuden parantaminen ohittivat muut tavoitteet.

Uusi suunta
parissa vuodessa

Ajan riento oli nopeaa. 1980-luvulla kannustamisesta ei juuri keskusteltu sosiaali- tai työvoimapolitiikassa. Vuoden 1991 Esko Ahon hallituksen ohjelmassakaan sitä ei edes mainita, mutta jo 1995 Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa tulonsiirrot ja kannustavuus liitettiin yhteen. Siitä alkaen kannustaminen on muuttunut hyvinvointipolitiikan valtavirraksi.

Kuten Elsa Keskitalo omassa väitöskirjassaan osoitti, kannustamispolitiikan idea on kotoisin yhdysvaltalaisilta uusliberalisteilta 1970-luvulta. Heidän ajatuksensa levisivät Eurooppaan ja Euroopassa eri asiantuntijaorganisaatioiden välityksellä hallitusten politiikaksi.

Liisa Björklund nimeää joukon sanansaattajia, joilla Suomessa oli keskeinen rooli: Elinkeinoelämän valtuuskunta, työnantajien STK, valtiovarainministeriö ja Raimo Sailas erikseen, Osmo Soininvaara sekä varsinkin tutkija Matti Virén, joka jo vuonna 1994 julkisti laskelman liian anteliaasta sosiaaliturvasta.

Valtiovarainministeriö tosin ehti kaksi vuotta aikaisemmin vaatimaan julkisen sektorin supistamista sekä etuuksien ja vähemmän tärkeiden palvelujen karsimista ja maksullisuuden laajentamista.

Kannustaminen ja
suurtyöttömyys

1980-luvun Suomessa ei siis vielä tunnettu kannustinongelmaa, mutta jo 1996 perustettiin kannustinloukkutyöryhmä. Keskeiseksi ongelmaksi nähtiin tulonsiirrot ja kannustinloukut, eikä sitä, että käytännössä täystyöllisyydestä oli parissa vuodessa siirrytty massatyöttömyyteen.

Liisa Björklundin mukaan aiemmin hyvinvointivaltiossa ajateltiin, että yhteiskunnan universaalit perusoikeudet kannustavat ihmiset tekemään työtä ja tavoittelemaan parempia asemia. Sitä ei ajateltu, että tarvitaan sosiaalistaloudellisia eroja luomaan kannustavuutta.

– Ehkä uskottiin vahvemmin ihmisten haluavan tehdä töitä, kun perusturva on kunnossa. Mutta 1990-luvun talouskriisi aiheutti Suomessa myös hyvinvointivaltion kriisin. Kun ruvettiin miettimään, millä hyvinvointi kustannetaan, niin ajattelukin muuttui.

Björklund on tutkinut tätä ajattelun muutosta hallitusohjelmista sekä muista politiikkaa muokkaavista asiakirjoista. Uuden ajattelun mukaan perusturva on liian hyvä ja tekee työnteosta heikosti kannattavaa. Lisäksi palkkaverotus on liian korkea eikä ihmisten kannata hankkia lisäansioita.

Optioita ja
kannustimia

Vanhassa maailmassa oli ajateltu hyvinvointivaltion toimivan kannustimena. Nyt väitettiin, etteivät ihmiset suostu tekemään töitä jollei ole riittävän kannustavia tuloeroja. Liian turvatun kansalaisen ei kannata ponnistella toimeentulonsa eteen.

Samoihin aikoihin tulohaitarin yläpäähän tulivat optiot. Ilman optioita ja toisaalta huono-osaisten kannustamista etuuksia heikentämällä olimme kerta kaikkiaan liian tasavertaisia ollaksemme innovatiivinen, kilpailukykyinen, tehokas ja tuottava kansakunta.

Kannustaminen eteni vikkelästi ja itse idea on toiminut joustavasti erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. 1990-luvulla kannustamisella ratkaistiin työttömyysongelmaa, 2000-luvulla työvoimapulaa.

Kannustaminen on niin elinvoimainen poliittinen idea, että sen nimiin vannotaan uudenkin laman kynnyksellä.

Kuitenkin Suomessa työttömyys oli historiallisen alhaisella tasolla juuri silloin 1980-luvun lopulla, kun kannustamista nykyisessä merkityksessä ei harjoitettu ollenkaan.

Työmarkkinoiden
muutos taustalla

Kannustamisen vaikutuksia mitattaessa tulokseksi on saatu, että sen kautta tuli 30 000 henkilötyövuotta lisää. Lamanjälkeinen talouskasvu lisäsi työllisyyttä 300 000:lla eli kannustamisen vaikutukset ovat melko vähäiset työllisyyteen, mutta radikaalit yhteiskuntapolitiikkaan kokonaisuutena.

Liisa Björklundin mukaan kannustamisen vaikutuksesta tapahtuukin jotain muuta kuin mitä sillä on tavoiteltu. Aidossa kannustamisessa kannustettavalla täytyy olla mahdollisuus valita vapaasti, vastaako hän kannustajan asettamaan kannustimeen. Ja kannustimen täytyy tuottaa hyvää kannustettavalle, hän linjaa.

Mutta sitten on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät kannustettuinakaan kelpaa työmarkkinoille. Heidän tilanteensa muuttuu mahdottomaksi.

– Meillä on tapahtunut suuri työmarkkinoiden muutos. Ihmiseltä odotetaan tuottavuutta ja tehokkuutta. Kaikki eivät niitä mittoja täytä. Tuottavat ja kansantaloudelle tarpeelliset toimijat seurustelevat ”shoppalandioissa” keskenään, kun taas tuottamattomat ja tarpeettomat toimijat on jätetty kärvistelemään keskenään.

Tuottamattoman
oikeudet kapenevat

Liisa Björklund nojaa oman ajattelunsa aristoteliseen ihmiskäsitykseen ja Martha Nussbaumin toimintavalmiuksien teoriaan. Niiden mukaan ihmisellä tulee olla mahdollisuus muun muassa elää normaalipituinen elämä, pysyä terveenä, liikkua vapaasti paikasta toiseen, elää yhteydessä toisiin ihmisiin aidossa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kunnioittaa itseään, tehdä itsenäisiä valintoja ja osallistua työelämään tasa-arvoisesti omista inhimillisistä lähtökohdistaan käsin.

Siinä on aika monta oikeutta, jotka markkinavetoinen kannustaminen kieltää tuottamattomiksi leimatuilta ihmisiltä.

– Markkinatalousyhteiskunnassa lähdetään markkinoiden ja tuotantorakenteiden tarpeesta, ei inhimillisistä lähtökohdista, Björklund sanoo.

Koska näin on, ihmisiä lähdetään muokkaamaan mahdollisimman tuottaviksi juuri markkinoiden kehyksessä.

Ja Liisa Björklund korostaa, että tässä on myös onnistuttu. On aivan totta, että hyvinvointi on kasvanut ja suurin osa kansasta on päässyt siitä osalliseksi.

– Mutta samaan aikaan me olemme onnistuneet kymmenen vuoden aikana tehokkaimmin OECD-maista lisäämään ihmisten välisiä sosiaalistaloudellisia eroja, hän vertaa.

SATA-komitealla
on näytön paikka

Kannustaminen on Liisa Björklundin mielestä hyvä pyrkimys. Jokainen meistä tarvitsee erilaisia kannustimia tavoitella hyvää, kohtuullista ja oikeudenmukaista elämää.

– Jos löydetään aidosti ihmisen hyvinvointia lisääviä kannustimia ja saadaan niillä lisättyä työpaikkoja, niin se on erinomainen poliittinen tavoite. Ja hyvää pyrkimystä on ollutkin. Kannustimia ei kuitenkaan tule kohdentaa vain työtä vailla oleviin kansalaisiin, vaan myös työnantajatahoihin. Tämä yhteisvastuun näkökulma on juuri nyt erityisen tärkeä, kun Suomi on sukeltamassa uuteen lamaan.

– Hankaluus tulee siitä, että vain työn tarjonnan kannustimia lisäämällä ja sosiaaliturvaa heikentämällä tilanteessa, jossa työtä ei ole tarjolla, kysymys ei ole enää kannustamisesta, vaan lannistamisesta ja pakottamisesta.

Sosiaaliturvaa uudistavalta SATA-komitealta odotetaan pitkälle meneviä linjauksia tammikuussa. Liisa Björklund on katsonut syvällisesti menneeseen. Mitä hän odottaa sen pohjalta tulevalta?

– Toivoisin, että nyt voisi olla se historiallinen hetki, jossa eri tahot yhdessä uskaltavat luoda jotakin uutta. SATA-komitean tulisi ottaa päätöksissään huomioon ei vain ihmisten itsekkyyttä, vaan myös moraalin näkökulma. Ketään ei pidä jättää oman onnensa nojaan työllisyystilanteen heikentyessä.

Björklund haastaa komitean tekemään rohkean uskonhypyn. Uskottaisiin, että ihmisiin luottamalla ja heidän sosiaaliset oikeutensa turvaamalla tuotetaan myös suurin määrä hyvinvointia. Ihmisiä voidaan kannustaa tavoilla, jotka tarjoavat aitoja tilaisuuksia ja lisäävät ihmisten yksityistä ja yhteiskunnan yhteistä hyvinvointia.

Ensi vuoden uutisia

2008-12-29T19:11:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.12. 2008)

Ensin sen ei pitänyt koskettaa meitä ollenkaan. Sitten sen piti heijastua myös Suomeen, mutta vaikutukset jäisivät joka tapauksessa vähäisiksi. Kun sen sitten myönnettiin vaikuttavan oikeastikin, sanottiin, että siihen on jo varauduttu ennen muita.

Lopuksi todettiin ensi vuoden rysäyksen olevan sitä luokkaa, että mitään ei voi ennustaa. Paitsi että talous painuu miinukselle ja työttömyys kääntyy kasvuun.

Tänään päättyvää vuotta 2008 tullaan tulevaisuudessa muistelemaan vähän niin kuin viimeistä rauhankesää 1939. Miten ihanaa kaikki oli juuri ennen kuin tuli se iso rysähdys.

Huomenna on 2009 ja sitten kaikki on toisin.

Syksyllä pantiin 40 000 ihmistä pakkolomalle. Talvella pannaan paljon lisää ja lomautukset alkavat muuttua irtisanomisiksi, kun vienti pysähtyy kuin seinään. Suomen keskeisistä vientimaista vain Venäjälle ennustetaan ensi vuonna kasvua, mutta mikään ei ole niin epävarma kuin Venäjä. Kaikkialla muualla mennään alaspäin ja lujaa.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen vakuutti joulun alla eduskunnassa, että mitään leikkauslistoja ei ole suunnitteilla. Saattoi pitää paikkansa tässä kuussa. Yhdentoista kuukauden kuluttua eduskunta valmistautuu päättämään vuoden 2010 budjetista. Uskokoon ken tahtoo, että siihen ei sisälly myös leikkauksia.

Hallituksen mukaan Suomi selviää muita paremmin, koska meillä elvytetään ensi vuonna ja ostovoima kasvaa palkankorotusten ja veronkevennysten ansiosta.

Pakkolomalla ollessa palkankorotuksesta tuleva ostovoiman lisäys kuitenkin leikkautuu pois eikä riitäkään.

* * *

Eivätkä veronkevennykset kohdennu ostovoimaa lisäävällä tavalla. Oppositio on tätä jankuttanut koko syksyn, mutta joulun alla tästä saatiin myös tutkimuksellista näyttöä. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus selvitti vuoden 2009 budjetin vaikutukset. Eniten kevenee suuri- ja keskituloisten verotus. Kaikkein pienituloisimmat, kuten kansaneläkkeen tai muun perusturvan varassa elävät, eivät juuri hyödy veronkevennyksistä.

Keskimäärin tulot lisääntyvät ensi vuonna 680 euroa per kotitalous. Alimmassa tuloviidenneksessä eli enintään 18 700 euroa vuodessa ansaitsevilla ne nousevat 71 euroa, ylimmässä viidenneksessä eli yli 72 300 euroa ansaitsevilla 1 470 euroa.

Prosenteissa pienituloisimmat saavat 0,6 prosenttia lisää, suurituloisimmat 1,8 prosenttia.
Tuloerot kasvavat ja suhteellinen köyhyys lisääntyy, sanoo VATT. Pienituloisten määrä lisääntyy 9 000 henkilöllä. Heistä puolet on eläkeläisiä.

Hallitus reagoi työttömyyden uuteen kasvuun tekemällä muutoksia työllisyysmäärärahoihin. Se vähentää niitä. Ensi vuonna palkkaperusteisia työllistämistukia kunnille ja kuntayhtymille annetaan 40,2 miljoonaa euroa. Vuonna 2001 tuki puolitettiin aiemmasta 95 miljoonaan ja tänä vuonna sitä maksettiin 61 miljoonaa euroa.

Syy vähennyksiin on ollut työttömyyden alentuminen. Silloin reagoitiin siihen tilanteeseen, mutta uudesta ei ole niin väliä.

* * *

Ja sitten myönteisiin ensi vuoden uutisiin: Jo runsaan kolmen viikon kuluttua George W. Bush on entinen presidentti.

Maailman huipulla, äiti (Hetket jotka jäivät 21)

2008-12-29T19:11:00.003+02:00

Sarjan kolmessa edellisessä osassa esiintyneet John Ford, Howard Hawks ja Frank Capra kuuluivat Hollywoodin suuriin nimiin. Nimet lienevät tuttuja useimmille sellaisillekin, jotka eivät harrasta aktiivisesti elokuvaa.

Heidän rinnallaan toimi monia rautaisia ammattilaisia, jotka ohjasivat merkkiteoksia liikkuen sujuvasti lajityypistä toiseen, mutta nousematta itse koskaan parrasvaloihin. Monet heidän elokuvistaan tunnistetaan heti klassikoiksi, sanotaan nyt vaikka James Cagneyn vimmaisesti tähdittämä Valkoinen hehku (White Heat, 1949), mutta kuka senkin ohjasi?

Raoul Walsh oli 52 vuotta kestäneen uransa aikana 138 elokuvan mies. Jo mykkäelokuvan kaudella häneltä syntyi kymmeniä teoksia westernistä Henrik Ibsenin Peer Güntiin ja Carmenista vakoiluelokuviin.

1887 syntynyt Walsh toimi apulaisohjaajana ja leikkaajana jo D. W. Griffthin monumentaalisessa Kansakunnan synnyssä (1915) ja toi John Waynen valkokankaalle yhdeksän vuotta ennen John Fordia (The Big Trail, 1930). Humphrey Bogartin läpimurto High Sierra, 1941, oli Raoul Walshin käsialaa.

Valkoinen hehku oli Raoul Walshin viimeinen suuri gangsterielokuva. Karmeista päänsäryistä kärsivän gangsteripäällikkö Cody Jarretin (Cagney) jengiin solutetaan peitetehtävää suorittava poliisi Hank Fallon (Edmond O´Brien) ja äidistään riippuvaisen Codyn tuhontie alkaa.

1940-luvun elokuvaksi äärimmäisen kovaotteinen jännäri huipentuu Cody Jarrettin takaa-ajoon kemikaalitehtaalle. Cody on koko ikänsä janonnut huipulle ja nyt sairaassa mielessä syntynyt unelma korkealla liekkien keskellä vihdoin toteutuu.

Juuri ennen räjähdystä mielipuoli huutaa:

"Tein sen, äiti! Olen maailman huipulla."

Tyttäreenne rakastuvan pää pitäisi tutkia (Hetket jotka jäivät 20)

2008-12-28T12:24:00.004+02:00

Elokuvassa on näppäräksi itsensä kuvittelema mies, mutta sitten tulee nainen ja ottaa ohjat.

Kuulostaa Howard Hawksin screwball-komedioiden perusjuonelta, mutta tällä kertaa kyseessä on Frank Capran huippuhauska Tapahtuipa eräänä yönä (1934).

Cary Grantin sijaan omaan näppäryyteensä sortuu Clark Gable, joka toimittaja Peter Warnen roolissa jahtaa jymyjuttua karkuteillä olevasta seurapiirikaunotar Ellie Andrewsista (Claudette Colbert). Tämä on karannut perheensä huvijahdilta ja liftaa rahattomana kohti New Yorkia, missä odottaa rikkaan isän Alexander Andrewsin (Walter Connolly) inhoama tuore sulho, seurapiirinilkki King Westley.

Peter ja Ellie inhoavat toisiaan, mutta tekevät matkaa yhdessä, koska uskovat hyötyvänsä toisistaan. Screwball-komedian sääntöjen mukaan he tietenkin päätyvät naimisiin.

Tämä oli yksi niistä elokuvista, joissa tämä sääntö keksittiin. Ovela reportteri huomaa, etteivät hänen taitonsa riitä naisen oveluudelle.

Alexander Andrews (A.A.): Saanko kysyä teiltä jotain? Rakastatteko tytärtäni?

Peter Warne (P.W.): Jokaisen, joka rakastuu tyttäreenne pitäisi tutkituttaa päänsä.

AA: Te väistelette.

PW: Hän valitsi itselleen täydellisen parin, King Westleyn, vuosisadan vetelyksen. Ellie tarvitsisi kaverin, joka panee hänet kuriin kerran päivässä. Jos teillä olisi aivoja puoliksikaan niin paljon kuin pitäisi olla, olisitte tehnyt sen itse kauan sitten.

AA: Rakastatteko häntä?

PW: Kukaan normaali ihminen ei voisi elää saman katon alla hänen kanssaan tulematta hulluksi. Hän ei ole minun tyyppiäni.

AA: Esitin yksinkertaisen kysymyksen: rakastatteko häntä?

PW: Kyllä. Mutta älkää käyttäkö tätä minua vastaan. Olen vähän sekaisin päästäni.

Lännen nopein kohtaa voittajansa (Hetket jotka jäivät 19)

2008-12-25T16:27:00.004+02:00

John Ford vai Howard Hawks? Kumpi on maailman kaikkien aikojen paras elokuvaohjaaja?

Kummallakin on kannattajansa, mutta Hawksilla oli aikoinaan maine, että hän on ohjannut maailman parhaan elokuvan jokaisessa lajityypissä. Mutta onko esimerkiksi maailman paras länkkäri Hawksin Punainen virta vai Fordin Etsijät?

John Fordia ja Howard Hawksia yhdisti muun muassa mieltyminen samoihin näyttelijöihin, etenkin tietysti John Wayneen. "En tiennytkään, että tuo iso paskiainen osaa näytellä", Fordin kerrotaan murisseen seuratessaan juuri Punaisen virran kuvauksia lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän itse oli tehnyt Waynesta tähden elokuvassa Hyökkäys erämaassa.

Howard Hawksin kuningaswesternissä Rio Bravo (1959) nähdään kaksikon yhteisestä tallista John Waynen lisäksi Walter Brennan ja Ward Bond. Myös Harry Carey Jr. oli mukana elokuvassa, mutta hänen osuutensa eivät päätyneet valmiiseen filmiin.

Rio Bravossahan sheriffi John T. Chance (Wayne) pitää epätoivoisesti puoliaan rosvojoukkoa vastaan apunaan juoppo sheriffi Dude (Dean Martin), jalkaansa klenkkaava vanha Stumpy (Brennan) ja nuori pyssysankari Colorado (Ricky Nelson).

Rosvoistahan aina selvitään, mutta entäs kohtalokkaasta naisesta, joka hawksilaiseen tapaan on vahva ja itsetuntoinen tapaus, miesten veroinen toimija eikä seinäkoriste? Sellainen on kapakkalaulaja Feathers (Angie Dickinson), jolle lännen nopeinkaan sheriffi ei pärjää.

Feathers: Luulin, ettet koskaan sano sitä.

Chance: Sano mitä?

Feathers: Että rakastat minua.

Chance: Sanoin tulleeni pidättämään sinut.

Feathers: Tiedät kyllä, että se on sama asia.

Pähkinöitä jouluksi

2008-12-21T14:05:00.002+02:00

http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/pähkinöitä_jouluksi_1734099.html

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Tänä viikonloppuna on jo melkein joulu. Sen kunniaksi nyt ei kirjoiteta Suomen politiikasta eikä maailmanpolitiikan arkipäivästä, vaan pidetään kunnon tietokilpailu. Sellainen, jossa ei pärjää lukemalla iltapäivälehtien lööppejä.

Tämä on Koop-vapaa tiedonmittaus. Kysymyksiä on vain kahta sorttia. Toiset ovat vaikeita, toiset mahdottomia.

1. Suomessa kauhukirjallisuus on ollut marginaalinen alalaji, mutta nimekkäätkin kirjoittajat ovat harrastaneet kauhunovelleja. Kuka oli Kristian Korppi, jonka Kuolleen silmät -novellikokoelma ilmestyi vuonna 1926?

2. Suomalaisiin kauhumestareihin kuului myös Harry Etelä 1930-luvun lopulla. Oikealla nimellään hän vaikutti kokonaan toisella alalla. Minkä erittäin tunnetun, vuonna 1964 levytetyn iskelmän Harry Etelä sanoitti omalla nimellään?

3. Kuka on Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja?

4. Milloin ja mihin Suomeen on viimeksi rakennettu uusi paperikone?

5. SATA-komitea uudistaa muun muassa työttömyysturvaa. Keskimääräinen ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha verojen jälkeen on Tanskassa 1 160 euroa ja Ruotsissa 1 050 euroa kuukaudessa. Paljonko se on Suomessa?

6. Tämän vuoden alussa edettiin nousukauden huippua, mutta siitä huolimatta Suomen Asiakastiedon rekistereissä 309 000 ihmisellä oli merkintä maksuhäiriöstä. Kuka omistaa vuonna 1961 Luottokontrolli Oy:n nimellä perustetun Suomen Asiakastiedon?

7. Kuka nykyinenkin vaikuttaja runoili 1970-luvulla tulevasta vallankumouksesta seuraavin säkein: Ei kehitystä kuitenkaan voi pysäyttää / vaikka silmänsä voi ummistaa I Ja joka vanhaan järjestykseen nojailee / hänet historia auttamatta tuomitsee.

8. Sami Hyypiä on nousemassa jalkapalloseura FC Liverpoolin legendojen joukkoon, mutta seuraennätyksiin 35-vuotiaalla voikkaalaisella on pitkä matka. Hän on pelannut joukkueen avauskokoonpanossa 456 kertaa. Mikä on ennätys ja kenellä?

9. Mikä on maailman vanhin edelleen esitettävä tv-ohjelma?

10. Kommunistien oli takavuosina tapana haukkua sosialidemokraatteja ”noskeiksi.” Mistä nimitys on peräisin?

Vastaukset

1. Kristian Korppi oli Mika Waltarin ensimmäinen yleisesti tunnettu salanimi.

2. Harry Etelä oli oikeasti sanoittaja Aimo Viherluoto, säveltäjä Pentti Viherluodon veli. Kyseinen iskelmä on Katri-Helenan suurhitti Puhelinlangat laulaa.

3. Perussuomalaisten edeltäjän Suomen Maaseudun Puolueen kantavat voimat olivat Sirkka, minä ja Pekka. Perussuomalaiset selviävät pienemmällä ringillä. Monille voi olla yllätys, ettei Timo Soini kuitenkaan ole eduskuntaryhmän puheenjohtaja, vaan Raimo Vistbacka. Soini on viisijäsenisen ryhmän varapuheenjohtaja.

4. Raumalle vuonna 1998.

5. 800 euroa.

6. Suomen Asiakastiedon suurin omistaja on Lontoosta johdettu GMT Communications Partners III LP.

7. Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalo runoili vasemmistoaikoinaan tällä tavalla laulussaan Comedienne. Myös hänen Tabula Rasa -yhtyeelle tekemissä sanoituksissa elettiin luokattoman yhteiskunnan odotuksessa.

8. Huhtikuussa 1960 ensimmäisen ottelunsa pelannut Ian Callaghan pelasi avauskokoonpanossa 856 peliä. Hän oli koko ajan mukana Liverpoolin taipaleella entisestä toisesta divisioonasta vuoden 1977 Euroopan Cupin mestaruuteen asti.

9. Amerikkalaisen NBC-yhtiön sunnuntaiaamujen keskusteluohjelma Meet The Press aloitti 6. marraskuuta 1947. Politiikkaan ja talouteen keskittyvää haastatteluohjelmaa on tehty yli 4 800 jaksoa. Syksyn hävinnyt presidenttiehdokas John McCain on esiintynyt ohjelmassa vuosien varrella 53 kertaa, tuleva varapresidentti Joe Biden 43 kertaa. Entisellä presidenttiehdokkaalla Bon Dolella on ennätys, 63 kertaa.

10. Gustav Noske (1868-1946) oli saksalainen oikeistodemari, Weimarin tasavallan puolustusministeri 1919-1922. Vuonna 1919 München julistautui neuvostotasavallaksi. Puolustusministeri Nosken lähettämät oikeistolaiset freikorpsit surmasivat noin 1 000 kommunistia Münchenin neuvostotasavallan lopussa kostona paikallisten punakaartien suorittamista porvarillisten henkilöiden murhista.

Venäläinen sielu Manhattanilla

2008-12-17T18:27:00.004+02:00

Reggie Nadelson: Järkkynyt maa. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Like 2008, 350 sivua.

Manhattanin kaksoistornien romahtamisesta on jo yli seitsemän vuotta, mutta kaunokirjallisuudessa iskujen vaikutusta amerikkalaiseen yhteiskuntaan on käsitelty vähän. Tarvitaan ehkä lisää ajallista etäisyyttä koko maailmaa muuttaneeseen tapahtumaan.

Osin New Yorkissa, osin Lontoossa asuva toimittaja-kirjailija Reggie Nadelson on tarttunut vaikeaan aiheeseen ja onnistuu loistavasti kuvaamaan sitä pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, jonka kohta väistyvän presidentti George W. Bushin hallinto levitti maahansa terrori-iskujen jälkeen.

Nadelson on kirjoittanut seitsemän dekkaria, joiden päähenkilönä on Neuvostoliitossa syntynyt amerikkalainen poliisi Artie Cohen.

Järkkynyt maa on ilmestynyt jo joitakin vuosia sitten eikä se ole sarjan ensimmäinen. Mutta hieno valinta ensimmäiseksi suomennokseksi se joka tapauksessa on.

Artie Cohen kuuluu New Yorkin poliisin erikoisyksikköön, joka tutkii lapsiin kohdistuneita rikoksia. Talvella 2003 Brooklynistä löytyy verisiä lastenvaatteita ja Cohenin sukulaispoika on kateissa. Pian löytyy tytön ruumis. Onko sarjamurhaaja liikkeellä?

Onneksi Järkkynyt maa ei kuulu sarjamurharomaanien sarjaan, vaan se kertoo pääasiassa italialais- ja venäläistaustaisista ihmisistä Manhattanilla ja Brooklynissä. Maa on kohta lähdössä sotaan Irakiin ja sotatilassa näyttää Manhattankin Artien havaintojen mukaan olevan. Poliiseja ja sotilaita on kaikkialla, televisiossa kehotetaan hankkimaan varastoon vettä ja ilmastointiteippiä ja propaganda on samanlaista kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.

Pelon ilmapiirissä erilainen on vaarallista. Artie Cohen on muuttanut Neuvostoliitosta Israelin kautta Yhdysvaltoihin ja puhuu monia kieliä, muun muassa arabiaa. Pidetäänkö siis häntäkin vihollisena, Artie joutuu kysymään itseltään, kun joku penkoo paikkoja hänen asunnossaan.

Reggie Nadelson tuntuu olevan erityisen hyvin perehtynyt venäläiseen sieluun sekä kylmän sodan aikaisiin erikoisuuksiin. Hänen kirjansa Comrade Rockstar (Toveri rocktähti) kertoo amerikkalaisesta Dean Reedistä, josta tuli Neuvostoliiton ja koko Itä-Euroopan suurin rocktähti neljännesvuosisadan ajaksi. Vuonna 1986 Reed löydettiin kuolleena itäsaksalaisesta järvestä. Tapaus on edelleen selvittämättä.

Toivottavasti Reggie Nadelsonin melankolisia dekkareita saadaan nopeasti lisää suomeksi.

Valtio teloittajana

2008-12-15T19:21:00.004+02:00

Anders Roslund - Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys. Suomentanut Veijo Kiuru. WSOY 2008, sivuja 444.

Loistava juoni, tiukan moraalinen kannanotto, syvät ihmiskuvat, mieltä liikuttava kokonaisuus.

Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden klassinen työpari Sjöwall & Wahlöö nauttii edelleen suurta arvostusta, vaikka heidän viimeinen kirjansa ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Toimittaja Anders Roslund ja entinen rikollinen, nykyisin rikosten ehkäisemisen puolella toimiva Börge Hellström ovat ehkä se parivaljakko, joka viimein ohittaa komisario Beckin luojat.

Näin käy vääjäämättä, jos taso pysyy tämän kolmannen romaanin kaltaisena. Edward Finniganin hyvitys on nimittäin romaani, jonka kuvaamiseen ei voi käyttää muita kuin ylisanoja. Häikäisevä tarina on voimakkaasti tunteisiin vetoava kannanotto kuolemanrangaistusta vastaan.

Edward Finniganin hyvitys tapahtuu Yhdysvalloissa ja Ruotsissa ja kattaa useiden vuosien ajanjakson. Kuolemaantuomittu John Meyer Frey tietää täsmälleen, minä vuonna, missä kuussa, minä päivänä ja millä minuutilla hän kuolee.

Mutta kuten kirjan takakansi paljastaa, jostain syystä Frey ei kuolekaan seitsemän kuukauden kuluttua, vaan jatkaa elämäänsä Ruotsissa toisella nimellä.

Tukholman ja Turun välisellä laivalla John Meyer Frey tekee virheen ja päätyy Ruotsin poliisin haltuun. Selviää, ettei kuusi vuotta Ruotsissa asunut, siellä naimisiin mennyt ja isäksi tullut mies ole se, joka sanoo olevansa.

Yhdysvalloissa Frey on tuomittu kuolemaan Edward Finniganin tyttären murhasta. Kostoa kahdeksantoista vuotta odottaneen miehen toivo herää. Frey on saatava takaisin kuolemanselliin ja Edward Finniganin on saatava nähdä hänen teloituksensa myrkkyruiskeella.
Vaikutusvaltainen Edward Finnigan tietää, mistä naruista vetämällä hänen toiveensa toteutuu.

Roslund ja Hellström kuvaavat hyytävästi sitä amerikkalaisen pikkukaupungin mielenmaisemaa, josta silmä silmästä -ajattelu sukeutuu. Ja yhtä armottomasti he piiskaavat isomman tahtoon taipuvia ruotsalaispoliitikkoja ja -virkamiehiä. Samoin kuin amerikkalaista tekopyhyyttä. Säännökset takaavat kuolemaantuomitulle oikeuden tulla teloitetuksi ammattitaitoisella, humaanilla, hienotunteisella ja arvokkaalla tavalla.

Ja mikä on se Edward Finniganin saama hyvitys? Ei mitään. Kosto ei olekaan suloinen.

Juuri kun romaani on kääntymässä lopuilleen Anders Roslund ja Börge Hellström kääntävät pakan kokonaan uusiksi ja esittelevät viimeisen, sen kaikkein kovimman käänteen.

Jos Edward Finniganin hyvitys olisi suomalaista työtä, se olisi Finlandia-voittajien sarjaa.

Toimivaa tekniikkaa, 007

2008-12-12T15:33:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.12. 2008)

Yllättävän moni James Bondin agenttivempele on oikeasti olemassa. Lentoreppu, sukeltava auto, valesormenjäljet. Aikansa mielikuvitukselliset keksinnöt James Bond -elokuvissa ovatkin viimeistään 2000-luvulla todellisuutta.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Agentti 007:ään ei sovi ainakaan määritelmä ”salainen”. Ian Fleming synnytti James Bondin vuonna 1953 romaanissa Casino Royale. Valtaisaan, edelleen jatkuvaan maineeseen agenttimme kiihdytti kymmenen vuotta myöhemmin käynnistyneessä elokuvasarjassa, jonka uusin osa, Quantum of Solace on tänä syksynä ollut jättimenestys. 007 on maailman tunnetuimpia tuotemerkkejä.

James Bondissa viehättää varmasti moni asia, mutta vähäisin eivät ole Q-osaston hämmästyttävät kapineet, joilla hänen majesteettinsa salaisen palvelun agentti on selvinnyt kymmenistä konnista ja pelastanut maailman varmalta tuholta parikymmentä kertaa.

Hauskinta tässä on se, että monet mielikuvituksellisilta vaikuttavat vehkeet ovat oikeastikin olemassa tai ainakin teknisesti mahdollisia.

Lois H. Greshin ja Robert Weinbergin kirja James Bondin pelit ja vehkeet (Edita) olisi jokaisen Bond-fanin toiveuni, jos sen ulkoisessa esillepanossa olisi nähty edes pikkuisen vaivaa. Tällainen kirja vaatisi ehdottomasti näyttävän kuvituksen sekä niistä elokuvien Bond-välineistä että niiden vastineista todellisuudessa. Nyt kirja on kuitenkin harmaa ja halvan näköinen.

”En koskaan

vitsaile työstäni”

Mutta asiasisällöltään James Bondin pelit ja vehkeet on kyllä täyttä rautaa. Tekijöiden intohimo sekä James Bondia että tiedettä kohtaan tulee täysin selväksi ja monet kerrat nähtyjä 007-elokuvia katsoo vielä kerran uusin silmin kirjan ansiosta.

Vakoilu ja tekniset apuvälineet ovat kuuluneet yhteen aikojen alusta lähtien. Ensimmäinen vakoiluvempele saattoi olla spartalaisten käyttämä patukka, jonka ympärille salakielinen viesti kiedottiin. Vastaanottaja pystyi lukemaan sen samanlaisen patukan avulla.

Näkymätöntä mustetta käytettiin jo 1780-luvulla. Kenraali George Washington määräsi silloin perustettavaksi Culper Ring -nimisen vakoojaorganisaation, joka käytti tätä modernia menetelmää. Culper Ringillä oli myös jonkinlainen yhteys James Bondiin, sillä sen agentit nimettiin kolminumeroisilla koodeilla.

Varsinainen teknologia tuli kuvioihin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin britit kehittivät Q-alukset (!) saksalaisten sukellusveneiden turmioksi. Q-alukset ja niiden miehistö esittivät tavallisia merenkävijöitä. Kun sukellusvene nousi pintaan, niiden aseistus otettiin esiin ja fritzit tulitettiin upoksiin.

Saksalaiset tosin vastasivat tähän siirtymällä upottamaan brittialuksia sukelluksista käsin torpedoin.

”Aikuistu

jo, 007”

Toinen maailmansota ja sen jälkeen kylmä sota merkitsivät vakoiluteknologian etenemistä harppauksittain. Kamera mahdutettiin rannekelloon, brittiagentit käyttivät Bondeistakin tuttua veistä kengän kannassa ja CIA puolestaan kehitti kyynelkaasukynän. Itä-Saksan Stasi kehitti savukepakkauksen, jossa oli kamera, KGB solmiokameran. Kultasormi-elokuvasta tuttu kengänkantaan sijoitettava lähetin oli sekin KGB:n innovaatio.

Bond-elokuviin Q-osaston ihmelaitteet tulivat verraten myöhään. Esikoiselokuvassa Tohtori No 007 pärjäsi Walther PPK -pistoolillaan ja 007 Istanbulissa -elokuvassa hänellä oli lisäksi kameranauhoitin.

Kultasormessa Aston Martin oli varustettu vaikka millä laitteilla, mutta varsinaisesti varustelu pääsi vauhtiin vasta elokuvissa Pallosalama ja Elät vain kahdesti. Niissä Bondin varustelaukusta löytyi paineilmaohjuksia, geigermittarirannekello, lentoreppu sekä tappavan piikin ampuva savuke.

KGB muuten kehitteli samoihin aikoihin huulipunan, jolla pystyi ampumaan yhden luodin.

”Älä koske siihen,

se on lounaani”

Sitten ovat nämä ihan mahdottomat laitteet, autot varsinkin, joita Bond-elokuviin alkoi ilmestyä 1970-luvun alussa. Kultaisessa aseessa konna pakenee autolla, joka kesken takaa-ajon muuttuu lentokoneeksi. 007 rakastettuni -elokuvassa taas James Bondilla on huippuvälineenä sukellusveneeksi muuttuva auto.

Paitsi että lentäviä autoja patentoitiin Yhdysvalloissa viime vuosisadalla kymmeniä. Ensimmäinen, Autoplane, keksittiin jo vuonna 1917. Se ei tosin varsinaisesti lentänyt, mutta pääsi jonkin kerran ilmaan.

Robert Fultonin vuonna 1946 kehittämä Airphibia sen sijaan toimi. Se olikin lentokone, jolla pystyi ajamaan myös maantiellä. Siivet ja peräsimen sai irti viidessä minuutissa. Airphibian lentonopeus ylsi 190 kilometriin tunnissa, maantiellä se pääsi 80:een.

Rahoitusta Fultonin keksinnölle ei kuitenkaan löytynyt. Moulton Taylor jatkokehitteli Fultonin keksintöä. Hän rakensi Aerocarin, laitteen, jolla saattoi ajaa maantiellä, nousta ilmaan ja palata taas maahan. Siipien ja peräsimen irrottaminen maantieajoa varten teki siitäkin epäkäytännöllisen eikä se päässyt laajempaan valmistukseen. Suurrikollinen Scaramanga käyttää Kultaisessa aseessa lentoautoa, joka muuttuu autosta lennokiksi – no, lennossa. Lois H. Grestin ja Robert Weinbergin mielestä Scaramangan laite on juuri Aerocar.

”Sinulla on lupa tappaa,

ei rikkoa liikennesääntöjä”

Myös James Bondin sukeltavan Lotus-auton kaltaista vedenalaista kulkuneuvoa suunniteltiin samoihin aikoihin, kun elokuva tuli ensi-iltaan.

1970-luvulla alkanut kehitystyö putkautti maailmaan Bionic Dolphinin vuonna 1992. Kyseessä on auto, joka liikkuu sujuvasti myös veden alla. Ringspeed Splash on urheiluauto, joka hydrauliikan ja kantosiipijärjestelmän ansiosta muuttuu veneeksi. Bond Aquada on auton ja pikaveneen yhdistelmä.

Miljonääriseikkailija Richard Branson ajoi Aquadalla Englannin kanaalin poikki tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa kesällä 2004.

Uusin superauto nähtiin elokuvassa Kuolema saa odottaa. Siinä Aston Martin muuttuu nappia painamalla näkymättömäksi.

Täysin epäuskottavaa? Paitsi että kyseinen optinen suojaväri on olemassa olevaa teknologiaa, joka saadaan aikaan auton rakenteisiin sijoitettavilla tuhansilla pikkuruisilla digikameroilla, joilla laite ”piiloutuu” maisemaan.

”Tästä olen

erityisen ylpeä”

Hämmästyttävien autojen lisäksi Bond-fanien mieltä kutkuttavat agentin henkilökohtaiset apuvälineet. Näinä digitaalisten erikoistehosteiden aikana mikään ei tietysti tunnu miltään, mutta menneinä vuosikymmeninä asiat olivat toisin.

Vuonna 1965 James Bond pakeni paikalta selkäreppuraketilla elokuvassa Pallosalama.

Ikimuistoinen lentolaite ei ollut fantasiaa, vaan toimivaa tekniikkaa. Sellaista oli 1950-luvulla alettu kehitellä kuinkas muuten armeijan tarpeisiin ja vuonna 1960 Wendell F. Moore -niminen tiedemies sai kehiteltäväkseen laitteen.

20. huhtikuuta 1961 Mooren rakettivyöllä tehtiin 13 sekuntia kestänyt 34 metrin lento. Mutta koska lentolaite nousi kuumalla paineistetulla höyryllä ilmaan, se oli epäkäytännöllinen. Agentti oli suuressa vaarassa saada pahoja palovammoja sitä käyttäessään. Polttoainettakin riitti vain 20 sekunnin pyrähdykseen, joten Mooren laitteelle ei ollut käyttöä.

Toimiva ratkaisu sen sijaan voisi olla vuonna 2000 valmistunut Solo Trek XFV, yhden ihmisen raketti, jolla yhdellä tankkauksella lentää 240 kilometriä. Laitetta kehittäneeltä yritykseltä loppuivat kuitenkin rahat kesken ja sen prototyyppiä kaupiteltiin huonolla menestyksellä verkkokauppa eBayssa.

Ehkä ihmiskunta ei lopulta tarvitse henkilökohtaista lentoreppua?

”Pitääkö sinun

koskea kaikkialle?”

Vuoden 1971 elokuvassa Timantit ovat ikuisia 007 oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Yksi elokuvan vekottimista oli äänisyntetisaattori, jolla arkkikonna Blofeld muutti ääntään.

Omana aikanaan laite oli mahdoton, mutta nykyään puheentunnistusohjelmat alkavat olla arkipäivää kenen tahansa kotitietokoneessa.

Samassa elokuvassa valehenkilöllisyyden turvin esiintyvä James Bond harhauttaa vastustajiaan väärennetyillä sormenjäljillä. Sormenpäihin on lateksikalvoilla kiinnitetty toisen miehen sormenjäljet.

Ihan perusvaruste, väittää Q, mutta niin ei ollut vielä vuosikymmeniin.

2002 japanilaiset tutkijat esittelivät tekosormenjälkiä, jotka harhauttivat sormenjälkiskannerin neljässä tapauksessa viidestä. Ihan hyvä, mutta ei kyllin hyvä salaiselle agentille, jonka henki on pelissä.

Vuotta myöhemmin saksalainen hakkerikaksikko Starbug ja Lisa esitteli Berliinissä menetelmän, jossa sormenjälki otetaan bondilaisittain talteen graffitijauheella ja teipillä. Sitä parannellaan. Lopullinen kuva siirretään nestemäisen lateksin pinnalle ja lateksi kiinnitetään käyttäjän sormenpäähän.

Hakkereiden mukaan valesormenjäljet toimivat mainiosti.

James Bondin pelit ja vehkeet on välttämätöntä oheislukemistoa kaikille 007:n ystäville, mutta kattavuudestaan huolimatta se jättää vastaamatta muutamaan olennaiseen kysymykseen: kun roistot virittävät ydinpommin, niin alkaako siinä todella kolminumeroinen numerosarja juosta kohti nollaa eli laukeamishetkeä? Ja laukeaako pommi, jos katkaisee väärän värisen johdon? Ja pysähtyykö se, jos katkaisee oikean?

Sota oli enimmäkseen ruma - Suomessakin

2008-12-11T11:37:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2008)

Suomenkaan sodat 1939–1944 eivät olleet jatkuvaa sankarilaulua, vaan suurelta osin inhottavaa ja rumaa toimintaa.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Itsenäisyyspäivän vietto Suomessa on joka vuosi sotaisaa hommaa. Verellä lunastettua itsenäisyyttä muistellaan juhlapuheissa, televisiossa ja paraateissa kautta maan. Yleensä sota on vastenmielinen asia, mutta Suomen käymät talvi- ja jatkosota olivat jaloja taisteluita puhtaan asian puolesta.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota (Johnny Kniga) tuo esiin ilmiöitä, jotka sotahistorioista yleensä puuttuvat. Myös Suomen sodat olivat raakoja ja inhottavia – samalla tavalla rumia kuin sodat aina ja kaikkialla, moniääninen teos osoittaa.

Miehistölle ja suurelle yleisölle valehdeltiin surutta mielialan ylläpitämiseksi. Nuorten miesten kuolemiin suhtauduttiin kuin korkeammille voimille uhraamiseen. Sotaan muutenkin kuuluva väkivalta nousi raakuutena uusiin mittasuhteisiin. Sotaa käytiin juovuksissa ja huumeiden vallassa. Toista mieltä ei saanut olla. Toisinajattelijat pantiin vankilaan ja osa ammuttiin.

Talvi- ja jatkosodassa kuoli 90 000 ja haavoittui lähes 200 000 suomalaista.

Normista poikenneiden

kokemukset kuuluviin

Ruma sota -projektiin osallistuneet tutkijat eivät ole lähteneet selvittämään taas kerran sitä, mitä sodassa suurina linjoina tapahtui. He hakivat vastausta kysymykseen, miltä sota tuntui. Näkökulma on jäänyt vähälle huomiolle, koska kirjan toimittajien mukaan sotahistorian tulkintavaltaa käyttäneiden tausta on usein maanpuolustuksellinen. Lasten, nuorten, naisten, toisinajattelijoiden ja yleensä normista poikenneiden mielipiteet eivät ole mahtuneet sankarillisuutta korostaviin kuvauksiin.

Vaikenemiseen tutkijat löytävät kaksi muutakin selitystä. Sotaa kritisoiva leimautuu edelleen helposti epäisänmaalliseksi 1970-luvun taistolaisvuosien perintönä. Ja nyt ollaan varpaillaan myös siksi, etteivät viimeiset sotaveteraanit tuntisi itseään loukatuiksi.

Kansallisesti eheyttävä selviytymistarina edellyttää kuitenkin myös torjuttujen kärsimysten ja sisäpoliittisten vääryyksien liittämistä sotahistoriaan, Näre ja Kirves vaativat.

”Tämä teos on kirjoitettu siksi, ettei sodan rumuus pääsisi suomalaisilta unohtumaan – sotaa ihannoivilla äänensävyillä kun voi olla taipumusta lietsoa uusia sotia.”

Ristiretkellä

Karjalassa

Mitä tutkijat sitten viime sodista kertovat?

Suomen Akatemian tutkija Jenni Kirves murskaa heti alkajaisiksi puolustusvoimain komentajan, amiraali Juhani Kaskealan toteamuksen siitä, ettei suomalainen sotapropaganda yltynyt omahyväiseksi yltiöisänmaallisuudeksi eikä sortunut alentamaan vihollisen ihmisarvoa. Varsinkin jatkosodan alussa suomalainen sotapropaganda teki molempia näistä.

Jenni Kirveen mukaan suomalainen propaganda ei ollut samanlaista aivopesua kuin natsi-Saksassa. Suomalaisessa propagandassa ei niinkään muokattu mielipiteitä itse tuotetulla materiaalilla, vaan estettiin sopimattomana pidettyjen tietojen tuleminen julki. Näin tehtiin esimerkiksi syksyllä 1942, jolloin huomio Saksan epäonnistumisesta Stalingradissa käännettiin pois sadonkorjuu- ja mottitalkoilla.

Jatkosota haluttiin Suomessa esittää ristiretkenä. Marsalkka Mannerheim puhui miekantuppipäiväkäskyssään ”pyhästä maasta”, mikä loi ainakin työväestön mieliin vastenmielisen kuvan koko hyökkäyksestä. Se koettiin ”herrojen sodaksi”, kuten Olavi Paavolainen kuvaili.

Koska oltiin oikeutetulla ristiretkellä, ei suomalaisten sotatoimien siviiliuhreista Neuvostoliitossa saanut kirjoittaa. Sitä piti painottaa, että valloitetut alueet olivat Suomelle tärkeitä paitsi puolustuksellisista, myös taloudellisista syistä.

Kansatieteilijä Sakari Pälsi esitti Suur-Suomi-kirjassaan Voittajien jalanjäljissä maan kuuluvan suomalaisille niin pitkälle kuin kunnon saunoja riittää.

Propaganda

ärsytti rintamalla

Vihollisen ihmisarvoa suomalaispropaganda alensi esimerkiksi pitämällä heitä ali-ihmisinä ja vertaamalla venäläisiä eläimiin. Suomalaisen luoman viholliskuvan perusteella venäläiset olivat niin alkoholisoituneita, että jo 2-3-vuotiaat paitaressut istuivat likaisella lattialla votkamuki kourassaan. Itse asiassa venäläiset jopa pyrkivät suomalaisten sotavangeiksi päästäkseen inhimillisempiin oloihin, väitettiin.

Vasta syksyllä 1943, kun häviö jo häämötti, päämajan tiedotusosasto antoi ohjeen, jolla kiellettiin vihollisen asiaton halveksunta.

Kuten Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta kaikki ovat oppineet, herätti ilmiselvä ja jopa lapsellinen propaganda enemmänkin suuttumusta sotilaiden parissa. Tiedotuskomppanioiden miehiä halveksittiin ja heidän epäiltiin keksineen kirjoittamansa jutut.

Nuorisolle

kuului uhrautua

Sota-ajan tunneperintöä Helsingin yliopistossa tutkiva Sari Näre kirjoittaa lapsista ja nuorista sukupolviväkivallan uhreina.

Hänen mukaansa äideillä oli Suomessa muihin Euroopan maihin verrattuna erityinen rooli sotilaiden uhraamisessa jalolle asialle. Tämä saattoi liittyä vuoden 1918 tapahtumiin, joita nuorilla uhreilla talvi- ja jatkosodassa sovitettiin.

Uhrimielisyyteen nuoria oli kasvatettu koko 1930-luku erilaisissa militaristisissa hankkeissa. Sodissa sekä pojat että tytöt sitten kohtasivat kuoleman. Pojat kaatuivat rintamalla ja nuoret tytöt valmistelivat ruumiit haudattaviksi.

Sukupolviväkivallalla Sari Näre tarkoittaa juuri sitä, että vanhempi sukupolvi militarisoi ja asettaa nuoremman alttiiksi kuoleman vaaralle.

Erityisesti verta, vihaa ja uhrimieltä itäistä naapuria vastaan saarnasi 1930-luvun Suomessa pappien miehittämä IKL. Sen puheet olivat niin hurjia, että puoluetta arvosteltiin sotapsykoosin synnyttämisestä nuorison keskuuteen paljon ennen talvisotaa.

Kansanedustaja Elias Simojoki vastasi syytökseen IKL:n juhlassa vuonna 1935 näin:

”Tällä hetkellä pelätään suuresti nuorison fascistisoitumista. Jos fascismilla tarkoitetaan sitä kansallista herätystä, joka on ruvennut taistelemaan kansallisen valtion puolesta, onkin syytä pelätä nuorten fascistisoitumista.”

Simojoen mukaan liikkeen tärkein tehtävä oli voittaa työväestön sielu takaisin isänmaalle eikä mikään uhraus ollut liian suuri siinä taistelussa.

Uhrautuminen isänmaan hyväksi merkitsi myös sitä, etteivät äidit saaneet surra liikaa lapsiaan, lapset isiään. Eloon jääneiden piti olla kiitollisia, että saadaan elää vapaassa Suomessa.

Lyhyt kuherruskuukausi

2008-12-08T18:58:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2008)

Amerikkalaisen politiikan seuraaminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin kotimaisen. Suomessa mikään ei muutu vuosikymmenissäkään, mutta Yhdysvalloissa asetelmat kääntyvät päälaelleen yhdessä yössä.

Hyvä esimerkki tästä on presidentiksi valittu Barack Obama ja vasemmistolaisten, amerikkalaisittain liberaalien, suhtautuminen häneen. Koko alkusyksyn Obaman voitto John McCainista oli heille elämän ja kuoleman kysymys. Obama takaisi taivaan, McCain jatkaisi George W. Bushin kahdeksanvuotista helvettiä.

Kun Obama sitten voitti, edistyksellisiksi itseään kutsuvat amerikkalaiset jaksoivat juhlia noin vuorokauden. Sen jälkeen on keskitytty etsimään vikoja tulevasta presidentistä ja muun muassa haukuttu valtamedia siitä, miten se huijasi kansalaiset luulemaan Obaman olevan liberaali.

Näin puoluelehdessä työskentelevä ei voi kuin ihmetellä, miten mustavalkoisesti ja ääripuolueellisesti monet amerikkalaiset kollegat tekevät journalismia. Täällä nauraisivat naurismaan aidatkin, jos me kirjoittaisimme samalla lailla silmät kiiluen suomalaisesta politiikasta.

Ja turha on myös luulla, että ”edistykselliset” olisivat Yhdysvalloissa jotenkin kansainvälisemmin suuntautuvia kuin nurkkakuntaiset konservatiivit. Heidän julkaisunsa pyörivät tasan tarkkaan oman amerikkalaisen hiekkalaatikon ympärillä. Muuta maailmaa ei ole.

* * *

Mutta ei savua ilman tulta. Barack Obama julkisti tällä viikolla turvallisuuspoliittisen tiiminsä. Hillary Clintonista tulee ulkoministeri ja Bushin nimittämä Robert Gates jatkaa puolustusministerinä.

Nimet eivät olleet yllätys eikä yllätys ollut sekään, etteivät liberaalit heitä rakasta.
Enemmän kulmia nostattavat kuitenkin tiimin muut, vähemmän tunnetut jäsenet.

Pitkä vaalikampanja ja talouskriisi saivat melkein unohtamaan, että kansainvälisessä politiikassa Iran nousee vääjäämättä lähikuukausina uudelleen valokeilaan. Suurempien uutisten katveeseen jäi nimittäin Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tuore raportti, jonka mukaan Iran on jatkanut kaiken aikaa uraanin rikastamista ja sen yhteistyö IAEA:n tarkkailijoiden kanssa on heikkoa. Iran voi tehdä onnistuneen ydinkokeen vuoden kuluessa, IAEA väitti.

Samaan aikaan, kun Yhdysvalloissa politiikan valokeila kohdistui kahteen presidenttiehdokkaaseen, valmistauduttiin aluskasvillisuuden piirissä vaikuttamaan tulevan johtajan Iran-politiikkaan ja näitä Iran-haukkoja on nyt valikoitunut myös Obaman turvallisuustiimiin.

Suomalaiselle sellaiset nimet kuin Tony Lake ja Susan Rice lienevät vielä täysin tuntemattomia. Ensi vuonna tähän samaan aikaan heistä ehkä puhutaan samaan sävyyn kuin Bushin hallinnon superhaukoista Paul Wolfowitzista ja Richard Perlestä esimerkiksi.

Lake on Obaman tuleva neuvonantaja, Rice YK-suurlähettiläs. Vaalikampanjan aikana kumpikin osallistui Yhdysvalloissa monenlaisiin Iran-aktiviteetteihin, niihin samanlaisiin, jotka 2000-luvun alussa muokkasivat mielipideilmastoa otolliseksi hyökkäykselle Irakiin.

Yksi tällainen ryhmä neuvoi kesäkuussa seuraavaan presidenttiä voimistamaan yhteistyötä Israelin kanssa Iranin hankkeita vastaan. Mukaan lukien ”ennalta ehkäisevä” sotilaallinen isku.
Tony Lake ja Susan Rice muiden mukana yhtyivät näkemykseen, että Iran aikoo aseistaa terroristeja ydinaseilla. Tuntuuko tutulta?

Toiseen samanlaiseen ryhmään kuului myös Obaman tuleviin neuvonantajiin kuuluva Dennis Ross. Sen näkemyksen mukaan neuvotteluista Iranin kanssa ei tule mitään ja siksi sotilaalliset valmistelut pitäisi pistää käyntiin. ”Kineettinen toimintakin” on otettava huomioon. Se tarkoittaa käytännössä massiivista hyökkäystä, jossa iskut kohdistettaisiin Iranin ydinlaitosten lisäksi kaikkiin mahdollisiin ja vähän mahdottomiinkin sotilaallisiin kohteisiin sekä siviilikohteisiin kuten voimalaitoksiin ja siltoihin.

Samoissa piireissä myös kaavailtiin lisää sotilaallisia tukikohtia Iranin muodostamaa uhkaa vastaan Afganistania, Irakia, Keski-Aasiaa ja Kaukasusta myöten.

Turvallisuusneuvonantajan, eläkeläiskenraali James Jonesin voi puolestaan nähdä Obaman kabinetin Dick Cheneynä, miehenä, joka on itse syvällä puolustusteollisuudessa.

* * *

Tiistaina Democracy Now! -aseman radio- ja tv-keskustelussa arvioitiin Obaman turvallisuustiimiä tuoreeltaan otsikolla ”Muutos vai lisää samaa?”

Aseman palkittu tähtitoimittaja Amy Goodman kiinnitti huomiota paitsi siihen, ketä valittiin, myös siihen, ketä ei valittu:

”Edustajainhuoneessa 130 edustajaa ja senaatissa 23 edustajaa äänesti (Irakin) sotaa vastaan. Barack Obama ei valinnut heistä yhtäkään kabinettiinsa.”

* * *

Kaikesta huolimatta kannattaa muistaa, ettei Barack Obamasta tule presidenttiä vielä puoleentoista kuukauteen. Huolissaan voi olla, mutta ehkä on pikkuisen aikaista tuomita häntä uudeksi Bushiksi.

Yhdysvalloilla on maailmalla 761 sotilastukikohtaa

2008-12-03T15:27:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Yhdysvallat on maailman ylivoimaisin sotilasmahti. Se on sotilaallisesti läsnä melkein kaikkialla. Mutta imperiumi saattaa olla tulossa tiensä päähän, pohtii emeritusprofessori Chalmers Johnson.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Viime Viikkolehdessä tehtiin perusteellinen katsaus maailmanjärjestelmässä käynnissä olevaan muutokseen. Lehdessä, niin kuin parhaillaan eri puolilla maailmaa, pohdittiin sitä, ovatko maailman voimasuhteet muuttumassa ja nimenomaan Yhdysvaltain tappioksi.

Epäilevimmin Yhdysvaltain aseman heikkenemiseen suhtautunut Suomen Pankin Pekka Sutela perusteli kantaansa muun muassa maan sotilaallisella ylivoimalla.

– Vaikka olisikin syntymässä moninapainen maailma, niin kyllä tämä yksi napa tulee olemaan ylivoimaisen vahva vielä kauas tulevaisuuteen, Sutela sanoi.

Yhdysvallat onkin sotilaallisesti läsnä lähes kaikkialla maapallolla. Maan puolustusministeriön Pentagonin julkaisemien virallistenkin tietojen mukaan sillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa. Ne ovat siellä tietysti eri maiden hallitusten luvalla ja myötävaikutuksella. Mutta monissa tapauksissa kansalaiset näkisivät naapureinaan mieluummin muita kuin amerikkalaisia sotilaita raskaine kalustoineen.

Virallinen luku

ei koko totuus

Imperialismi on määritellyt vuosisatojen ajan valtioiden välisiä suhteita, mutta Yhdysvaltain sotilasmahdista huolimatta se saattaa nyt olla lähellä tiensä päätä.

Näin arvioi amerikkalaisesta imperiumista kriittisen kirjasarjan kirjoittanut Kalifornian yliopiston emeritusprofessori Chalmers Johnson (katso Yhdysvallat varustelee itsensä hengiltä, Viikkolehti 22.2.2008) Mother Jones -lehteen kirjoittamassaan arviossa.

761 ulkomaista sotilastukikohtaa on painava argumentti toiseen suuntaan, mutta Johnson perustaa väitteensä siihen, että Yhdysvaltain sotilaallinen pullistelu nostattaa kasvavaa vastarintaa eri puolilla maailmaa.

Luku 761 on peräisin Pentagonin julkaisemasta uusimmasta vuosiraportista Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti. Se ei suinkaan ole koko totuus Yhdysvaltain sotilaallisesta käsivarresta. Julkisista tiedoista puuttuvat maan tiedusteluasemat sekä sellaiset sotilastukikohdat, joista niiden isäntämaat mieluummin vaikenevat. Sellaisia on ainakin Israelissa, Kosovossa ja Jordaniassa.

Virallisiin lukuihin eivät kuulu myöskään tukikohdat sota-alueilla, käytännössä Irakissa ja Afganistanissa. Washington Postin mukaan Irakissa oli 106 amerikkalaistukikohtaa vuonna 2005. Suurimmat tukikohdat ovat käytännössä amerikkalaisia kaupunkeja, jotka vain sijaitsevat toisen valtion alueella.

Viime joulukuussa yli puoli miljoonaa, 510 927, amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. YK:ssa on edustettuina 192 valtiota.

Kylmän sodan aikana Yhdysvalloilla oli enimmillään 1 014 ulkomaista sotilastukikohtaa vuonna 1967.

Satelliitteja kuin

Neuvostoliitolla

Nykyaikaisia imperiumeja tutkinut brittihistorioitsija Eric Hobsbawm on luonnehtinut Yhdysvaltain ympäriinsä levittämää maailmanvaltaa koloniaalisen sijaan satelliitti- tai myöntyväisten valtioiden järjestelmäksi. Siinä mielessä Yhdysvallat toimii hänen mukaansa kuin Neuvostoliiton imperiumi toisen maailmansodan jälkeen.

Yhdysvaltain imperiumi nousi nopeasti toisen maailmansodan ja Korean sodan jälkeen. Maa jäi muun muassa Saksaan (nyt 265 tukikohtaa, 57 000 sotilasta), Italiaan (83 ja 9 700), Japaniin (124 ja 33 000) sekä Etelä-Koreaan (87 ja 26 000). Sodan voittajiin ja Yhdysvaltain liittolaisiin lukeutuneessa Britanniassa 45 tukikohtaan on sijoitettu 9 600 sotilasta.

Kulutuksen

turvaamista

Chalmers Johnson väittää, ettei Yhdysvallat ole sotilaallisesti läsnä kaikkialla maailmassa turvallisuutensa takia. Armeija voidaan yhtä hyvin lähettää tarvittaessa sotimaan ilmateitse kotimaasta käsin, samoin ilmassa tankattavat pommikoneet pommituslennoille.

Johnsonin mukaan varsinaisena tarkoituksena onkin näyttää Yhdysvaltain kaikkialle ulottuvaa mahtia sekä vahvistaa ilmiötä, jota on kutsuttu kulutuksen imperiumiksi; amerikkalaiset muodostavat maailman väkiluvusta viisi prosenttia, mutta kuluttavat neljänneksen sen resursseista, öljystä muun muassa.

”Imperiumimme on olemassa, jotta voimme kuluttaa suuremman osan maailman varallisuudesta kuin meille kuuluu ja estää muita kilpailemasta kanssamme siitä, että he saisivat heille oikeudenmukaisesti kuuluvan osan”, Johnson kirjoittaa.

Menetetty

maine

Mutta nyt hänen mukaansa tuo imperiumi saattaa siis olla tulossa tiensä päähän samalla tavalla kuin kaikki imperiumit ovat lopulta tulleet. Chalmers Johnsonin mukaan syynä on lisääntyvä vastarinta Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa kohtaan vähän kaikkialla.

Johnson ei perusta näkemystään pelkästään omiin uumoiluihinsa, vaan esimerkiksi edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunnan heinäkuussa julkaisemaan raporttiin, jossa pohdittiin syitä maan maineen romahdukselle. Suorasukaisessa analyysissä syiksi löydettiin sota Irakissa, maan tuki erilaisille tyrannihallituksille, maan puolueellinen suhtautuminen Israel-Palestiina -konfliktiin sekä kidutuksen käyttö politiikan jatkeena.

Etelä-Amerikka

pitkälti menetetty

Eniten maineen menetys on aiheuttanut Yhdysvalloille vahinkoa Latinalaisessa Amerikassa, jossa sitä vastustetaan vihamielisesti tai suhtautuminen on ainakin epäluuloista. Näin on ollut siitä lähtien Venezuelan, Kuuban ja Bolivian kaltaisten maiden lisäksi muun muassa Argentiinassa, Chilessä ja Guatemalassa, kun Yhdysvaltain viime vuosisadalla antama tuki alueen diktaattoreille, kuolemanpartioille, katoamisille ja työläisten oikeuksia sortaville äärioikeiston johtajille on tullut ilmi.

Amerikkalaiset ovat tervetulleita enää Kolumbiaan, Salvadoriin ja Hondurasiin sekä varauksella Peruun.

Tällä hetkellä ”anti-amerikkalaisuus” on nousussa Paraguayssa, johon on huhujen mukaan suunnitteilla Yhdysvaltain sotilastukikohta.

Ecuadorissa maa on saamassa lähtöpassit vuonna 1999 kymmeneksi vuodeksi vuokraamastaan Eloy Alfaron lentotukikohdasta. Silloin tukikohta perustettiin huumeiden salakuljetuksen pysäyttämiseksi. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen siitä on kuitenkin kasvatettu suuri vakoiluasema.

Ecuadorin presidentti Rafael Correa ilmoitti vuonna 2006, ettei vuokrasopimusta jatketa marraskuun 2009 jälkeen ellei Yhdysvallat vastavuoroisesti vuokraa Ecuadorille sotilastukikohtaa Miamista.

Eloy Alfaron tukikohta onkin tarkoitus vuokrata vuoden kuluttua Kiinalle kaupalliseen käyttöön.

Eteläiseen Peruun Yhdysvallat lähetti viime heinäkuussa tuhat sotilasta kaivamaan kaivoja ja tekemään terveydenhoitotyötä. Harmittomalta näyttävä hyväntekeväisyys on kuitenkin nostattanut mielenosoituksia, koska monet perulaiset katsovat Yhdysvaltain vain valmistelevan maaperää sotilastukikohdan perustamiselle.

Mielenosoituksia

Aasiasta Eurooppaan

Anti-amerikkalaisuus ei ole nousussa vain Latinalaisessa Amerikassa. Sotilastukikohtien tuottamat ympäristöongelmat ja sotilaiden rankaisematta jäävät rikokset ovat nostattaneet vastarintaa myös Etelä-Koreassa ja Japanissa.

Italiassa nähtiin suuria mielenosoituksia vuonna 2006, kun tuli ilmi, että Vicenzan kaupungin 6000 sotilaan tukikohtaa ollaan laajentamassa Saksasta siirrettäviä sotilaita varten.

Tshekin ja Puolan kanssa Yhdysvallat on sopinut ohjusten torjuntajärjestelmän perustamisesta, mutta Tshekissä sopimus on ratifioitava vielä parlamentissa. Sen on otettava huomioon, että enemmistö maan kansalaisista vastustaa hanketta.

Kesäkuussa julki tuli hanke, jonka mukaan Yhdysvallat on painostanut Irakia hyväksymään 58 pysyvän tukikohdan jäämisen alueelleen senkin jälkeen, kun armeija joskus vetäytyy maasta.

Maineensa menetyksen lisäksi toinen kysymysmerkki on, kuinka kauan raskaasti velkaantunut Yhdysvallat enää pystyy pitämään yllä tällaista sotakoneistoa.

Ostaisitko Korkmanilta käytetyn taloustulkinnan?

2008-11-30T13:16:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.11. 2008)

KAI HIRVASNORO

Edellisen laman alusta loppuun seuranneella on hämmentynyt olo. Nyt kaikki ovat keynesiläisiä eli haluavat elvyttää taloutta. Nekin, jotka 1990-luvun alussa julistivat Keynesin kuolleeksi ja pilkkasivat talouspolitiikan toisinajattelijoita velkaelvyttäjiksi.

Nyt tulossa olevan taantuman päätulkitsijaksi ainakin Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat valinneet Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n toimitusjohtajan Sixten Korkmanin. Korkman on usein monta kertaa viikossa julkisuudessa antamassa tuomionsa siitä, onko nyt valittu linja oikea vai väärä.

Mistä Korkman sen loppujen lopuksi tietää?

Sixten Korkman on nyt keynesiläisten elvyttäjien kuorossa, vaikka vuonna 1991 hän tuli valtiovarainministeriön ylijohtajana julistaneeksi koko opin kuolleeksi. Muualla Keynesistä luovuttiin jo aiemmin eikä paluu keynesiläiseen politiikkaan siksi ollut enää realistinen vaihtoehto, Sixten Korkman hoki uusliberalistien uskontunnustusta lokakuussa 1991 Helsingin Sanomien haastattelussa.

Muitakin perusteluja elvytyksen vastustamiselle löytyi:

"Työttömyyden uhka on mekanismi, joka pakottaa palkkasopeutumiseen, jos kustannusremonttia ei tulopolitiikalla saada aikaan."

Eli Sixten Korkman piti työttömyyden kasvua toivottavana asiana.

Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn lamatulkinnan?

Nyt EVA:n miehellä on toinen ääni kellossa. Keskiviikkona hän vaati Ylen haastattelussa hallitukselta lisää paukkuja elvytykseen.

* * *

Uuden laman tai ainakin taantuman kynnyksellä on metkaa muistella sitä edellistä. Erittäin hyvä perusteos on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen vuonna 1998 julkaisema Suuri lama, jonka kirjoittivat Etlan silloinen toimitusjohtaja Pentti Vartia ja nykyistenkin taloustulkkien kärkinimiin kuuluva Jaakko Kiander. Kirjan luku Finanssipolitiikka ja kansantalous muistelee juuri sitä vaihetta, jolloin elvyttäjät, Kiander oli yksi äänekkäimmistä, heräsivät ja toisaalta niin heräsivät heidän vastustajansakin.

Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa keskustelukulttuuri on muuttunut totaalisesti. Kaikki haluavat pumpata talouteen lisää rahaa. Kukaan ei nyt voisi kuvitellakaan tulonsaajiin kautta linjan kohdistettavia veronkorotuksia tai sosiaaliturvan leikkauksia, jotka olivat silloisen porvarihallituksen lamalääkkeitä. Taisi siellä olla jokunen nykyinenkin ministeri näitä myrkkyjä syöttämässä kansalaisille. Veronkorotuksen nimi tosin oli pakkolaina.

Vartian ja Kianderin kirjassa keskitytään ekonomistien ja muiden talousviisaiden silloiseen keskusteluun. Eduskunnan vääntöjä silloin itse kuunnelleena muistan elävästi, millaista keskusteluja poliitikot kävivät. Vasemmisto-oppositio vaati elvytystä. Pääosa nykyisistäkin hallituspuolueista pilkkasi tällaisia vaatimuksia sanalla velkaelvytys.

Aika moni nykyinen kansanedustaja haukkui sellaisen politiikan jota nyt itse kannattaa ja pitää vastuullisena.

* * *

1990-luvun alussa Suomella olisi ollut varaa rapsakkaan elvytykseen, koska maalla oli vain vähän velkaa. Ja nyt taas elvytysvaraa riittää, koska 1990-luvun velkoja on hyvinä vuosina maksettu pois ja Suomi on Euroopan vähävelkaisimpia maita.

Monen vasemmistoliittolaisen pahin tietämä kirosana on Lipposen hallitus. Lipposen hallituksia voidaan hyvällä syyllä arvostella monista asioista, mutta joskus kehutkin ovat paikallaan. Silloiset hallitukset, ja Vasemmistoliitto siellä mukana, teki politiikkaa, jossa taantuman aikana otetaan velkaa ja kasvuvuosina sitä maksetaan pois.

Nyt on varaa elvyttää, koska Vasemmistoliittokin oli viisaasti luomassa sille edellytyksiä.

* * *

Toivottavasti talouspolitiikan päättäjät tekevät tällä kertaa oikeita ratkaisuja, sillä niiden kanssa joudutaan joka tapauksessa elämään pitkään laman tai taantuman päättymisen jälkeen. Jotkut loppuikänsä.

Vanhempi tutkija Kristiina Huttunen kirjoittaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen nettisivuilla viikko sitten päivätyssä kommentissaan taantuman aikana irtisanottujen kohtalosta. Hän viittaa tuoreisiin tutkimuksiin, joiden mukaan viime laman aikana tehtaan lakkauttamisen vuoksi työttömäksi joutuneiden ansiot olivat vielä kuusi vuotta työpaikan menetyksen jälkeen 25 prosenttia alhaisemmalla tasolla kuin samaan aikaan töissä pysyneiden ansiot.

Ja kaikkihan eivät laman jälkeen päässeet takaisin palkkatyöhön ollenkaan. Heidän osakseen jäi pysyvä köyhyys. Jos lamantorjunta tälläkin kertaa epäonnistuu, epäonniset maksavat tällaisten korkmanien virhearvioita koko loppuikänsä.

Painakaa legenda (Hetket jotka jäivät 18)

2008-11-26T15:20:00.005+02:00

Tällaista sarjaa voisi pyörittää kuukausien ajan pelkästään John Fordin elokuvilla. Keväällä Fordilta muisteltiin suurta lamakauden kuvausta Vihan hedelmät. Mutta täytyyhän häneltä mukana olla myös länkkäri.

Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) oli John Fordin 145 ohjauksesta viimeinen suuri tapaus, joskaan ei viimeinen elokuva.

Liberty Valance kertoo nuoresta innokkaasta asianajaja Ransom Stoddardista (James Stewart on liian vanha rooliin, mutta olkoon), jonka missiona on tuoda laki villiin Shinbonen kaupunkiin. Stoddard kieltäytyy tarttumasta aseeseen, mutta kohtalon oikusta hänestä tulee mies, joka ampui läpeensä pahan Liberty Valancen (Lee Marvin).

Vai ampuiko?

Tappajan maine on joka tapauksessa vienyt Stoddardin senaattoriksi. Nyt hän palaa vanhana miehenä Shinboneen hautaamaan vanhan ystävänsä Tom Doniphonin (John Wayne).

Kun senaattori saapuu pikkukaupunkiin, se on uutinen. Paikallisen lehden päätoimittaja Maxwell Scott (Carleton Young) haluaa kuulla Stoddardin tarinan. Kuka on tämä Tom Doniphon, jonka hautajaisiin Washingtonin senaattori saapuu? Ja kuka ampui Liberty Valancen?

Kun totuus on kerrottu, Ransom Stoddard kysyy, aikooko päätoimittaja julkaista sen.

Maxwell Scott: En, sir. Tämä on länsi. Kun legenda muuttuu todeksi painetaan legenda.

John Fordin elokuvien yksi viehätys on sivuhenkilöissä. Samat naamat ovat mukana elokuvasta toiseen. Vuonna 1962 jäljellä olivat vanhasta ydinjoukosta enää John Carradine ja John Qualen, jonka surumieliset kasvot henkilöivät yleensä ja niin nytkin ruotsalaista siirtolaista.

Kanadassa 1899 syntynyt Qualen oli norjalaisen papin poika, joka työskenteli John Fordin kanssa 35 vuotta.

Mutta todellinen Ford-veteraani elokuvan muutamassa kohtauksessa nähdään baaritiskin takana. Jack Pennick näytteli 41 Ford-elokuvassa, useammassa kuin kukaan muu.

Novaja Gazeta: Journalismia henkensä kaupalla

2008-11-24T18:10:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 21.11. 2008)

Novaja Gazetassa on varauduttava siihen, että toimittaja murhataan
Talouskriisi on sensuroitu hallituksen kontrolloimista tiedotusvälineistä Venäjällä. Novaja Gazeta -lehden Nikolai Donskovin mukaan virallinen totuus kuuluu, että länsi mätänee, mutta Venäjä kehittyy vakaasti.

KAI HIRVASNORO

Oikeudenkäynti kansainvälisesti tunnetuimman venäläisen toimittajan Anna Politkovskajan murhasta alkoi Moskovassa tällä viikolla. Politkovskaja oli kolmas 2000-luvulla murhattu Novaja Gazeta -lehden toimittaja. Yhdenkään murhan päätekijöitä ei ole saatu vastuuseen.

Riippumatonta journalismia tehdään siis Venäjällä henkensä kaupalla. Vaikka viimeisimmästä murhasta on kaksi vuotta, on maan ainoan valtakunnallisen vallanpitäjistä vapaan sanomalehden toimittaminen edelleen vaarallista työtä. Uhkauksia tulee päivittäin, kertoo Novaja Gazetan Luoteis-Venäjän toimituksen päällikkö Nikolai Donskov.

Hän oli Suomessa julkistamassa lehtensä suomenkielistä versiota, jota Into Kustannus julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvinä taskukirjoina.

- Onneksi ketään meistä ei ole murhattu viime aikoina, mutta kukaan ei tiedä tulevasta. Mitä vain voi tapahtua, hän sanoo.

- Meidän toimittajamme kirjoittavat kriittisesti politiikasta, taloudesta, sosiaalisista ongelmista ja rikollisuudesta. Tämä on erittäin vaarallinen ammatti nyky-Venäjällä.

Uhkaukset tulevat Donskovin mukaan useimmiten nimettöminä, mutta eivät aina. Myös viranomaiset uhkailevat Novaja Gazetan toimittajia.

- He eivät uhkaa tappaa meitä, mutta varoittavat vaikeuksista elämässämme ja työssämme. Murhauhkaukset tulevat nimettöminä.

Tasapuolisesti

Georgiasta

Nikolai Donskovin mukaan Novaja Gazetassa on joitakin sääntöjä sen varalle, että lehden toimittaja tapetaan. Toimittajien tulee esimerkiksi tehdä riittävästi yhteistyötä niin, että jos yksi murhataan kesken tutkimusten, niin toisilla on samat tiedot, jolloin jutun tekeminen voi jatkua.

Kun Venäjä kohtaa elokuun Georgian sodan kaltaisen kriisin, viranomaiset ottavat kriittisen journalismin entistäkin tiukemmin silmätikukseen. Silloin lehden syntinä oli normaali journalismi, jossa sotaa tarkasteltiin kummankin osapuolen näkökulmasta. Oli Venäjällä täysin poikkeuksellista, että sanomalehti julkaisi myös georgialaisten näkemyksiä ja kuvauksia tapahtumista. Muilla tiedotusvälineillä oli vain yksi näkökulma, Kremlin näkökulma.

- Venäjän viranomaisten kannalta oli kovin erikoista, että meidän lehdessämme kerrottiin georgialaisten kärsimyksistä sodassa, Donskov sanoo.

Hän kirjoittaa Georgian sodasta Suomen Novaja Gazetassa tasapainoiseen tyyliin. Donskov arvostelee lännen tiedotusvälineiden tulkinneen tapahtumia yksipuolisesti niin, että iso paha Venäjä hyökkäsi pienen puolustuskyvyttömän naapurinsa kimppuun.

Toisaalta sota osoitti, että voimapolitiikasta on tullut Kremlin uusi ideologia. Kaukasuksella se käyttää keppiä ja porkkanaa joko yllyttäen tai hilliten aina sitä osapuolta, mikä Venäjälle on edullisinta.

Nikolai Donskov taustoittaa kriisin juuret 1700-luvulle, jolloin Katariina Suuri liitti Georgian Venäjän imperiumiin. Kriisin nykyvaihekin ulottuu 1980-luvulle.

Yksi pääsyistä elokuiseen sotaan oli se, että Venäjä halusi osoittaa muulle maailmalle voimaansa ja että se tekee mitä haluaa kysymättä muiden mielipidettä, Donskov täydentää Viikkolehdelle.

Talouskriisi

on sensuroitu

Suomen Novaja Gazetan julkistamistilaisuudessa keskiviikkona Nikolai Donskov ja toimittaja Artemi Troitski suhtautuivat hyvin pessimistisesti Venäjän presidenttiin Dimitri Medvedeviin. Hän ei ole Vladimir Putinia kummempi johtaja, ja itse asiassa todellinen johtaja on edelleen Putin.
Mitä tapahtuu, kun kansainvälinen talouskriisi koettelee myös öljy- ja kaasutuloillaan vaurastunutta Venäjää? Öljyn hinnan aleneminen vie pohjan pois valtion budjetilta.

Nikolai Donskov korostaa aluksi, että talouskriisi kuuluu sensuroituihin kysymyksiin Venäjän tiedotusvälineissä.

- Virallisista tiedotusvälineistä et voi lukea talouskriisistä Venäjällä. Se on Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Venäjällä vallitsee täydellinen tasapaino, hän hymyilee.

Tämä on propagandaa ja kaikua neuvostoajoilta: länsi mätänee, mutta Venäjä kehittyy vakaasti.
Viranomaisten vakuutteluista huolimatta kriisi on jo Venäjälläkin. Ehkä 15 prosenttiin tänä vuonna kohoava inflaatio syö ostovoimaa, työttömyys näkyy jo Pietarissa ja Moskovassa ja korkeat korot uhkaavat asuntovelallisia asunnon menetyksellä.

Vaikuttaako Venäjän taloudellinen heikkeneminen sen käyttäytymiseen kansainvälisissä suhteissa, sitä pitää Donskovin mielestä kysyä länsijohtajilta.

Hän kertoo kysyneensä usein länsimaisilta journalisteilta ja poliitikoilta, miksi he eivät ota Venäjän johtajien kanssa esille maan epädemokraattista kehitystä. Vastaukseksi tulee vastakysymys: mitä me voimme tehdä. Ostamme öljyä ja kaasua Venäjältä, joten on parempi ettemme puhu demokratiasta mitään, vaan jatkamme kaupankäyntiä.

- Tuolta kantilta katsoen mikään ei muutu tulevaisuudessakaan, Donskov naurahtaa.

Veren ja ruusun tuoksu lumosi keskiaikatutkija Hannele Klemettilän

2008-11-20T12:31:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Keskiajalla on huono maine turhaan. Aikakausi ei ollut erityisen julma eikä mitenkään pimeä. Lähimmäisenrakkaus oli silloin tärkein hyve, väittää keskiaikatutkija Hannele Klemettilä.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Monet, muun muassa tämä lehti, arvosteli Alma Mediaa Lapin Kansan päätoimittajaksi valitun Johanna Korhosen potkuista syyttämällä yhtiötä keskiaikaisesta meiningistä.

Suomen Akatemian tutkijatohtorilla Hannele Klemettilällä riittää työsarkaa. Keskiaika (noin vuodet 500–1500) symboloi pimeää takapajuisuutta, kurjuutta, julmuutta, sotia ja kidutusta.

Turkulainen Klemettilä on suosituissa tietokirjoissaan, etenkin Keskiajan pyöveleissä (Atena, 2004) yrittänyt oikoa yksipuolisia käsityksiä ajanjaksosta. Kyllä, keskiajalla oli sotia ja vitsauksia. Mutta oli silloin myös myötätuntoa, armeliaisuutta, loistavaa taidetta ja jopa rauhanliikkeitä.

Samana päivänä Johanna Korhosen potkujen kanssa ilmestyi Hannele Klemettilän uusi suurteos, kerronnaltaan hieno ja visuaalisesti loistelias Keskiajan julmuus (Atena), jossa mennään entistä syvemmälle stereotypioiden murskaamisessa. Klemettilä on valinnut myöhäiskeskiaikaan painottuvaan kirjaansa ne ryhmät, joiden kohtelun keskiajalla ajatellaan olleen erityisen julmaa – muun muassa naiset, lapset ja eläimet – ja osoittaa sitten, että todellisuudessa yli 500 vuotta sitten elettiin joissain suhteissa paljon lempeämpää aikaa kuin nyt.

Sorto ei silloin

ollut sortoa

Otetaan nyt esimerkiksi naiset. Talonpoikaisvaimojen elämän kuvitellaan olleen silkkaa kurjuutta ja ylhäisönaisten tanssineen ruusuilla.

Kumpikaan ei ole koko totuus.

Hannele Klemettilä muistuttaa, että yleensäkin keskiajan julmuutta on tarkasteltava omaa aikakauttaan vasten. Sitä, mitä nyt pidetään sortona ei omana aikanaan koettu samalla tavalla. Niin naiset kuin miehetkin katsoivat keskiajalla, että yhdet oli luotu hallitsemaan toisia – ihmiset eläimiä, aikuiset lapsia, miehet naisia, kuninkaat alamaisia – ja tämä jumalan säätämä järjestys oli luonnollinen ja kaikille hyvä.

Jos siis ihmisten kohtelu nyt näyttää julmalta, niin omana aikanaan ihmiset eivät välttämättä kokeneet sitä niin.

– He olivat syntyneet tiettyyn rooliin. He halusivat elää mahdollisimman hyvin ja ajattelivat, että sen jälkeen tulee oikea, tuonpuoleinen elämä, jossa kaikilla autuailla asiat ovat hyvin.

– Heidän tuli lähinnä keskittyä pysymään kaidalla tiellä. Usein vielä ajateltiin, että jumala palkitsee helpommin köyhän ja vaivaisen, ja rikkailla on suurin vaara joutua helvettiin, Klemettilä kertoo.

Julmuus olikin

laupeudentyötä

Naisiin kohdistuva väkivalta oli keskiajan lakien ja kunniakoodien mukaan kiellettyä, mutta tasa-arvoisia nykyisen mittapuun mukaan naiset ja miehet eivät olleet. Raiskaus avioliitossa ei ollut rikos, esimerkiksi. Niin kuin ei ollut Suomessakaan vuoteen 1994 asti.

Entä sitten lapset? Keskiajan vanhemmat tuskin kiintyivät lapsiinsa, koska imeväisiä kuoli kuin kärpäsiä kulkutautien vuoksi.

Hannele Klemettilän mukaan lasten hyväksi ponnisteltiin voimia säästämättä ja kuolleita lapsia surtiin siinä kuin nytkin. Isompia lapsia kannustettiin leikkimään ja heille valmistettiin leluja. Kasvattavassa tarkoituksessa pojille valmistettiin jo tuohon aikaan sotaleluja ja tytöille nukkevauvoja.

Jo Keskiajan pyöveleissä kävi selväksi, että se, mikä nyt tuntuu äärimmäiseltä julmuudelta, oli omana aikanaan laupeudentyötä. Ei kuolemaantuomittuja kidutettu heidän piinansa lisäämiseksi, vaan sielua siinä puhdistettiin ikuista elämää varten ja sen saavuttamisen varmistamiseksi. Ryöväritkin yritettiin pelastaa helvetin kauhuilta.

Veren ja ruusun

tuoksu sekoittuivat

Tiedettä kiinnostavaksi popularisoivan Hannele Klemettilän innoitti keskiajan tutkijaksi vuonna 1919 ilmestynyt alankomaalaisen Johan Huizingan kirja Keskiajan syksy, joka alaotsikkonsa mukaan kuvaa elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Hollannissa 14. ja 15. vuosisadalla.

Suomeksi kirja ilmestyi vasta 1989.

– Ei sellaisella tavalla kirjoiteta enää nykyisin, Klemettilä haltioituu vieläkin.

– Kirja on niin rikas, että se synnyttää lukijan mielikuvitukseen aivan uskomattoman maailman. Minun kirjani on ihan perustietokirjatekstiä, Klemettilä kehuu Huizingaa ja vähättelee turhaan itseään.

Keskiajan syksystä Hannele Klemettilälle syntyi tunne, että hän haluaa kirjoittaa keskiajan lopusta, tuosta ristiriitaisesta ajanjaksosta, jota toisaalta sävyttivät katedraalien loisto, toisaalta rutto. Huizingan sanoin: keskiajalla veren ja ruusun tuoksu sekoittuivat toisiinsa.

Tämä sai nuoren Hannele Klemettilän mielikuvituksen laukkaamaan niin kuin se saa monet nuoret tänäänkin. Keskiaika on fantasiapelien ja populaarikulttuurin keskeistä kuvastoa. Taru sormusten hengestä ammentaa keskiajasta, samoin Harry Potter. Ja katsokaapa nykyisiä suomalaisia hevibändejä.

Kuva voi

viedä harhaan

Klemettilä luki Huizingansa kulttuurihistorian opiskelijana yliopistossa. Hän oli seikkaillut sivuaineesta toiseen ja nyt harjoitustöissä alkoi kulkea keskiajan polkuja aina vain syvemmälle. Ranskan kielen opinnot mahdollistivat tutustumisen alkuperäislähteisiin.

Hannele Klemettilä pitää symbolista ajattelua itselleen tärkeänä.

– Kun luen runoa tai näytelmää ja katson kuvaa, niin haluan selittää, minkälaisia merkityksiä sieltä löytyy, miten keskiajan ihminen näki tämän.

Varmasti juuri kuvat ovat syynä keskiajan huonoon maineeseen. Piirroksissa on kuvattu silpomista, ihmisten polttamista roviolla, sotia ja ryöstämistä. Helvetin hirveydet olivat aivan keskeistä aikakauden kuvastoa. Jos näitä kuvia ei osaa lukea omaa aikaansa vasten, niin käsitykseltä julmasta keskiajasta ei voi välttyä.

Klemettilä sanoo, että kokonaisuudesta erotettu kuva museon seinällä johtaa varmasti harhaan.

– Omana aikanaan kuva on ollut kirkon seinällä ja siinä on luultavasti esitetty koko luomiskertomus, kaikki Raamatun tapahtumat. Jos sitten otat siitä yhden kuvan, jossa marttyyri silvotaan – ja ehkä vielä naismarttyyri – niin ihminen vetää nopeat johtopäätökset, että keskiajan ihmiset olivat kyllä aika perverssejä. Kirkkoonkin ripustettiin tuollaisia kuvia.

– Kuvan merkkejä ja symboleja ei nähdä. Kun kuva kerran oli kirkossa, niin sen tarkoitus oli herättää hurskaudentunteita ja ihailua marttyyriutta kohtaan. Ideana oli ohjata ihmisiä pois julmuudesta kohti myötätuntoa, korostaa Klemettilä.

Rauhanliike

jo 900-luvulla

Mutta myytti pimeästä keskiajasta on myös synnytetty tarkoituksellisesti. Uuden ajan alussa humanistit ja muut oppineet kokivat tarvetta tehdä selvän eron aikaisempaan. Että oli se pimeä menneisyys ja nyt eletään parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Uudessa kirjassaan Hannele Klemettilä toteaa, että mielikuva keskiajan julmuudesta kiteytyy loppumattomiin sotiin. Feodaaliparonit silppusivat vastustajiaan kirveillä ja miekoilla. Säälimättömät ristiretkeläiset kärvensivät pakanoita tulella.

Klemettilä painottaa, ettei sotiminen keskiajalla ollut sen julmempaa kuin muulloinkaan eivätkä ihmiset olleet erityisen sotaisia. Sota oli ulkoistettu soturiluokalle. Muut yhteiskuntaluokat keskittyivät työntekoon ja rukoilemiseen.

Mutta totta kai kansa kärsi sodista. Siksi sotia vastaan syntyi myös rauhanliikkeitä. Kirkon piirissä Pax Dei -liike syntyi jo 900-luvulla ja säilyi Länsi-Euroopassa 1200-luvulle asti. Se kielsi väkivallan kirkkoa ja kansaa vastaan.

Treuga Dei -liike taas yritti estää kristittyjen ja varsinkin ritarien keskinäistä väkivaltaa. Se pyrki rauhoittamaan tietyt ajankohdat sodalta ja väkivallalta. Jo vuonna 1027 annettu julistus kielsi taistelut sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä. Myöhemmin rauhoitettiin lisäksi paastonaika ja kaikki perjantait.

Kuumakallet

ristiretkille

– Sydänkeskiajalla keskusvallat olivat vielä aika heikkoja ja yhteiskunta rauhaton, koska maanomistajat kävivät keskenään yksityisiä sotia. Tavallinen kansa alkoi piispojen johdolla järjestää rauhanliikkeitä. Aluksi pyrittiin siihen, että sotilaat sotivat keskenään eivätkä kajoa puolustuskyvyttömään kansaan. Sitten pyrittiin rajaamaan ritarien keskinäistä väkivaltaa, Hannele Klemettilä kertoo.

Rauhanliikkeiden toimintamuotoihin kuului myös miekankalistelijoiden lähettäminen ristiretkille. Se oli yksi keino rauhoittaa omat kotinurkat.

Liikkeet myös onnistuivat. Tiettyjä alueita muun muassa Ranskassa saatiin rauhoittumaan. Ja kun liike levisi Euroopassa, niin se oli ensimmäisiä esimerkkejä siitä, että yhteiskunnan väkivaltaisia rakenteita voidaan purkaa rauhanomaisin keinoin.

Rauhanliikkeiden vaikutus perustui silloin uhkaamiseen jumalallisilla sanktioilla. Muuta kättä pidempää niillä ei ollut.

Pax Dei ja Treuga Dei saivat seuraajikseen kuolemaantuomittuja tukevia veljeskuntia Ranskassa ja Italiassa.

– Alkoi ilmetä kaikenlaista humaania ajattelua yhteiskunnan muuttamiseksi sellaiseksi, että kaikkien on hyvä elää.

Kuolemantuomio

oli eri asia silloin

Miten vertaisit keskiajan julmuutta oman aikamme julmuuteen? Onko se perimmiltään samaa?

– Julmuus varmaankin kumpuaa taipumuksesta jakaa ihmiset meihin ja toisiin. Toisiksi luokiteltuihin aletaan helposti liittää mielikuvia, jotka muuttavat heidät uhkaksi ja törmäys on väistämätön.

Tämä on Hannele Klemettilän mielestä yhdistävä tekijä.

Erottavan hän ottaa puolestaan kuolemantuomiosta. On aivan eri asia antaa kuolemantuomio tänään, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa tuonpuoleisuuteen, kivun puhdistavaan vaikutukseen ja siihen, että joku jumala tasoittaa tilin, jos vahingossa syytön poltettiinkin roviolla.

Hyveistä voi

ottaa oppia

Ero on myös siinä, että keskiajalla ainakin yritettiin rajata sotien aiheuttama julmuus pois siviileistä. Nykyaikaisissa sodissa taas siviilien terrorisointi on keskeinen sodankäynnin muoto ja sotilaita kuolee vähän. ”Julmuuden” vastapainoksi keskiajalla oli hyveitä, joiden palauttaminen kunniaan parantaisi meidän aikamme elämänlaatua.

– Lähimmäisenrakkautta pidettiin hyveenä. Kaikkein pahimpana pidettiin julmuutta. Nämä kaksi ajatusta kun saataisiin iskostettua ihmisten päähän, Klemettilä toivoo.

Traaginen, koominen kommunismi Jari Tervon mukaan

2008-11-16T12:41:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 14.11. 2008)

Jari Tervo teki 1 300-sivuista historiallista trilogiaa kirjoittaessaan havainnon Suomen asemasta: koko 1900-luvun määräävin piirre oli kommunismin vastainen taistelu. Välillä asein, välillä sanoin.

KAI HIRVASNORO

On siinä Suomen poliittista historiaa kerrakseen kirjailijan tulkitsemana ja kuvittelemana.

Jari Tervon historiallinen trilogia kulkee mutkitellen vuodesta 1986 vuoteen 1918. Myyrässä, Ohranassa ja Troikassa tavataan pieniä ja vähän suurempia historian tekijöitä. Ne pienemmät ovat suomalaisia kommunisteja ja heitä jahtaavia ohranan, myöhemmin Suojelupoliisin, etsiviä.

Suuret ovat todella suuria: Mannerheim, Stalin ja vanha Presidentti. Muun muassa.

Sarjan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin ilmiö nimeltä kommunismi. Myyrässä vakoilijaa valtakunnan huipulta jäljittää Jura Karhu, Karhujen laajan kommunistisuvun luopio, Suojelupoliisin etsivä. Ohranan päähenkilöitä ovat Suomeen desanttina jatkosodan aikana pudotettu Janne Mutka ja hänen rakastettunsa Vilja Oljenpalo. Troikassa vallankumouksen kulkumiehet Eljas Rossi, Juliska Viskari ja Herman Hevoskoski havainnoivat uuden yhteiskunnan rakentamista sekasortoisessa Pietarissa 1918-1920.

Jari Tervo on kirjoittanut teoksiinsa laajan kirjon kommunisteja siksi, että 1900-luvun Suomen määräävin piirre oli taistelu kommunismia vastaan. Näin hän määritteli Troikan ilmestyessä syyskuun alussa.

Suomen Kommunistisen Puolueen entisen pää-äänenkannattajan on ehdottomasti kuultava ja kirjoitettava asiasta lisää.

Joten nyt Jari Tervo jatkaa ajatteluaan Helsingin Kaupunginteatterin lämpiössä. Olemme täällä siksi, että eilen teatterin pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa tulkinta trilogian ensimmäisestä osasta, Myyrästä.

Taistelua asein

ja sanoin

Mutta miten niin kommunismin vastustaminen oli 1900-luvun määräävin piirre?

- Se on huomio Suomen asemasta, Tervo aloittaa.

- Kun Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917, oli juuri tapahtunut bolševikkivallankumous. Vuoden 1918 taisteluissa Suomi joutui määrittämään asemansa. Sen jälkeen vuoteen 1991 välillä asein, välillä sanoin Suomi taisteli kommunismia vastaan.

Kommunismilla oli aluksi Neuvosto-Venäjän, myöhemmin Neuvostoliiton hahmo.

- Tämä on asia, joka minusta selittää hyvin paljon Suomen historiaa. Se on koko ajan ollut pohjimmainen asia, joka meidän on ollut pakko ottaa huomioon, Tervo perustelee näkemystään.

Hänestä tämä sinänsä yksinkertainen havainto on ilmiselvä, kun katsoo asioita taaksepäin. Tervolle itselleenkin se valkeni vasta Myyrää kirjoittaessa. Myyrä sijoittuu Neuvostoliitossa enimmäkseen Brešnevin aikaan, Suomessa suomettumisen. Ja suomettumiseen oli tultu tietyn historiallisen jatkumon seurauksena.

Tuota jatkumoa Jari Tervo kuvaa yli 1 300 sivua.

Ei pilkkaa

työmiehiä

Tervon mukaan kommunismissa tehtiin sosialismin rakentamisen varjolla hirveitä asioita. Etenkin Troikka on tältä osin tuskallista luettavaa. Kun Tervo vielä tunnetaan kieleltään terävänä humoristina, niin voisi kuvitella hänen pilkkaavan ja roimivan aatteeseen luottaneita työmiehiä ja -naisia.

Kommunismin ulkoisille muodoille, muun muassa pönötykselle ja huumorintajuttomuudelle, hän nauraakin, mutta ei hän työläistä pilkkaa. Jari Tervo sanoo pitävänsä kommunismin valtakoneistoa ja aatetta eri asiana kuin työväen elinolojen parantamista ja sosiaalisten uudistusten edistämistä.

- Kun sanoo kommunismin vastustamisen olleen Suomen historian päävirtaus, niin se ei tarkoita, että työväen aineellista elintasoa kohottamaan pyrkineet olisivat olleet väärässä, hän toteaa.

- Voi ajatella niin, että kommunismi on vaikuttanut hyvällä tavalla suomalaiseen yhteiskuntaan sen vuoksi, että se ei koskaan päässyt valtaan. Jos olisi päässyt, se olisi ollut tuhoisaa jopa kommunistien omille päämäärille. Missä loppujen lopuksi eniten puheissa kiinnitettiin huomiota työläisten asemaan ja missä se oli huonompi kun Neuvostoliitossa ja entisissä itäblokin maissa?

Kaiken kattavat

aatteet koomisia

Siltä ajatukselta ei kuitenkaan voi välttyä, että Jari Tervosta kommunismi, ja myös suomalaiset kommunistit, näyttävät koomiselta ilmiöltä. Myyrässä koko joukko Karhun perheen jäseniä on valittu SKP:n politbyrooseen.

Liekki ja Voitto kuuluivat vähemmistöön, joka oli eilen ja toissapäivänä inttänyt edustajakokouksessa että kommunistien osallistuminen hallitukseen oli virhe. Enemmistön mielestä taas ei, muun muassa eurokommunistisen siskoni Laulu oli tätä mieltä, myös hänet oli valittu politbyrooseen, mutta setä ei voinut häntä mainita, hän oli ottanut puolueen kahtiajaossa sen linjan ettei sitä ole, ja koska sitä ei ole niin ei ole varsinkaan enemmistöä, joten hän ei voinut onnitella Laulua.

- Kaikissa selitysmalleissa ja aatteissa, jotka pyrkivät olemaan kaiken kattavia, on väistämättä koomisia piirteitä, Tervo sanoo.

Hän muistuttaa, että paljon on kirjoitettu kommunismin muistuttavan uskontoa ja lähinnä katolista, koska jos katui toverituomioistuimissa hairahduksiaan, niin toverille annettiin anteeksi. Se oli ihan niin kuin rippi.

- On väistämätöntä, että varsinkin päästessään mahtiasemaan kaikki uskonnon kaltaiset liikkeet ovat koomisia. Ne ovat tragikoomisia, Tervo tarkentaa.

Kaikelle ei

voi nauraa

Jari Tervo sanoo olevansa niin paljon satiirikko, että melkein kaikesta voi kirjoittaa satiirisessa tai tragikoomisessa valotuksessa.

Poikkeuksen tekee lasten kohtalo.

Ja kyllä hän on vakavampi kuin koskaan kuvatessaan Troikassa Pietarin puhdistusta ja vihdoin paljastaessaan, mihin uuden yhteiskunnan turvaamiseksi valmistettavia Pervuhinin Gummin hantaakillisia kumipalloja käytetään. Niillä tukitaan vastavallankumouksellisten, myös Rossin ja Hevoskosken hyvin tunteman pienen Katjušan, suu ennen teloitusta, koska heidän valheensa nakertaisivat heikoimpien bolševikkien moraalia.

Hantaaki kumipallossa oli siksi, että teloituksen jälkeen se kiskottiin uudelleen käyttöön ammutun suusta.

"Historialla ei

ole päämäärää"

Sekä Myyrä että Troikka alkavat siitä, kun sisällissota on jo ratkaistu. Valkoiset voittavat.
Troikassa ollaan huhtikuussa 1918. Punakaartilainen Herman Hevoskoski vannoo vielä kolaavansa sen mahtilahtarin, mutta nyt on kiirehdittävä pakoon Tampereelta, jota valkoiset jo piirittävät. Myyrä alkaa Haminan valleilta toukokuussa 1918. Seitsemän punaisen teloitusta johtanut myöhemmän Presidentin oloinen mies toteaa muistavansa sen päivän, kun hänestä tuli murhaaja.

Haminan valleilta siirrytään vuoteen 1978. Ohrana tapahtuu jatkosodan Helsingissä. Troikka kulkee keväästä 1918 pääsiäispäivän 1920 iltaan.

Jari Tervon trilogia ei todellakaan sijoitu sen Pohjantähden alle, missä edetään lineaarisesti 1800-luvun kurjuudesta kolmen sodan kautta 1950-luvun orastavaan hyvinvointiin.

Hän kertoo karttaneensa perinteistä trilogiaa, koska sellaisessa valitaan ensin historiasta jokin alkupiste, ja sitten edetään toiseen pisteeseen, joka sijaitsee lähellä nykyhetkeä. Tällä tavalla historialla näyttää olevan päämäärä. Sen tarkoituksena on ollut saavuttaa nykyinen todellisuus.
Tervo halusi kulkea toisin päin, nykyajasta syvemmälle historiaan. Se kirkasti havainnon, että nyt on toteutunut vain yksi sadoista ellei tuhansista mahdollisista vaihtoehdoista.

- Historialla ei ole päämäärää. Emme ole saapuneet tähän hetkeen minkään jumalallisen johdatuksen takia enkä ole ihan varma, onko olemassa historiallisia lainalaisuuksia, jotka johdattelevat ihmiskuntaa tai valtioita johonkin päämäärään. Tämä on suurta sattumaa, sanoo Tervo.

Liian lähelle historian kuvauksessa ei Tervon mielestä saa tulla. Pitää odottaa 20 vuotta, että saadaan tietää edes, mitä nyt tapahtuu.

Huonoa

propagandaa

Myyrää aloittaessaan Jari Tervo ei tiennyt tekevänsä trilogiaa, joka kytkeytyy tavan takaa vuoteen 1918 ja valmistuu vuonna 2008. Suomettumisen ajasta kirjoittaessa ja lähdekirjallisuutta lukiessa hän kuitenkin havaitsi, että syvemmälle historiaan on mentävä ja vuoteen 1918 ankkuroiduttava. Itse sisällissotaa hän ei kuitenkaan kuvaa, koska sitä suomalaisessa kirjallisuudessa on tehty jo paljon. Oli raikkaampaa aloittaa siitä kohtaa, missä itse sota oli jo ratkennut.

Troikalle kimmokkeen antoi lähes unohtunut Mannerheimin murhayritys pääsiäisenä 1920.

Oikeassa elämässä punakomentajat yrittivät ampua Mannerheimin paraatissa, mutta romaanissa murhahanke huipentuu tervomaisesti miesten WC:ssä.

Miksi valkoinen Suomi ei esimerkiksi 1930-luvulla käyttänyt propagandassaan hyväksi sitä, että punainen vaara uhkasi Neuvostoliitosta käsin?

Jari Tervo myöntää, että propagandavalttihan se olisi ollut. Mutta jos salahankkeella olisi elämöity, olisi seurannut joukko jatkokysymyksiä:

"Yrittivätkö murhata Mannerheimin?"

"Kyllä."

"Saatiinko ne kiinni?"

"Kyllä."

"Pantiinko vankilaan?"

"Kyllä."

"Ja siellä mätänevät?"

"No ei oikeastaan. Me päästimme ne vapaaksi."

Sillä murhajoukkueen johtaja Alexander Weckman kylläkin tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen syksyllä 1920, mutta jo vuonna 1926 hänet armahdettiin ja laskettiin vankienvaihdossa takaisin Neuvostoliittoon.

- Tuossa kohtaa hieno propagandavaltti tökkää.

Myyrää esitetään parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterissa. Näytelmän on Jari Tervon romaanista dramatisoinut Sami Keski-Vähälä ja ohjannut Milko Lehto.

Näin tehdään terroristeja

2008-11-11T15:01:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.10. 2007)

Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2007. 234 sivua.

”Länsimaalaiset eivät ymmärrä siitä mitään eivätkä koskaan sano asiasta mitään tärkeää.”

Puhuja on algerialaissyntyinen kirjailija Yasmina Khadra ja ”se” on islamilainen terrorismi.

Ja koska länsimaalaiset eivät ymmärrä muslimiterrorismista mitään, Khadra auttaa ymmärtämään uusimmassa romaanissaan Bagdadin kutsu. Se on yli 20 vuotta kirjoittaneen kirjailijan uusin teos ja ensimmäinen suomennos.

Tässä tapauksessa kustantaja ansaitsee täydet pisteet siitä, että on tarttunut Khadran viimeisimpään eikä alkupään teoksiin, sillä Bagdadin kutsua ajankohtaisempaa ja tärkeämpää romaania on syksyllä 2007 vaikea kuvitella. Itsemurhapommittajat kylvävät tuhoa Bagdadissa ja muissa Irakin kaupungeissa. Miksi? Romaanin nuoren beduiinipojan tie auttaa ymmärtämään paljon.

Bagdadin kutsun nimetön kertoja on sodan vuoksi joutunut jättämään yliopiston ja palaamaan kyläpahaseensa, jossa aika on pysähtynyt.

Mutta kylän ulkopuolella riehuva mielettömyys lähestyy vääjäämättä Kafr Karamiakin. Naapurikylässä hääjuhlan tuhonnut ohjus ja päähenkilön isän kokemat nöyryytykset ajavat kertojan kohti Bagdadia, josta löytyisivät keinot iskeä takaisin miehittäjää vastaan niin että tuntuu.

”He eivät tunne tapojamme”, romaanissa pohditaan.”...he näkevät maamme pelkkänä valtaisana öljylätäkkönä, josta he latkivat veremme viimeiseen pisaraan. He eivät elä historian jatkumossa. He etsivät apajia, kultakaivoksia, he riistävät. He ovat valkoisten rahoituslaitosten palkkasotureita.”

Yasmina Khadra ymmärtää, mistä terroristit tulevat, mutta ei hyväksy terrorismia. Siihen hänellä on poikkeuksellisen hyvä syy.

Algeriassa vuonna 1955 syntynyt Yasmina Khadra on vaimonsa nimellä kirjoittava entinen upseeri Mohamed Moulessehoul, jolla on pitkä kokemus taistelusta oman maansa ääri-islamilaisia terroristeja vastaan.

Yasmina Khadran luultiin pitkään olevan harvinainen naisen ääni arabikirjallisuudessa. Moulessehoul kirjoittikin ensimmäiset kuusi romaaniaan omalla nimellään Algeriassa. Vuonna 1988 armeija vaati häntä alistamaan seuraavat tekstinsä sensoreille. Tämän välttääkseen Mohamed Moulessehoul ryhtyi etsimään itselleen salanimeä. Vaimon kahta ensimmäistä nimeä hän ryhtyi käyttämään vaimonsa ehdotuksesta.

2000-luvun alussa Moulessehoul jätti armeijan, muutti perheineen Ranskaan ja huhujen lopettamiseksi paljasti todellisen identiteettinsä. Kirjailijanimeään hän ei silti jättänyt.

Bagdadin kutsussa Yasmina Khadra kertoo terrorismin kutsun molemmista puolista eikä vain amerikkalaisten pahoista teoista.

Totta on, että miehittäjän raakuus ja piittaamattomuus paikallisista oloista ja tavoista luo hyvän kasvualustan terrorismille.

Mutta Khadran mukaan tilannetta ja tavallisia nuoria miehiä hyväksi käyttävät myös suuret johtajat, jotka ajavat omaa fundamentalistista ohjelmaansa keinolla millä hyvänsä.

Tässä sodassa ei ole sankareita eikä yksipuolisia totuuksia.

Ennen kaikkea Yasmina Khadra on kuitenkin sanonut kertovansa ihmisistä. Vaikka hän haluaa länsimaalaisten ymmärtävän taustoja, opettajaksi Khadra ei ryhdy.

”Romaanini eivät kerro terrorismista; ne kertovat ihmiselämän hauraudesta, vihasta, hyväksikäytöstä, peloista ja joskus myös toiveista, ja siitä, miten tämä kaikki pilaa elämämme”, Khadra on sanonut tuoreessa haastattelussa.

Valtiot nousevat, Yhdysvallat laskee

2008-11-07T14:44:00.002+02:00

Kansan Uutisten Viikkolehti 7.11. kertoo kymmenellä sivulla maailmanjärjestelmän muuttumisesta. Tässä vain maistiainen. Aiheesta enemmän täällä.

KAI HIRVASNORO

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen pitää kansainvälisen järjestelmän yhtenä muutoksena valtioiden taloudellisen merkityksen uutta nousua.

– Jos ajatus puhtaasta globaalista markkinataloudesta edes oli koskaan totta, niin tämän ja huomisen päivän maailmaa se ei kuvaa.

Kuka tahansa on voinut havaita valtioiden merkityksen kasvun siinä, että niitä on viime viikkoina tarvittu pelastamaan huonossa jamassa olevia talouksia ja pankkeja. Mutta Väyrysen mukaan muutos suurempi:

– Se näkyy myös siinä, etteivät Kiina, Venäjä, Intia ja Brasilia ole samassa mielessä markkinatalouksia kuin Yhdysvallat. Varsinkin Kiinassa ja Venäjällä on vielä vähintäänkin puoliautoritaarinen hallinto. Raha siirtyy lännen vanhoista teollisuusmaista nouseviin talouksiin, mutta samalla se siirtyy myös vähemmän demokraattisiin maihin.

Raimo Väyrysen mukaan kansainvälinen järjestelmä on juuri nyt murroskohdassa ja murroksen ydintä on Yhdysvaltain vaikutusvallan heikkeneminen. Mutta ei hänkään soita sille kuolinkelloja.

Yhdysvallat ei enää
ohjaa kriisialueita

Väyrynen muistuttaa Yhdysvaltain olevan edelleen selvästi maailman suurin talous (EU on talousyksikkönä suurempi, mutta ei täytä valtion tunnusmerkkejä), joten vielä ei ole nähty, onko sen vaikutusvallan aleneminen väliaikaista ja suhdannetekijä, ja varmistaako se myöhemmin asemansa maailman ykkösenä.

– Minusta tuntuu, ettei tässä ole kysymys pelkästään suhdanteesta vaan pitemmän aikavälin trendistä, joka johtaa Yhdysvaltain vaikutusvallan laskuun, hän itse sanoo.

Näin siksi, että lopulta valtaa mitataan lopputuloksilla, sillä mitä saadaan aikaan.

– Irakin ja Afganistanin tapaukset osoittavat, ettei Yhdysvallat pysty ihan omasta politiikastaan johtuen ohjaamaan kriisialueita samalla tavalla kuin aikaisemmin, Väyrynen summaa.

Tausta: Monta vai
ei yhtään napaa

Keskustelu Yhdysvaltain johtoaseman murenemisesta maailmanpolitiikassa alkoi viime keväänä – Yhdysvalloista. Lähes samaan aikaan ilmestyi kaksi paljon keskustelua herättänyttä kirjaa, jotka ovat samaa mieltä yksinapaisen maailmanjärjestyksen päättymisestä, mutta eri mieltä siitä, mikä on Yhdysvaltain asema tulevaisuudessa.

Kirjat olivat tutkija Parag Khannan The Second World (Toinen maailma) sekä Newsweekin kansainvälisen painoksen päätoimittajan Fareed Zakarian Post-American World (Amerikan jälkeinen maailma).

Zakarian mukaan Yhdysvaltain asema ei sinänsä laske, vaan muutos johtuu uusien valtakeskusten noususta. Khanna taas katsoi, että Yhdysvallat menettää vaikutusvaltaansa Kiinalle ja Euroopan unionille.

Fareed Zakaria listasi merkkejä, jotka osoittavat maailman muuttuneen täysin. Maailman korkeimmat rakennukset sijaitsevat Dubaissa ja Taipeissa, maailman rikkain mies oli viime kevääseen asti meksikolainen, maailman suurimmat tehtaat sijaitsevat Kiinassa, maailman suurin elokuvateollisuus on Intiassa ja yhdeksän maailman kymmenestä suurimmasta ostoskeskuksesta sijaitsee muualla kuin Yhdysvalloissa.

Valtaa myös
järjestöille

Zakarialle kaikki tämä symboloi uuden, todella globaalin järjestyksen syntyä, johon valtiot osallistuvat kansainvälisen kaupan kautta. Samalla valtaa menee uusjakoon ei vain valtioiden kesken, vaan myös kansainvälisille järjestöille, kansalaisjärjestöille ja ylikansallisille yrityksille.

Maailmanlaajuiseksi muuttunut talous on Zakarian mielestä kansainväliseen politiikkaan eniten vaikuttava tekijä tänään. Silti hän katsoo, että Yhdysvallat säilyttää oman erityisen johtavan asemansa. Sen talous on maailman dynaamisin ja kilpailukykyisin, väestö kasvaa toisin kuin monissa muissa keskuksissa, etenkin Euroopassa ja Venäjällä, ja kriisin tullen maailma katsoo aina Amerikkaan, hän kirjoitti silloin, kun nykyisen talouskriisin syvyydestä ei tosin tiedetty vielä mitään.

Fareed Zakaria ennustikin Yhdysvaltojen säilyvän ainoana supervaltana maailmassa. Hän piti sen tehtävänä tasoittaa kansainvälisiä jännitteitä, joita muualla nouseva uusnationalismi aiheuttaa.

Kolminapaiseen
maailmanjärjestykseen

Parag Khannan mukaan yhden supervallan aika on ohi. Sen tilalle on syntymässä kolminapainen maailma, jonka kiintopisteinä ovat supervallat Yhdysvallat, Kiina ja Euroopan unioni. Kiinan ja EU:n vaikutusvalta kasvaa Yhdysvaltain kustannuksella, mutta mikään näistä kolmesta ei saa samalla tavalla johtavaa asemaa kuin Yhdysvallat tähän asti.

Khannan kirjan nimi juontuu siitä, että ratkaisevassa asemassa hänen mukaansa jatkossa ovat sellaiset dynaamiset ”toiseen maailmaan” kuuluvat valtiot kuin muun muassa Turkki, Kazakstan, Brasilia, Egypti, Iran ja Indonesia. Niiden valinnoista riippuu, minkä supervallan johdolla politiikkaa ja taloutta kulloinkin kehitetään.

Parag Khannan mukaan EU:n etu Yhdysvaltoihin nähden on se, että unioni sitoo muita valtioita itseensä politiikalla ja taloudellisella yhteistyöllä. Yhdysvallat on luottanut raakaan sotilasvoimaan. Kiinakin tarjoaa taloudellista yhteistyötä eikä puutu kumppaneidensa sisäisiin asioihin.

Venäjä on Parag Khannan luokittelussa heikko ja kuuluu toiseen maailmaan. Supervallaksi se ei palaa.

Suomalaiset ampuivat laittomasti 1200 sotavankia

2008-11-03T15:58:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.10. 2008)

Suomalaiset syyllistyivät useisiin neuvostovankien joukkomurhiin jatkosodan aikana. Uuden tutkimuksen mukaan suomalaiset ampuivat noin 1 200 vankia. Suhtautuminen muuttui, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Jatkosodan aikana Suomi otti 67 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Heistä arviolta 22 000, siis kolmasosa kuoli suomalaisten hallussa. Suurin osa kuoli sairauksiin ja ravinnon puutteeseen, mutta noin 1 200 ammuttiin.

Neuvostosotilaiden kuolleisuusluvut suomalaisilla vankileireillä olivat korkeat, kun ottaa huomioon, että Suomi oli maa, jossa vallitsi demokraattinen järjestys, toteaa filosofian tohtori Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat (WSOY). Tutkimus on osa Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–55 -projektia.

Antti Kujalan tutkimus keskittyy nimenomaan neuvostovankien laittomiin surmiin. Niitä hän tarkastelee korkeimpaan oikeuteen edenneiden oikeusjuttujen perusteella. Vuoden 1948 loppuun mennessä sotarikosjutuissa rangaistuksiin tuomittiin 700 henkilöä.

Ennen Kujalaa tällaista tutkimus ei ole tehty. Syyksi hän arvelee, että suomalaisten tekemät sotarikokset koettiin pitkään arkaluontoisiksi sekä ulko- että sisäpoliittisista syistä. Pelättiin Neuvostoliiton reaktiota ja kotimaista polemiikkia. ”Äärivasemmisto olisi herkutellut sotarikoksilla ja perustellut niillä käsitystään vuoden 1944 välirauhaa edeltävästä Suomesta fasistisena tai puolifasistisena järjestelmänä”, Kujala väittää.

Antti Kujala pohtii myös, että sensuroimaton kuva sotavankeihin kohdistuneista henkirikoksista voi tyrmistyttää ja epäilyttää vielä tänäänkin. Ei tällaista ainakaan Suomessa...

Kymmeniä
uhreja kerralla

Mutta lahjomattomat oikeudenkäyntipöytäkirjat kuvaavat yksityiskohtaisesti monia joukkomurhiksi luonnehdittavia tapahtumia. Esimerkiksi Luutnantti Eero Veikko Neroa kuvattiin jo sota-aikana armeijan sisäisessä tutkimuksessa sadistiseksi joukkomurhaajaksi. Nero oli syksyllä 1941 tappanut ja tapattanut 33 sotavankia tehostaakseen kuria. 14 vankia hän lähetti tallaamaan miinoja päästäkseen yhdellä iskulla eroon sekä miinoista että vangeista.

Kirjassa kuvataan myös Jalkaväkirykmentti 46:n (JR 46) tapahtumia syyskuussa 1941 Terijoella.

Suomalaisten nopea eteneminen oli lyönyt vihollisen sekasortoon niin, että vankeja voitiin lähettää ilman saattajaa taaksepäin kokoamispaikkaan.

Aamupäivällä 4. syyskuuta neuvosto-osasto yritti sivuuttaa Terijoen Saunojankankaalle leiriytyneet noin 520 suomalaista. Syntyneen taistelun jälkeen 30-40 neuvostoliittolaista oli jäänyt vangiksi.

Myöhään iltapäivällä uusi neuvosto-osasto kävi hyökkäykseen. Tämäkin hyökkäys onnistuttiin torjumaan, mutta taistelun säikäyttämä tiedustelu-upseeri, kapteeni Niilo Ahonen määräsi sotavangit ammuttaviksi heti, koska hänen mukaansa he olivat antaneet merkkejä hyökkääjille.
Antautuneen ja puolustuskyvyttömän vangin surmaamista pidettiin kunniattomana ja halveksittavana, mutta Ahonen sai kaksi kersanttia tappotöihin. Kerralla ammuttiin eri tietojen mukaan 46 tai 57 vankia.

Vastuuta
esimiehille

Ainakin päällystön keskuudessa Ahosen arvostus nousi käskyn johdosta, vaikka vankien teloitus oli vastoin Haagin yleissopimusta sotavankien kohtelusta. Suomi oli liittynyt sopimukseen, Neuvostoliitto ei. Siten on epäselvää, oliko Haagin sopimus voimassa Suomen ja Neuvostoliiton välisissä sodissa. Mutta ainakin tapaoikeutena sitä noudatettiin.

Syyskuussa 1944 allekirjoitettu välirauhansopimus velvoitti Suomen tutkimaan sotavankeihin kohdistuneet rikokset. Puolustusministeriön yhteyteen lokakuussa 1944 perustettu sotavankileirien tutkimuskeskus hankki tietoja kuulemalla Neuvostoliittoon palautettavia sotilaita sekä suomalaisten tekemien ilmiantojen ja rikosilmoitusten pohjalta.

JR 46:n tapauksesta syntyneessä oikeudenkäynnissä Niilo Ahonen otti vastuun, mutta vieritti sitä myös myöhemmin sodassa kaatuneille esimiehilleen. Tämä oli yleinen käytäntö sotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä.

Lokakuussa 1945 kenttäoikeus hylkäsi Ahosen ja ampujakersanttien syytteet. Helmikuussa 1946 sotaylioikeus kuitenkin katsoi, ettei omien miesten pelastaminen vaatinut vankien ampumista ja tuomitsi Niilo Ahosen kahdeksi vuodeksi vankeuteen 46 vangin surmasta.

Kersantteja ei tuomittu.

Syyskuussa korkein oikeus alensi tuomion yhteen vuoteen.

Lavastettuja
pakoyrityksiä

Sotavangin sai surmata laillisesti, jos hän pysähtymiskehotuksista huolimatta jatkoi pakoaan tai vastusti väkivaltaisesti vartijaansa. Useissa oikeusjutuissa jäi epäselväksi, missä oloissa surma oli tehty. Moni laiton ampuminen lavastettiin pakoyritykseksi.

Suomen kuuluisimman sotavangin surman teki alikersantti Lehto Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.

– Sää ampusi sen takkapäi. Ei se mihenkkän karata yrittäny.
– Takaapäin. Parempi se on takaa kuin edestä. Helpommalla pääsi. Rupeaa poraamaan saatana. Lue isämeitä sille.

Väinö Linna otti romaanin tapahtumien ja henkilöiden esikuvat JR 8:n ensimmäisen pataljoonan ensimmäisestä konekiväärikomppaniasta silloin, kun seurasi todellista historiaa.

Alikersantti
”Lehdon” tapaus

Romaanin venäläisvangin surman mahdollinen esikuva tapahtui Laatokan Karjalassa Havuvaaran kylässä heinäkuussa 1941.

11. heinäkuuta suomalaiset valtasivat Koirinvaaran aukeat. Ei ensimmäinen, vaan kuudes komppania otti vangin. Komppanian päällikkö vänrikki Pekka Hyvärinen määräsi vangin vietäväksi pataljoonan komentajan kapteeni Hannu Väänäsen komentopaikalle.
Sen jälkeen tapahtumista ei ole täyttä tietoa, mutta ilmeisesti juuri Väänänen määräsi vankia kuljettaneet sotilaat viemään tämän metsään ja ampumaan sinne. Toisen version mukaan Hyvärinen ammutti vangin itse. Mutta sodan jälkeen juuri Väänänen pakoili vuoteen 1948 asti viranomaisia Pohjois-Suomen metsäkämpillä.

Neuvostoliittolaisen sotavangin kohtalo oli kova. Kotimaassa sotavangiksi antautumisesta oli määrätty kuolemanrangaistus tai vankeutta ja omaisuuden takavarikoiminen.

Sotaonni kääntyi,
tappotyöt vähiin

Natsi-Saksa kävi itärintamalla silkkaa tuhoamissotaa. Vähintään 2,5 miljoonan neuvostoliittolaisen vangin arvioidaan kuolleen saksalaisten käsissä. Vankien kuolleisuusaste oli 60 prosentin luokkaa.

Suomen sotavankileireiltä korkein oikeus käsitteli 1945-49 yhteensä 148 juttua. Tuomion yleisimmin taposta sai 178 henkilöä 500 surmatusta vangista.

Rintamalla tapahtuneista tapoista tuomittiin pääasiassa upseereita, vankileirien tapahtumista aliupseereita ja miehistön jäseniä.

Suurin osa surmista molemmissa tapauksissa tapahtui sodan kahtena ensimmäisenä vuotena. Silloin kuviteltiin Saksan voittavan sodan ja Suomen kuuluvan voittajiin. Kohtelu muuttui Saksan Stalingradissa kokemien tappioiden jälkeen. Suomalaiset alkoivat totuttautua ajatukseen tappiosta ja rauhasta Neuvostoliiton kanssa.

Rivimiehet
veljeilivät

Päällystön harmina oli rivimiesten liian lempeä suhtautuminen neuvostovankeihin. Kenraaliluutnantti Karl Oesch antoi tätä koskevan käskyn 27. syyskuuta 1941. Sotilaat tarjoilivat yleisesti vangeilleen tupakkaa, vaatteita ja jopa makeisia. Oesch määräsi upseereita lopettamaan kaiken veljeilyn vihollisen kanssa. Vangeista ei saanut käyttää nimitystä vanja, vaan ryssä. Olosuhteisiin nähden sopimattoman inhimillisyyden kenraali katsoi rangaistavaksi teoksi.

Sodan jälkeen Oesch tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta.

Elsa Keskitalo: Työttömien aktivointi tuli Suomeen USA:sta

2008-11-01T20:39:00.004+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 31.10. 2008)

Työttömiä alettiin aktivoida Suomessa vuonna 1995. Ajattelu sosiaaliturvasta muuttui meillä amerikkalaisten oppien perässä. Enää ei katsottu sitä, vähentääkö hyvinvointijärjestelmä köyhyyttä. Nyt kiinnostuttiin sen vaikutuksesta ihmisten käyttäytymiseen.

KAI HIRVASNORO

Suomessa työttömiä alettiin aktivoida ja kannustaa 1990-luvun puolivälissä. Aktivointi oli osa Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaa.

Mutta kuka keksi aktivoinnin? Mistä se tänne tuli? Miksi työttömyysturvaa alettiin muuttaa vastikkeelliseksi juuri silloin, kun työttömiä oli poikkeuksellisen paljon?

Metropolia-ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelman koulutuspäällikön Elsa Keskitalon mukaan oppi tuli alun alkaen Yhdysvalloista. Sieltä ajatukset työttömien omasta vastuusta levisivät Britannian kautta Eurooppaan ja Suomeenkin. Poliittisessa ajattelussa tapahtui käänne, jonka johdosta toimeentuloturvaan lisättiin työhön velvoittavia ehtoja.

Elsa Keskitalo väitteli aktivointipolitiikasta Helsingin yliopistossa kaksi viikkoa sitten. Empiirisenä tutkimuskohteena hänellä oli vuonna 2001 voimaan tullut laki kuntouttavasta työtoiminnasta.

"Järjestelmä luo
riippuvuutta"

Suomalaispoliitikot eivät siis 1990-luvulla keksineet omasta päästään ryhtyä aktivoimaan työttömiä. Mitä Yhdysvallat 1980-luvulla, sitä Suomi seuraavalla vuosikymmenellä, Keskitalo huomasi luettuaan amerikkalaisten konservatiivi- ja uusliberaaliteoreetikkojen tekstejä.

- Heillä oli aika lailla samat teemat kuin Suomessakin; hyvinvointijärjestelmä luo riippuvuutta. Ihmiset jäävät kiinni systeemiin eivätkä ole tarpeeksi aktiivisia, kertoo Keskitalo.

Hän nostaa vaikutusvaltaisimpina esiin kaksi konservatiiviteoreetikkoa. Charles Murray ja Lawrence Mead haastoivat teorioillaan oman maansa 1960-lukulaiset, melko eurooppalaiset hyvinvointiohjelmat. Yhdysvalloista ei voinut puhua hyvinvointivaltiona eurooppalaisessa merkityksessä, mutta hyvinvointijärjestelmä oli laajentunut ja tukea saavien määrä lisääntynyt.

Murrayn mielestä hyvinvointijärjestelmä teki ihmisistä passiivisia. Hän myös katsoi ihmisten laskelmoivan, kumpi kannattaa, työ vai sosiaaliturvan varassa eläminen.

"Mies joka lakkautti
hyvinvointivaltion"

Charles Murray on amerikkalainen tutkija, joka vaikuttaa American Enterprise Instituten kaltaisissa konservatiivisissa ajatushautomoissa, think tankeissa. Niissä kehitetään ideoita, jotka usein päätyvät republikaanisen puolueen ohjelmiksi.

Murrayn kirjaa Losing Ground vuodelta 1984 pidetään yhtenä vallalla olevaan sosiaalipolitiikkaan eniten vaikuttaneena teoksena. Konservatiivien piirissä sitä on jopa juhlittu kirjana, joka lakkautti entisen kaltaisen liian anteliaan hyvinvointijärjestelmän.

- Aikaisemmin oli katsottu, että hyvinvointijärjestelmän tulee vain vähentää köyhyyttä. Nyt alettiin puhua siitä, miten se vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Tätä pidetään merkittävänä käänteenä, Keskitalo luonnehtii Murrayn vaikutusta.

- Hänen väitteensä ovat olleet myös hyvin kiisteltyjä. Mielenkiintoista on, että ne ovat kuitenkin vaikuttaneet niin voimakkaasti.

Aktivoinnin
teoreetikko Mead

Toinen teoreetikko Lawrence Mead puolestaan katsoi vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassaan Beyond Entitlement ihmisten tarvitsevan ohjausta. Ihmiset olivat periaatteessa ihan kunnollisia, mutta ilman kannustimia he eivät saaneet tehdyksi sitä, mikä on oikein. Työttömyys ja köyhyys passivoittivat. Tarvittiin siis työvelvoitteita.

- Ei riitä, että saa tukea. Pitää olla myös aktiivinen. Tämä on erityisesti vaikuttanut työhön aktivoivaan politiikkaan. Tehdään sopimuksia ihmisten kanssa ja sitoutetaan heidät ponnistelemaan, Keskitalo sanoo.

Zyskowiczin
trampoliini

Eräässä Kansan Uutisten haastattelussa 1990-luvulla kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz luonnehti sosiaalista turvaverkkoa sellaiseksi, johon jää kiinni. Hänen mielestään turvaverkon sijasta pitikin luoda trampoliini, josta ihminen ponkaisee uudelleen jaloilleen.

Turvaverkon ja trampoliinin vertailu ei ollut kotoisin Yhdysvalloista, vaan Britanniasta, missä New Labour ensimmäisenä sovelsi amerikkalaista ajattelua eurooppalaiseen todellisuuteen.
Ideat ja ajatukset eivät siis vain kulje maasta toiseen, vaan myös puolueesta toiseen. Tässä tapauksessa brittiläisiltä kolmannen tien sosialisteilta suomalaisille konservatiiveille.

Elsa Keskitalon mukaan ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa alettiin kyseenalaistaa voimassa ollut hyvinvointijärjestelmä. Vallalle nousi käsitys, ettei se kannusta työhön.

Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaan ajatus omaksuttiin kirjaamalla, että työn pitää aina olla kannattavampaa kuin työttömyyden ja sosiaaliturvan.

Ei oikeuksia ilman
velvollisuuksia

Suomalaiseenkin sosialidemokratiaan vaikutti tunnettu brittiläinen sosiologi Anthony Giddens, joka 1990-luvun alussa kehitti eteenpäin amerikkalaista ajattelua. Hän katsoi, ettei vanha sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio enää toimi ja alkoi kehittää modernia kolmannen tien vaihtoehtoa. Giddensin motto kuului, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia.

Giddensin ajatukset siirtyivät Tony Blairin New Labour -puolueeseen, ja sen ajatukset edelleen suomalaiseenkin poliittiseen eliittiin. Eivät kuitenkaan sellaisenaan, sillä blairilaisessa ajattelussa korostettiin kolmatta sektoria ja perheen merkitystä. Hyvinvointivaltiota alettiin pitää haitallisena ihmisten omalle vastuulle.

Opi perusasiat,
virkamies

Hyvinvointimallin muutosta edesauttoi asiantuntijavallan korostuminen 1990-luvulta alkaen. OECD:n kaltaiset kansainväliset järjestöt tuottavat ideoita, joita kierrätetään jäsenmaihin.
Tätä "oppimisprosessia" kuvasi Stakesin tutkija Elina Palola kesällä 2007 tarkastetussa väitöskirjassaan Näkökulmia eurooppalaiseen sosiaalipolitiikkaan. Hän kertoi, miten kansainvälisissä konferensseissa sitoutetaan virkamiehiä ja tutkijoita yhteisiin päämääriin ja tätä konsensusta levitetään sitten jäsenmaissa eteenpäin.

Samalla sosiaalipolitiikka epäpolitisoidaan, Palola sanoi Viikkolehden haastattelussa heinäkuussa 2007.

Elsa Keskitalon mukaan tämä kanssakäyminen lisääntyi Suomessa EU-jäsenyyden myötä.

- Ja jos katsoo kansainvälisesti esitettyjä ideoita, niin ne näyttävät kyllä uivan suomalaiseenkin politiikkaan, hän sanoo.

Aktivointi
alkoi 1995

Aktivointikeskustelusta nähtiin merkkejä Suomessa jo 1990-luvun alussa, mutta silloin lama ja leikkaukset veivät huomion kaikelta muulta.

- Euroopassa aktivointikeskustelu alkoi jo 1980-luvun lopulla, mutta Suomessa vasta vuoden 1995 paikkeilla Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa. Silloin työttömyys oli jo selvässä laskussa ja taloudessa meni aika hyvin, paikantaa Keskitalo.

Kannustinpolitiikka näkyi ensin vuoden 1995 hallitusohjelmassa. Kannustinloukkutyöryhmä perustettiin 1996 ja sen jälkeen useita työryhmiä pohjustamaan uudistuksia. Työhön liittyviä ehtoja ja määräyksiä otettiin sen jälkeen asteittain käyttöön.

Elsa Keskitalon mukaan kannustinpolitiikkaa perusteltiin meillä muualta tuoduin argumentein, mutta käytännön toimia muokattiin kuitenkin soveltuviksi pohjoismaiseen hyvinvointiyhteyteen. Kun varsinkin Yhdysvalloissa työttömyyttä ja köyhyyttä selitettiin ihmisten henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, niin meillä mukana pysyivät myös rakenteelliset selitykset.

- Toisaalta toimenpiteet ovat aika lailla samantapaisia. Yksilön vastuu näyttäisi korostuvan esimerkiksi sillä tavalla, että aktivointisuunnitelma on päätoimenpide. Aktiivisen työvoimapolitiikan keinoja ei lisätty, vaikka voisi ajatella, että lisätään koulutusta ja yritetään vaikka julkisella tuella saada aikaan työpaikkoja. Sitä ei tehty, vaan tavoitteena oli verojen laskeminen ja budjetin tasapaino. Vallitseva ideologia ei yksinkertaisesti tukenut vanhoja keynesiläisiä keinoja.

- Euroopassa diskurssi sosialidemokraattisissakin puolueissa yksinkertaisesti muuttui 1990-luvun puolivälin jälkeen. Näin minusta näytti olevan Suomessakin, Keskitalo kertoo.

Muutos eteni
vähitellen

Muutos oli se, että ongelma alettiin nähdä eri tavalla kuin aiemmin.

- Jos ei enää nähdä, että kysymys on köyhyydestä, vaan ihmisen omasta toiminnasta, niin näkökulma on heilahtanut ja se on johtanut politiikan muutokseen.

Toimeentuloturvaetuuksia ei laman jälkeen korotettu ja ne jäivät huomattavasti jälkeen yleisestä ansiotason noususta. Hyvinvointirakenteet kuitenkin säilytettiin, mutta niihin lisättiin työvelvoitteita.

- Siinä mielessä tässä on tapahtunut hiipivä muutos. On tehty pieniä muutoksia, joita ei aina edes huomaa. Se on tyypillistä, koska hyvinvointijärjestelmät ovat aika suosittuja. Ei tule mellakkaa, kun muutetaan pelisääntöjä vähittäin. Näin tutkijana sen kuitenkin huomaa, että aika paljon tässä on muuttunut viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana, Elsa Keskitalo tulkitsee.

Kannustamisen
tulokset vähissä

Kannustamista sinänsä Elsa Keskitalo ei vastusta.

- On se minusta ihan perusteltua ajatella, että on sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Sehän on ihan arkiajattelun mukaista.

Mutta hän sanoo, että oikeuksien ja velvollisuuksien pitäisi olla selkeitä, oikeudenmukaisia ja hyväksyttäviä.

Keskitalon tekemissä haastatteluissa kävi ilmi, että ihmiset odottavatkin tukea ja henkilökohtaista ohjausta pulmatilanteissa.

Elsa Keskitalo on aiemmin tutkinut kuntouttavan työtoiminnan tuloksia Stakesin ja Kuntoutussäätiön projektissa. Tutkimus kohdistui 2000-luvun alun tilanteeseen, jolloin työttömyys oli olennaisesti nykyistä korkeammalla tasolla.

Tämän tutkimuksen tulos oli se, ettei kuntouttavalla työtoiminnalla, työhön aktivoivilla toimenpiteillä, ollut juuri minkäänlaisia vaikutuksia työllisyyteen. Ihmiset eivät päässeet avoimille työmarkkinoille, mutta myönteistä Keskitalon mielestä oli se, että he pääsivät koulutukseen ja erilaisiin tukitöihin, polun alkuun kuitenkin.

Noin puolella tilanne parani, toisella puolella ei.

Tämän jälkeen perustettiin työvoiman palvelukeskukset. Niidenkin työllisyystulokset ovat olleet heikkoja.

Reteesti vaan pyhällä Venäjällä

2008-10-29T15:46:00.003+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.10. 2008)

Vladimir Sorokin: Pyhän Venäjän palveluksessa. Suomentanut Arvi Perttu. Like 2008. 208 sivua.

Putinin Venäjän toisinajattelijan Vladimir Sorokinin romaani yhdestä päivästä Venäjällä vuonna 2027 on hillittömän hervotonta luettavaa. Tavallaan poskettoman hauskakin. Nauru tuppaa kuitenkin jäämään kurkkuun kun ajattelee, että tämä voi joskus olla totta.

Siis mikä?

Romaanin todellisuudessa Venäjä on käynyt läpi Elpymisen aikakauden sen jälkeen, kun ”tajusi itsensä” noin vuonna 2009. Maata hallitsevan tsaarin isä Nikolai Platonovitš aloitti suojautumisen ulkomaailmalta laskemalla ensimmäisen kiven Länsimuuriin. Taistelu ulkoisia ja sisäisiä vastaan on ollut kiihkeää.

Eletään tsaari Iivana Julman (1530-1584) aikakauden uusintaa. Sieltä periytyvät myös metodit, joilla vihollinen kukistetaan. Pyhän Venäjän asiaa suojelevat opritšnikit, joiden hillittömällä terrorilla keskitettiin silloin ja keskitetään nytkin valta yksinvaltiaan käsiin.

Pyhän Venäjän palveluksessa seuraa yhden opritšnikin, Komjagan, ihan tavallista maanantaipäivää. Se alkaa lennokkaasti aatelisen hirttämisellä, tämän vaimon joukkoraiskauksella ja talon polttamisella sekä päättyy eliitti-opritšnikkien hillittömään irstailuun pomon saunassa.

Tehdään ristinmerkkejä, päitä putoilee, Moskovan keskustassa ruoskitaan intelligentsijaa. Säätyläiset ruoskitaan sivummalla ja roskaväki laitakaupungilla.

Kaiken tämän Komjaga kertoo vilpittömän ihastuneena sekä itseensä että vallitseviin oloihin.

Vladimir Sorokinilla on epäilemättä painavat perusteet rakentaa juuri tällainen tulevaisuudenkuva Venäjästä. Neuvostoliiton aikana hänen kirjansa olivat pannassa. Nyky-Venäjällä niitä on julkaistu, mutta kirjat ovat päätynyt kiihkoilevien Putin-nuorten rovioille.

Arvi Pertun ilmeikäs suomennos on herkkua. Vauhdikas, värikäs, huvittava ja huolestuttava romaani.

Miljoona miestä Hitleriä pysäyttämään

2008-10-26T12:00:00.002+02:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 24.10. 2008)

Yhdysvaltain ja Venäjän asevoimien komentajat lämmittelivät maiden kylmenneitä suhteita tiistaina Suomessa. Ilmassa oli vanhaa kunnon Helsingin henkeä.

Venäläis-amerikkalainen tapaaminen oli niin salainen, ettei siitä kerrottu etukäteen esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubbille. Pelättiin kai, että Stubb stubbailee itsensä kameroiden eteen tai julkistaa salassa pidettävän tapahtuman etukäteen Helsingin Sanomissa.

* * *

Venäjä on sitkeästi markkinoinut Euroopalle omaa monenkeskistä turvallisuusjärjestelmäänsä. Nato-keskeinen järjestelmä ei toimi, vaan tarvitaan laajempaa yhteistyötä. Sellaista, jossa Venäjäkin on mukana, kuuluu viesti.

Yksi kiinnostava tapa tämän mallin markkinoinnissa ovat Venäjältä tulevat arkistopaljastukset toisen maailmansodan aaton tapahtumista. Venäjä on syyskuun lopulta lähtien tuonut julkisuuteen aiemmin salassa pidettyjä asiakirjoja, jotka osoittavat Stalinin olleen valmis pysäyttämään Hitlerin järein keinoin ennen sodan syttymistä. Länsivallat Britannia ja Ranska eivät olleet tästä kiinnostuneita.

Venäjän arkistolöytöjen viesti lienee, ettei Euroopan turvallisuuteen liittyviä asioita pystytä edelleenkään ratkaisemaan ilman sen panosta.

* * *

Ovat motiivit mitkä tahansa, niin uusin arkistopaljastus avaa huikean näköalan: koko toinen maailmansota - siis myös talvi- ja jatkosota - olisi ollut vältettävissä. Stalin näet ehdotti Britannialle ja Ranskalle elokuussa 1939 valtavan sotilasvoiman keskittämistä Puolan ja Saksan rajalle estämään Hitlerin hyökkäys. Neuvostoliiton panostus tällaiseen liittoon olisi ollut yli miljoona miestä.

Puola ei kuitenkaan halunnut neuvostojoukkoja maahansa eivätkä Ranska ja Britanniakaan olleet valmiita liittoon.

Viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto ja Saksa solmivat Molotov-Ribbentrop -sopimuksen ja loppu on historiaa.

Uudesta Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun SRV:n arkistopaljastuksesta kertoi viime viikonloppuna brittilehti Daily Telegraph.

Kansan Uutisten Viikkolehti kertoi 3. lokakuuta aiemmasta saman arkiston löydöstä, jossa kerrottiin, miten rajusti Britannia ja Ranska painostivat Tšekkoslovakiaa luovuttamaan sudeettialueensa Hitlerin Saksalle vuonna 1938. Britannia ja Ranska yrittivät lepyttää laajentumishaluisen Hitlerin, mutta venäläisen tulkinnan mukaan ne vain romuttivat rintaman, joka olisi voinut syntyä Saksaa vastaan.

* * *

Uusien dokumenttien mukaan Neuvostoliitto yritti koota yhteistä rintamaa vielä aivan viime hetkillä Moskovassa 15. elokuuta 1939.

Stalinia neuvottelussa edustaneet marsalkka Klementi Voroshilov ja kenraali Boris Shaposhnikov tarjosivat brittien ja ranskalaisten korkea-arvoisille sotilasdelegaatioille ratkaisua, jossa Neuvostoliitto olisi keskittänyt Puolaan Saksan vastaiselle rajalle 120 jalkaväkidivisioonaa, 16 ratsuväkidivisioonaa, 5 000 tykkiä, 9 500 tankkia ja 5 500 hävittäjää ja pommikonetta. Yhteensä yli miljoona miestä.

Neuvostoliittolaisten ehdotuksen mukaan ranskalaisten ja brittien panoksen jälkeen Hitlerin hyökkäystä olisi ollut estämässä vähintään 300 divisioonaa sotilaita.

Britannian valtuuskuntaa johtanut amiraali Sir Reginald Drax kuitenkin pahoitteli, että hänen valtuuskunnallaan on valtuudet vain keskustella, mutta ei tehdä sopimuksia.
Asia jäi siihen. Ensimmäinen syyskuuta Saksa hyökkäsi Puolaan.

* * *

Olisiko historia kulkenut toiseen suuntaan, jos länsivallat olisivat tarttuneet Stalinin tarjoukseen (joka brittilehden näkemien dokumenttien mukaan todella tehtiin)? Kaksi Stalinin elämäkertaa kirjoittanut Simon Sebag Montefiore arvioi Telegraphissa Britannian ja Ranskan todella lyöneen laimin tilaisuuden pysäyttää Hitler.

Sotahistorioitsija Donald Cameron Watt taas ei uskonut koko esitystä tehdyn, ainakaan vakavissaan. Hänen mukaansa neuvotteluun osallistuneiden britti- ja ranskalaissotilaiden päiväkirjoissa ei mainita koko ehdotusta.

Neuvostoliiton ehdottama liitto natsi-Saksaa vastaan syntyi kaksi vuotta myöhemmin kesällä 1941, mutta silloin suurin osa Eurooppaa oli jo miehitetty ja miljoonia ihmisiä tapettu. Jos uudet arkistotiedot pitävät paikkansa, koko katastrofi pääsi syntymään pelkkää tyhmyyttä tai sitten kyseessä oli kylmä laskelmointi: Neuvostoliitto ja natsi-Saksa saavat mielihyvin tuhota toisensa suursodassa.

* * *

Tarkkaan ottaen venäläistieto ei ole kovinkaan uusi. Kansan Uutisten päätoimittaja Jorma Simpura kirjoitti kolmiliiton ympärillä käydystä pelistä jo marraskuussa 1959. Silloisenkin tulkinnan mukaan Ranska ja Britannia tavoittelivat Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa.

KAI HIRVASNORO

Tavallinenkin Remes osuu ja uppoaa

2008-10-22T15:51:00.004+03:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.10. 2008)

Ilkka Remes: Pyörre. WSOY 2008, 451 sivua.

Syyskuinen viikonloppu ja uusi Remes. Mitä muuta voisi toivoa?

Ilkka Remeksen trillerit ovat niin takuuvarmaa laatutyötä, että vaikea tästä kahdennestatoista on enää mitään uutta sanoa. Pyörre etenee varmemmin kuin Pendolino, kuluu käsissä nopeammin kuin viikonloppu, jännittää enemmän kuin kaikki MacLeanit ja Higginsit yhteensä. Mutta myös unohtuu yhtä nopeasti kuin eilinen lehti.

Remes-asteikolla Pyörre on tavanomainen ja keskiverto trilleri. Jonkun toisen kirjoittamana tätä kehuttaisiin huipuksi lajissaan.

Ilkka Remeksen tuotanto on jo riittävän laaja, että siitä voidaan erottaa kaaria. Yhtäällä ovat Ruttokellojen, Hiroshiman portin ja Pahan perimän kaltaiset trillerit, joiden pohjaksi on todellisuudesta otettu hyvinkin hälyttäviä jopa koko ihmiskuntaa heiluttavia aineksia. Niiden välissä Remes sitten tyytyy tavanomaisempaan jännitykseen, minkä ymmärtää. Olisi kohtuutonta vaatia joka syksy ravisuttavaa sanomatrilleriä.

Edellä sanotusta huolimatta Pyörteenkin koukut tulevat todellisuudesta ja herättävät kysymyksiä.

Eikä kyseessä ole ihan tavallinen Remes-trilleri. Pitkään näyttää siltä, että hän on kirjoittanut ensimmäisen poliisiromaaninsa psykologisella jännityksellä maustettuna.

Formulalupaus Roni on vauhdittanut uraansa anabolisilla steroideilla, jotka ovat muuttaneet hänen persoonallisuuttaan aggressiiviseen suuntaan. Kiivastuksissaan Roni aiheuttaa entisen tyttöystävänsä kuoleman. Pojan uraa suojeleva Tero-isä ryhtyy peiteoperaatioon, jolla epäilykset suunnataan toisaalle.

Noin 150 sivun jälkeen Remes painaa turbo-nappia ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Juttu laajenee aseiden salakuljetukseen. Asekauppiaiden lisäksi mukaan tulevat Suomen, Ruotsin ja Venäjän tiedustelupalvelut.

Ilkka Remeksen tämän syksyn kirjan varsinainen koukku on tapaus Estonia. Syyskuussa 1994 uponneella Estonialla salakuljetettiin länteen venäläistä sotateknologiaa. Mikä oikeastaan upotti laivan?

Taitavana kirjoittajana Ilkka Remes manipuloi lukijansa uskomaan suuren luokan salaliittoon. Vakuudeksi kirjaan on koottu joukko mielikuvaa vahvistavia dokumentteja. Miksi Estonian viimeisen lähtöpäivän asiakirjoja muokattiin jälkikäteen? Ja mitä laukkua sukeltajat etsivät laivan sisäosista joulukuussa 1994?

Kapitalismin Berliinin muuri

2008-10-20T11:39:00.005+03:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.10. 2008)

KAI HIRVASNORO

Wall Streetin ja koko maailman finanssimarkkinoiden romahdusta ei voi selittää vain korruptiolla ja ahneudella. Kyseessä oli kokonaisen ideologian, uusliberalismin, haaksirikko.

Näin pohti pari viikkoa sitten tuhokapitalismia tutkinut toimittaja Naomi Klein parhaassa mahdollisessa paikassa. Hänet oli kutsuttu puhumaan Chicagon yliopistoon tilaisuuteen, jossa vastustettiin Milton Friedmanin nimeä kantavan instituutin perustamista yliopiston yhteyteen.

Milton Friedman oli Chicagon yliopiston taloustieteen professori ja nykyisen kriisin Kleinin mukaan aiheuttaneen uusliberalismin keskeisin ideologi. Naomi Klein pääsi siis tuoreeltaan analysoimaan käynnissä olevaa rahoitusmarkkinoiden kriisiä todellisessa sylttytehtaassa.

”Aatteilla on

seurauksensa”

Milton Friedman kuoli marraskuussa 2006. Neljä vuotta aiemmin Valkoisessa talossa vietettiin hänen 90-vuotisjuhliaan. Niissä puhunut puolustusministeri Donald Rumsfeld kehui Friedmanin olevan elävä esimerkki siitä, että aatteet vaikuttavat ja niillä on seurauksensa.

Naomi Klein sanoi nyt, että Friedmanin aatteilla on toden totta ollut seurauksensa ja ne ovat nyt kaikkien nähtävillä. Siksi finanssikriisin pitäisi merkitä Friedmanin ja Chicagon koulukunnan aatteille samaa kuin Berliinin muurin kaatuminen kommunismille. Kyseessä oli yhden ideologian loppu.

Ronald Reaganin presidenttikaudesta alkaen nyt konkurssiin menneen ideologian sisältönä oli ahneuden voimien vapauttaminen ja valtion sääntelyn purkaminen, hän luonnehti.

– Olemme eläneet aikamme menestyksekkäimmän vapautusliikkeen aikakautta. Sen sisältönä oli pääomien kasautumisen vapauttaminen kaikista rajoituksista.

Fundamentalistit

rakastuivat teoriaan

Naomi Klein selitti uusliberalististen oppien menestystä Milton Friedmanin taidoilla. Monien fundamentalistien tapaan hänkin sai ihmiset rakastumaan teoriassa täydelliseen systeemiin.

Chicagon koulukunta myös onnistui luomaan taloustieteestä kuvan fysiikan ja kemian kaltaisena kovana tieteenä, jonka tuloksia ei voi kyseenalaistaa. On vain yksi oikea totuus. Ja piste.

Todellisessa maailmassa, oikeassa todellisuudessa tämäkään utopia ei pitänyt niin kuin ei mikään utopia. Ja totuuksia olikin useampia.

Naomi Klein sanoi, että tämän hetken vasemmistolaisin kolkka maailmassa on Latinalainen Amerikka. Juuri se manner, missä Chicagon koulukunnan oppeja ensi kerran kokeiltiin käytännössä. Eteläamerikkalaisia nuoria alettiin 1950-luvulla kouluttaa Chicagon yliopistossa vastaiskuna mantereen silloisia vasemmistovirtauksia kohtaan.

Ja nyt vasemmiston opit ovat uudelleen nousussa Latinalaisessa Amerikassa, ja tällä kertaa kyseessä on vastaisku Yhdysvalloista tuodulle uusliberalismille, Klein tulkitsi.

Bushin hallinto on pahinta, mitä Friedmanin seuraajille on tapahtunut, hän sanoi.

Maine meni, mutta

henki pihisee

Mutta onko uusliberalistinen kapitalismi nyt kuollut ja kuopattu?

Naomi Kleinin mielestä ei. Se on vain horroksessa ja saattaa tulla ryminällä takaisin, kun aika on kypsä.

Klein perusteli tätä ei vain Bushin hallinnon seuraajalleen jättämällä taloudellisella katastrofilla, vaan myös sen jättiläismäisellä 700 miljardin dollarin pelastuspaketilla. Kun aika tästä vähän kypsyy, niin markkinaliberalistiset ajatushautomot uudistavat uskontunnustuksensa sen puolesta, että Yhdysvaltojen on leikattava veroja, vähennettävä talouden sääntelyä eikä sosiaaliturvaankaan enää ole varaa valtavan velan vuoksi.

Ideologia on siis kaukana kuolleesta, Naomi Klein varoitti.

Kaukana kuolleesta, vaikka friedmanismista on hänen mukaansa suora linkki käynnissä olevaan kriisiin:

– Milton Friedmania pidetään hyvin yleisesti talouden sääntelyn purkamisen kummisetänä. Tämän ideologian perusteella finanssisektori muutettiin siksi kasinoksi, miksi se nyt on paljastunut.

Nyt kriisiä ratkaistaan Kleinin mukaan tavalla, joka johtaa aina vain suurempien pankkien syntyyn. Ja lopulta ne ovat liian suuria epäonnistumaan ja kaatumaan. Valtion ja valtioiden on pidettävä ne pystyssä hinnalla millä hyvänsä.

Oikeiston vuoro kääntää takkinsa

2008-10-17T14:12:00.004+03:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 17.10. 2008)

Oikeistolaiset markkinauskovaiset ovat viime viikkoina joutuneet luopumaan keskeisimmistä opinkappaleistaan. Vapaat markkinat eivät olleetkaan ratkaisu kaikkeen.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kai se on uskottava, että maailmaa myllertävä finanssikriisi on yhden aikakauden loppu, kun tämän myöntää jo suomalaisen kapitalismin valovoimaisin etujärjestökin.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n johtaja Risto E.J. Penttilä kirjoitti blogissaan syyskuussa, siis paljon ennen kriisin nykyistä vaihetta, että kylmän sodan päättymisestä alkanut vapaan markkinatalouden ja sääntelyn purkamisen kulta-aika vetelee viimeisiään. Kukaan ei enää puhu ”Washingtonin konsensuksesta” tai markkinoiden itsesäätelystä.

Uusliberalistista kautta edeltänyt maailmantalous syntyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa Bretton Woodsin kaupungissa. 44 valtion toimesta sovittiin valuutanvaihdon ja pääomaliikkeiden kontrolloinnista. Valuuttakurssit määriteltiin suhteessa Yhdysvaltain dollariin, joka oli sidottu kullan arvoon. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki perustettiin.

Euroopassa koitti valtavan kasvun aika ja kasvun tuloksia alettiin jakaa aiempaa tasaisemmin. Sosiaaliset uudistukset loivat hyvinvointivaltion perustan.

”Uudistajat näyttivät saavan melkein kaiken mitä osasivat alun pitäen toivoa, ja työväenliike onnistui toteuttamaan useimmat haaveistaan”, aikakautta kuvaa professori Heikki Patomäki kirjassaan Uusliberalismi Suomessa.

Yhdysvallat
häirikkönä

Britanniaa pääneuvottelijana Bretton Woodsissa edustanut John Maynard Keynes varoitti jo sopimusta tehtäessä sen heikkouksista. Yhdysvallat sai liikaa valtaa.

Yhdysvaltain talous joutuikin ongelmiin 1960-luvulla. Maa rahoitti sota- ja muita menojaan painamalla lisää dollareita. Taaloja oli enemmän liikenteessä kuin kultaa keskuspankissa. Dollarin arvo heikkeni. Oli tullut aika vähentää menoja ja korottaa veroja tai keksiä jotain muuta.

Presidentti Rickhard Nixon valitsi jonkun muun. Elokuussa 1971 hän yksipuolisesti irrotti dollarin kultakannasta. Pari vuotta myöhemmin maailmalla alettiin siirtyä kelluvien vaihtokurssien järjestelmään. Samalla rahoitustoiminnan säätelyä alettiin purkaa.

”Nixonin shokki” avasi portit uusliberalistiselle ideologialle. Nyt se on suomalaisenkin kapitalismilobbarin mielestä konkurssissa.

Britannia yksityisti,
nyt kansallistaa

Presidentti Ronald Reagan ja pääministeri Margaret Thatcher olivat (markkinoiden) vapauden tunnetuimmat sanansaattajat. Thatcher yksityisti kovaotteisesti Britannian talouselämää. Nyt Britannian Labour-puolueen hallitus kansallistaa pankkeja. Sellaista on historian kiertokulku.

1970-luvulta lähtien suuryritykset alkoivat myös poliittisesti aktiivisiksi. The Business Roundtable perustettiin vuonna 1972. Se sanoi olevansa ”sitoutunut aggressiiviseen pyrkimykseen saada mahdollisimman paljon valtaa yhtiöille.” Järjestön perustamista edelsi vaikutusvaltainen muistio Yhdysvaltain kauppakamarille, jossa todettiin vapaiden markkinoiden sääntelyn menneen liian pitkälle. Ihmiset oli saatava ajattelemaan ”oikealla tavalla” yhtiöistä ja yhteiskunnasta.

Think tankit
lobbareina

Tästä käynnistyi Yhdysvalloissa vaikutusvaltaisten uusliberaalien ajatushautomoiden – think tankien – perustamisen tulva. Eräänä saavutuksenaan niiden lobbauksen tuloksena Yhdysvalloissa purettiin vuonna 1999 Glassin ja Steagallin nimellä kulkeva laki. Laki oli säädetty vuonna 1933 estämään vuoden 1929 kaltainen finanssiromahdus. Sillä erotettiin toisistaan finanssipankit tavallisista talletuspankeista.Glassin-Steagallin -lain purku oli yksi taustatekijä nykyisessä kriisissä. Se sai amerikkalaispankit ottamaan suunnattomia riskejä.

Uusliberalismin voittokulussa Heikki Patomäki piti silti kirjassaan ratkaisevana pääoman mahdollisuutta siirtyä toisaalle. Valtio on sidottu tiettyyn alueeseen, mutta 1960-luvulta lähtien raha, kauppa ja tuotanto ovat olleet yhä vapaampia liikkumaan melkein minne vain.

Oikeiston vuoro
kääntää takkia

Nyt on tullut aika kääntää takkia. Eurooppalaiset oikeistojohtajat Nicholas Sarkozysta Angela Merkeliin puhuvat tarpeesta luoda mekanismeja talouden sääntelyyn. Niin tekee myös vapaiden markkinoiden ilosanomaa kautta maapallon propagoinut IMF.

Tästä hetkestä katsoen siitä on ikuisuus, kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush esikuntineen ja taustavoimineen juhlivat maataan maailman ainoana supervaltana, jolla on oikeus levittää omaa malliaan koko muuhunkin maailmaan.

Viime kuussa Bush herätti huomiota YK:n yleiskokouksessa. Hän tuli varmasti tahtomattaan osoittaneeksi koko maailmalle, ettei Yhdysvalloilla ole uskottavaa johtajaa enää kenenkään, ei kovimmankaan markkinauskovaisen, silmissä. Kaikki muut valtiojohtajat puhuivat taloudesta, mutta Bush pyöritti vanhaa terrorismi-levyään. Der Spiegel laski hänen sanoneen 32 kertaa sanan ”terrorismi” 22 minuutin puheessa.

Amerikan jälkeen
uuteen aikakauteen

Kuluvan vuoden ensimmäisellä puoliskolla ilmestyi kaksi suurta huomiota herättänyttä kirjaa Yhdysvallat-johtoisen aikakauden päättymisestä.

Kummankin ajoitus osui nappiin, mutta ehkä Post-American World kirjan kirjoittanut Fareed Zakaria ja The Second World kirjan Parag Khanna arvioivat Yhdysvaltain tulevaisuutta liian ruusuisesti. Kumpikin ennustaa Yhdysvaltojen vaikutusvallan laskevan maailmassa, mutta ei maan oman heikkenemisen, vaan muiden valtakeskusten vahvistumisen takia.

Nyt amerikkalaiset ovat munineet asiansa niin solmuun, että jopa ”uutta” edustavalla Barack Obamalla on täysi työ luottamuksen palauttamiseksi.

Ja hän pääsee liikkeelle vasta ensi vuoden tammikuussa, jos ylipäänsä voittaa vaalit. Presidentti vaihtuu vasta tammikuun puolivälissä. Siihen asti rammat ankat polskuttavat syvissä vesissä.

Toinen vääryyskirja kertoo, miten hyvinvointivaltio murenee

2008-10-13T15:35:00.002+03:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 10.10. 2008)

Hallitus on vaihtunut Kelan julkaiseman Vääryyskirjan jälkeen. Maanantaina julkistetun Toisen vääryyskirjan mukaan juuri mikään ei ole muuttunut, vaikka nykyinen hallitus väittää olevansa edeltäjäänsä sosiaalisempi.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Kansaneläkelaitoksen tuore tutkimusjohtaja Olli Kangas kirjoitti sata vuotta täyttäneen eduskunnan kirjasarjaan artikkelin sosiaaliturvan synnystä Suomessa. Sitä varten hän luki kasapäin eduskunnassa sadan vuoden aikana käytyjä keskusteluja. Kankaan yksi havainto oli, että ennen asioita perusteltiin oikean ja väärän käsitteillä. Nyt lähes kaikki käyttävät samaa teknistä kieltä, jonka lähde on valtiovarainministeriö.

Ruotsissakin asuneen Kankaan mukaan sikäläisessä vaalikamppailussa puhutaan aivan toisin kuin suomalaisessa. Vaalikeskusteluissa silloinen pääministeri Göran Persson painotti tavan takaa sanaa solidaarisuus. Persson puhui siitä, että ”meidän” hyväosaisten tulee kantaa vastuuta huono-osaisista.

Suomen pääministereiltä tällaista puhetta ei kuulla. Ei kuultu Paavo Lipposelta eikä kuulla Matti Vanhaselta. Vanhanen on kyllä valitellut sitä, että niistä, joilla menee huonosti, puhutaan liikaa.

Olli Kangas kertoi havainnoistaan Kelan julkistaessa maanantaina Toisen vääryyskirjan.

Jakopolitiikalla
lyödään leimoja

Kelan tutkijoiden Tuuli Hirvilammin ja Markku Laadun kokoama teos jatkaa siitä, mihin Vääryyskirja kaksi vuotta sitten päättyi. Vääryyskirjassa tutkijat analysoivat sosiaalipolitiikan muutosta ja hyvinvointivaltion tilaa. Toisessa vääryyskirjassa puheenvuoro kuuluu tekijöille. 25 hyvinvointialan ammattilaista ja järjestötoimitsijaa kertoo, mikä heidän lähipiirissään on väärin ja mitä asialle pitäisi tehdä. Artikkeleita kirjassa on 16, vääryyksiä paljon enemmän.

Vääryyksiä tässä yhteiskunnassa aiheuttaa Olli Kankaan mukaan poliittisen ajattelutavan muutos. On siirrytty uudelleen jakavasta talouskasvua painottavaan politiikkaan. Sen hengessä oikeuden puolelle asettuvia lyödään jakopoliitikon leimalla.

Vääryyttä aiheuttaa myös se, että Suomella on uusi viiteryhmä. Suomi ei enää vertaa itseään hyvästä sosiaaliturvasta tunnettuihin Pohjoismaihin, vaan paljon alhaisempiin OECD:n keskiarvoihin.

Moni Toisen vääryyskirjan kirjoittaja on sitä mieltä, että Suomessa lait ovat vielä kohtuulliset, mutta niitä ei noudateta. Olli Kankaan mukaan taustalla on ainakin kunnallisen itsemääräämisoikeuden lisääntyminen. Hän viittasi saksalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan sosiaalipalvelut ja -etuudet ovat huonommat siellä, missä kunnat päättävät itse ja paremmat siellä, missä voimassa on valtion pakottava lainsäädäntö.

SATA, PARAS
ja MASTO

Elokuussa 2006 julkaistu Vääryyskirja aiheutti vilkkaan keskustelun. Ehkä osin sen ansiosta Matti Vanhasen toinen hallitus on puheissaan korostanut sosiaalista vastuutaan.

Eikä vain puheissa. Käynnissä on SATA-, PARAS- ja MASTO -nimisiä kehittämishankkeita, joilla uudistetaan sosiaaliturvaa, parannetaan lasten, nuorten ja perheiden tilannetta sekä ehkäistään masennuksesta aiheutuvaa työkyvyttömyyttä.

Käytännössä hyvinvointipolitiikan tavoitteet jäävät sanahelinäksi, jos niiden toteuttamiseen ei tule resursseja, toteavat Tuuli Hirvilammi ja Markku Laatu.

Ja resursseja todella kaivattaisiin, jos edes keskeisimpiä etuuksia korotettaisiin vastaamaan ansiotasossa 1990-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta muutosta. Työttömän peruspäiväraha on jäänyt ansiotasosta jälkeen 24,5 prosenttia, yhden lapsen lapsilisä 37,3 prosenttia, korkeakouluopiskelijan opintoraha 41 prosenttia, täysi kansaneläke 19,5 prosenttia ja toimeentulotuen perusosa 28,1 prosenttia.

Kirjoittajien mukaan eräät Vanhasen hallituksen linjaukset – veronkevennysten jatkaminen ja pelkäksi saneeraamiseksi osoittautunut julkisen sektorin tuottavuusohjelma – ovat myös vastakkaisia hyvinvointivaltion toimintaedellytysten kanssa.

Yövartija riittää
Vanhaselle

Hirvilammi ja Laatu toteavat, että julkisen sektorin ja koko hyvinvointivaltion tehtävä on määritelty uudestaan. Hallitusohjelmankin perusteella laajan julkisen vastuun katsotaan olevan esteenä kansalaisten aktiivisuudelle. Maaliskuussa 2008 pääministeri Matti Vanhanen konkretisoi, mistä on kysymys:

Julkisen vallan perustehtävä on huolehtia sellaisista asioista, joista yksityinen sektori ei pysty huolehtimaan... Nämä tehtävät ovat kaikkialla valtion ydintoimintoja: maanpuolustus, sisäinen turvallisuus, oikeuden jakaminen, demokraattisen päätöksenteon instituutioista huolehtiminen.

Vanhasen määrittelyssä kyse on ns. yövartijavaltiosta, jonka ydintehtäviin sosiaali- tai hyvinvointipolitiikka ei lukeudu.

Suomalaisen hyvinvointivaltion keskeinen arkkitehti Pekka Kuusi määritteli julkisen vallan roolin aivan toisin vuonna 1963:

Meistä kansalaisista lähtöisin oleva valtiovalta on tarkoitettu meitä kansalaisia palvelemaan. Meidän oma hyvinvointimme ja turvallisuutemme on oleva valtiovallan ylimpänä tavoitteena.

Vastuu pakenee
aina toisaalle

Olli Kangas sanoi, että mitä vähemmän on valtion määräämää lainsäädäntöä, sitä huonompaa on sosiaaliturva.

Toisen vääryyskirjan mukaan sosiaalista vastuuta siirretään vaiheittain. Valtakunnallista julkista vastuuta on siirretty ensin paikallistasolle. Siellä vastuuta siirretään nyt yksityiselle sektorille sekä järjestöjen muodostamalle kolmannelle sektorille.

Tämä synnyttää uusia vääryyksiä.

Kolmannen sektorin projektit ovat vain määräaikaisia ja ne johtavat erilaisiin palveluihin eri puolilla maata.

Ja yksityistäminen johtaa helposti julkisen monopolin korvautumiseen yksityisellä monopolilla. Lisäksi yksityistäminen siirtää julkisten palvelujen tuotannon kansainvälisen kaupan ja EU:n kilpailulainsäädännön piiriin.

Yksityistäminen ja kilpailuttaminen ei välttämättä edes laske hintoja. Kunnallisalan kehittämissäätiön tilaama tutkimus vanhuspalveluiden ostamisesta osoitti, että melkein yhtä hyvin hinta voi myös nousta.

Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa tehty tutkimus kävi läpi 66 kilpailutusta 18 erilaisessa kunnassa. Hinta laski niukasti yli puolessa kilpailutuksessa, mutta nousi yli kolmasosassa ja pysyi ennallaan joka kymmenennessä tapauksessa.

Eliitti tarjoaa
toivotalkoita

Kaiken kaikkiaan Toisen vääryyskirjan perusteella käynnissä ovat nyt sellaiset toivotalkoot, että eliitti tarjoaa ihmisille entistä enemmän ”omaa vastuuta.”

Enemmistö kantaakin oman vastuun elämästään. Ne jotka eivät siihen syystä tai toisesta kykene, ovat lisääntyvän ja kovenevan kontrollin kohteena.

”...valtakunnan politiikassa näytetään uskovan siihen, että erojen kasvattaminen johtaa hyvään sosiaaliseen kehään: ihmisille syntyy kiihoke työskennellä entistä enemmän, mikä puolestaan lisää taloudellista kasvua, ja tämän oletetaan lopulta koituvan myös heikompiosaisten siunaukseksi”, Kelan tutkijat Hirvilammi ja Laatu tulkitsevat.

Mitään näyttöä ei kuitenkaan ole siitä, että suuret tuloerot kannustaisivat köyhiä rikastumaan. Sen sijaan näyttöä on, että tuloerot lisäävät eriarvoisuutta ja köyhyyttä.

Jens Lapidus kertoo Tukholman rikkaiden nuorten elämäntapavallankumouksesta

2008-10-08T15:21:00.004+03:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.10. 2008)

Rahaa on ja kaikkien on se nähtävä. Merkkituotteet viestivät, että minä olen minä. Ja perässä tulee kovan luokan rikollisuus. Tervetuloa toisenlaiseen Ruotsiin.

KAI HIRVASNORO

kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Ruotsalainen dekkari on jo käsite, mutta tukholmalainen asianajaja Jens Lapidus sinkoaa sen kokonaan uusiin sfääreihin esikoisellaan Rahalla saa (Like, suomentanut Anu Koivunen).

Tosin Rahalla saa on dekkari vain siinä mielessä, että kirja kertoo rikoksista. Oikeammin kyseessä on vetävä ja silmiä aukova romaani Tukholman rikkaiden nuorten elämäntapavallankumouksesta.

Se kertoo yhteiskunnan siitä puolesta, jossa rahalla saa ja rahaa pitää sekä käyttää että näyttää.

Ja kun jetsetiä leikitään ja isoa rahaa liikkuu, niin perässä tulee rikollisuus. Kokaiini on se liima, joka yhdistää Paris Hiltonin ja Beckhamin palloilupariskunnan elämää jäljittelevät nuoret aikuiset rikollisiin piireihin.

Alamaailma

sisältä päin

Rahalla saa -kirjan kohdalla ei oikeastaan pitäisi edes mainita ruotsalaista dekkaria, koska nyt on kyse ihan muusta. Kirjassa ei ole alakuloista myöhäiskeski-ikäistä poliisimiestä selvittämässä murhaa. Itse asiassa siinä ei ole ollenkaan poliisia.

Jens Lapidus tarkkailee ja kuvaa sen sijaan Tukholman alamaailmaa sen omasta näkökulmasta.

Yhdet silmät kuuluvat serbialaiselle Mradolle, joka hakkaa ja tarvittaessa myös tappaa ihmisiä balkanilaista mafiaa johtavan Radovanin toimeksiannosta. Samaan aikaan Mrado kuitenkin epäilee tekojensa oikeutusta ja ikävöi pientä tytärtään. Toista näkökulmaa edustaa serbien pettämä chileläispakolaisen poika Jorge, joka hautoo kostoa.

Uudenlaista ruotsalaista elämäntapaa taas edustaa maalta Tukholmaan muuttanut JW, köyhä opiskelija joka salaa taustansa ja ajaa pimeää taksia rahoittaakseen luksusiltansa snobikavereidensa kanssa kaupungin kuumimmissa klubeissa. Porukan flirttailu kokaiinin kanssa saa JW:n ajattelemaan, että elämässä voisi päästä kiinni isoihin rahoihin ja huipulle oikeastikin.

Näin se menee

oikeastikin

Rahalla saa on realistinen ja äärimmäisen kovaotteinen tarina, sukua kreikkalaisille tragedioille siinä mielessä, että lukija tietää heti lähdössä tämän päättyvän huonosti.

Realismi on kotoisin Jens Lapiduksen ammatista. Rikosasianajajana hän tietää, mistä puhuu. Tärkein huumeiden reitti Ruotsiin on Arlandan lentokenttä ja sieltä on kotoisin moni hänen työtehtävänsäkin. Kuvaukset kokaiinin salakuljetuksesta on tehty niin kuin se oikeastikin menee.

Tyyli taas on perua amerikkalaisista rikosromaaneista, joita Lapidus lukee mieluummin kuin ruotsalaisia. James Ellroy, Raymond Chandler ja Elmore Leonard ovat nimiä, jotka kertovat kaiken asian harrastajille. Oman mahdollisesti kolmiosaiseksi kasvavan sarjansa Lapidus on nimennyt Stockholm noiriksi.

Vankiloiden

luetuin kirja

Ruotsalaisesta perinteestä Jens Lapidus irtoaa siinäkin mielessä, ettei hänen kirjassaan ole sanomaa. Syyskuussa Suomessa vieraillessaan Lapidus sanoi halunneensa kuvata alamaailmaa siinä elävän näkökulmasta osoittelematta ketään sormella.

Romaanin realismi on kuitenkin sen verran rajua, että Jens Lapidus on kuullut monien vanhempien huolestuneen. Ei kirjasta, vaan siitä, millaisessa maailmassa heidän lapsensa viettävät aikaansa.

Realismin takuu taitaa olla myös se, että Rahalla saa on ruotsalaisvankiloiden luetuin kirja ja sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät yleensä lue ollenkaan kirjoja. Rahalla saa onkin jättiläismäinen ilmiö Ruotsissa. Sitä on myyty melkein puoli miljoonaa kappaletta ja elokuva on jo tekeillä.

Mitä Ruotsi

edellä, sitä...

Ja vaikka Lapidus kuinka väittää, ettei hänellä ole sanomaa, niin kyllä kirjaan sisältyy melkoisia huomioita esimerkiksi tasa-arvoiseksi mielletyssä Ruotsissa piilevästä rasismista. Jorge miettii, ettei hän ”mutakuono” voi ikinä päästä ruotsalaisten kanssa tasoihin, ei vaikka kuluttaisi kuinka massia, käyttäisi hiusvahaa ja ostaisi oikeita vaatteita. Hänen näkökulmastaan Tukholma on kuin feodaaliyhteiskunnan toisinto.

Jens Lapiduksen mukaan uudenlainen elämäntyyli alkoi levitä Tukholmaan 5-10 vuotta sitten. Uutta ei ole se, että joillakin on rahaa, paljon rahaa, vaan se, että varallisuuden saa näyttää ja se pitääkin näyttää. Perinteiseen ruotsalaisuuteen verrattuna tällainen ekshibitionistinen elämäntyyli on vallankumouksellinen eikä sitä ole aiemmin kirjallisuudessa käsitelty, kertoi Lapidus.

Uudenlaiseen elämäntyyliin kuuluvat myös kalliit merkkituotteet. Niillä näytetään, kuka minä olen, sanoi Lapidus, joka oli pannut merkille, että Helsingissäkin Esplanadille on tullut Luis Vouttonin kaltaisia brändimyymälöitä.

Tulevatko seuraavaksi myös aseelliset ryöstöt ja kova väkivalta?

Ruotsissa sarjan toinenkin osa Aldrig fucka upp on ilmestynyt. Se ei ole suoraa jatkoa esikoiselle, mutta siinä esiintyy kuitenkin samoja henkilöitä.

Jatkosta vajaan vuoden ikäisen pojan vanhempainlomalla oleva isä ei tiedä. Sarjasta saattaa tulla trilogia tai laajempikin kokonaisuus. Lapsi vie nyt kaiken ajan eikä hän ole alkanut kirjoittaa uutta romaania.

"Perhe kehittää työelämävalmiuksia"

2008-10-04T13:36:00.003+03:00

(Kansan Uutisten Viikkolehti 3.10. 2008)

KAI HIRVASNORO

Yhdysvaltain politiikkaa ovat viimeksi kuluneet kahdeksan vuotta johtaneet ns. uuskonservatiivit. Nämä presidentti George W. Bushin taustavoimat kannattavat mahdollisimman vapaata markkinataloutta tunnetuin seurauksin. He katsovat Yhdysvalloilla olevan jumalallinen lähetystehtävä puuttua muun maailman asioihin tunnetuin seurauksin.

Ja he ratsastavat suvaitsemattomuudella ja ihmisten kaikkea vierasta kohtaan tuntemilla peloilla.

Taloudellisessa mielessä uuskonservatiivien opit törmäsivät seinään Wall Streetillä, mutta poliittisesti heitä ei uskalla julistaa kuolleiksi. Kukaan ei tiedä, miten presidentinvaaleissa kuukauden kuluttua käy.

* * *

Yhdysvalloissa uuskonservatismi näyttäisi joka tapauksessa olevan laskussa, mutta täällä Suomessa sen henkisesti tympeimmät osat ovat valitettavasti nousussa. Uusin todiste saatiin, kun sanomalehtiä kustantava Alma Media antoi potkut Lapin Kansan päätoimittajaksi valitulle Johanna Korhoselle tämän perhesuhteen takia. Osoittautui, että Korhosen puoliso onkin nainen eikä mies.

Abortin ohella suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on uuskonservatiivien kovinta käyttövoimaa. Ei ole yllätys, että voimakkaasti oikeistolaistuneessa Suomessakin seksuaalinen suuntautuminen katsotaan potkujen perusteeksi.

Eikä ole yllätys sekään, että myös ns. kansan syvistä riveistä esitetään hyytäviä näkemyksiä nettikeskusteluissa. Kun nimettömänä saa esiintyä, niin poliittisen korrektiuden voi unohtaa. Tyyliin "en ainakaan ostaisi lehteä, jonka päätoimittaja on lesbo, tai homo. Onhan selvää, että sänkypuuhamieltymykset jollain tavalla paistavat myös lehdestä läpi, varsinkin kun kysymyksessä on päätoimittaja."

* * *

Naisen parisuhde naisen kanssa voi tuntua oudon lisäksi pelottavalta ja ei tarpeeksi bisneshenkiseltä, jos näkee perheen niin kuin potkut Johanna Korhoselle antanut Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne. Hän esitteli vaimonsa kanssa perhe-elämäänsä Talouselämä-lehdessä maaliskuussa 2007.

Kolmilapsisessa perheessä toinen päivä viikonlopusta on omistettu perheelle, toisen isä ja äiti käyttävät vuorotellen työntekoon. Perheelle omistautuminen tarkoittaa tässä tapauksessa golfia, laskettelua tai tennistä, joskus arkisia kaupunkiasioita.

Vaikka toisena päivänä viikonlopusta bisnes jääkin vähemmälle, on perhe-elämän tarkoitus haastattelun mukaan tukea vanhempien uralla etenemistä:

"Perhe on kuin tiimi, joka kehittää organisointitaitoa, ajanhallintaa, paineensietoa, yhteen hiileen puhaltamista ja muita työelämässä tarpeellisia valmiuksia", Telanteet sanovat.

Ja sitten joku pyrkii konsernin johtotehtäviin naispari-taustalla. Onhan se nyt, herranjestas, epäilyttävää.

Varsinkin kun lukee samasta Talouselämästä bisneshenkisten ihmisten suhtautumista puolisoon ja perheeseen laajemminkin. Sen mukaan nimittäin hyvä ura vaatii hyvän puolison:

"Puolisolla ja koko perheellä on tärkeä rooli siinä, että johtaja onnistuu tehtävässään. Tästä ei Suomessa rohjeta keskustella, vaikka olisi syytä", harmitteli Hannu Viitanen, suuryritysten johtajavalintoja konsultoivan suorahakuyrityksen Korn/Ferry International Oy:n toimitusjohtaja.

* * *

Jos ja kun Suomi menee Amerikan perässä, niin puolison rooli oman uran rakentamisessa korostuu entisestään. Financial Times -lehti nimittäin totesi pari vuotta sitten, että monelle amerikkalaiselle yritysjohtajalle puoliso on vain uran luonnin yksi väline. Epäedustava vanha vaimo vaihtuu herkästi nuorempaan.

Mutta suo siellä, vetelä täällä. Pelkkä hyvä ulkonäkö ei riitä, vaan tyhmä tai suulas puoliso on uhka bisnekselle.

Moni amerikkalaisyritys kuulemma testaa myös johtajaehdokkaan puolison. Kätevää. Ei synny väärinkäsityksiä puolison sukupuolesta.

* * *

Lapin Kansan verkkosivuilla on käyty vilkasta ja yhtiön toimintaa paheksuvaa keskustelua tapahtuneesta. Sääliksi käy lappilaisia. Heidät leimataan nyt takapajuisiksi tolloiksi, vaikka Alma Median pääkonttori sijaitsee Helsingin Eteläesplanadilla.